Tämän blogin uusimmat kirjoitukset http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/blogi/blog Sun, 29 Apr 2018 12:05:26 +0300 fi Jättäydyn syrjään http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254581-jattaydyn-syrjaan <p>Pykälät &quot;kansanryhmää vastaan kiihottamisesta&quot; ja &quot;uskonrauhan rikkomisesta&quot; ovat <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/227347-sekavat-lait-ja-soveltamisen-motiivit">käsitteellisiltä sisällöiltään epäselviä</a>, mutta niiden säätämisen tarkoitus on ollut kummassakin tapauksessa selvä. Kyse on olennaisesti niiden suojelemisesta jotka on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi. Ryhmiä suojellaan ilmeisesti ikään kuin ne olisivat yksilöitä, ja puhuessaan &quot;uskonrauhasta&quot; lainsäätäjä on tosiasiassa halunnut <a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Uskonrauhan_rikkominen">suojella yhteiskuntarauhaa</a>.</p><p>Koska kyse on paljolti samanlaatuisista tarkoituksista ja asioista, laeista voidaan puhua rinnakkain. Kun pykälät puhuvat &quot;kansanryhmästä&quot;, ryhmiksi ymmärretään ei vain esimerkiksi etnisiä, vaan mm. uskonnolliset ryhmät. Kun puhutaan &quot;uskonrauhasta&quot;, suojellaan erityisesti jonkin uskonnon nimeä kantavaa ryhmää.</p><p>Kuten entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä <a href="https://www.mtv.fi/uutiset/kotimaa/artikkeli/jorma-kalske-jaa-elakkeelle-han-ottaa-kadesta-kiinni-eika-kaihda-humaltua-juristien-tilaisuuksissa/5869866#gs.nifNI3A">Kalskeen lausunnosta</a> voi päätellä, keskuudessamme elää uskonnollisia ryhmiä, joiden &quot;pyhien arvojen&quot; loukkaaminen saattaisi aiheuttaa väkivaltaisia vastareaktioita. -- Näiden aggressiivisten ryhmäominaisuuksien olemassaolo on siis tavallaan otettu ja legitimoitu lähtökohtaisena realiteettina, ja rangaistuksella uhataan sitä joka provosoi tällaisiin reaktioihin taipuvaisia ryhmiä.</p><p>Syytteen nostamiseksi tai tuomituksi tulemiseen ei tarvita sitä että todellisuudessa tapahtuisi jotakin. Riittää että syyttäjä arvioi jonkin lausuman tai julkituodun tiedon teoriassa sellaiseksi, että se <em>saattaisi</em> halventaa kohdettaan, tms, tai aiheuttaa jonkin ryhmän piirissä loukkaantumista. Kukaan yhteiskuntakriittinen kirjoittaja ei täten voi etukäteen tietää esimerkiksi millaisen jotain etnistä ryhmää koskevan <em>tiedon</em> julkituomisen katsotaan saattavan ryhmän niin sanotusti huonoon valoon. Esimerkiksi keskustelu etniseltä pohjalta laadittujen rikostilastojen keräämisestä ja julkisuudesta on kohta meilläkin -- kuten se on jo Ruotsissa -- toivottomalla tolalla. --</p><p>Asiat ratkaistaan tapaus kerrallaan oikeudessa. Eikä syytetyn auta esittää mitään eriäviä määrittelyperusteita sille mitä syyttäjä mielipiteenään sanoo. Jos syyttäjä tulkitsee lain pykäliä niin, että julkisaatettu tieto uhkaa suojelun kohteena olevaa ryhmää tai on loukkaava, sitä se silloin on. Oikeus toimii tosiprozessuaaliselta pohjalta. Tuomari tuskin omaa omaa linjaansa suhteessa syyttäjään. --</p><p>Näin ollen ko. lainsäädäntö mahdollistaa syyttämisen ja tuomitsemisen, mutta ei sitä että syytetty olisi voinut ennalta varoa tekemästä rikosta tai voisi jälkikäteen puolustautua syytteen muodostavia tulkintoja vastaan. -- Nämä lait ovat käytännössä todellakin vain mielipideinkvisition työkaluja, joilla ei de facto voi olla muuta tarkoitusta kuin rajoittaa sananvapautta ja lisätä yleistä sensuurimielialaa ja pelkoa puhua tietyistä asioista. Syytetty, eli tuomittu -- sillä nämä ovat de facto sama asia -- voi korkeintaan ihmetellä hiljaa mielessään, miten on mahdollista, että oikeusvaltioksi kuvitellussa Suomessa saattaa tällainen lainsäädäntö olla mahdollista.</p><p>Mutta ei tässä kaikki. Tämä lainsäädäntö on vain yksi osa sitä yhteiskunnassa kehittyvää ja jatkuvasti vahvistuvaa totalitarismin ilmapiiriä, joka on tekemässä ja jo tehnyt kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelustamme täysin kelvotonta -- täysin <em>tabujen</em> hallitsemaa.</p><p>Sensuurimielialan vallitessa kasvatamme jatkuvasti vahvistuvaa <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250973-poliittisesta-korrektiudesta"><em>poliittisen korrektiuden</em></a> ilmapiiriä, jossa jokainen postmodernin maailman identiteettiongelmainen yksilö ja ryhmä saa jatkuvasti kehittää ja vahvistaa omaa loukkaantumisherkkyyttään -- sillä taustalla vaikuttavat juuri nuo käsitteellisesti epäselvät mutta määrätietoisesti sovelletut lainsäädännöt, joita tosiasiassa on käytetty vain ja nimenomaan mitä merkillisimpien mukamas &quot;heikossa asemassa&quot; olevien ryhmien &quot;suojeluun&quot;. --</p><p>Kukaan ei todellakaan ole kunnollisia käsitteitä käyttäen koskaan kysynyt kansalta, kuinka moni todellakaan pitää taipumuksia väkivaltaisiin vastareaktioihin uskonnollisina &quot;pyhinä arvoina&quot;.</p><p>Asioiden ollessa kuten ne ovat, arvelen paremmaksi, ettei kriittinen ihminen tässä maassa enää avaa suutaan. Ei mistään asiasta, ei aiheesta eikä aiheen vierestä. Ei mistään. On lainsäätäjän suuren viisauden mukaan mitä ilmeisimmin toivottavinta, etteivät kriitikot enää kritisoi.</p><p>On siis vain pantava suu suppuun. Lopetettava tämä kirjoittelu. Ihan kokonaan ja niin pitkäksi aikaa kuin lait ovat voimassa ja totalitarismille ominainen kontrollipolitiikka ja ilmiantokulttuuri vallalla.</p><p>Ja tästä tulee pitkä tauko.</p><p>Blogisti <a href="http://tuulakomsi.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254529-poliittisen-korrektiuden-vaatimus-ahdistaa-jo">Tuula Komsi</a> kirjoitti juuri poliittisesta korrektiudesta tapauksessa, jossa YLE oli ilmeisesti ihan yksittäisten puolestaloukkaantujien vaatimuksesta lopettanut ja siirtänyt suositun lastenohjelman syrjään Areenasta, ikään kuin nurkan taakse Elävään arkistoon. Syynä oli erään musiikkiryhmän jäsenen etninen intiaanipäähine.</p><p>Tällaisessa itsesensuurieleessä heijastuu ja kiteytyy jälleen kerran meitä -- jo koko yhteiskuntailmapiiriämme -- nykyisin vaivaava ja kasvava poliittisen korrektiuden tragedia. -- Kyse näissä ei enää ole vain &quot;yksittäistapauksesta toisensa jälkeen&quot;, vaan aivan kaikkea ajatteluamme ja käyttäytymistämme yhä enemmän määräävästä loukkaantumisherkkyydestä ja sen myötä kehittyvistä <em>tabuista</em>. Kaikki ajattelu tulehtuu, terveitä kohtia ei enää ole.</p><p>Poliittinen korrektius on yhteiskunnallinen syöpä, joka vähitellen syö järjen aivoistamme. Siellä ei pian ole enää jäljellä juuri muuta kuin ammottavia valkoisia aukkoja. -- Komsi kirjoitti näin: &quot;Ainoa keino vastustaa tätä poliittisen korrektiuden terroria on olla alistumatta itsesensuuriin, kaiken uhallakin.&quot; -- Mutta miten voidaan ajattelun valkoisten aukkojen, puhumattomien alueiden jatkuvaa kasvua vastustaa? Meiltä puuttuu jo koko joukko <em>lähtökohtaisia käsitteitä</em>. Elämme jo ajatustotalitarismissa -- ajattelemme vain <em>sallittujen</em> käsitteiden varassa. Ja koko ajattelumme perustuu <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/240128-betoniporsaat-tabujen-vartijoina">pelkkään torjuntaan</a> -- se on pelkkää älyllistä väistöliikettä. Miten koko ajan syvenevää <em>järjettömyyttä</em> voidaan järjellä vastustaa?</p><p>Lakipykälät &quot;kansanryhmää vastaan kiihottamisesta&quot; ja &quot;uskonrauhan rikkomisesta&quot; ovat olleet viime kädessä se inkvisitio, jota totalitarismille ominainen, olemukseltaan automotorinen Herra Poliittinen Korrektius käyttää valtuuksiensa oikeuttajana -- siis toteuttaakseen yhä mekaanisempaa maailmankuvaansa, jossa orwellilaisittain toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Nämä pykälät ovat olleet taustavoimana kun totalitarismille ominainen kahtiajakautuminen, siihen liittyvä projektiivisuus ja viholliskuvien vahvistuminen, leimaaminen ja ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat koko ajan vahvistuneet. --</p><p>Nyt päivittäin uutisiin nousevat täydelliset mielettömyydet, intiaanipäähineen tapaiset todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomat järjettömyydet. Ne kertovat vain siitä, ettemme enää saa reaalitodellisuudesta minkäänlaista suhteellisuudentajuista otetta.</p><p>&quot;Kansanryhmää vastaan kiihottamista&quot; ja &quot;uskonrauhan rikkomista&quot; koskevat lakipykälät pitäisi mitä pikimmin uudistaa niin, että esimerkiksi kaikki kuvitelmat niin sanotusti &quot;heikoista, suojelua tarvitsevista vähemmistöistä&quot; saataisiin oikaistua ja vastaamaan todellisuutta. Kuinka esimerkiksi väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavat uskonnot voivat olla mitään heikkoja suojeltavia vähemmistöjä?</p><p>Mutta kuka uskoo ja kuvittelee että poliittista korrektiutta kaiken järjen kustannuksella tunnustavat poliitikot tai journalistit mistään kriittisten ihmisten vastarinnasta välittäisivät saati järkiintyisivät?</p><p>Eikö siinä käy <em>täsmälleen päinvastoin</em>? Hehän ovat ne nimenomaiset toimijatahot, jotka ovat kehittäneet nuo ylivertaiset älylliset väistöliikkeet ja poliittisen korrektiuden kiertoilmaisut. He ovat kollektiivisesti luoneet uskottavan kuplan, Suuren Yhteisen Valheen. Juuri he tarvitsevat ylihistoriallisilla, ylikulttuurisilla, ylikansallisilla, yliyhteisöllisillä yleiskäsitteillä muotoiltuja ihmisarvo- ja -oikeusideologioita, joita jokaista vaaditaan tunnustamaan kuten kaikki totalitarismit ovat yli-ihmisihanteita tunnustaneet. Siis niin hartaassa hengessä, ettei kukaan vain kyseenalaistaisi mitään eikä sanoisi ainoatakaan todellisuudentajuista kriittistä sanaa. --</p><p>Mitä täydellisemmin poliitikot ja journalistit älylliset väistöliikkeensä saavat sementoitua, sitä pätevimmiltä he omissa ja kannattajiensa silmissä näyttävät. Ei heillä ole varaa ajatella.</p><p>Kuka kuvittelee, että <a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2018/01/niinisto-vs-zizek.html">presidentti</a>, pääministeri, muut ministerit, korkeat virkamiehet, tai edes ne joiden <em>pitäisi</em> olla <em>kansan</em> edustajia -- saati sitten jo lähtökuopissaan normimoraaliin pitäytyvät juristerit tai journalistit, jotka ylenkatseellisessa narsistisessa valistajanroolissaan ovat ehkä vähiten tositietoa vastaanottamaan kykenevä ammattikunta -- joskus viisastuisivat ja ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä. Kysyisivät itseltään esimerkiksi: &quot;Miksi me koko ajan puhumme &quot;<em>turvapaikoista</em>&quot;, vaikka kyseessä on tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava<a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253188-ei-siirtolaisuus-ei-maahanmuutto-ei-turvapaikat-vaan-kansainvaellus"> <em>kansainvaellus</em></a>?&quot; --</p><p>Järjettömyyden journalistisista kukkasista voisi tehdä valtakunnallisen kilpailun. Kuka toimittajista onnistuu kirjoittamaan vuoden monikulttuuriystävällisimmän ostoskeskus- ja kahvilaraportin? Kuka laatii traagisimman henkilökuvan turvapaikanhakijasta? Kenen ohjelmassa esiintyy eniten kiintiötoiskulttuurisia? Kuka arvostelee halveksivimmin rasisteja ja vaatii ankarimmin nollatoleranssia? Kuka osaa laatia eniten uutisen näköisen uutisen rahaa ja kännyköitä ryöstelevistä maahanmuuttajanuorten jengeistä mainitsematta yhtään vihjettä rikoksentekijöiden etnisestä taustasta?</p><p>Poliitikot ja toimittajat ovat kumpikin ammattikuntia, joissa ammattiasenteena on halu vaikuttaa. Myös halu vaikuttaa viisaammalta -- siis &quot;olla asioista paremmin perillä&quot; -- kuin kannattaja- ja lukijakunta. Katettahan tällaiselle ei läheskään aina ole, ja siksi vaikuttamisen varsinaisiksi kohderyhmiksi valikoituvatkin ne joita on vaivattominta johdatella. Tätä manipulointitarkoitusta palvelevat parhaiten niin sanotut Suuret Yhteiset Valheet, joista &quot;ilmastonmuutos&quot; ja &quot;ihmisoikeudet&quot; on sementoitu niin perusteellisesti, ettei niitä pura kukaan eikä mikään.</p><p>Suurten Yhteisten Valheiden murentaminen on jokseenkin mahdotonta. Ne voivat vain pikkuhiljaa yhdeltä laidalta sulaa ja muuttua vaivihkaa toisiksi. Muutosprosessit eivät koskaan lähde liikkeelle poliitikoista tai toimittajista -- nämä ammattikunnat muuttavat ajatteluaan vain pakon edessä. -- Tosin vaalit ovat instituutio, jonka yhteydessä pienet mielipiteenmuutokset ovat mahdollisia. Puolueiden uudet ohjelmajulistukset ovat siten merkki siitä että ollaan oltu jo niin pahasti pielessä että on pakko hieman rukata Suurta Yhteistä Valhetta.</p><p>Vanha sanonta vaatii näkemään metsän puilta. Sen voisi päivittää koskemaan myös poliitikkoja ja journalisteja: puhukaa <em>asioista</em>, ei ihmisistä. Nähkää asiat <em>sosiologian</em>, ei yksilöpsykologian silmillä. Yhteiskunnalliset päätökset -- ja myös yhteiskuntaa koskeva kuvaus ja selitys -- on tehtävä yhteiskuntatieteiden, ei <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/201753-kuoleman-kokokuva">tunteisiin vetoavien kasvokuvien</a> perusteella.</p><p>En kerta kaikkiaan jaksa uskoa enää järjen voittoon. Päivä päivältä jokainen kriittisesti ajatteleva kansalainen tulee lakien valtuuttamalla järjettömyydellä jyrätyksi, jälleen, jälleen, jälleen. Sen tekevät poliitikot, sen tekevät uutiset. Kehityksellä on vain yksi suunta: kohti totalitarismia. Kysymys itsesensuurista on näissä oloissa jo toiselta planeetalta. Valtakunta on pannut päänsä pensaaseen, eikä ympärillä ole enää muuta kuin pimeää. Vaikutusyrityksiä on turha jatkaa.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Pykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat käsitteellisiltä sisällöiltään epäselviä, mutta niiden säätämisen tarkoitus on ollut kummassakin tapauksessa selvä. Kyse on olennaisesti niiden suojelemisesta jotka on koettu tai kuviteltu suojelua tarvitseviksi. Ryhmiä suojellaan ilmeisesti ikään kuin ne olisivat yksilöitä, ja puhuessaan "uskonrauhasta" lainsäätäjä on tosiasiassa halunnut suojella yhteiskuntarauhaa.

Koska kyse on paljolti samanlaatuisista tarkoituksista ja asioista, laeista voidaan puhua rinnakkain. Kun pykälät puhuvat "kansanryhmästä", ryhmiksi ymmärretään ei vain esimerkiksi etnisiä, vaan mm. uskonnolliset ryhmät. Kun puhutaan "uskonrauhasta", suojellaan erityisesti jonkin uskonnon nimeä kantavaa ryhmää.

Kuten entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Kalskeen lausunnosta voi päätellä, keskuudessamme elää uskonnollisia ryhmiä, joiden "pyhien arvojen" loukkaaminen saattaisi aiheuttaa väkivaltaisia vastareaktioita. -- Näiden aggressiivisten ryhmäominaisuuksien olemassaolo on siis tavallaan otettu ja legitimoitu lähtökohtaisena realiteettina, ja rangaistuksella uhataan sitä joka provosoi tällaisiin reaktioihin taipuvaisia ryhmiä.

Syytteen nostamiseksi tai tuomituksi tulemiseen ei tarvita sitä että todellisuudessa tapahtuisi jotakin. Riittää että syyttäjä arvioi jonkin lausuman tai julkituodun tiedon teoriassa sellaiseksi, että se saattaisi halventaa kohdettaan, tms, tai aiheuttaa jonkin ryhmän piirissä loukkaantumista. Kukaan yhteiskuntakriittinen kirjoittaja ei täten voi etukäteen tietää esimerkiksi millaisen jotain etnistä ryhmää koskevan tiedon julkituomisen katsotaan saattavan ryhmän niin sanotusti huonoon valoon. Esimerkiksi keskustelu etniseltä pohjalta laadittujen rikostilastojen keräämisestä ja julkisuudesta on kohta meilläkin -- kuten se on jo Ruotsissa -- toivottomalla tolalla. --

Asiat ratkaistaan tapaus kerrallaan oikeudessa. Eikä syytetyn auta esittää mitään eriäviä määrittelyperusteita sille mitä syyttäjä mielipiteenään sanoo. Jos syyttäjä tulkitsee lain pykäliä niin, että julkisaatettu tieto uhkaa suojelun kohteena olevaa ryhmää tai on loukkaava, sitä se silloin on. Oikeus toimii tosiprozessuaaliselta pohjalta. Tuomari tuskin omaa omaa linjaansa suhteessa syyttäjään. --

Näin ollen ko. lainsäädäntö mahdollistaa syyttämisen ja tuomitsemisen, mutta ei sitä että syytetty olisi voinut ennalta varoa tekemästä rikosta tai voisi jälkikäteen puolustautua syytteen muodostavia tulkintoja vastaan. -- Nämä lait ovat käytännössä todellakin vain mielipideinkvisition työkaluja, joilla ei de facto voi olla muuta tarkoitusta kuin rajoittaa sananvapautta ja lisätä yleistä sensuurimielialaa ja pelkoa puhua tietyistä asioista. Syytetty, eli tuomittu -- sillä nämä ovat de facto sama asia -- voi korkeintaan ihmetellä hiljaa mielessään, miten on mahdollista, että oikeusvaltioksi kuvitellussa Suomessa saattaa tällainen lainsäädäntö olla mahdollista.

Mutta ei tässä kaikki. Tämä lainsäädäntö on vain yksi osa sitä yhteiskunnassa kehittyvää ja jatkuvasti vahvistuvaa totalitarismin ilmapiiriä, joka on tekemässä ja jo tehnyt kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelustamme täysin kelvotonta -- täysin tabujen hallitsemaa.

Sensuurimielialan vallitessa kasvatamme jatkuvasti vahvistuvaa poliittisen korrektiuden ilmapiiriä, jossa jokainen postmodernin maailman identiteettiongelmainen yksilö ja ryhmä saa jatkuvasti kehittää ja vahvistaa omaa loukkaantumisherkkyyttään -- sillä taustalla vaikuttavat juuri nuo käsitteellisesti epäselvät mutta määrätietoisesti sovelletut lainsäädännöt, joita tosiasiassa on käytetty vain ja nimenomaan mitä merkillisimpien mukamas "heikossa asemassa" olevien ryhmien "suojeluun". --

Kukaan ei todellakaan ole kunnollisia käsitteitä käyttäen koskaan kysynyt kansalta, kuinka moni todellakaan pitää taipumuksia väkivaltaisiin vastareaktioihin uskonnollisina "pyhinä arvoina".

Asioiden ollessa kuten ne ovat, arvelen paremmaksi, ettei kriittinen ihminen tässä maassa enää avaa suutaan. Ei mistään asiasta, ei aiheesta eikä aiheen vierestä. Ei mistään. On lainsäätäjän suuren viisauden mukaan mitä ilmeisimmin toivottavinta, etteivät kriitikot enää kritisoi.

On siis vain pantava suu suppuun. Lopetettava tämä kirjoittelu. Ihan kokonaan ja niin pitkäksi aikaa kuin lait ovat voimassa ja totalitarismille ominainen kontrollipolitiikka ja ilmiantokulttuuri vallalla.

Ja tästä tulee pitkä tauko.

Blogisti Tuula Komsi kirjoitti juuri poliittisesta korrektiudesta tapauksessa, jossa YLE oli ilmeisesti ihan yksittäisten puolestaloukkaantujien vaatimuksesta lopettanut ja siirtänyt suositun lastenohjelman syrjään Areenasta, ikään kuin nurkan taakse Elävään arkistoon. Syynä oli erään musiikkiryhmän jäsenen etninen intiaanipäähine.

Tällaisessa itsesensuurieleessä heijastuu ja kiteytyy jälleen kerran meitä -- jo koko yhteiskuntailmapiiriämme -- nykyisin vaivaava ja kasvava poliittisen korrektiuden tragedia. -- Kyse näissä ei enää ole vain "yksittäistapauksesta toisensa jälkeen", vaan aivan kaikkea ajatteluamme ja käyttäytymistämme yhä enemmän määräävästä loukkaantumisherkkyydestä ja sen myötä kehittyvistä tabuista. Kaikki ajattelu tulehtuu, terveitä kohtia ei enää ole.

Poliittinen korrektius on yhteiskunnallinen syöpä, joka vähitellen syö järjen aivoistamme. Siellä ei pian ole enää jäljellä juuri muuta kuin ammottavia valkoisia aukkoja. -- Komsi kirjoitti näin: "Ainoa keino vastustaa tätä poliittisen korrektiuden terroria on olla alistumatta itsesensuuriin, kaiken uhallakin." -- Mutta miten voidaan ajattelun valkoisten aukkojen, puhumattomien alueiden jatkuvaa kasvua vastustaa? Meiltä puuttuu jo koko joukko lähtökohtaisia käsitteitä. Elämme jo ajatustotalitarismissa -- ajattelemme vain sallittujen käsitteiden varassa. Ja koko ajattelumme perustuu pelkkään torjuntaan -- se on pelkkää älyllistä väistöliikettä. Miten koko ajan syvenevää järjettömyyttä voidaan järjellä vastustaa?

Lakipykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" ovat olleet viime kädessä se inkvisitio, jota totalitarismille ominainen, olemukseltaan automotorinen Herra Poliittinen Korrektius käyttää valtuuksiensa oikeuttajana -- siis toteuttaakseen yhä mekaanisempaa maailmankuvaansa, jossa orwellilaisittain toiset ovat aina tasa-arvoisempia kuin toiset. Nämä pykälät ovat olleet taustavoimana kun totalitarismille ominainen kahtiajakautuminen, siihen liittyvä projektiivisuus ja viholliskuvien vahvistuminen, leimaaminen ja ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri ovat koko ajan vahvistuneet. --

Nyt päivittäin uutisiin nousevat täydelliset mielettömyydet, intiaanipäähineen tapaiset todellisuuden- ja suhteellisuudentajuttomat järjettömyydet. Ne kertovat vain siitä, ettemme enää saa reaalitodellisuudesta minkäänlaista suhteellisuudentajuista otetta.

"Kansanryhmää vastaan kiihottamista" ja "uskonrauhan rikkomista" koskevat lakipykälät pitäisi mitä pikimmin uudistaa niin, että esimerkiksi kaikki kuvitelmat niin sanotusti "heikoista, suojelua tarvitsevista vähemmistöistä" saataisiin oikaistua ja vastaamaan todellisuutta. Kuinka esimerkiksi väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavat uskonnot voivat olla mitään heikkoja suojeltavia vähemmistöjä?

Mutta kuka uskoo ja kuvittelee että poliittista korrektiutta kaiken järjen kustannuksella tunnustavat poliitikot tai journalistit mistään kriittisten ihmisten vastarinnasta välittäisivät saati järkiintyisivät?

Eikö siinä käy täsmälleen päinvastoin? Hehän ovat ne nimenomaiset toimijatahot, jotka ovat kehittäneet nuo ylivertaiset älylliset väistöliikkeet ja poliittisen korrektiuden kiertoilmaisut. He ovat kollektiivisesti luoneet uskottavan kuplan, Suuren Yhteisen Valheen. Juuri he tarvitsevat ylihistoriallisilla, ylikulttuurisilla, ylikansallisilla, yliyhteisöllisillä yleiskäsitteillä muotoiltuja ihmisarvo- ja -oikeusideologioita, joita jokaista vaaditaan tunnustamaan kuten kaikki totalitarismit ovat yli-ihmisihanteita tunnustaneet. Siis niin hartaassa hengessä, ettei kukaan vain kyseenalaistaisi mitään eikä sanoisi ainoatakaan todellisuudentajuista kriittistä sanaa. --

Mitä täydellisemmin poliitikot ja journalistit älylliset väistöliikkeensä saavat sementoitua, sitä pätevimmiltä he omissa ja kannattajiensa silmissä näyttävät. Ei heillä ole varaa ajatella.

Kuka kuvittelee, että presidentti, pääministeri, muut ministerit, korkeat virkamiehet, tai edes ne joiden pitäisi olla kansan edustajia -- saati sitten jo lähtökuopissaan normimoraaliin pitäytyvät juristerit tai journalistit, jotka ylenkatseellisessa narsistisessa valistajanroolissaan ovat ehkä vähiten tositietoa vastaanottamaan kykenevä ammattikunta -- joskus viisastuisivat ja ottaisivat lusikan kauniiseen käteensä. Kysyisivät itseltään esimerkiksi: "Miksi me koko ajan puhumme "turvapaikoista", vaikka kyseessä on tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvava kansainvaellus?" --

Järjettömyyden journalistisista kukkasista voisi tehdä valtakunnallisen kilpailun. Kuka toimittajista onnistuu kirjoittamaan vuoden monikulttuuriystävällisimmän ostoskeskus- ja kahvilaraportin? Kuka laatii traagisimman henkilökuvan turvapaikanhakijasta? Kenen ohjelmassa esiintyy eniten kiintiötoiskulttuurisia? Kuka arvostelee halveksivimmin rasisteja ja vaatii ankarimmin nollatoleranssia? Kuka osaa laatia eniten uutisen näköisen uutisen rahaa ja kännyköitä ryöstelevistä maahanmuuttajanuorten jengeistä mainitsematta yhtään vihjettä rikoksentekijöiden etnisestä taustasta?

Poliitikot ja toimittajat ovat kumpikin ammattikuntia, joissa ammattiasenteena on halu vaikuttaa. Myös halu vaikuttaa viisaammalta -- siis "olla asioista paremmin perillä" -- kuin kannattaja- ja lukijakunta. Katettahan tällaiselle ei läheskään aina ole, ja siksi vaikuttamisen varsinaisiksi kohderyhmiksi valikoituvatkin ne joita on vaivattominta johdatella. Tätä manipulointitarkoitusta palvelevat parhaiten niin sanotut Suuret Yhteiset Valheet, joista "ilmastonmuutos" ja "ihmisoikeudet" on sementoitu niin perusteellisesti, ettei niitä pura kukaan eikä mikään.

Suurten Yhteisten Valheiden murentaminen on jokseenkin mahdotonta. Ne voivat vain pikkuhiljaa yhdeltä laidalta sulaa ja muuttua vaivihkaa toisiksi. Muutosprosessit eivät koskaan lähde liikkeelle poliitikoista tai toimittajista -- nämä ammattikunnat muuttavat ajatteluaan vain pakon edessä. -- Tosin vaalit ovat instituutio, jonka yhteydessä pienet mielipiteenmuutokset ovat mahdollisia. Puolueiden uudet ohjelmajulistukset ovat siten merkki siitä että ollaan oltu jo niin pahasti pielessä että on pakko hieman rukata Suurta Yhteistä Valhetta.

Vanha sanonta vaatii näkemään metsän puilta. Sen voisi päivittää koskemaan myös poliitikkoja ja journalisteja: puhukaa asioista, ei ihmisistä. Nähkää asiat sosiologian, ei yksilöpsykologian silmillä. Yhteiskunnalliset päätökset -- ja myös yhteiskuntaa koskeva kuvaus ja selitys -- on tehtävä yhteiskuntatieteiden, ei tunteisiin vetoavien kasvokuvien perusteella.

En kerta kaikkiaan jaksa uskoa enää järjen voittoon. Päivä päivältä jokainen kriittisesti ajatteleva kansalainen tulee lakien valtuuttamalla järjettömyydellä jyrätyksi, jälleen, jälleen, jälleen. Sen tekevät poliitikot, sen tekevät uutiset. Kehityksellä on vain yksi suunta: kohti totalitarismia. Kysymys itsesensuurista on näissä oloissa jo toiselta planeetalta. Valtakunta on pannut päänsä pensaaseen, eikä ympärillä ole enää muuta kuin pimeää. Vaikutusyrityksiä on turha jatkaa.

 

]]>
0 Journalismi Kiihottaminen kansanryhmää vastaan Sosiologia Uskonrauhan rikkominen Yhteiskunnallinen keskustelu Sun, 29 Apr 2018 09:05:26 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/254581-jattaydyn-syrjaan
Ei siirtolaisuus, ei maahanmuutto, ei turvapaikat, vaan kansainvaellus http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253188-ei-siirtolaisuus-ei-maahanmuutto-ei-turvapaikat-vaan-kansainvaellus <p>1.&nbsp;<br /><br />Käsite &quot;kolmas maailma&quot; levisi yleiseen tietoisuuteen, kun kylmä sota oli jäätävimmiltä vaiheiltaan ohi, ja itä-länsi-akselin sijaan alkoi hahmottua rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän vastakohtaisuus. Suurvallat tavallaan ulkoistivat ideologiset taistelunsa siirtomaihin, ja keskustelu orientoitui uusien käsitteiden varassa. Koska länsimaiden älyeliitti tunsi vahvoja vasemmistosympatioita -- se tekee avaukset ja asettaa avainkäsitteet -- termit kuten &quot;imperialismi&quot; ja sen kukistamiseksi tarvittava &quot;kansainvälinen solidaarisuus&quot; nousivat pintaan.</p><p>Vasemmistoideologian pohjalta nousevat kolonialismin ja &quot;riistopolitiikan&quot; vastaiset voimat nostattivat länsimaissa vahvaa moraalista painetta ja tukivat kolmannen maailman kapinoivia vapautusliikkeitä. Imperialismin peilikuva, internatsionaalinen marxismi oli voimissaan, nyrkit tanassa huudettiin sorron yöstä.</p><p>Tuo kaikki tekee nyt hieman ymmärrettävämmäksi sen, miksi vasemmisto yhä on valmis vaihtamaan oman maansa avuntarvitsijoiden edut kehitysmaista tänne virtaavien kansainvaeltajien etuihin -- tai, paremmin sanoen, uudistamaan ideologisen kuvitelmansa uuden tulevaisuuden raameihin. Vasemmiston varsinainen viholliskuva on aina ollut &quot;vallitseva järjestelmä&quot; -- ja kasvavat kansainvaeltajien joukot voidaan kuvitella juuri sellaisena voimana joka &quot;pakottaa järjestelmän uusiutumaan&quot;. Luulen, että moni vanhakantaisempi vasemmistolainen -- jollaisia ihanteellisimmat nuoret juuri ovat -- uskoo jopa siihen, että tavalliset suomalaiset jossain vaiheessa alkavat sympatiseerata ja tuntea taistelutoveruutta maahantulijoiden kanssa.</p><p>Mutta kaikki tuo on vain hapantunutta vallankumousideologiaa, todellisuus oli toisenlainen. Kun Che Guevara painettiin paitaan, ja se oli lopun alkua. Mutta toisaalta sillä tiellä ollaan osin yhä. Myös niin sanotun arabikevään tapahtumat voidaan nähdä, jos niin halutaan, saman historiallisen jatkumon tuotteena. Valtion korkeimman vallan ei tarvitse olla vierasperäistä ollakseen kansalaisille vierasta. Vallankumouksellisia elähdyttää aina ja kaikkialla sama tarve lyödä alas koko vanha maailma. Eipä siitä jäljelle jääkään paljoa muuta kuin kivipölyä ja raunioita.</p><p>Ja joissakin entisissä siirtomaissa poimitaan jo vapautumisen hedelmiä -- uuden, perinteet ja instituutiot irtisanoneen ja tyhjän päälle kyhätyn järjestelmän ja järjestyksen väistämätöntä hajoamista ja ajautumista sisäiseen kaaokseen. Vallankumoukset harvoin tuovat vakaata valtaa, täysin päinvastoin. Ne ovat vain kierteen alku. Zimbabwen romahdusta näyttäisi nyt seuraavan myös Etelä-Afrikan romahdus. Valkoinen omistava väki on vuorostaan rotuvihan kohteena. He hakevat juuri tuhansittain turvapaikkaa Trumpin USA:sta.<br /><br /><br />2.<br /><br />Tämän historiallisen ajanjakson yhtenä varhaisena oheistuotteena syntyi siirtolaisuus alusmaista isäntävaltioihin. Sodanjälkeisellä kasvukaudella tarvittiin työvoimaa, ja vierastyövoima tarjosi helpon ja halvan ratkaisun. Kukaan ei pitkään aikaan ajatellut, että isäntämaihin syntyisi pysyvä asujaimisto. Tai että tämä asujaimisto muodostaisi yhteiskunnasta segregoituneita omalakisia, tosiasiassa autonomisia alueita.</p><p>Sellainen tapahtui kuin huomaamatta -- yksikään yksilö ei noteerannut mitä joukkovoimien vaikutuksesta tapahtui. Yhtäkkiä kautta Euroopan suuria kaupunkeja ympäröi alueita, joissa asuu valtaosin vieraskulttuurista väkeä. Kansainvaeltajien kasvavat virrat tietävät jo minne pyrkivät. Ne eivät ole loppumaan päin -- kaikki mitä olemme toistaiseksi nähneet on vasta vaatimatonta alkua.</p><p>Ja massoittuminen muuttaa itse ilmiössä vaikuttavat voimat ja koko ilmiön luonteen. Niin se käy. Kun pannaan tuhat ihmistä yhteen, kulttuuriset joukkovoimat ottavat vallan. Kulttuuri on joukkosielu -- jokainen yksilö käyttäytyy joukossa tavalla jolla hän ei yksin ollessaan käyttäytyisi. Kenenkään ei tarvitse erikseen noteerata muutoksia -- äkkiä eletään kuin eri maanosassa.&nbsp;<br /><br /><br />3.<br /><br />Maailmalla bestselleriksi nousseessa kirjassaan &quot;<em>The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam</em>&quot; Douglas Murray kertoo kuinka vierastyövoimaa kutsuttiin ensin rotu- tai etnisillä nimikkeillä -- mutta sitä pidettiin sivistymättömänä ja leimaavana, joten alettiin viitata erilaisiin &quot;kulttuureihin&quot;. Koska &quot;kulttuuri&quot; on käsitteenä sopivan epämääräinen eikä negatiivisesti varautunut, sen ajateltiin toimivan integroitumisen työkaluna. Kävi täsmälleen päinvastoin.</p><p>Kulttuurimääreet antoivat ryhmille ikioman identiteetin ja vahvistivat niiden sisäistä koheesiota ja repäisivät ratkaisevan kasvavan korjaamattoman kuilun niiden ja kantaväestön väliin.</p><p>Se on käsitteen &quot;monikulttuurisuus&quot; surkea syntyhistoria. Sillä tarkoitettiin aluksi hyvää. Siitä tuli kaiken sopeutumattomuuden oikeutettu motiivi.</p><p>Siirtomaapolitiikan, vierastyövoiman, pakolaisuuden ja nyt jo miljoonamittakaavassa tapahtuvan kansainvaelluksen ketju on ollut aukoton ja vailla varsinaisia vastavoimia. Se on hieman outoa, koska jo vuosikymmeniä on ollut nähtävillä että hallitsematon maahanmuutto johtaa vanhojen eurooppalaisten valtioiden taloudelliseen, sosiaaliseen, terveydelliseen ja <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252798-vallan-tajunnalliset-alkiot">myös &quot;tiedollis-kognitiiviseen&quot; romahtamiseen</a>.</p><p>Tämä viimemainittu alkaa siitä, ettemme enää pysty puhumaan maahanmuuton kielteisistä puolista -- esimerkiksi suomalainen tiedonvälitys koko laveudeltaan, niin lehdistö kuin tv-kanavat, on painanut päänsä pensaaseen ja kieltäytyy terävästä maahanmuuttokritiikistä. Puhumattomuuden kulttuuriin on tietysti ollut omat syynsä, joista osa palautuu eurooppalaisuudessa vaikuttaviin kollektiivisiin voimiin, kuten toisen maailmansodan ja natsi-Saksassa paljastuneen joukkotuhonnan aiheuttamaan sotatraumaan ja yhä käsittelemättömään -- siis kaikesta kauhuefektien vatvomisesta huolimatta tosiasiassa käsittelemättömään -- syyllisyydentuntoon.</p><p><br />4.<br /><br />Kansainvaellukset ovat lähtöisin kehittymättömistä kulttuureista, joissa eurooppalaisen syyllisyydentunnon tai sitä kompensoivan humanismin kaltaisilla tekijöillä ei ole minkäänlaista roolia. Tullaan maista joissa ei koskaan ole ollut vakiintuneita oloja tai vakaata yhteiskuntajärjestystä, joka olisi kehittänyt yhteiskuntamoraalin. Kaiken lisäksi iso osa kansainvaelluksista tulee maista joissa teokratia on tehnyt demokratiasta vihollisen, eikä mitään yksilöajatteluun perustuvia oikeuksia tai vapauksia voida edes hahmottaa.</p><p>Kohtelemmeko näitä ihmisiä kuten ihmisiä pitäisi kohdella? -- Voisimme kysyä itseltämme: mitä tapahtuu ihmisille jotka ovat omaksuneet ulkoaohjaavan kovan normipaineen ja -moraalin ja saapuvat yhteiskuntaan, joka edellyttää yksilöiltään sisäistynyttä omantunnonetiikkaa?</p><p>Vain joukkoutuminen tarjoaa heille ratkaisun -- ja niin tie omalakisiin kulttuurighettoihin on paalutettu. Ne sementoituvat yhteiskunniksi yhteiskunnassa, ja niiden jatkuvaa eristäytymistä ja sisäisiä lakeja ei oikein missään vaiheessa ole edes yritetty päättäväisesti vastustaa. Ne ovat olleet helpoin ratkaisu kaikille -- niin poliitikoille, jotka itse asuvat kalliilla asuntoalueilla, kuin kulttuuriväelle, jolle on ominaista ylläpitää älyllisten erittelyjen edellyttämää ylimääräistä integriteettia ja kultturellia etnoetäisyyttä -- ja omalakiset alueet ovat ainoa ratkaisu varsinkin vaeltajille itselleen, koska he tarvitsevat pakopaikkaa kaikkia ylivoimaisia sopeutumis- ja kotoutumisvaatimuksia vastaan.</p><p>Syyt sille ettemme näe emmekä hyväksy näitäkään realiteetteja -- syvimmät alitajuiset syyt -- ovat varmasti tuo mainittu eurooppalainen syyllisyydentunto ja natsi-Saksan aiheuttama sotatrauma. Vain nämä syyt voivat selittää miksi nimenomaan Saksa painii näissä kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa. Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.</p><p>Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain outoa itsemurhaa -- samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.</p><p>Poliitikot elävät menneisyydessä. Ideologiset liput liehuvat yhä. On aika toivotonta odottaa, että perinteet lakkaisivat vaikuttamasta ja silmät aukeaisivat. Maailmassa ajautuvat nyt vastakkain teokratia ja demokratia -- eikä mikään minkä me demokratiamme alustalla otamme arvojemme ja ajattelumme lähtökohdaksi, omaa mitään todellista sisältöä kokonaan erilaatuisten kulttuurien kohtaamisessa.&nbsp;<br /><br /><br />5.<br /><br />Tilanne on kestämätön. Vaeltajan rantautuessa Eurooppaan hänen tarvitsee vain sanoa maaginen taikasana &quot;turvapaikka&quot;, ja heti hänelle lankeavat kaikki oikeudet, kun taas vastaanottajamaan hoidettaviksi jäävät kaikki velvollisuudet.</p><p>Eikä tilannetta käytännössä ole pystytty yhtään parantamaan silläkään, että suurin osa turvapaikkahakemuksista on hylätty. Palautukset eivät missään maassa ole onnistuneet kuin nimellisesti -- kukaan ei tiedä millaiset määrät täydellisen nimettömiä mihinkään rekisteröimättömiä ihmisiä elää joukossamme. Vaellusvirroissa vain viidakkorumpu kumisee ja nykyteknologialla viestit leviävät miltei valon nopeudella. &quot;<em>Astut kerran Eurooppaan, pysyt Euroopassa aina</em>&quot;, on Murrayn mukaan yksi eniten levinneistä viesteistä.</p><p>Turvapaikka-ajattelua ei koskaan tarkoitettu ratkaisemaan kansainvaellusten kokoisia ongelmia -- mutta eurooppalaiset eivät salli itselleen edes tervettä järkiharkintaa. Käsittelemme kansainvaellusta ihmisarvo- ja -oikeuskäsitteistöillä, vaikka ilmiöllä, sen historialla, akuutilla tilanteella ja tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavalla koolla ei ole tosiasiassa mitään tekemistä turvapaikkapolitiikan kanssa.</p><p>Itse asiassa Eurooppa tekee mieluummin &quot;outoa itsemurhaa&quot; kuin sallii itselleen ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tie romahdukseen on pedattu ihanteellisilla ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla -- joista tosiasiassa on muodostunut eurooppalaisen sivistyneistön sisäinen ideologinen leimasin ja keskinäisen kilpailun, poliittisen kahtiajaon ja moraalinokkimisen tabunomainen taika-ase. --</p><p>Koska puhumattomuuden tabu on totaalisen kyseenalaistamaton, se toimii myös eliitin viimeisenä älyllisenä väistöliikkeenä. Se on psyykkinen pakopaikka, itsesuojelun muuri, jonka ylläpitäminen on lopulta välttämätöntä siksi, että vain se varjelee sivistyneistöä näkemästä omaa älyllistä epärehellisyyttään ja kyvyttömyyttään.<br /><br /><br />6.</p><p>Miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat välttäneet vieraskulttuureista puhuessaan kaikkea heille yleensä ominaista analyyttista terävänäköisyyttä ja -kielisyyttä? Älymystön itsepetos on mammuttimittaluokkaa -- juuri älymystö kieltäytyy näkemästä historiallista jatkumoa siirtomaapolitiikasta siirtolaisuuteen, siirtotyövoimaan, pysyvään maahanmuuttoon, etniseen ja kulttuuriseen eriytymiseen ja eristymiseen -- ja käytännössä pahenevan sopeutumattomuuden toivottomiin ratkaisuyrityksiin eurooppalaisen sotatrauman synnyttämillä ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla, jotka nimenomaan opillisiin ismeihinsä kiinnittyville intellektuelleille tarjoavat houkuttelevia tulkintamahdollisuuksia. --</p><p>Puheet keskittyvät ja käpertyvät &quot;turvapaikkapolitiikkaan&quot;, vaikka kaikki mitä todellisuudessa on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kaikkea muuta kuin vainottujen yksilöiden suojelemista mielipidevainolta. Nykyiseen täysin harhaisilla käsitteillä rakenneltuun mielikuvaan, jossa &quot;turvapaikka-ajattelulla&quot; yritetään epätoivoisesti koota yhteen, selittää ja selättää historiallisesti käsiteharhasta toiseen metamorfoitunut ja täysin kestämättömäksi muuttuva, koko Euroopan romahtamiseen johtava tilanne, on päädytty joko täydellisen ajatuskyvyttömyyden tai täydellisen itsepetoksen kautta.</p><p>Länsimaiselle älymystölle on ehkä aina ollut ominaista muotoilla argumenttejaan linnoittautumalla ideologissävyisten tiedollis-opillisten ismien taakse. Niillä on roolinsa nimenomaan eurooppalaisen sivistyneistön keskinäisessä älyllisessä välienselvittelyssä -- todellakin: ottakaa tarkasteltavaksenne mikä &quot;maahanmuuttokeskustelu&quot; tahansa, jo muutaman ensimmäisen puheenvuoron riveiltä löydätte kaikki tunnustuksellisia ideologisia totuuksia leimaavat avainkäsitteet. Ja tyypillistä on myös ideologisen vihollisen nimeäminen ja määritteleminen -- sehän on näissä älyllisissä käsittelyissä se aidosti älykköjä motivoiva osa. Siis pelkkä ilkeily --</p><p>Kuinka olisi odotettavissa että Eurooppa selviytyisi kohtalonkysymyksistään kun sen oma älymystö keskittyy todellisten ongelmien sijaan käsitteellisiin väistöliikkeisiin ja keskinäiseen sofistiseen kverulaatioon?</p><p>&nbsp;</p><p>7.</p><p>Ongelman <em>historiallista </em>laatua -- kokonaistilanteen kehittymistä siirtomaavallan perintönä väistämättömin eskalaatioaskelin -- vain aniharvat jaksavat ajatella läpi. Itse asiassa koko eurooppalainen keskustelu, myös se, joka noteeraa itsensä &quot;sivistyneeksi&quot; ja vieläpä &quot;asiantuntevaksi&quot;, on vain erillisten ideologisten käsitepallojen ilmaan heittelyä. Siellä elävät edelleenkin omissa kuplissaan siirtotyövoiman aikaiset argumentit korvaavan työvoiman tarpeesta ja eurooppalaisten yksilöoikeuksien mukaiset mielikuvat kaikista uskonnoista vain uskontoina uskontojen joukossa. Eurooppalainen älymystö ei tee eroa teokratian ja demokratian välillä vaan maistelee suussaan mussuhumanistisia herkkujaan, ja nämä maut viipyvät pitkään samaan aikaan kun Afrikan väkiluku tulevalla vuosisadalla räjähtää miljardista neljään miljardiin joista yksi miljardi vastaan panemattomasti tulee vaeltamaan Eurooppaan.</p><p>Näkyvissä ei ole <em>mitään </em>mikä tulisi tuon tulevaisuuden estämään.</p><p>Teokratian ja demokratian kohtaaminen tulee olemaan tuhoisa. En ole itse elossa silloin kun se käytännössä tapahtuu -- mutta mikään ainakaan nykyhetkessä ei todista muuta kuin että eurooppalaiset humanistit tulevat toistelemaan omia mielikäsitteistöjään loppuun asti. Mikään ei saa heitä ymmärtämään ettei teokratiaa voi kuvata, ei selittää eikä hallita demokratian käsitteillä. Käsiterealistit haluavat hurmaantua suurista ylevistä yleiskäsitteistään, joiden varassa on &quot;helppoa noitua ymmärrys&quot; (Wittgenstein). Nykyisen &quot;humanismin&quot; ihmiskuva on tuollainen käsitteellinen ekstrapolaatio: siinä ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen nauttii koskemattomassa kuplassaan abstraktia absoluuttista &quot;ihmisarvoa ja -oikeuksia&quot;. -- Mutta kukaan ei käännä katsettaan reaalimaailmaan ja kysy, kuka, miten ja millä resursseilla nämä vaatimukset panee toimeen.</p><p>Humanistit eivät näe asioita, eivät joukkotodellisuutta, he näkevät vain idealisoidun yksilön.</p><p>Mitä vakuuttuneemmin ihanteellisuutta vaaditaan, sitä enemmän maahanmuuttokriitikoita tullaan vainoamaan. Ehkä tämä termi kannattaa toistaa: <em>vainoamaan</em>. Totalitarismin tunnusmerkit, kuten ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri, ovat jo olemassa omassa yhteiskuntailmastossamme. Totalitarismissahan ei ole totalitaristeja, vaan oikeassa olijoita. Nollatoleranssin vaatimukset esimerkiksi &quot;rasismin&quot; suhteen niellään kyselemättä. -- Kaikessa tässä on kyse kiihtyvästä yhteiskunnallisesta psykososiaalisesta taantumasta, kollektiivisen tajunnan tason laskusta, jossa demokratia alkaa olla taakse jäänyttä todellisuutta ja <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252153-teokratia-tuhoaa-demokratian" target="_blank">paluu teokratiaan</a> on vauhdissa.</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> 1. 

Käsite "kolmas maailma" levisi yleiseen tietoisuuteen, kun kylmä sota oli jäätävimmiltä vaiheiltaan ohi, ja itä-länsi-akselin sijaan alkoi hahmottua rikkaan pohjoisen ja köyhän etelän vastakohtaisuus. Suurvallat tavallaan ulkoistivat ideologiset taistelunsa siirtomaihin, ja keskustelu orientoitui uusien käsitteiden varassa. Koska länsimaiden älyeliitti tunsi vahvoja vasemmistosympatioita -- se tekee avaukset ja asettaa avainkäsitteet -- termit kuten "imperialismi" ja sen kukistamiseksi tarvittava "kansainvälinen solidaarisuus" nousivat pintaan.

Vasemmistoideologian pohjalta nousevat kolonialismin ja "riistopolitiikan" vastaiset voimat nostattivat länsimaissa vahvaa moraalista painetta ja tukivat kolmannen maailman kapinoivia vapautusliikkeitä. Imperialismin peilikuva, internatsionaalinen marxismi oli voimissaan, nyrkit tanassa huudettiin sorron yöstä.

Tuo kaikki tekee nyt hieman ymmärrettävämmäksi sen, miksi vasemmisto yhä on valmis vaihtamaan oman maansa avuntarvitsijoiden edut kehitysmaista tänne virtaavien kansainvaeltajien etuihin -- tai, paremmin sanoen, uudistamaan ideologisen kuvitelmansa uuden tulevaisuuden raameihin. Vasemmiston varsinainen viholliskuva on aina ollut "vallitseva järjestelmä" -- ja kasvavat kansainvaeltajien joukot voidaan kuvitella juuri sellaisena voimana joka "pakottaa järjestelmän uusiutumaan". Luulen, että moni vanhakantaisempi vasemmistolainen -- jollaisia ihanteellisimmat nuoret juuri ovat -- uskoo jopa siihen, että tavalliset suomalaiset jossain vaiheessa alkavat sympatiseerata ja tuntea taistelutoveruutta maahantulijoiden kanssa.

Mutta kaikki tuo on vain hapantunutta vallankumousideologiaa, todellisuus oli toisenlainen. Kun Che Guevara painettiin paitaan, ja se oli lopun alkua. Mutta toisaalta sillä tiellä ollaan osin yhä. Myös niin sanotun arabikevään tapahtumat voidaan nähdä, jos niin halutaan, saman historiallisen jatkumon tuotteena. Valtion korkeimman vallan ei tarvitse olla vierasperäistä ollakseen kansalaisille vierasta. Vallankumouksellisia elähdyttää aina ja kaikkialla sama tarve lyödä alas koko vanha maailma. Eipä siitä jäljelle jääkään paljoa muuta kuin kivipölyä ja raunioita.

Ja joissakin entisissä siirtomaissa poimitaan jo vapautumisen hedelmiä -- uuden, perinteet ja instituutiot irtisanoneen ja tyhjän päälle kyhätyn järjestelmän ja järjestyksen väistämätöntä hajoamista ja ajautumista sisäiseen kaaokseen. Vallankumoukset harvoin tuovat vakaata valtaa, täysin päinvastoin. Ne ovat vain kierteen alku. Zimbabwen romahdusta näyttäisi nyt seuraavan myös Etelä-Afrikan romahdus. Valkoinen omistava väki on vuorostaan rotuvihan kohteena. He hakevat juuri tuhansittain turvapaikkaa Trumpin USA:sta.


2.

Tämän historiallisen ajanjakson yhtenä varhaisena oheistuotteena syntyi siirtolaisuus alusmaista isäntävaltioihin. Sodanjälkeisellä kasvukaudella tarvittiin työvoimaa, ja vierastyövoima tarjosi helpon ja halvan ratkaisun. Kukaan ei pitkään aikaan ajatellut, että isäntämaihin syntyisi pysyvä asujaimisto. Tai että tämä asujaimisto muodostaisi yhteiskunnasta segregoituneita omalakisia, tosiasiassa autonomisia alueita.

Sellainen tapahtui kuin huomaamatta -- yksikään yksilö ei noteerannut mitä joukkovoimien vaikutuksesta tapahtui. Yhtäkkiä kautta Euroopan suuria kaupunkeja ympäröi alueita, joissa asuu valtaosin vieraskulttuurista väkeä. Kansainvaeltajien kasvavat virrat tietävät jo minne pyrkivät. Ne eivät ole loppumaan päin -- kaikki mitä olemme toistaiseksi nähneet on vasta vaatimatonta alkua.

Ja massoittuminen muuttaa itse ilmiössä vaikuttavat voimat ja koko ilmiön luonteen. Niin se käy. Kun pannaan tuhat ihmistä yhteen, kulttuuriset joukkovoimat ottavat vallan. Kulttuuri on joukkosielu -- jokainen yksilö käyttäytyy joukossa tavalla jolla hän ei yksin ollessaan käyttäytyisi. Kenenkään ei tarvitse erikseen noteerata muutoksia -- äkkiä eletään kuin eri maanosassa. 


3.

Maailmalla bestselleriksi nousseessa kirjassaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" Douglas Murray kertoo kuinka vierastyövoimaa kutsuttiin ensin rotu- tai etnisillä nimikkeillä -- mutta sitä pidettiin sivistymättömänä ja leimaavana, joten alettiin viitata erilaisiin "kulttuureihin". Koska "kulttuuri" on käsitteenä sopivan epämääräinen eikä negatiivisesti varautunut, sen ajateltiin toimivan integroitumisen työkaluna. Kävi täsmälleen päinvastoin.

Kulttuurimääreet antoivat ryhmille ikioman identiteetin ja vahvistivat niiden sisäistä koheesiota ja repäisivät ratkaisevan kasvavan korjaamattoman kuilun niiden ja kantaväestön väliin.

Se on käsitteen "monikulttuurisuus" surkea syntyhistoria. Sillä tarkoitettiin aluksi hyvää. Siitä tuli kaiken sopeutumattomuuden oikeutettu motiivi.

Siirtomaapolitiikan, vierastyövoiman, pakolaisuuden ja nyt jo miljoonamittakaavassa tapahtuvan kansainvaelluksen ketju on ollut aukoton ja vailla varsinaisia vastavoimia. Se on hieman outoa, koska jo vuosikymmeniä on ollut nähtävillä että hallitsematon maahanmuutto johtaa vanhojen eurooppalaisten valtioiden taloudelliseen, sosiaaliseen, terveydelliseen ja myös "tiedollis-kognitiiviseen" romahtamiseen.

Tämä viimemainittu alkaa siitä, ettemme enää pysty puhumaan maahanmuuton kielteisistä puolista -- esimerkiksi suomalainen tiedonvälitys koko laveudeltaan, niin lehdistö kuin tv-kanavat, on painanut päänsä pensaaseen ja kieltäytyy terävästä maahanmuuttokritiikistä. Puhumattomuuden kulttuuriin on tietysti ollut omat syynsä, joista osa palautuu eurooppalaisuudessa vaikuttaviin kollektiivisiin voimiin, kuten toisen maailmansodan ja natsi-Saksassa paljastuneen joukkotuhonnan aiheuttamaan sotatraumaan ja yhä käsittelemättömään -- siis kaikesta kauhuefektien vatvomisesta huolimatta tosiasiassa käsittelemättömään -- syyllisyydentuntoon.


4.

Kansainvaellukset ovat lähtöisin kehittymättömistä kulttuureista, joissa eurooppalaisen syyllisyydentunnon tai sitä kompensoivan humanismin kaltaisilla tekijöillä ei ole minkäänlaista roolia. Tullaan maista joissa ei koskaan ole ollut vakiintuneita oloja tai vakaata yhteiskuntajärjestystä, joka olisi kehittänyt yhteiskuntamoraalin. Kaiken lisäksi iso osa kansainvaelluksista tulee maista joissa teokratia on tehnyt demokratiasta vihollisen, eikä mitään yksilöajatteluun perustuvia oikeuksia tai vapauksia voida edes hahmottaa.

Kohtelemmeko näitä ihmisiä kuten ihmisiä pitäisi kohdella? -- Voisimme kysyä itseltämme: mitä tapahtuu ihmisille jotka ovat omaksuneet ulkoaohjaavan kovan normipaineen ja -moraalin ja saapuvat yhteiskuntaan, joka edellyttää yksilöiltään sisäistynyttä omantunnonetiikkaa?

Vain joukkoutuminen tarjoaa heille ratkaisun -- ja niin tie omalakisiin kulttuurighettoihin on paalutettu. Ne sementoituvat yhteiskunniksi yhteiskunnassa, ja niiden jatkuvaa eristäytymistä ja sisäisiä lakeja ei oikein missään vaiheessa ole edes yritetty päättäväisesti vastustaa. Ne ovat olleet helpoin ratkaisu kaikille -- niin poliitikoille, jotka itse asuvat kalliilla asuntoalueilla, kuin kulttuuriväelle, jolle on ominaista ylläpitää älyllisten erittelyjen edellyttämää ylimääräistä integriteettia ja kultturellia etnoetäisyyttä -- ja omalakiset alueet ovat ainoa ratkaisu varsinkin vaeltajille itselleen, koska he tarvitsevat pakopaikkaa kaikkia ylivoimaisia sopeutumis- ja kotoutumisvaatimuksia vastaan.

Syyt sille ettemme näe emmekä hyväksy näitäkään realiteetteja -- syvimmät alitajuiset syyt -- ovat varmasti tuo mainittu eurooppalainen syyllisyydentunto ja natsi-Saksan aiheuttama sotatrauma. Vain nämä syyt voivat selittää miksi nimenomaan Saksa painii näissä kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa. Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.

Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain outoa itsemurhaa -- samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.

Poliitikot elävät menneisyydessä. Ideologiset liput liehuvat yhä. On aika toivotonta odottaa, että perinteet lakkaisivat vaikuttamasta ja silmät aukeaisivat. Maailmassa ajautuvat nyt vastakkain teokratia ja demokratia -- eikä mikään minkä me demokratiamme alustalla otamme arvojemme ja ajattelumme lähtökohdaksi, omaa mitään todellista sisältöä kokonaan erilaatuisten kulttuurien kohtaamisessa. 


5.

Tilanne on kestämätön. Vaeltajan rantautuessa Eurooppaan hänen tarvitsee vain sanoa maaginen taikasana "turvapaikka", ja heti hänelle lankeavat kaikki oikeudet, kun taas vastaanottajamaan hoidettaviksi jäävät kaikki velvollisuudet.

Eikä tilannetta käytännössä ole pystytty yhtään parantamaan silläkään, että suurin osa turvapaikkahakemuksista on hylätty. Palautukset eivät missään maassa ole onnistuneet kuin nimellisesti -- kukaan ei tiedä millaiset määrät täydellisen nimettömiä mihinkään rekisteröimättömiä ihmisiä elää joukossamme. Vaellusvirroissa vain viidakkorumpu kumisee ja nykyteknologialla viestit leviävät miltei valon nopeudella. "Astut kerran Eurooppaan, pysyt Euroopassa aina", on Murrayn mukaan yksi eniten levinneistä viesteistä.

Turvapaikka-ajattelua ei koskaan tarkoitettu ratkaisemaan kansainvaellusten kokoisia ongelmia -- mutta eurooppalaiset eivät salli itselleen edes tervettä järkiharkintaa. Käsittelemme kansainvaellusta ihmisarvo- ja -oikeuskäsitteistöillä, vaikka ilmiöllä, sen historialla, akuutilla tilanteella ja tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien suuruusluokkaan kasvavalla koolla ei ole tosiasiassa mitään tekemistä turvapaikkapolitiikan kanssa.

Itse asiassa Eurooppa tekee mieluummin "outoa itsemurhaa" kuin sallii itselleen ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tie romahdukseen on pedattu ihanteellisilla ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla -- joista tosiasiassa on muodostunut eurooppalaisen sivistyneistön sisäinen ideologinen leimasin ja keskinäisen kilpailun, poliittisen kahtiajaon ja moraalinokkimisen tabunomainen taika-ase. --

Koska puhumattomuuden tabu on totaalisen kyseenalaistamaton, se toimii myös eliitin viimeisenä älyllisenä väistöliikkeenä. Se on psyykkinen pakopaikka, itsesuojelun muuri, jonka ylläpitäminen on lopulta välttämätöntä siksi, että vain se varjelee sivistyneistöä näkemästä omaa älyllistä epärehellisyyttään ja kyvyttömyyttään.


6.

Miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat välttäneet vieraskulttuureista puhuessaan kaikkea heille yleensä ominaista analyyttista terävänäköisyyttä ja -kielisyyttä? Älymystön itsepetos on mammuttimittaluokkaa -- juuri älymystö kieltäytyy näkemästä historiallista jatkumoa siirtomaapolitiikasta siirtolaisuuteen, siirtotyövoimaan, pysyvään maahanmuuttoon, etniseen ja kulttuuriseen eriytymiseen ja eristymiseen -- ja käytännössä pahenevan sopeutumattomuuden toivottomiin ratkaisuyrityksiin eurooppalaisen sotatrauman synnyttämillä ihmisarvo- ja -oikeusideologioilla, jotka nimenomaan opillisiin ismeihinsä kiinnittyville intellektuelleille tarjoavat houkuttelevia tulkintamahdollisuuksia. --

Puheet keskittyvät ja käpertyvät "turvapaikkapolitiikkaan", vaikka kaikki mitä todellisuudessa on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kaikkea muuta kuin vainottujen yksilöiden suojelemista mielipidevainolta. Nykyiseen täysin harhaisilla käsitteillä rakenneltuun mielikuvaan, jossa "turvapaikka-ajattelulla" yritetään epätoivoisesti koota yhteen, selittää ja selättää historiallisesti käsiteharhasta toiseen metamorfoitunut ja täysin kestämättömäksi muuttuva, koko Euroopan romahtamiseen johtava tilanne, on päädytty joko täydellisen ajatuskyvyttömyyden tai täydellisen itsepetoksen kautta.

Länsimaiselle älymystölle on ehkä aina ollut ominaista muotoilla argumenttejaan linnoittautumalla ideologissävyisten tiedollis-opillisten ismien taakse. Niillä on roolinsa nimenomaan eurooppalaisen sivistyneistön keskinäisessä älyllisessä välienselvittelyssä -- todellakin: ottakaa tarkasteltavaksenne mikä "maahanmuuttokeskustelu" tahansa, jo muutaman ensimmäisen puheenvuoron riveiltä löydätte kaikki tunnustuksellisia ideologisia totuuksia leimaavat avainkäsitteet. Ja tyypillistä on myös ideologisen vihollisen nimeäminen ja määritteleminen -- sehän on näissä älyllisissä käsittelyissä se aidosti älykköjä motivoiva osa. Siis pelkkä ilkeily --

Kuinka olisi odotettavissa että Eurooppa selviytyisi kohtalonkysymyksistään kun sen oma älymystö keskittyy todellisten ongelmien sijaan käsitteellisiin väistöliikkeisiin ja keskinäiseen sofistiseen kverulaatioon?

 

7.

Ongelman historiallista laatua -- kokonaistilanteen kehittymistä siirtomaavallan perintönä väistämättömin eskalaatioaskelin -- vain aniharvat jaksavat ajatella läpi. Itse asiassa koko eurooppalainen keskustelu, myös se, joka noteeraa itsensä "sivistyneeksi" ja vieläpä "asiantuntevaksi", on vain erillisten ideologisten käsitepallojen ilmaan heittelyä. Siellä elävät edelleenkin omissa kuplissaan siirtotyövoiman aikaiset argumentit korvaavan työvoiman tarpeesta ja eurooppalaisten yksilöoikeuksien mukaiset mielikuvat kaikista uskonnoista vain uskontoina uskontojen joukossa. Eurooppalainen älymystö ei tee eroa teokratian ja demokratian välillä vaan maistelee suussaan mussuhumanistisia herkkujaan, ja nämä maut viipyvät pitkään samaan aikaan kun Afrikan väkiluku tulevalla vuosisadalla räjähtää miljardista neljään miljardiin joista yksi miljardi vastaan panemattomasti tulee vaeltamaan Eurooppaan.

Näkyvissä ei ole mitään mikä tulisi tuon tulevaisuuden estämään.

Teokratian ja demokratian kohtaaminen tulee olemaan tuhoisa. En ole itse elossa silloin kun se käytännössä tapahtuu -- mutta mikään ainakaan nykyhetkessä ei todista muuta kuin että eurooppalaiset humanistit tulevat toistelemaan omia mielikäsitteistöjään loppuun asti. Mikään ei saa heitä ymmärtämään ettei teokratiaa voi kuvata, ei selittää eikä hallita demokratian käsitteillä. Käsiterealistit haluavat hurmaantua suurista ylevistä yleiskäsitteistään, joiden varassa on "helppoa noitua ymmärrys" (Wittgenstein). Nykyisen "humanismin" ihmiskuva on tuollainen käsitteellinen ekstrapolaatio: siinä ylihistoriallinen, ylikulttuurinen, ylikansallinen ja yliyhteisöllinen yli-ihminen nauttii koskemattomassa kuplassaan abstraktia absoluuttista "ihmisarvoa ja -oikeuksia". -- Mutta kukaan ei käännä katsettaan reaalimaailmaan ja kysy, kuka, miten ja millä resursseilla nämä vaatimukset panee toimeen.

Humanistit eivät näe asioita, eivät joukkotodellisuutta, he näkevät vain idealisoidun yksilön.

Mitä vakuuttuneemmin ihanteellisuutta vaaditaan, sitä enemmän maahanmuuttokriitikoita tullaan vainoamaan. Ehkä tämä termi kannattaa toistaa: vainoamaan. Totalitarismin tunnusmerkit, kuten ilmianto- ja irtisanoutumiskulttuuri, ovat jo olemassa omassa yhteiskuntailmastossamme. Totalitarismissahan ei ole totalitaristeja, vaan oikeassa olijoita. Nollatoleranssin vaatimukset esimerkiksi "rasismin" suhteen niellään kyselemättä. -- Kaikessa tässä on kyse kiihtyvästä yhteiskunnallisesta psykososiaalisesta taantumasta, kollektiivisen tajunnan tason laskusta, jossa demokratia alkaa olla taakse jäänyttä todellisuutta ja paluu teokratiaan on vauhdissa.

]]>
0 Afrikan väestökehitys Arabikevät Eurooppa Siirtomaat Sivistyneistö Sun, 01 Apr 2018 09:00:10 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/253188-ei-siirtolaisuus-ei-maahanmuutto-ei-turvapaikat-vaan-kansainvaellus
"Vallan" tajunnalliset alkiot http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252798-vallan-tajunnalliset-alkiot <p>1.</p><p>&nbsp;</p><p>Peräkammarin poikakin asuu talossa jonka nimi on &quot;kieli&quot; Niinhän me kaikki: &quot;<em>Kieli on talo jossa elämme</em>.&quot; Ja kuten kaikki jotka osaavat oman mielensä kammariin kurkistaa tietävät, siellä on peräseinä, johon on naulattu kylttejä, joihin on kirjoitettu kaikki meille tärkeät kielen käsitteet -- kaikki ajattelumme avainsanat, kaikki maagiset taika- ja komentosanat, kaikki maailman kuvaamisen ja selittämisen päätepisteet. Kaikki ajattelumme palautuu aina lopulta niihin. Ilman niitä jäisimme tyhjän päälle ja lauseemme sanoisivat suunnilleen yhtä paljon kuin &quot;halitulijallaa&quot;.</p><p>Sanomme ajatteluksi sitä tietä -- eli tietoa -- jota pitkin katseemme kulkee peräseinän perimmäisiin käsitetotuuksiin. Filosofeilla on tälle hienompikin nimi, nimittäin ontologia. Sillä tarkoitetaan sitä että kysymyksemme näyttävät järkeviltä silloin kun ne on muotoiltu niillä käsitteillä joihin vastauskin lopulta palautuu. Ajattelu on silloin sitä että kysymysten ja vastausten on niin sanotusti täytettävä samat loogisuusehdot. Viime vuosisadan mahdollisesti eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein totesi logiikan ontologisesta kehästä että &quot;arvoitusta ei ole olemassa&quot;.</p><p>Logiikka tarkoittaa oikeastaan oppia jonkinlaisista muodollisista säännöistä joilla käsitteitä on kytkettävä ketjuksi yhteen niin että kysymyksistä päästään vastauksiin ymmärtämättä ettei päättely voi poiketa raiteiltaan sen enempää kuin ympyräreittiä ajava raitiovaunu. Vähän kuin yhtälö, johon lisätään ensin pysäkinväli kerrallaan kunnes päästään kääntöpaikalle jonka jälkeen käännytään takaisin ja vähennetään välimatka kerrallaan kunnes palataan kotisatamaan. Voisimme toteuttaa matkan puhtaina numeroina, koska matematiikka on aikalailla sama asia kuin logiikka, ja päättelymme näyttäisi tosi pätevältä, koska lopputulema olisi absoluuttisesti oikein.</p><p>Sellaistahan suuri osa &quot;loogiseksi&quot; kuvittelemaamme ja kokemaamme ajattelua on. Oikeasti logiikka pystyy päättelemään vain käsitteistä käsitteisiin päin. Me kuitenkin liimaamme raiteiden päälle faktisia numeroita tajuamatta että numeroiden faktaominaisuus on numeroiden eikä reaalimaailman ominaisuus. Esimerkiksi niin sanottujen numeeristen &quot;taloudellisten faktojen&quot; faktaominaisuus on numeroiden eikä niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Ovatko päätökset -- päättelyt -- joita tehdään pelkästään numeroiden pohjalta siis absoluuttisen oikeita?</p><p>Talousajattelumme, siis liberalismi, on kotoisin valistusajalta, ja kyllähän silloin kammarit kylpivät kymmenien kynttelikköjen valossa jossa muodollisesti moitteettomat hienohelmat tanssahtelivat hyvinkin säännönmukaisia askelkuvioitaan. Toki valaistus eli valistus loi tiedon valoa eurooppalaisen ihmisen mieleen. Kyltit loistivat kirkkaina ja hohdokkaimpina nuo kolme: &quot;Vapaus&quot;, &quot;Veljeys&quot;, &quot;Tasa-arvoisuus&quot;. Silmistä loisti tuo valo, todellinen näkösäde maailmaan. Kun halu muuttaa maailmaa on kova, päätellään käsitteistä todellisuuteen päin.</p><p>Valitettavasti näkeminen ei todellisuudessa tapahdu tuossa järjestyksessä. Liberalistit kuitenkin viihtyvät yhä pörssisaleissaan numeerisia noteerauksia välittävien valotaulujensa välkkeessä.</p><p>Talousajattelu on ehkä traagisin esimerkki siitä mitä peräkammarien pojille tapahtuu kun he häikäistyvät kullan ja timanttien kimalluksesta ja muista näennäisistä vain nimellisistä noteerauksista. Todellisuudessa &quot;talous&quot; on omille raiteilleen lähtenyt käsitekoneisto, joka rahaan olemuksellisesti kuuluvan kaikkivoipaisuuskuvitelman vallassa ei pelkästään päättele, vaan myös päättää käsitteistä todellisuuteen päin. Se suunnaton vaunu ajelee omia aikojaan kunnes kaikki maailman omistus päätyy yksiin käsiin ja kaikki maailman ihmiset kuolevat pois &quot;taloutta&quot; rasittamasta. Niin se käy. Absoluuttinen totuus.</p><p>Kielemme talossa asuu hölmöläisiä, jotka yrittävät rahasäkeillä kantaa valoa pimeään huoneeseen. Mutta enää ei riitä ikkunoiden aukaiseminen, ei edes seinän sahaaminen. Jotta edes rumimmat ja rujoimmat mielen kammarin ajatussotkut, tunkiot ja likakaivot, saataisiin raivatuiksi, pitäisi se peräseinä nähdä paremmin. Vaikka kaikki &quot;tieto&quot;, hyvä ja huono, on kammarin puolella ja palautuu peräseinän käsitteisiin, totuus ei ole seinän tällä puolella. Itse asiassa siellä seinän takana on toinen huone, ja vasta kun sinne sytytetään valo ja siitä suunnasta nähdään käsitteiden läpi, vasta silloin maailma valkenee.</p><p>Kaikki &quot;tietomme&quot; on rakentunut mielemme peräseinälle naulattujen lähtökohtaisten käsitteiden päälle, mutta tuon pohjimmaisen käsitteenmuodostuksen tason alla on vielä alkuperäisempi hahmonmuodostus. Ja nuo tajunnalliset alkuhahmot eivät ole &quot;tietoa&quot;, vaan pikemmin ne ovat &quot;vallan&quot; alkioita.</p><p>Kerrataan. Muodollisten käsitteiden varassa voimme oikeasti päätellä vain käsitteistä käsitteisiin päin -- ja logiikka on vain tautologia. Tiedollisten käsitteiden kohdalla teemme virheen jos päättelemme niiden varassa käsitteistä todellisuuteen päin -- ilman todellisuusvastetta se on vain käsiterealismia. Mutta teemme myös virheen, jos viemme tiedolliset käsitteemme tietoisuuden pinnan alle ja yritämme niillä kuvata &quot;vallan&quot; olemusta. &quot;Valta&quot; on mikä se on, ja se tuottaa lopulta kaikki kuvaukset ja tiedon. &quot;Valta&quot; on jotain josta kulkee hyvin yksisuuntainen voimavirta &quot;tietoon&quot; päin.</p><p>Jossain sosiaalisen lajimme primitiivisessä alkuhämärässä &quot;vallan&quot; alkiot olivat olennainen osa kaikkea ajatteluamme. Ne ovat niitä maagisia tajunnallisia muotoja, joita Durkheim jäljitti tutkiessaan Australian alkuasukasheimojen toteemijärjestelmää ja joista hän kirjoitti monumentaalisessa &quot;Uskontoelämän alkeismuodot&quot; -teoksessaan. Hahmonmuodostuksen perustavanlaatuisimmat kategoriat, sellaiset joiden varaan rakentuvat käsityksemme &quot;voimasta&quot;, &quot;syystä ja seurauksesta&quot;, &quot;ajasta&quot;, &quot;tila-avaruudesta&quot;, &quot;luokasta&quot; tai &quot;hierarkiasta&quot;, ovat olemuksellisesti ennemminkin &quot;vallan&quot; kuin &quot;tiedon&quot; laatuisia.</p><p>Ja juuri näiden &quot;vallan&quot; tajunnallisten alkioiden roolia siinä miten käsitteenmuodostuksen koneistot ja inhimillinen kieli rakentuvat meidän pitäisi ymmärtää enemmän. Eikä tämä ymmärrys saisi jäädä vain antropologien, sosiologien, sosiaalipsykologien -- tai vain filosofien -- erikoisosaamiseksi, vaan aivan erinomaisen tärkeää olisi että myös mahdollisimman monet niin sanotut tavalliset ihmiset jaksaisivat ajatella nämä perustavanlaatuiset asiat läpi. Miksi?</p><p>Siksi että jokaisen peräkammarin pojan pitäisi nähdä paremmin mitä siellä omien korvien välissä tapahtuu. Siksi että me kaikki olemme peräkammarin kasvatteja ja elättejä. Siksi että se mitä &quot;elämäksi&quot; nimitämme eletään miltei pelkästään peräkammarin peräseinän ehdoilla. Siksi että sen ymmärtäminen että näillä ehdoillakin on ehtonsa avaa silmämme näkemään miten perustavanlaatuisesti erilaisia erilaisten kulttuurien asettamat &quot;vallan&quot; ja &quot;ajattelun&quot; ehdot voivat olla. Siksi että voisimme järjellämme ajatella järkemme lähtökohtia ja ymmärtää, että järkemmekin on kulttuurista järkeä jota mahdollisesti missään muualla maailmassa ei esiinny.</p><p>Ja tietysti nimenomaan siksi, että ymmärtäisimme miten totaalisesti erilaatuisia erilaiset valtajärjestelmät voivat olla. Ettei esimerkiksi teokratiaa, jossa &quot;valta&quot; on olemuksellisesti &quot;kaikkiallista&quot;, ajatonta ja mihinkään paikallistumatonta -- &quot;<em>Allah on suuri!</em>&quot; ei tarkoita samaa kuin persoonallista jumalaa palvovan uskonnon huudahdus &quot;<em>Jumala on suuri!</em>&quot; -- voi mitenkään, toistan: ei <em>mitenkään </em>sulattaa tai sopeuttaa demokratiaan, joka parhaimmillaan rakentuu ihmisten väliselle luottamukselle, joka fokusoituu ja henkilöityy, ja joka &quot;annetaan&quot; alhaalta ylöspäin erityisen &quot;edustuksellisuuden&quot; kognition varassa.</p><p>Teokratia ja demokratia ovat totaalisesti toisiinsa sopeutumattomia valtajärjestelmiä. Ja koska &quot;vallan&quot; tajunnalliset alkiot sijoittuvat syvemmälle kuin mikään &quot;tiedollinen&quot; -- ja myös syvemmälle kuin mikään käsitteellisillä säännöillä määritelty &quot;moraali&quot; -- meidän pitäisi pystyä ymmärtämään se absoluuttinen totuus, ettei mikään todellinen tieto tai autenttinen moraali kulje näiden valtajärjestelmien rajan yli. Ainoa todellinen vaihtoehto on: &quot;Rajat kiinni!&quot;</p><p>Meidän on toki erinomaisen helppoa huijata itseämme käsitteillämme. Varsinkin yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme tehokkaasti. Kun muutamme todellisuuden käsitteiksi ja käännämme ne kielestä toiseen tai kulttuurista toiseen, syntyy illuusio siitä että kyse on koko ajan samasta asiasta. Käsiterealismi on kuitenkin vain todellisuuden päälle naulattuja nimikylttejä, joilla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä sen reaalimaailman kanssa mihin nimileimat on liimattu.</p><p>Vain liian pieniin ympyröihinsä käpertyneet peräkammarin pojat ja tytöt voivat kuvitella että heidän tähtisilmillään valaistaan ja pelastetaan maailma.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>2.</p><p>&nbsp;</p><p>Jos joku sanoo &quot;ihminen&quot;, sielumme silmiin piirtyy mielikuva <em>yksilöstä</em>.</p><p>Tällainen mielikuva on oman aikalaisjärkemme mukainen, historiallista ikää sillä on noin seitsemänsataa tai neljäsataa vuotta riippuen siitä, millaiset kriteerit &quot;yksilöä&quot; määrittävät. Jos takarajan taakse, keskiajan puolelle mennään, yksilöminuus hukkuu outoon depersonalisaation uneen. Eurooppa eli tuhat vuotta tajunnantilassa, jossa minää ei enää koettu olemassaolon, paikan ja ajan koodinaattien keskipisteenä, vaan ajan parhaiden älyjen oli mahdollista epäillä jopa omaa olemassaoloaan.</p><p>Keskiaikaa voidaan ajatella suurimittaisena historiallisena kehitystaantumana. Tapa, jolla Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, esimerkiksi lukutaito, katosivat maailmasta, kertoo ennen muuta siitä, ettei ihmisen kulttuurievolutiivinen kehitys ole mikään aikakirjoihin raamitettu välttämättömyys saati väistämättömyys. Päinvastoin. Kehityksellä on ollut monenlaisia mahdollisuuksia ja malleja, ja myös suurimittaisen historiallisen taantuman mahdollisuus on aina ilmassa.</p><p>Jos ikuista ihmistä jäljitetään, ihmisen alkuperäinen lähtökohtainen lajityypillinen sosiaalisuus on se tosiasia johon kaikki kehityksen variaatiot ja asteet <a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2017/10/inhimillisen-kehityksen_7.html">voidaan palauttaa</a>. Ihminen on alunalkaen sosiaalinen laumaolento, olemuksellisesti kollektiiviolento, hyvin tiiviissä symbioottisessa keskinäisyhteydessä elänyt ja olemassaolon taisteluistaan toistaiseksi selviytynyt. Jos tätä varhaisinta &quot;ihmisyyden laatua&quot; meistä kaikkien kehityskerrosten läpi jäljitetään, päädytään suunnilleen sellaiseen tajunnantilaan jota nykyisin nimitämme &quot;hypnoosi-ilmiöksi&quot;. Siinä esimerkiksi sellaiset nykyiset käsitteemme kuin &quot;valta&quot; ja &quot;tahto&quot; sulavat yhteen ja vaikuttavat kollektiiviominaisuuksina koko laumaa läpäisten ja ohjaten.</p><p>Hypnoosista on paljon vääriä käsityksiä, jotka perustuvat lähinnä hypnoosinäytöksiin, estradiviihteen taikatemppuihin. Monet kuvittelevat että hypnoosi on jonkinlainen tajunnallinen kuriositeetti-ilmiö, manipuloimalla aikaansaatu häiriö tai jokin niksnaks-oikosulku aivoissa -- mutta on juuri päinvastoin: hypnoosi on tajunnantiloistamme alkuperäisin ja perustavanlaatuisin. Siitä kertoo esimerkiksi se, ettei hypnoottista tajunnantilaa voida oikeastaan erottaa aivotutkimuksessa. Aivomme toimivat mitä normaaleimmalla tavalla myös hypnoosiin vaivutettuina -- oikeastaan ne siinä palaavat varsinaiseen kotiinsa.</p><p>Tulkitsemme hypnoosi-ilmiötä väärin, koska katselemme sitä yksilömielikuvien vallassa ja varassa -- vaikka juuri hypnoosi edustaa kokonaan toisenlaista, alkuperäistä ihmisyyden kerrosta. Koska näemme vain yksilöitä, meille syntyy esimerkiksi se väärinkäsitys, että hypnoosissa olisi kyse valta- tai alistussuhteesta. Hypnoositila kuitenkin syntyy vain kollektiiviminuuden &quot;sopimuksellisella&quot; tasolla. Kukaan ei vaivu syvään transsiin tahtomattaan, eikä edes syvimmässä hypnoosissa pystytä määräämään koehenkilöä tekemään mitään mikä sotisi hänen moraaliaan vastaan. -- Hypnoosi palauttaa yksilön alkuperäiseen kollektiivitahdon tilaan, ja koska hypnoosi elvyttää nimenomaan kollektiivia suojelevat ominaisuudet, altruismi on vaikuttava tosiasia.</p><p>Niin sanottujen &quot;Mantsurian kandidaattien&quot; tapauksessa yritettiin sotavankeja kiduttamalla synnyttää erityinen suojareaktio, &quot;pakominuus&quot;, &quot;sivupersoona&quot;, jota olisi voitu manipuloida posthypnoottisilla suggestioilla suorittamaan surmatöitä vapautumisen jälkeen. Se ei onnistunut.</p><p>Yksilöminuuden roolista ihmisyytemme koko kehitysasteikossa saamme kuitenkin hätkähdyttävän kuvan kun syvähypnoosissa voimme luoda ihmiselle kokonaan uuden &quot;minuuden&quot; -- uuden olemassaolon koordinaatiston, uuden henkilöhistorian ja psyykkiset resurssit ja raamit, niin että persoonallisuustesteillä tällainen luotu &quot;minuus&quot; voidaan todella todeta eri henkilöksi. -- Mutta tässä tulemme sitten niihin rajoituksiin jotka lajityypillisen sosiaalisuutemme kultuurievolutiivinen kehityshistoria asettaa.</p><p>Suuret kulttuurit ovat varhaisessa vaiheessa tehneet kognitiivisesti ohjaavia valintoja, joiden yli mikään yleisinhimillinen mekanismi ei pääse. Esimerkiksi kulttuurisen kuvakiellon ja siitä seuraavan visuaalisten kykyjen amputaation piiristä emme voi millään keinolla siirtää yksilöä kokonaan toisenlaiset kognitiiviset perusratkaisut omaavan kulttuurin ja siinä vallitsevan ihmisyyden ja &quot;järjen&quot; piiriin. Kulttuurit ovat <em>kovia kognitiivisia tosiasioita</em>, ja eriperusteiset kulttuurit voivat vain tuhota toisensa -- yhteisön ja yksilön sosiaaliset sidoslangat, &quot;vallan&quot; ja &quot;moraalin&quot; alkiot, ja myös, mikä on varmaan vaikeinta ymmärtää, &quot;järjen&quot; ja &quot;tiedon&quot; alkiot.</p><p>Emme voi myöskään siirtää kehittymättömästä yhteisöstä tulevaa yksilöä kehittyneeseen yhteisöön ja kuvitella, että yksilöminuudelle kaikki alkuperäiset rakennusainekset antava sosiaalinen raami muuttuisi toiseksi.</p><p>Oman kulttuurinsa artefaktina yksilö saattaa kuitenkin hypnoosissa liikkua hämmästyttävän rajattomasti ja hyödyntää suunnattomat määrät eri kehitysvaiheissa kerääntynyttä tietoa. Kokeet joissa esimerkiksi taannutetaan koehenkilöitä tiettyyn ikäkauteen kertovat siitä millaiset kulttuurikognitiiviset kyvyt ovat missäkin kehitysvaiheessa emergoituneet. Ihmismieli näyttää yleisesti ottaen hyvinkin kerroksellisesti rakentuneelta.</p><p>Se suuri opetus, jonka hypnoosi-ilmiö voi meille antaa, on <em>ihmiskuvan </em>muutos. Nykyinen historiallisen individualismimme muodostama kuva yksilöllisyydestä on täydellisesti väärä. Itse asiassa se on pelkkää käsitteellistä sekaannusta -- käsiterealismia -- jonka vallassa emme pysty muodostamaan todellisuudentajuista käsitystä sen enempää yhteisöllisestä &quot;vallasta&quot; kuin yksilöllisestä &quot;tahdosta&quot;. Kuvittelemme että yhteisöllinen &quot;valta&quot; on jokin yksilöiden välillä vaikuttava suhde, ja että yksilöllinen &quot;tahto&quot; omaa ratkaisevan roolin kun teemme sosiaalisissa tilanteissa valintojamme.</p><p>Kuvittelemme esimerkiksi että kaikki &quot;valta&quot; yhteisössä palautuu yksilöihin. Että jokaisessa yhteisössä on &quot;vahvoja&quot; vallankäyttäjiä, &quot;johtajia&quot; ja &quot;johdettavia&quot;. -- Mutta näiden ikuisten sosiaalisten roolien olemassaolo kertoo ennemminkin nimenomaan sosiaalisten voimien olemassaolosta kuin yksilöiden ominaisuuksista. Durkheimilaisittain jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä itseään täydentäviä rooleja ihan siitä riippumatta millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet. -- Nimenomaan vallan kollektiiviset, jatkuvuutta takaavat &quot;auktorisoivat&quot; ominaisuudet luovat tietynlaiset valtahierarkiat ja roolit.&nbsp; Roolit ovat durkheimilaisittain <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237338-sosiologia-rikostilastot-moraaliterrori"><em>sosiaalisia vakioita</em></a>, jotka jatkavat olemassaoloaan samanlaatuisina ja suhteellisesti samansuuruisina vaikka populaatio uusiutuisi tai muuttaisi kokoaan. ---</p><p>Esimerkiksi eurooppalaisella keskiajalla valtahierarkiat olivat paikallisia ja konkreettisia, mutta vallan &quot;<a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252153-teokratia-tuhoaa-demokratian"><em>kaikkiallisuudessa</em></a>&quot; on kyse siitä tavasta jolla valta tajunnallisesti <em>auktorisoituu</em>. Sitä <em>teokratia</em> tarkoittaa -- siinä yhteisöllinen valta on kaikkiallista -- se ei paikallistu eikä aktualisoidu missään fokuksessa, vaan vaikuttaa läpi koko depersonoituneen tajunnallisen todellisuuden.</p><p>Teokraattisen kaikkiallisen vallan maailmassa myös <em>ihmisjärki</em> on erilaatuista. Hämmästyttävän historiallisen havaintoesimerkin tästä tarjoaa raha-ajattelumme kehitys -- yhtäältä keskiajan teologian pyhittämä mysteeri, ehtoollistoimitus ja transsubstantio-opit, ja toisaalta maagien alkemiaharrastus tuottivat ne ajatusmuodot, jotka uudella ajalla kartesiolaisen heräämisen, Subjektin sekä todellisuuden Objektivaation myötä siirsivät &quot;rahan&quot; uusien erityistieteiden mallin mukaiseksi suureiden ja mittayksiköiden järjestelmäksi. -- Vasta <em>kartesiolaisen järjen</em> maailmassa &quot;rahasta&quot; varsinaisesti tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon. --</p><p>Mutta mitään kartesiolaista heräämistä tai valistusaikaahan ei islamin maailmassa ole koskaan koettu. Siellä kaikki &quot;järki&quot; on edelleenkin teokraattisella kannalla. --</p><p>Euroopan keskiajan historiassa noitaoikeudenkäyntien hirvittävät näytelmät ovat kaikkiallisen vallan käsittämättömästä tajunnantilasta ja järjen laadusta opettava esimerkki: niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty saattoivat kaikki yhdessä itkeä oikeudenkäynnin lopputulosta -- mutta kukaan ei <em>mahtanut</em> sille mitään. -- Aivan vastaavalla tavalla nykypäivän teokraattisessa järjestelmässä -- fundamentalistisen islamin maailmassa -- kunniamurhan tai terroriteon tekijä ei itse tosiasiassa voi mitään sille minkä täytyy tapahtua. -- Kun ajatollah langettaa kirjailija Rushdielle tappokäskyn, kaikkiallisesti auktorisoituvan vallan legitimaatio takaa että joku jossain ennemmin tai myöhemmin panee sen täytäntöön. --</p><p><a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/226495-totemismi-totalitarismi-keskustelun-tokuttomuus">Totalitarismi </a>on taantunut järjestelmä, jossa jo vaikuttavat samanlaiset kollektiivitahdon ominaisuudet jotka historiallinen teokratia puhtaana omaa. Myöskään totalitarismin oloissa yksilöt eivät enää ole täysimääräisen &quot;vallan&quot; tai &quot;tahdon&quot; haltijoita, vaan asiat alkavat yksinkertaisesti &quot;vain tapahtua&quot;. On siis harhaista yrittää selittää yksilöpsykologialla sitä miksi totalitarismeissa &quot;arkipäivän banaalin pahuuden&quot; kierrettä ei pystytä pysäyttämään. -- Se johtuu itse järjestelmän ominaisuuksista, &quot;vallan&quot; ominaislaadusta.</p><p>Omassa individualistisessa maailmassamme me emme enää näe näitä kollektiivisen &quot;vallan&quot; ja &quot;tahdon&quot; mekanismeja, vaan yritämme epätoivoisesti selittää kaiken tulkitsemalla skolastisia opillisia &quot;totuuksiamme&quot;, tai selittelemällä esimerkiksi terroritekoja päämäärärationalismin puitteissa, tai katsoen ne seuraukseksi syrjäytymisestä, tms. -- Näissä yksilölähtöisissä selittelyissämme olemme niin totaalisesti harhassa kuin mikään järki ikinä olla voi.</p><p>Asioiden pitäisi olla toisin päin. Jos joku sanoo &quot;ihminen&quot;, meidän pitäisi välittömästi nähdä silmissämme <em>laji ja yhteisöt</em>, kollektiivivoimat, kollektiiviominaisuudet ja kollektiivi-ilmiöt, kulttuuriset perusratkaisut ja jatkumot.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>---------</p><p>&nbsp;</p><p><em>Lisäys 15.11.2018&nbsp;</em><br /><br /><em>Olen kuluneen kesän ja syksyn mittaan lueskellut uudelleen mm. Leibnizia, Meadia ja Heideggeria, ja kuin itsestään tässä nyt päivitetyssä ja täydennetyssä blogikirjoituksessa esiin tuodut teemat ovat jatkaneet kehittymistään niin, että päätin julkaista valikoidun koosteen päiväkirjamuistiinpanoistani <a href="https://www.bod.fi/kirjakauppa/vallan-kaikkiallisuudesta-ja-tajunnallisista-alkioista-seppo-oikkonen-9789528002710">kirjana</a>. Minulla on tunne siitä, että noissa muistiinmerkinnöissä on aukeamassa jokin kokonaisempi visio siitä millaista yhteisöllinen &quot;valta&quot; laadultaan on ja miten &quot;vallan&quot; ja &quot;tiedon&quot; jatkumoa on ajateltava.&nbsp;</em></p><p><em>Ehkä hämmästyttävin oivallus joka päässäni syntyi oli selvä näky siitä miten</em><em> nyt sisällytämme &quot;logiikan&quot; käsitetietoon samalla tavalla k</em><em>uin an</em><em>tii</em><em>kin kreikkalaiset sisällyttivät &quot;syyt&quot; olioihin niiden ominaisuutena.&nbsp;</em></p><p><em>Mutta tuon &quot;opillinen&quot; ilmaiseminen on jokseenkin mahdotonta. Siinä on kysymyksessä jotakin joka hahmottuu vasta kun käsitteellistä maaperää on kauttaaltaan möyhennetty tämän kirkastuksen ympäriltä. Sitä tuossa kirjassa tehdään.&nbsp; </em><br />&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p><br />&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> 1.

 

Peräkammarin poikakin asuu talossa jonka nimi on "kieli" Niinhän me kaikki: "Kieli on talo jossa elämme." Ja kuten kaikki jotka osaavat oman mielensä kammariin kurkistaa tietävät, siellä on peräseinä, johon on naulattu kylttejä, joihin on kirjoitettu kaikki meille tärkeät kielen käsitteet -- kaikki ajattelumme avainsanat, kaikki maagiset taika- ja komentosanat, kaikki maailman kuvaamisen ja selittämisen päätepisteet. Kaikki ajattelumme palautuu aina lopulta niihin. Ilman niitä jäisimme tyhjän päälle ja lauseemme sanoisivat suunnilleen yhtä paljon kuin "halitulijallaa".

Sanomme ajatteluksi sitä tietä -- eli tietoa -- jota pitkin katseemme kulkee peräseinän perimmäisiin käsitetotuuksiin. Filosofeilla on tälle hienompikin nimi, nimittäin ontologia. Sillä tarkoitetaan sitä että kysymyksemme näyttävät järkeviltä silloin kun ne on muotoiltu niillä käsitteillä joihin vastauskin lopulta palautuu. Ajattelu on silloin sitä että kysymysten ja vastausten on niin sanotusti täytettävä samat loogisuusehdot. Viime vuosisadan mahdollisesti eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein totesi logiikan ontologisesta kehästä että "arvoitusta ei ole olemassa".

Logiikka tarkoittaa oikeastaan oppia jonkinlaisista muodollisista säännöistä joilla käsitteitä on kytkettävä ketjuksi yhteen niin että kysymyksistä päästään vastauksiin ymmärtämättä ettei päättely voi poiketa raiteiltaan sen enempää kuin ympyräreittiä ajava raitiovaunu. Vähän kuin yhtälö, johon lisätään ensin pysäkinväli kerrallaan kunnes päästään kääntöpaikalle jonka jälkeen käännytään takaisin ja vähennetään välimatka kerrallaan kunnes palataan kotisatamaan. Voisimme toteuttaa matkan puhtaina numeroina, koska matematiikka on aikalailla sama asia kuin logiikka, ja päättelymme näyttäisi tosi pätevältä, koska lopputulema olisi absoluuttisesti oikein.

Sellaistahan suuri osa "loogiseksi" kuvittelemaamme ja kokemaamme ajattelua on. Oikeasti logiikka pystyy päättelemään vain käsitteistä käsitteisiin päin. Me kuitenkin liimaamme raiteiden päälle faktisia numeroita tajuamatta että numeroiden faktaominaisuus on numeroiden eikä reaalimaailman ominaisuus. Esimerkiksi niin sanottujen numeeristen "taloudellisten faktojen" faktaominaisuus on numeroiden eikä niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Ovatko päätökset -- päättelyt -- joita tehdään pelkästään numeroiden pohjalta siis absoluuttisen oikeita?

Talousajattelumme, siis liberalismi, on kotoisin valistusajalta, ja kyllähän silloin kammarit kylpivät kymmenien kynttelikköjen valossa jossa muodollisesti moitteettomat hienohelmat tanssahtelivat hyvinkin säännönmukaisia askelkuvioitaan. Toki valaistus eli valistus loi tiedon valoa eurooppalaisen ihmisen mieleen. Kyltit loistivat kirkkaina ja hohdokkaimpina nuo kolme: "Vapaus", "Veljeys", "Tasa-arvoisuus". Silmistä loisti tuo valo, todellinen näkösäde maailmaan. Kun halu muuttaa maailmaa on kova, päätellään käsitteistä todellisuuteen päin.

Valitettavasti näkeminen ei todellisuudessa tapahdu tuossa järjestyksessä. Liberalistit kuitenkin viihtyvät yhä pörssisaleissaan numeerisia noteerauksia välittävien valotaulujensa välkkeessä.

Talousajattelu on ehkä traagisin esimerkki siitä mitä peräkammarien pojille tapahtuu kun he häikäistyvät kullan ja timanttien kimalluksesta ja muista näennäisistä vain nimellisistä noteerauksista. Todellisuudessa "talous" on omille raiteilleen lähtenyt käsitekoneisto, joka rahaan olemuksellisesti kuuluvan kaikkivoipaisuuskuvitelman vallassa ei pelkästään päättele, vaan myös päättää käsitteistä todellisuuteen päin. Se suunnaton vaunu ajelee omia aikojaan kunnes kaikki maailman omistus päätyy yksiin käsiin ja kaikki maailman ihmiset kuolevat pois "taloutta" rasittamasta. Niin se käy. Absoluuttinen totuus.

Kielemme talossa asuu hölmöläisiä, jotka yrittävät rahasäkeillä kantaa valoa pimeään huoneeseen. Mutta enää ei riitä ikkunoiden aukaiseminen, ei edes seinän sahaaminen. Jotta edes rumimmat ja rujoimmat mielen kammarin ajatussotkut, tunkiot ja likakaivot, saataisiin raivatuiksi, pitäisi se peräseinä nähdä paremmin. Vaikka kaikki "tieto", hyvä ja huono, on kammarin puolella ja palautuu peräseinän käsitteisiin, totuus ei ole seinän tällä puolella. Itse asiassa siellä seinän takana on toinen huone, ja vasta kun sinne sytytetään valo ja siitä suunnasta nähdään käsitteiden läpi, vasta silloin maailma valkenee.

Kaikki "tietomme" on rakentunut mielemme peräseinälle naulattujen lähtökohtaisten käsitteiden päälle, mutta tuon pohjimmaisen käsitteenmuodostuksen tason alla on vielä alkuperäisempi hahmonmuodostus. Ja nuo tajunnalliset alkuhahmot eivät ole "tietoa", vaan pikemmin ne ovat "vallan" alkioita.

Kerrataan. Muodollisten käsitteiden varassa voimme oikeasti päätellä vain käsitteistä käsitteisiin päin -- ja logiikka on vain tautologia. Tiedollisten käsitteiden kohdalla teemme virheen jos päättelemme niiden varassa käsitteistä todellisuuteen päin -- ilman todellisuusvastetta se on vain käsiterealismia. Mutta teemme myös virheen, jos viemme tiedolliset käsitteemme tietoisuuden pinnan alle ja yritämme niillä kuvata "vallan" olemusta. "Valta" on mikä se on, ja se tuottaa lopulta kaikki kuvaukset ja tiedon. "Valta" on jotain josta kulkee hyvin yksisuuntainen voimavirta "tietoon" päin.

Jossain sosiaalisen lajimme primitiivisessä alkuhämärässä "vallan" alkiot olivat olennainen osa kaikkea ajatteluamme. Ne ovat niitä maagisia tajunnallisia muotoja, joita Durkheim jäljitti tutkiessaan Australian alkuasukasheimojen toteemijärjestelmää ja joista hän kirjoitti monumentaalisessa "Uskontoelämän alkeismuodot" -teoksessaan. Hahmonmuodostuksen perustavanlaatuisimmat kategoriat, sellaiset joiden varaan rakentuvat käsityksemme "voimasta", "syystä ja seurauksesta", "ajasta", "tila-avaruudesta", "luokasta" tai "hierarkiasta", ovat olemuksellisesti ennemminkin "vallan" kuin "tiedon" laatuisia.

Ja juuri näiden "vallan" tajunnallisten alkioiden roolia siinä miten käsitteenmuodostuksen koneistot ja inhimillinen kieli rakentuvat meidän pitäisi ymmärtää enemmän. Eikä tämä ymmärrys saisi jäädä vain antropologien, sosiologien, sosiaalipsykologien -- tai vain filosofien -- erikoisosaamiseksi, vaan aivan erinomaisen tärkeää olisi että myös mahdollisimman monet niin sanotut tavalliset ihmiset jaksaisivat ajatella nämä perustavanlaatuiset asiat läpi. Miksi?

Siksi että jokaisen peräkammarin pojan pitäisi nähdä paremmin mitä siellä omien korvien välissä tapahtuu. Siksi että me kaikki olemme peräkammarin kasvatteja ja elättejä. Siksi että se mitä "elämäksi" nimitämme eletään miltei pelkästään peräkammarin peräseinän ehdoilla. Siksi että sen ymmärtäminen että näillä ehdoillakin on ehtonsa avaa silmämme näkemään miten perustavanlaatuisesti erilaisia erilaisten kulttuurien asettamat "vallan" ja "ajattelun" ehdot voivat olla. Siksi että voisimme järjellämme ajatella järkemme lähtökohtia ja ymmärtää, että järkemmekin on kulttuurista järkeä jota mahdollisesti missään muualla maailmassa ei esiinny.

Ja tietysti nimenomaan siksi, että ymmärtäisimme miten totaalisesti erilaatuisia erilaiset valtajärjestelmät voivat olla. Ettei esimerkiksi teokratiaa, jossa "valta" on olemuksellisesti "kaikkiallista", ajatonta ja mihinkään paikallistumatonta -- "Allah on suuri!" ei tarkoita samaa kuin persoonallista jumalaa palvovan uskonnon huudahdus "Jumala on suuri!" -- voi mitenkään, toistan: ei mitenkään sulattaa tai sopeuttaa demokratiaan, joka parhaimmillaan rakentuu ihmisten väliselle luottamukselle, joka fokusoituu ja henkilöityy, ja joka "annetaan" alhaalta ylöspäin erityisen "edustuksellisuuden" kognition varassa.

Teokratia ja demokratia ovat totaalisesti toisiinsa sopeutumattomia valtajärjestelmiä. Ja koska "vallan" tajunnalliset alkiot sijoittuvat syvemmälle kuin mikään "tiedollinen" -- ja myös syvemmälle kuin mikään käsitteellisillä säännöillä määritelty "moraali" -- meidän pitäisi pystyä ymmärtämään se absoluuttinen totuus, ettei mikään todellinen tieto tai autenttinen moraali kulje näiden valtajärjestelmien rajan yli. Ainoa todellinen vaihtoehto on: "Rajat kiinni!"

Meidän on toki erinomaisen helppoa huijata itseämme käsitteillämme. Varsinkin yleiskäsitteet noituvat ymmärryksemme tehokkaasti. Kun muutamme todellisuuden käsitteiksi ja käännämme ne kielestä toiseen tai kulttuurista toiseen, syntyy illuusio siitä että kyse on koko ajan samasta asiasta. Käsiterealismi on kuitenkin vain todellisuuden päälle naulattuja nimikylttejä, joilla ei tosiasiassa ole mitään tekemistä sen reaalimaailman kanssa mihin nimileimat on liimattu.

Vain liian pieniin ympyröihinsä käpertyneet peräkammarin pojat ja tytöt voivat kuvitella että heidän tähtisilmillään valaistaan ja pelastetaan maailma.

 

 

2.

 

Jos joku sanoo "ihminen", sielumme silmiin piirtyy mielikuva yksilöstä.

Tällainen mielikuva on oman aikalaisjärkemme mukainen, historiallista ikää sillä on noin seitsemänsataa tai neljäsataa vuotta riippuen siitä, millaiset kriteerit "yksilöä" määrittävät. Jos takarajan taakse, keskiajan puolelle mennään, yksilöminuus hukkuu outoon depersonalisaation uneen. Eurooppa eli tuhat vuotta tajunnantilassa, jossa minää ei enää koettu olemassaolon, paikan ja ajan koodinaattien keskipisteenä, vaan ajan parhaiden älyjen oli mahdollista epäillä jopa omaa olemassaoloaan.

Keskiaikaa voidaan ajatella suurimittaisena historiallisena kehitystaantumana. Tapa, jolla Rooman valtakunnassa jo olemassa olleet kognitiiviset kyvyt, esimerkiksi lukutaito, katosivat maailmasta, kertoo ennen muuta siitä, ettei ihmisen kulttuurievolutiivinen kehitys ole mikään aikakirjoihin raamitettu välttämättömyys saati väistämättömyys. Päinvastoin. Kehityksellä on ollut monenlaisia mahdollisuuksia ja malleja, ja myös suurimittaisen historiallisen taantuman mahdollisuus on aina ilmassa.

Jos ikuista ihmistä jäljitetään, ihmisen alkuperäinen lähtökohtainen lajityypillinen sosiaalisuus on se tosiasia johon kaikki kehityksen variaatiot ja asteet voidaan palauttaa. Ihminen on alunalkaen sosiaalinen laumaolento, olemuksellisesti kollektiiviolento, hyvin tiiviissä symbioottisessa keskinäisyhteydessä elänyt ja olemassaolon taisteluistaan toistaiseksi selviytynyt. Jos tätä varhaisinta "ihmisyyden laatua" meistä kaikkien kehityskerrosten läpi jäljitetään, päädytään suunnilleen sellaiseen tajunnantilaan jota nykyisin nimitämme "hypnoosi-ilmiöksi". Siinä esimerkiksi sellaiset nykyiset käsitteemme kuin "valta" ja "tahto" sulavat yhteen ja vaikuttavat kollektiiviominaisuuksina koko laumaa läpäisten ja ohjaten.

Hypnoosista on paljon vääriä käsityksiä, jotka perustuvat lähinnä hypnoosinäytöksiin, estradiviihteen taikatemppuihin. Monet kuvittelevat että hypnoosi on jonkinlainen tajunnallinen kuriositeetti-ilmiö, manipuloimalla aikaansaatu häiriö tai jokin niksnaks-oikosulku aivoissa -- mutta on juuri päinvastoin: hypnoosi on tajunnantiloistamme alkuperäisin ja perustavanlaatuisin. Siitä kertoo esimerkiksi se, ettei hypnoottista tajunnantilaa voida oikeastaan erottaa aivotutkimuksessa. Aivomme toimivat mitä normaaleimmalla tavalla myös hypnoosiin vaivutettuina -- oikeastaan ne siinä palaavat varsinaiseen kotiinsa.

Tulkitsemme hypnoosi-ilmiötä väärin, koska katselemme sitä yksilömielikuvien vallassa ja varassa -- vaikka juuri hypnoosi edustaa kokonaan toisenlaista, alkuperäistä ihmisyyden kerrosta. Koska näemme vain yksilöitä, meille syntyy esimerkiksi se väärinkäsitys, että hypnoosissa olisi kyse valta- tai alistussuhteesta. Hypnoositila kuitenkin syntyy vain kollektiiviminuuden "sopimuksellisella" tasolla. Kukaan ei vaivu syvään transsiin tahtomattaan, eikä edes syvimmässä hypnoosissa pystytä määräämään koehenkilöä tekemään mitään mikä sotisi hänen moraaliaan vastaan. -- Hypnoosi palauttaa yksilön alkuperäiseen kollektiivitahdon tilaan, ja koska hypnoosi elvyttää nimenomaan kollektiivia suojelevat ominaisuudet, altruismi on vaikuttava tosiasia.

Niin sanottujen "Mantsurian kandidaattien" tapauksessa yritettiin sotavankeja kiduttamalla synnyttää erityinen suojareaktio, "pakominuus", "sivupersoona", jota olisi voitu manipuloida posthypnoottisilla suggestioilla suorittamaan surmatöitä vapautumisen jälkeen. Se ei onnistunut.

Yksilöminuuden roolista ihmisyytemme koko kehitysasteikossa saamme kuitenkin hätkähdyttävän kuvan kun syvähypnoosissa voimme luoda ihmiselle kokonaan uuden "minuuden" -- uuden olemassaolon koordinaatiston, uuden henkilöhistorian ja psyykkiset resurssit ja raamit, niin että persoonallisuustesteillä tällainen luotu "minuus" voidaan todella todeta eri henkilöksi. -- Mutta tässä tulemme sitten niihin rajoituksiin jotka lajityypillisen sosiaalisuutemme kultuurievolutiivinen kehityshistoria asettaa.

Suuret kulttuurit ovat varhaisessa vaiheessa tehneet kognitiivisesti ohjaavia valintoja, joiden yli mikään yleisinhimillinen mekanismi ei pääse. Esimerkiksi kulttuurisen kuvakiellon ja siitä seuraavan visuaalisten kykyjen amputaation piiristä emme voi millään keinolla siirtää yksilöä kokonaan toisenlaiset kognitiiviset perusratkaisut omaavan kulttuurin ja siinä vallitsevan ihmisyyden ja "järjen" piiriin. Kulttuurit ovat kovia kognitiivisia tosiasioita, ja eriperusteiset kulttuurit voivat vain tuhota toisensa -- yhteisön ja yksilön sosiaaliset sidoslangat, "vallan" ja "moraalin" alkiot, ja myös, mikä on varmaan vaikeinta ymmärtää, "järjen" ja "tiedon" alkiot.

Emme voi myöskään siirtää kehittymättömästä yhteisöstä tulevaa yksilöä kehittyneeseen yhteisöön ja kuvitella, että yksilöminuudelle kaikki alkuperäiset rakennusainekset antava sosiaalinen raami muuttuisi toiseksi.

Oman kulttuurinsa artefaktina yksilö saattaa kuitenkin hypnoosissa liikkua hämmästyttävän rajattomasti ja hyödyntää suunnattomat määrät eri kehitysvaiheissa kerääntynyttä tietoa. Kokeet joissa esimerkiksi taannutetaan koehenkilöitä tiettyyn ikäkauteen kertovat siitä millaiset kulttuurikognitiiviset kyvyt ovat missäkin kehitysvaiheessa emergoituneet. Ihmismieli näyttää yleisesti ottaen hyvinkin kerroksellisesti rakentuneelta.

Se suuri opetus, jonka hypnoosi-ilmiö voi meille antaa, on ihmiskuvan muutos. Nykyinen historiallisen individualismimme muodostama kuva yksilöllisyydestä on täydellisesti väärä. Itse asiassa se on pelkkää käsitteellistä sekaannusta -- käsiterealismia -- jonka vallassa emme pysty muodostamaan todellisuudentajuista käsitystä sen enempää yhteisöllisestä "vallasta" kuin yksilöllisestä "tahdosta". Kuvittelemme että yhteisöllinen "valta" on jokin yksilöiden välillä vaikuttava suhde, ja että yksilöllinen "tahto" omaa ratkaisevan roolin kun teemme sosiaalisissa tilanteissa valintojamme.

Kuvittelemme esimerkiksi että kaikki "valta" yhteisössä palautuu yksilöihin. Että jokaisessa yhteisössä on "vahvoja" vallankäyttäjiä, "johtajia" ja "johdettavia". -- Mutta näiden ikuisten sosiaalisten roolien olemassaolo kertoo ennemminkin nimenomaan sosiaalisten voimien olemassaolosta kuin yksilöiden ominaisuuksista. Durkheimilaisittain jokaisessa yhteisössä syntyy tiettyjä itseään täydentäviä rooleja ihan siitä riippumatta millaisia ovat yksilöiden ominaisuudet. -- Nimenomaan vallan kollektiiviset, jatkuvuutta takaavat "auktorisoivat" ominaisuudet luovat tietynlaiset valtahierarkiat ja roolit.  Roolit ovat durkheimilaisittain sosiaalisia vakioita, jotka jatkavat olemassaoloaan samanlaatuisina ja suhteellisesti samansuuruisina vaikka populaatio uusiutuisi tai muuttaisi kokoaan. ---

Esimerkiksi eurooppalaisella keskiajalla valtahierarkiat olivat paikallisia ja konkreettisia, mutta vallan "kaikkiallisuudessa" on kyse siitä tavasta jolla valta tajunnallisesti auktorisoituu. Sitä teokratia tarkoittaa -- siinä yhteisöllinen valta on kaikkiallista -- se ei paikallistu eikä aktualisoidu missään fokuksessa, vaan vaikuttaa läpi koko depersonoituneen tajunnallisen todellisuuden.

Teokraattisen kaikkiallisen vallan maailmassa myös ihmisjärki on erilaatuista. Hämmästyttävän historiallisen havaintoesimerkin tästä tarjoaa raha-ajattelumme kehitys -- yhtäältä keskiajan teologian pyhittämä mysteeri, ehtoollistoimitus ja transsubstantio-opit, ja toisaalta maagien alkemiaharrastus tuottivat ne ajatusmuodot, jotka uudella ajalla kartesiolaisen heräämisen, Subjektin sekä todellisuuden Objektivaation myötä siirsivät "rahan" uusien erityistieteiden mallin mukaiseksi suureiden ja mittayksiköiden järjestelmäksi. -- Vasta kartesiolaisen järjen maailmassa "rahasta" varsinaisesti tuli mittayksikkö mittayksiköiden joukkoon. --

Mutta mitään kartesiolaista heräämistä tai valistusaikaahan ei islamin maailmassa ole koskaan koettu. Siellä kaikki "järki" on edelleenkin teokraattisella kannalla. --

Euroopan keskiajan historiassa noitaoikeudenkäyntien hirvittävät näytelmät ovat kaikkiallisen vallan käsittämättömästä tajunnantilasta ja järjen laadusta opettava esimerkki: niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty saattoivat kaikki yhdessä itkeä oikeudenkäynnin lopputulosta -- mutta kukaan ei mahtanut sille mitään. -- Aivan vastaavalla tavalla nykypäivän teokraattisessa järjestelmässä -- fundamentalistisen islamin maailmassa -- kunniamurhan tai terroriteon tekijä ei itse tosiasiassa voi mitään sille minkä täytyy tapahtua. -- Kun ajatollah langettaa kirjailija Rushdielle tappokäskyn, kaikkiallisesti auktorisoituvan vallan legitimaatio takaa että joku jossain ennemmin tai myöhemmin panee sen täytäntöön. --

Totalitarismi on taantunut järjestelmä, jossa jo vaikuttavat samanlaiset kollektiivitahdon ominaisuudet jotka historiallinen teokratia puhtaana omaa. Myöskään totalitarismin oloissa yksilöt eivät enää ole täysimääräisen "vallan" tai "tahdon" haltijoita, vaan asiat alkavat yksinkertaisesti "vain tapahtua". On siis harhaista yrittää selittää yksilöpsykologialla sitä miksi totalitarismeissa "arkipäivän banaalin pahuuden" kierrettä ei pystytä pysäyttämään. -- Se johtuu itse järjestelmän ominaisuuksista, "vallan" ominaislaadusta.

Omassa individualistisessa maailmassamme me emme enää näe näitä kollektiivisen "vallan" ja "tahdon" mekanismeja, vaan yritämme epätoivoisesti selittää kaiken tulkitsemalla skolastisia opillisia "totuuksiamme", tai selittelemällä esimerkiksi terroritekoja päämäärärationalismin puitteissa, tai katsoen ne seuraukseksi syrjäytymisestä, tms. -- Näissä yksilölähtöisissä selittelyissämme olemme niin totaalisesti harhassa kuin mikään järki ikinä olla voi.

Asioiden pitäisi olla toisin päin. Jos joku sanoo "ihminen", meidän pitäisi välittömästi nähdä silmissämme laji ja yhteisöt, kollektiivivoimat, kollektiiviominaisuudet ja kollektiivi-ilmiöt, kulttuuriset perusratkaisut ja jatkumot.

 

 

 

---------

 

Lisäys 15.11.2018 

Olen kuluneen kesän ja syksyn mittaan lueskellut uudelleen mm. Leibnizia, Meadia ja Heideggeria, ja kuin itsestään tässä nyt päivitetyssä ja täydennetyssä blogikirjoituksessa esiin tuodut teemat ovat jatkaneet kehittymistään niin, että päätin julkaista valikoidun koosteen päiväkirjamuistiinpanoistani kirjana. Minulla on tunne siitä, että noissa muistiinmerkinnöissä on aukeamassa jokin kokonaisempi visio siitä millaista yhteisöllinen "valta" laadultaan on ja miten "vallan" ja "tiedon" jatkumoa on ajateltava. 

Ehkä hämmästyttävin oivallus joka päässäni syntyi oli selvä näky siitä miten nyt sisällytämme "logiikan" käsitetietoon samalla tavalla kuin antiikin kreikkalaiset sisällyttivät "syyt" olioihin niiden ominaisuutena. 

Mutta tuon "opillinen" ilmaiseminen on jokseenkin mahdotonta. Siinä on kysymyksessä jotakin joka hahmottuu vasta kun käsitteellistä maaperää on kauttaaltaan möyhennetty tämän kirkastuksen ympäriltä. Sitä tuossa kirjassa tehdään. 
 

 


 

]]>
0 Emile Durkheim Hypnoosi Minuus Sosiologia Teokratia Sat, 24 Mar 2018 13:40:12 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252798-vallan-tajunnalliset-alkiot
Teokratia tuhoaa demokratian http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252153-teokratia-tuhoaa-demokratian <p>Jos päivä päivältä kipeämmäksi käyvän maahanmuuttokeskustelun kaikkein perustavimmanlaatuisinta lähtökohtavirhettä jäljitettäisiin, sanoisin että se on kyvyttömyytemme käyttää todellisuutta oikein kuvaavia käsitteitä. Vaikka on kyse ei-eurooppalaisen ja eurooppalaisen maailman kohtaamisesta, kuvittelemme että omat eurooppalaiset käsitteemme ja ajatustapamme kattavat koko kyseessä olevan alueen.</p><p>Kulttuurien konfliktissa on kysymyksessä jotain josta emme ollenkaan saa otetta omilla käsitteillämme. Kun vastakkain törmäävät ei-eurooppalainen <em>teokratia</em> -- jollainen omassa eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme on jäänyt jo likimain tuhannen vuoden taakse -- ja oman tämänhetkisen yhteiskuntamme valtajärjestelmä <em>demokratia</em>, törmäyksen ristiriidat eivät ole omien demokraattisten ajatusmalliemme pohjalta ratkaistavissa.</p><p>Solnan hiljattaiset tapahtumat antoivat malliesimerkin siitä miten teokratia voi hiipiä oikeuslaitokseen sharia-lakien muodossa. Me käsitämme -- yritämme yleisesti ottaen käsitellä -- tällaisia kysymyksiä omilla käsitteistöillämme, joiden mukaisesti kyseessä olisi uskonto uskontojen joukossa. -- Ja meillähän vallitsee &quot;uskonnonvapaus&quot;, eikö niin. -- Teokratia on kuitenkin <em>valtajärjestelmä</em> -- ei oman mallimme mukainen, valittavissa oleva hengenelämän erityinen ilmentymä.</p><p>Oma demokratiamme voi sulattaa piiriinsä paljon kaikenlaista, mutta ei toista, päällekkäistä valtajärjestelmää. Teokratia ja demokratia sulkevat toisensa pois.</p><p>On aika traagista havaita, etteivät poliitikot sen enempää kuin yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat intellektuellitkaan ole tehneet itselleen selväksi perusasioita ihmisestä sosiaalisena olentona, jonka joukoissa &quot;valta&quot; auktorisoituu eri tavoilla.</p><p>Jos jollakulla on hyvä mielikuvitus, hän voi yrittää eläytyä teokraattisen vallan ominaislaatuun. Se on olemuksellisesti &quot;<em>kaikkiallista</em>&quot; -- se on sekä todellisuus että totuus. Se vaikuttaa ihmisten tajunnassa kaikkialla ja koko ajan. Tajunta on kollektiivista -- &quot;vallan&quot; lisäksi myös &quot;tahto&quot; on kollektiivivoima, ei mitään yksilölähtöistä. Teokratian ajatuskulissi on sulkeutuva ja tunnustuksellinen, eikä &quot;uskonnosta&quot; teokratian vallitessa voi sanoutua irti. Se olisi syvä loukkaus uskonnon auktorisoimaa valtaa ja pyhyyttä -- koko olemassaoloa, kaikkea todellista -- kohtaan. Jos joku loukkaa tai kyseenalaistaa teokraattisen vallan pyhyyden, hän ei pääse pakoon rangaistustaan, jonka joku jossain panee toimeen.</p><p>Teokratia on omaan totuuteensa sulkeutuva, sosiaalisesti sitova ja normipaineeseen perustuva järjestelmä. Jos joku haluaa jatkaa eläytymisharjoituksia, kehotan paneutumaan keskiaikaisten noitaoikeudenkäyntien historiaan. Niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty itse saattoivat itkeä kovaa kohtaloa -- mutta kukaan ei mahtanut tuomiolle mitään. Aivan vastaavasti kunniamurhan tai terroriteon tekijä on itse voimaton estämään sitä mikä tapahtuu.</p><p>Eläytymiskykymme loppuu helposti kesken kun kokonaan eriperusteiseen &quot;järkeen&quot; pitäisi paneutua. Jo lähtökohdan -- sen että kaikki &quot;järki&quot; on aina &quot;järkeä&quot; vain tietyn järjestelmän piirissä -- omaksuminen on useimmille likimain mahdotonta.</p><p>Olen aika vakuuttunut siitä, että omien lähtökohtavirheidemme jäljittäminen ja ymmärtäminen edellyttäisi sitä, että tietäisimme ja tuntisimme paremmin <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246601-suomi-eurooppalaisuudesta-nolla">oman eurooppalaisen demokratiamme historialliset juuret</a>. Se ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu. Esimerkiksi järjestelmällemme ominainen, missään aiemmassa historiassa esiintymätön &quot;edustuksellisuuden&quot; rooli on lopulta varsin vaikea asia tajuttavaksi.</p><p>Oma demokratiamme on uuden ajan individualismin tuote. Subjekti, &quot;yksilö&quot;, &quot;minä&quot;, on kaiken uuden ajan ajattelun keskiössä. Eurooppalaisuudessamme &quot;minä&quot; on etäisyydenotto, irtiotto paikattomuudesta ja ajattomuudesta. Itse asiassa tuhatvuotinen keskiaika, jolloin yksikään eurooppalainen ei pystynyt piirtämään ensimmäistäkään esittävää kuvaa jossa olisi syvyysperspektiivi, loppui siihen paikkaan jossa maalauksiin ilmestyi syvyysperspektiivi.</p><p>Eurooppalainen &quot;minä&quot; on visuaalisen kognition emergenssi, jatkumo raamin ulkopuolelle, ajallisen jatkuvuuden kokemus. Siellä missä <em>kulttuurinen kuvakielto</em> on amputoinut visuaalisen perinteen, ihmisten &quot;minä&quot; on tyystin erilainen.</p><p>Meillä filosofiassa puhutaan myös <em>kartesiolaisesta </em><em>s</em><em>ubjektista</em>, ja <em>kartesiolaisesta teatterista</em>, ja Shakespearen sanoin &quot;maailma on näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä&quot;. Tori kaikkea varten, ja kaikki toria varten. Myös kirjallisuuden romaanimuoto on jotain joka on ominaista eurooppalaiselle uudelle ajalle. Siitä on varsin viisaasti puhunut tsekkilähtöinen kirjailija Milan Kundera, joka teostensa &quot;<em>Romaanin taide</em>&quot; ja &quot;<em>Petetyt testamentit</em>&quot; esseissä esittelee miten romaanin roolihenkilöt ovat meille ominaisten yksilöidentiteettien ja roolihahmojen ilmentymiä, ja itse romaani on tajunnallinen ajatusmuoto, tai kielimuoto -- olemuksellinen osa oman eurooppalaisen yksilöajattelumme kognitiivisia ominaisuuksia.</p><p>Juuri irtautuminen teokraattisen kaikkiallisen moraalipaineen alta antoi eurooppalaisen uuden ajan kirjailijalle vapauden luoda monenlaisia henkilöhahmoja monenlaisiin tilanteisiin. Jos romaanin muodon synty ilmaistaisiin jollakin tähän sopivalla käsitteellä, voisi sanoa: romaanissa roolihenkilöt <em>edustavat</em> jotakin ominaisuutta. Juuri tämä edustuksellisuuden kognitio on meille äärettömän tärkeä.</p><p>Ja kyllä, kyllä kaikessa on kyse <em>yksilöstä</em> :</p><p>&quot;&quot;<em>Sen kuvitteellisen alueen luomisella</em><em>, jolla moraalituomioista pidätytään, oli kauas kantavat seuraukset. Vain täällä saattoivat kasvaa romaanin henkilöhahmot, yksilöt joita ei ollut valettu jonkin valmiin totuuden muottiin, ... nuo henkilöt oli luotu autonomisiksi olennoiksi, toimimaan omien moraalisten lakiensa mukaisesti. Länsimainen yhteiskunta esittäytyy mielellään ihmisoikeuksien tyyssijana, mutta ennen kuin ihmisellä saattoi olla oikeuksia, hänen täytyi määrittyä yksilöksi, ymmärtää itsensä ja tulla ymmärretyksi yksilönä. Sitä ei olisi tapahtunut ilman eurooppalaisen taiteen ja romaanin pitkäaikaista käytäntöä..</em>.&quot;&quot; -- <em>Milan Kundera: </em>&quot;<em>Petetyt testamentit</em>&quot;</p><p>Olen miettinyt miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat hylänneet vieraskulttuureista puhuessaan kaiken heille yleensä ominaisen analyyttisen terävänäköisyyden ja -kielisyyden, ja sortuneet muiden mukana puhumaan demokratian käsitteillä teokraattisesta valtajärjestelmästä. Yksi selitys voisi löytyä oman aikamme &quot;ismitotuuksista&quot; -- eli sokeuden asteelle kasvaneesta individualismista. &quot;Ismit&quot; ovat niin pitkälle omiin käsiterealistisiin maailmoihinsa eksyneitä, ettei edes ero tiedollisten ja aatteellisten ismien välillä ole enää selvä. Pirstoutuneihin ismeihin on myös hyvä piiloutua jos ei halua tai uskalla ottaa selviä kantoja.</p><p>Pidän myös mahdollisena, että älymystön itsepetos voi johtua heille ominaisesta narsismista -- taipumuksesta omaa &quot;minää&quot; vahvistavaan itserefleksioon, halusta kuunnella nautinnollisesti oman äänensä nyansseja -- tai ehkä siitä palkitsevuudesta, jonka seurustelu vieraskulttuuristen kanssa narsistiselle itserefleksiolle tuottaa. -- Teokratian ja demokratian toisiaan tuhoavan vaikutuksen voi jättää huomiotta jos oikein viehättyy pinnalliseen riemunkirjavaan kulttuuririhkamaan.<br /><br />Tätä narsismitulkintaa todistaa mielestäni myös se tapa jolla kulttuuriväki taannoin veti korvat luimuun ja suut suppuun kun sen olisi pitänyt nousta puolustamaan Salman Rushdieta, jolle Iranin ajatollah Khomeini 1989 langetti tappotuomion, fatwan. Tosipaikan tullen juuri julkityrkky narsisti muuttuukin paikalta pakenevaksi pelkuriksi -- ja juuri niin julkisuudesta katosivat Rushdielle tukea antamasta kaikki arvovaltaiset kulttuuripersoonat. Vain joitakin rohkeita kaikkein kontroverttisimpia persoonallisuuksia uskaltautui asettumaan Rushdieta tukevaan rintamaan. Kansainvaelluksista terävästi kirjoittanut Douglas Murray mainitsee teoksessaan &quot;<em>The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam</em>&quot; kirjailijattaret Fay Weldonin ja Oriana Fallacin esimerkkeinä näistä.</p><p>On hieman traagista havaita, ettei edes Kundera esseessään nosta vahvasti esiin teokratian ja demokratian totaalista toisiinsa sopeutumattomuutta, vaan näyttää eurooppalaisen kirjallisen intellektuellin <em>tyypilliseen itsekriittiseen sävyyn</em> käyttävän Rushdieta itseruoskinnan ja itsesyytösten lähteenä. Ikään kuin kaiken perimmäinen syy olisi meissä itsessämme. -- Narsistin lähde, vai masokistin motiivi? -- Hän vetoaa <em>velvollisuuteemme </em>viedä viestiä yli valtajärjestelmien ja kulttuurirajojen:</p><p>&quot;&quot;... <em>kaikkein surullisinta ei ollut Khomeinin tuomio (joka lähti kauheasta mutta johdonmukaisesta logiikasta) vaan Euroopan kyvyttömyys puolustaa ja selittää (kärsivällisesti selittää itselleen ja muille) eurooppalaisinta taidettaan, romaanin taidetta, sanalla sanoen selittää ja puolustaa omaa kulttuuriaan. &#39;Romaanin lapset&#39; pettivät taiteen, joka heidät kasvatti. Eurooppa, &#39;romaanin yhteiskunta&#39;, hylkäsi itsensä</em>.&quot;&quot;</p><p>Eurooppalainen syyllisyydentunto sementoitiin kun natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta toisen maailmansodan jälkeen paljastui. Se trauma on edelleen -- kaikista historiallisten dokumenttien kauhuefekteistä huolimatta -- käsittelemättä. Sen käsitteleminen edellyttäisi että yleinen ymmärrys yhteisöllisen vallan auktorisoitumisen tavoista olisi paljon laajempaa. -- Käsittelemätön syyllisyys suorastaan huutaa julki Saksan traumaa. Vain itsetuhoisa syyllisyys voi selittää miksi nimenomaan Saksa painii nyt kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa.</p><p>Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät esimerkiksi että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.</p><p>Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain <em>outoa itsemurhaa</em> -- eikä ole väärin verrata tätä itsensä polttamiseen roviolla. Kyseessä ovat tunnustuksellisuuden asteelle taantuneet vallan mekanismit. -- Samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.</p><p>Jotta kävisi selväksi miten kaavanmukaisten moralististen väistöliikkeiden kanssa olemme tekemisissä, siteeraan tähän osan siitä hieman sekavasta ja vaikeasti käännettävästä vastauksesta jonka Merkel antoi yleisökysymykseen siinä yhteydessä kun hänet promovoitiin kunniatohtoriksi Bernin yliopistossa syyskuussa 2015. Hän oli ensin korostanut vastuuta joka eurooppalaisilla pakolaisista on, ja toisti sitten aiempaa sanomaansa jonka mukaan &quot;islam on osa Saksaa&quot;. -- Hän ei ole vaatimassa muslimeja luopumaan uskonnostaan. -- Verratkaapa sitten Merkelin allaolevaa vuodatusta, jossa viittaillaan raamattuun ja kristillisyyteen ja päädytään <em>tyypillisiin </em>eurooppalaisiin itsesyytöksiin, siihen mitä Kundera ylempänä romaanin perinteestä ja romaanin lapsista sanoi:</p><p>&quot;&quot;<em>Meillä pitäisi olla kylliksi rohkeutta sanoa että me olemme kristittyjä, kylliksi rohkeutta sanoa että me käymme vuoropuheluun. Meillä on perinteemme -- käydä satunnaisesti jumalanpalveluksissa, olla hieman perehtynyt raamatunlauseisiin, ja ehkäpä myös tietää miten kirkkomaalauksia selitetään. Ja </em><em>Saksassa voi kyllä kirjakaupoista </em><em>kysellä esseitä siitä mitä helluntai merkitsee. Sanoisin, että kristinuskon tuntemus ei länsimaailmassa ole suurta. Ja seuraavaksi voidaan valittaa sitä että muslimit tuntevat oman Koraaninsa paremmin. Tämä on vähän outoa. Kenties tämä keskustelu voi johtaa siihen että me tutkimme omia juuriamme ja hankimme vähän enemmän tietoa.</em>.. &quot;&quot;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>------------</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Jos päivä päivältä kipeämmäksi käyvän maahanmuuttokeskustelun kaikkein perustavimmanlaatuisinta lähtökohtavirhettä jäljitettäisiin, sanoisin että se on kyvyttömyytemme käyttää todellisuutta oikein kuvaavia käsitteitä. Vaikka on kyse ei-eurooppalaisen ja eurooppalaisen maailman kohtaamisesta, kuvittelemme että omat eurooppalaiset käsitteemme ja ajatustapamme kattavat koko kyseessä olevan alueen.

Kulttuurien konfliktissa on kysymyksessä jotain josta emme ollenkaan saa otetta omilla käsitteillämme. Kun vastakkain törmäävät ei-eurooppalainen teokratia -- jollainen omassa eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme on jäänyt jo likimain tuhannen vuoden taakse -- ja oman tämänhetkisen yhteiskuntamme valtajärjestelmä demokratia, törmäyksen ristiriidat eivät ole omien demokraattisten ajatusmalliemme pohjalta ratkaistavissa.

Solnan hiljattaiset tapahtumat antoivat malliesimerkin siitä miten teokratia voi hiipiä oikeuslaitokseen sharia-lakien muodossa. Me käsitämme -- yritämme yleisesti ottaen käsitellä -- tällaisia kysymyksiä omilla käsitteistöillämme, joiden mukaisesti kyseessä olisi uskonto uskontojen joukossa. -- Ja meillähän vallitsee "uskonnonvapaus", eikö niin. -- Teokratia on kuitenkin valtajärjestelmä -- ei oman mallimme mukainen, valittavissa oleva hengenelämän erityinen ilmentymä.

Oma demokratiamme voi sulattaa piiriinsä paljon kaikenlaista, mutta ei toista, päällekkäistä valtajärjestelmää. Teokratia ja demokratia sulkevat toisensa pois.

On aika traagista havaita, etteivät poliitikot sen enempää kuin yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat intellektuellitkaan ole tehneet itselleen selväksi perusasioita ihmisestä sosiaalisena olentona, jonka joukoissa "valta" auktorisoituu eri tavoilla.

Jos jollakulla on hyvä mielikuvitus, hän voi yrittää eläytyä teokraattisen vallan ominaislaatuun. Se on olemuksellisesti "kaikkiallista" -- se on sekä todellisuus että totuus. Se vaikuttaa ihmisten tajunnassa kaikkialla ja koko ajan. Tajunta on kollektiivista -- "vallan" lisäksi myös "tahto" on kollektiivivoima, ei mitään yksilölähtöistä. Teokratian ajatuskulissi on sulkeutuva ja tunnustuksellinen, eikä "uskonnosta" teokratian vallitessa voi sanoutua irti. Se olisi syvä loukkaus uskonnon auktorisoimaa valtaa ja pyhyyttä -- koko olemassaoloa, kaikkea todellista -- kohtaan. Jos joku loukkaa tai kyseenalaistaa teokraattisen vallan pyhyyden, hän ei pääse pakoon rangaistustaan, jonka joku jossain panee toimeen.

Teokratia on omaan totuuteensa sulkeutuva, sosiaalisesti sitova ja normipaineeseen perustuva järjestelmä. Jos joku haluaa jatkaa eläytymisharjoituksia, kehotan paneutumaan keskiaikaisten noitaoikeudenkäyntien historiaan. Niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty itse saattoivat itkeä kovaa kohtaloa -- mutta kukaan ei mahtanut tuomiolle mitään. Aivan vastaavasti kunniamurhan tai terroriteon tekijä on itse voimaton estämään sitä mikä tapahtuu.

Eläytymiskykymme loppuu helposti kesken kun kokonaan eriperusteiseen "järkeen" pitäisi paneutua. Jo lähtökohdan -- sen että kaikki "järki" on aina "järkeä" vain tietyn järjestelmän piirissä -- omaksuminen on useimmille likimain mahdotonta.

Olen aika vakuuttunut siitä, että omien lähtökohtavirheidemme jäljittäminen ja ymmärtäminen edellyttäisi sitä, että tietäisimme ja tuntisimme paremmin oman eurooppalaisen demokratiamme historialliset juuret. Se ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu. Esimerkiksi järjestelmällemme ominainen, missään aiemmassa historiassa esiintymätön "edustuksellisuuden" rooli on lopulta varsin vaikea asia tajuttavaksi.

Oma demokratiamme on uuden ajan individualismin tuote. Subjekti, "yksilö", "minä", on kaiken uuden ajan ajattelun keskiössä. Eurooppalaisuudessamme "minä" on etäisyydenotto, irtiotto paikattomuudesta ja ajattomuudesta. Itse asiassa tuhatvuotinen keskiaika, jolloin yksikään eurooppalainen ei pystynyt piirtämään ensimmäistäkään esittävää kuvaa jossa olisi syvyysperspektiivi, loppui siihen paikkaan jossa maalauksiin ilmestyi syvyysperspektiivi.

Eurooppalainen "minä" on visuaalisen kognition emergenssi, jatkumo raamin ulkopuolelle, ajallisen jatkuvuuden kokemus. Siellä missä kulttuurinen kuvakielto on amputoinut visuaalisen perinteen, ihmisten "minä" on tyystin erilainen.

Meillä filosofiassa puhutaan myös kartesiolaisesta subjektista, ja kartesiolaisesta teatterista, ja Shakespearen sanoin "maailma on näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä". Tori kaikkea varten, ja kaikki toria varten. Myös kirjallisuuden romaanimuoto on jotain joka on ominaista eurooppalaiselle uudelle ajalle. Siitä on varsin viisaasti puhunut tsekkilähtöinen kirjailija Milan Kundera, joka teostensa "Romaanin taide" ja "Petetyt testamentit" esseissä esittelee miten romaanin roolihenkilöt ovat meille ominaisten yksilöidentiteettien ja roolihahmojen ilmentymiä, ja itse romaani on tajunnallinen ajatusmuoto, tai kielimuoto -- olemuksellinen osa oman eurooppalaisen yksilöajattelumme kognitiivisia ominaisuuksia.

Juuri irtautuminen teokraattisen kaikkiallisen moraalipaineen alta antoi eurooppalaisen uuden ajan kirjailijalle vapauden luoda monenlaisia henkilöhahmoja monenlaisiin tilanteisiin. Jos romaanin muodon synty ilmaistaisiin jollakin tähän sopivalla käsitteellä, voisi sanoa: romaanissa roolihenkilöt edustavat jotakin ominaisuutta. Juuri tämä edustuksellisuuden kognitio on meille äärettömän tärkeä.

Ja kyllä, kyllä kaikessa on kyse yksilöstä :

""Sen kuvitteellisen alueen luomisella, jolla moraalituomioista pidätytään, oli kauas kantavat seuraukset. Vain täällä saattoivat kasvaa romaanin henkilöhahmot, yksilöt joita ei ollut valettu jonkin valmiin totuuden muottiin, ... nuo henkilöt oli luotu autonomisiksi olennoiksi, toimimaan omien moraalisten lakiensa mukaisesti. Länsimainen yhteiskunta esittäytyy mielellään ihmisoikeuksien tyyssijana, mutta ennen kuin ihmisellä saattoi olla oikeuksia, hänen täytyi määrittyä yksilöksi, ymmärtää itsensä ja tulla ymmärretyksi yksilönä. Sitä ei olisi tapahtunut ilman eurooppalaisen taiteen ja romaanin pitkäaikaista käytäntöä..."" -- Milan Kundera: "Petetyt testamentit"

Olen miettinyt miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat hylänneet vieraskulttuureista puhuessaan kaiken heille yleensä ominaisen analyyttisen terävänäköisyyden ja -kielisyyden, ja sortuneet muiden mukana puhumaan demokratian käsitteillä teokraattisesta valtajärjestelmästä. Yksi selitys voisi löytyä oman aikamme "ismitotuuksista" -- eli sokeuden asteelle kasvaneesta individualismista. "Ismit" ovat niin pitkälle omiin käsiterealistisiin maailmoihinsa eksyneitä, ettei edes ero tiedollisten ja aatteellisten ismien välillä ole enää selvä. Pirstoutuneihin ismeihin on myös hyvä piiloutua jos ei halua tai uskalla ottaa selviä kantoja.

Pidän myös mahdollisena, että älymystön itsepetos voi johtua heille ominaisesta narsismista -- taipumuksesta omaa "minää" vahvistavaan itserefleksioon, halusta kuunnella nautinnollisesti oman äänensä nyansseja -- tai ehkä siitä palkitsevuudesta, jonka seurustelu vieraskulttuuristen kanssa narsistiselle itserefleksiolle tuottaa. -- Teokratian ja demokratian toisiaan tuhoavan vaikutuksen voi jättää huomiotta jos oikein viehättyy pinnalliseen riemunkirjavaan kulttuuririhkamaan.

Tätä narsismitulkintaa todistaa mielestäni myös se tapa jolla kulttuuriväki taannoin veti korvat luimuun ja suut suppuun kun sen olisi pitänyt nousta puolustamaan Salman Rushdieta, jolle Iranin ajatollah Khomeini 1989 langetti tappotuomion, fatwan. Tosipaikan tullen juuri julkityrkky narsisti muuttuukin paikalta pakenevaksi pelkuriksi -- ja juuri niin julkisuudesta katosivat Rushdielle tukea antamasta kaikki arvovaltaiset kulttuuripersoonat. Vain joitakin rohkeita kaikkein kontroverttisimpia persoonallisuuksia uskaltautui asettumaan Rushdieta tukevaan rintamaan. Kansainvaelluksista terävästi kirjoittanut Douglas Murray mainitsee teoksessaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" kirjailijattaret Fay Weldonin ja Oriana Fallacin esimerkkeinä näistä.

On hieman traagista havaita, ettei edes Kundera esseessään nosta vahvasti esiin teokratian ja demokratian totaalista toisiinsa sopeutumattomuutta, vaan näyttää eurooppalaisen kirjallisen intellektuellin tyypilliseen itsekriittiseen sävyyn käyttävän Rushdieta itseruoskinnan ja itsesyytösten lähteenä. Ikään kuin kaiken perimmäinen syy olisi meissä itsessämme. -- Narsistin lähde, vai masokistin motiivi? -- Hän vetoaa velvollisuuteemme viedä viestiä yli valtajärjestelmien ja kulttuurirajojen:

""... kaikkein surullisinta ei ollut Khomeinin tuomio (joka lähti kauheasta mutta johdonmukaisesta logiikasta) vaan Euroopan kyvyttömyys puolustaa ja selittää (kärsivällisesti selittää itselleen ja muille) eurooppalaisinta taidettaan, romaanin taidetta, sanalla sanoen selittää ja puolustaa omaa kulttuuriaan. 'Romaanin lapset' pettivät taiteen, joka heidät kasvatti. Eurooppa, 'romaanin yhteiskunta', hylkäsi itsensä.""

Eurooppalainen syyllisyydentunto sementoitiin kun natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta toisen maailmansodan jälkeen paljastui. Se trauma on edelleen -- kaikista historiallisten dokumenttien kauhuefekteistä huolimatta -- käsittelemättä. Sen käsitteleminen edellyttäisi että yleinen ymmärrys yhteisöllisen vallan auktorisoitumisen tavoista olisi paljon laajempaa. -- Käsittelemätön syyllisyys suorastaan huutaa julki Saksan traumaa. Vain itsetuhoisa syyllisyys voi selittää miksi nimenomaan Saksa painii nyt kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa.

Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät esimerkiksi että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.

Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain outoa itsemurhaa -- eikä ole väärin verrata tätä itsensä polttamiseen roviolla. Kyseessä ovat tunnustuksellisuuden asteelle taantuneet vallan mekanismit. -- Samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.

Jotta kävisi selväksi miten kaavanmukaisten moralististen väistöliikkeiden kanssa olemme tekemisissä, siteeraan tähän osan siitä hieman sekavasta ja vaikeasti käännettävästä vastauksesta jonka Merkel antoi yleisökysymykseen siinä yhteydessä kun hänet promovoitiin kunniatohtoriksi Bernin yliopistossa syyskuussa 2015. Hän oli ensin korostanut vastuuta joka eurooppalaisilla pakolaisista on, ja toisti sitten aiempaa sanomaansa jonka mukaan "islam on osa Saksaa". -- Hän ei ole vaatimassa muslimeja luopumaan uskonnostaan. -- Verratkaapa sitten Merkelin allaolevaa vuodatusta, jossa viittaillaan raamattuun ja kristillisyyteen ja päädytään tyypillisiin eurooppalaisiin itsesyytöksiin, siihen mitä Kundera ylempänä romaanin perinteestä ja romaanin lapsista sanoi:

""Meillä pitäisi olla kylliksi rohkeutta sanoa että me olemme kristittyjä, kylliksi rohkeutta sanoa että me käymme vuoropuheluun. Meillä on perinteemme -- käydä satunnaisesti jumalanpalveluksissa, olla hieman perehtynyt raamatunlauseisiin, ja ehkäpä myös tietää miten kirkkomaalauksia selitetään. Ja Saksassa voi kyllä kirjakaupoista kysellä esseitä siitä mitä helluntai merkitsee. Sanoisin, että kristinuskon tuntemus ei länsimaailmassa ole suurta. Ja seuraavaksi voidaan valittaa sitä että muslimit tuntevat oman Koraaninsa paremmin. Tämä on vähän outoa. Kenties tämä keskustelu voi johtaa siihen että me tutkimme omia juuriamme ja hankimme vähän enemmän tietoa... ""

 

 

------------

 

]]>
0 Eurooppalaisuus Kansainvaellukset Kirjallisuus Sosiologia Mon, 12 Mar 2018 10:30:17 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/252153-teokratia-tuhoaa-demokratian
Vihreä synnintunto http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251406-vihrea-synnintunto <p>&nbsp;</p><p>1.</p><p>Tietoisen ihmismielen perusasetuksia alettiin asettaa kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajin elämää ja selviytymistä määräsivät luonnonvoimat kokonaan toisella tavalla kuin nyt.</p><p>Päivän ja yön, valon ja pimeyden vaihtelu, vuorokausirytmi, on määrännyt tajuntaamme paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Silmän ja korvan kautta välittyvä tieto on kognitiivisesti erilaatuista, ja niinpä kaikki mitä päivänvalossa tapahtuu, omaa erilaisen merkitykset kuin mikään mikä jää yön pimeyteen, jossa kuuloaisti herkistyy ja äänet saavat suggeroivat ominaisuutensa.</p><p>Tuosta kaikesta meillä on todisteena saalistavan petoeläimen eteenpäin katsovat silmät, jotka muodostavat yhtenäisen näkökentän, jossa etäisyyden arviointi tulee mahdolliseksi. Ja pään eri puolille sijoittuvat korvat, jotka paikallistavat äänen pimeässäkin.</p><p>Päivisin olemme olleet matsästäjä-keräilijöitä, ja öisin lauma on kokoontunut yhteen saadakseen toisistaan suojaa tuntematonta uhkaa vastaan. Päivänvalo on kehittänyt meille tiedon valon, päämäärärationaalisen järjen, mutta yö on kehittänyt meille joukkoutumisessa syntyvän ylijännitteen, äänen ja retoriikan voimaannuttavat elementit, keskinäisen valtamagian.</p><p>Ikuisen ihmisen ikuiset ominaisuudet. Auringon palvonta, Prometheuksen tuli, valistuksen valo. Toisaalta yön pimeys, mustien kaapujen magia ja paholaisia manaava pappissääty. Mikä päivänvalossa on hallinnassa, sen ylle yö painaa pimeän seppeleen. Näkymätön uhka on uhkista pahin. Pelko on sitä mitä emme näe emmekä tiedä.</p><p>Päivän kieli on kuvailevaa, se toteutti hahmon- ja käsitteenmuodostuksen. Yön puhe on suggestiivista, yhteyttä ylläpitävää, tai signaloivaa, vaaraan reagoivaa. Uskonnon alkeismuodot saivat tajunnalliset peruskategoriansa sulkemalla käsitteellisesti samuuden piirejä (totemismi), yön pelot tulivat hallittavimmiksi kun nekin puettiin käsitteisiin ja lokeroitiin.</p><p>&nbsp;</p><p>2.</p><p>Pelottavimmaksi jäi kaikki sellainen mikä tuhoaa mutta mitä ei voi nähdä. Rajuilmat ja muut luonnonkatastrofit tulivat väistämättöminä. Taudit olivat sellaisia. Niitä ihminen piti pitkään jumalan lähettäminä vitsauksina. Kun ydinaseet tulivat maailmaan, niihin liittyi erityinen uhka, näkymätön mutta totaalisen tuhoavaksi tiedetty säteily. Maanpäällisiä ydinkoeräjäytyksiä vastustettiin miljoonien ihmisten mielenosoitusmarsseilla monissa maailman suurkaupungeissa -- hallitusten pimeä sotapolitiikka vaadittiin päivänvaloon. Protesti vaikutti, kokeet kiellettiin. Ihmiset huokasivat helpotuksesta.</p><p>Rachel Carsonin kirja &quot;Äänetön kevät&quot; ilmestyi samana vuonna jolloin sopimukseen maanpäällisten räjäytysten kieltämisestä päästiin. Kirja esitti uuden uhkan joka oli mutatis mutandis samaa muotoa kuin mitä näkymätön ydinsäteily edusti. Ekologialle välttämättömät ravintoketjut, joita emme tule ajatelleeksi koska ne eivät koko pituudeltaan meille missään näy, saattavat jonkin lenkin kohdalta katketa, ja seurauksena voi olla ihmiseen päätyvä elollisen luonnon katastrofi.</p><p>Psykohistoriallisessa tarkastelussa Carsonin kirjan saama valtava suosio saattaa olla seurausta siitä että tietynlainen uhkakuva oli jo maailman yleisessä tietoisuudessa olemassa. Ekologinen uhka tavallaan täytti sen aukon, jonka ydinsäteilyn uhka oli yötajunnan pimeyteen muodostanut. Ehkä tämä oli ratkaisevin syy sille miksi niin sanottu &quot;vihreä ajattelu&quot; omasi kaiken sen agiteeraavan voiman, joka teki siitä suhteellisen nopeasti -- muutamassa vuosikymmenessä -- yli maanpiiriin leviävää valta-ajattelua.</p><p>Koko historiansa ajan &quot;vihreä ajattelu&quot; on kuljettanut mukanaan jonkin muotoista uhkakuvaa -- jonkinlaisen maailmanlopun ennustusta. Olemuksellisesti nämä uhkakuvat ovat koostuneet elementeistä joita emme selvästi pysty näkemään ja joiden suhteen tiedon valo on rajoittunutta. Ja uhkakuva, siis ennustetun maailmanlopun muoto, on aina vaihtunut toiseksi siinä vaiheessa kun lisääntyvä tieto on neutralisoinut edellisen uhkakuvan agiteeraavan maagisen voiman.</p><p>Ravintoketjujen katkeaminen metamorfoitui helposti maapallon raaka-aineiden hyödyntämisketjujen katkeamiseksi. Rooman klubi teki dramaattiset ennustuksensa tästä. Ne eivät toteutuneet. Mutta kaiken mahdollisen hyödyntäminen saattoi myrkyttää ympäristön -- teollinen tuotanto ja kerskakulutus saattoivat tuhota koko pallon. Myrkyt ovat kuin taudit -- niiden vaikutukset ovat salakavalia ja hallitsemattomia. Tavalliset kulutustuotteetkin saattavat osoittautua hyvin myrkyllisiksi. Ja myrkkyjen ympäristövaikutuksia täydensivät itse tuotantotapojen monet vaikutukset, esimerkiksi kaiken tuotantoenergian ongelmallisuus. Päästöt ovat paitsi myrkyllisiä myös uhka ilmakehälle, joka on äärimmäisen herkkä ja monimutkainen ilmiö.</p><p><a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237804-vihrean-liikkeen-psykohistoria">Vihreän liikkeen historia</a> on sarja maailmanlopun variaatioita, jotka vihreän liikkeen viisikymmenvuotisen taipaleen varrella ovat heitä milloinkin puhutelleet. Raaka-aineiden ehtyminen, ympäristön myrkyttyminen, ydinkatastrofit, ekokatastrofit, ravintoketjujen katkeamiset ja lajien sukupuutot, teollinen hyvinvointi ja kerskakulutus, otsonikato, uusi jääkausi, ja nyt viimeisimpänä ilmaston lämpeneminen -- siinä osa sitä eskatologista ikonikuvastoa joka vihreässä ideologiassa on eri versioina kannattajia vuosien varrella puhutellut ja ollut varsinainen todellinen syvätason motiivi.</p><p>&nbsp;</p><p>3.</p><p>Minusta on mielenkiintoista se, kuinka nämä niin sanotut &quot;<em>suuret kertomukset</em>&quot;, jollainen myös koko &quot;<em>vihreä ajattelu</em>&quot; on, voivat niin nopeasti ja vastaan panemattomasti levitä ympäri koko maapallon -- kuinka ne saavat tunnustuksellisen voimansa niin että ihmiset niin valtaportaiden ylä- kuin alatasollakin, ja niin tiedolliset auktoriteetit kuin myös tieteen arvovaltaa tarvitsevat maallikot kertomukset omaksuvat ja niiden totuudellisuudesta varmoina vievät niitä eteenpäin.</p><p>Eikö tämä yleisinhimillinen ilmiö ole paljon hämmästyttävämpi kuin mikään ilmastotutkimuksen tosiasiassa aikalailla sattumalta omaksuttuihin lähtökohtaoletuksiin ja malleihin, ja edelleen varsin haparoiviin todisteluihin perustuva &quot;tieto&quot;? -- Kun vaakakuppiin pannaan vihreän aatteen psykohistoria ja sille leimaa-antava taipumus jatkuvasti etsiä maailmanlopulle aina &quot;parempia&quot; muotoja -- tavoitteena sellainen tuhonkuva jota mikään päivänvaloa tavoitteleva tieto ja tiede eivät pystyisi täysin käsittelemään, vetämään esiin yön pimeydestä ja paljastamaan -- eikö jo lähtökohta-asetelmasta suoraan seuraa, ettei toiseen vaakakuppiin joutuva ilmastotutkimuksen vilpitön mutta aika epätoivoinen yritys sanoa jokin lopullisempi totuus ihmisen osuudesta ilmaston muutoksiin paina vaa&#39;assa mitään.</p><p>Carsonin kirjaa seuranneina muutamana vuosikymmenenä &quot;vihreä ajattelu&quot; alkoi lyödä itseään läpi kaikkialla maailmassa, niin että joskus 90-luvulla miltei kaikkien itseään sivistyneinä pitävien valtioiden hallituksiin oli perustettu erityinen ympäristöministeriö. Ja kansalaistasolla jokainen itseään sivistyneenä pitävä ihminen on alkanut toistaa hokuja kulloisestakin vihreän ajattelun pinnalle nousseesta maailmanlopun mallista.</p><p>Sillä kaikella on varmasti tekemistä enemmän ihmisen primitiivisen alkuhistorian ja kaikelle <em>inhimilliselle</em><em> vallalle ja vallankäytölle</em> ominaisten syvätason tekijöiden kuin minkään tieteellisen tai muunkaan <em>tiedon</em> kanssa. Se että &quot;vihreä ajattelu&quot; järjestäytyi myös poliittiseksi liikkeeksi, kertoo jotain sen henkisestä sukulaisuudesta pikemminkin &quot;liberalismin&quot; tai &quot;marxismin&quot; kaltaisten oppien kuin minkään tutkimustiedon kanssa. -- Tai ehkä &quot;tiede&quot; on mukana samanlaisessa roolissa kuin se oli esimerkiksi &quot;tieteellisessä marxismissa&quot;.</p><p>&nbsp;</p><p>4.</p><p>Toinen primitiivinen ominaisuus joka vihreästä tiedonlaadusta tekee niin primitiivistä on sen &quot;uskonnollislaatuinen&quot; käyttö ihmisten <em>syyllistämiseen</em>. Jos &quot;vihreitä&quot; totuuksia saarnaavat ja niihin sisältyvillä &quot;synneillä&quot; -- kuten nyt <em>hiilijalanjäljillä</em> -- kanssaihmisiään syyllistävät &quot;sivistyneet&quot; saarnamiehet oikeasti uskoisivat omiin sanoihinsa, he tuskin lentelisivät suihkukoneilla ympäri maailmaa kokouksiinsa ja ahkerasti tapaamaan kehitysmaaystäviään, ja tuskin he myöskään söisivät kasvisruokaa omassa pöydässään samaan aikaan kuin syöttävät kilonkokoisia pihvejä kahdelle miljoonalle lemmikkikoiralleen. -- Kyse tällaisissa ei voi olla &quot;tiedosta&quot;, vaan jostain &quot;vallan&quot; ja vallankäytön primitiivisestä ominaisuudesta.</p><p>Omissa silmissäni nämä &quot;hiilijalanjäljen&quot; saarnaajat muistuttavat kovasti niitä ylämaan hurahtaneita jotka etsivät tarunomaisen &quot;isonjalan&quot; jälkiä.</p><p>Ehkä ihminen sosiaalisena laumaolentona -- jonka kaikki tiedollinenkin ajattelu alunperin on pohjautunut uskonnollislaatuisille tekijöille -- tarvitsee aina jonkin ryhmäyhteyttä kiinteyttävän, &quot;auktorisoidun&quot; ja vähintäänkin jonkin verran &quot;tiedollisia&quot; sisältöjä ja maailmanselitystä sisältävän opin, jonka varassa kaiken &quot;vallankäytön&quot; tarvitsema tunnustuksellinen pohja voi toteutua. Omalle ajallemme ominaista olisi sitten tämä &quot;vihreä ajattelu&quot;, ja epäilijöitä varten sen piirissä aina kulloisiinkin tiedollisiin orintaatioihin perustuva pelote, maailmanlopun malli.</p><p>Vihreä ajattelu ei ole pohjimmiltaan tiedollista, ei missään nimessä tieteellistä, vaan nimenomaan maagista valta-ajattelua. Valta-ajattelun alkioita voidaan jäljittää paneutumalla antropologiaan, sosiologiaan, sosiaalipsykologiaan ja psykologiaan -- eli on lähestyttävä niitä inhimillisiä perusasetuksia jotka ilmenevät primitiivisellä tasolla jossa sosiaalinen ja tiedollinen hallinta ja valta ovat vielä yksi ja sama asia. -- Olen myös vahvasti sitä mieltä, että <em>myös</em> luonnontieteilijöiden -- tällä hetkellä siis nimenomaan ilmastotutkijoiden -- pitäisi omassa &quot;keskustelussaan&quot; pystyä olemaan pitäytymättä &quot;omien puhtaasti tieteellisten prinsiippiensä&quot; raameissa ja otettava huomioon <em>myös se historiallinen motivaatio</em> joka johonkin debattiin on johtanut. Tieteelle ei ole kunniakasta hyökätä poppamiesten kelkkaan.</p><p>&nbsp;</p><p>5.</p><p>Vaikka vihreä ajattelu levisikin nopeasti laajalle, se oli lähtöjään ja korostetusti sivistyneistön harrastamaa agitaatiota, jonka osoitteena -- siis pappien seurakuntana -- oli tavalla tai toisella tietämätön ja syntien riivaama rahvas. Koska kyseessä on pohjimmiltaan maaginen valta-ajattelu, rahvaan syyllisyydentuntoon saattaminen on tarpeen jotta vallan auktorisointi toimisi.</p><p>Ja siksi juuri tuolla syyllisyydellä on niin olennainen ja kaiken omaehtoisen ajattelun murskaava rooli näissä yhteyksissä. Syyllisyydentunnot on valjastettu vihreän ideologian ja propagandan käyttöön paitsi maailmanloppuspektaakkeleissa myös kansainvaelluskysymyksissä.</p><p>Jokaista ajattelevaa kansalaista kummastuttaa se tapa, jolla satoja tuhansia nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta voi seikkailla läpi Euroopan osan päätyessä Suomeen sanoakseen täällä taikasanan &quot;turvapaikka&quot;, jonka jälkeen heille lankeavat kaikki mahdolliset <em>oikeudet</em>, kun taas suomalaisille tätä vaellusta vastaanottavana maana lankeavat kaikki mahdolliset <em>velvollisuudet</em><em>.</em> -- Eikä mikään ilmiötä koskeva asiakeskustelu ole mahdollista, koska kaikki kriittiset äänenpainot kuitataan syyllistävillä tuomioilla: &quot;Jokainen joka epäilee turvapaikanhakijoiden motiiveja on rasisti.&quot;</p><p>Tämän eurooppalaisen tarinan alku palautuu sinne missä toinen maailmansota loppui ja maailmalle paljastui natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta. Sodan jälkeen eurooppalaiset havahtuivat pahasta unesta, ja heitä kohtasi sokki. Ja se aiheutti valtavan sotatrauman.</p><p>Kunpa ymmärtäisimme edes vähän näitä historiallisia traumojamme -- sitä miten taipumuksemme tuntea syyllisyyttä on kaikissa vaiheissa johtanut meitä harhaan. Joukkotuhonnan paljastuminen yritettiin ratkaista henkilöimällä syyllisyys natsijohtajiin, joille Nürnbergissa langetettiin kovia tuomioita. Fokusoimalla syyllisyys johtajiin voitiin torjua joukkopsykologiset kysymykset massojen käyttäytymisestä ja kollektiivivoimien vaikutuksista. Syventävien järkianalyysien sijaan jäljelle jäi <em>mitä epämääräisin jäsentymätön syyllisyydentunto</em>, joka sitten muodosti alustan esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisen Julistuksen ihanteellisille opinkappaleille.</p><p>Emme ymmärrä miten olemuksellisesti eurooppalaista ajattelua ja vieläpä <em>kriisiterapiaksi muotoutunutta</em> eurooppalaista ajattelua YK:n ihmisoikeusjulistus edustaa. Ihanteellisuus paistaa siinä, että keskiöön fokusoitunut <em>yksilö</em> omaa miltei pelkästään <em>oikeuksia</em> -- sen sijaan niitä yhteiskunnallisia <em>edellytyksiä</em> jotka olisivat välttämättömiä jotta ylimalkaan ensimmäinenkään yksilöoikeus voisi realisoitua, ei julistuksessa juuri mainita.</p><p>Ja kun nämä idealisoidut ihanteet on traumatisoituneessa eurooppalaisessa tajunnassa torjuttu pois kriittisen käsittelyn piiristä, ne ovat saaneet vahvistua vapaasti. Niistä on muodostunut peruste <em>kokonaiselle utopistiselle ihmiskuvalle</em> -- ylihistorialliselle, ylikulttuuriselle, ylikansalliselle ja yliyhteisölliselle yli-ihmiselle.</p><p>Ihmiselle, jolla on jakamaton &quot;ihmisarvo ja ihmisoikeudet&quot; ja joka voi esimerkiksi marssia mihin eurooppalaiseen valtioon tahansa ja sanoa taikasanan &quot;turvapaikka&quot;-- jonka jälkeen hänellä on vain <em>kaikki oikeudet</em> mutta <em>ei lainkaan velvollisuuksia</em>. Kaikki velvollisuudet jäävät hänet vastaanottaneen yhteiskunnan taakaksi.</p><p>Meillä eurooppalaisilla ei ole juuri mitään mahdollisuutta nousta itsesyytöksistämme, jotka ovat niin traumatisoivia että olemme itse asiassa mieluummin tekemässä historiallista, kulttuurista ja yhteiskunnallista <em>itsemurhaa</em> kuin sallimassa itsellemme ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tästä oudosta eurooppalaisesta itsemurhasta on Douglas Murray kirjoittanut maailmalla bestselleriksi nousseen kirjan <em>&quot;The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam</em>&quot; jossa yksi luku käsittelee eurooppalaista syyllisyystraumaa.</p><p>Olemme oman moraalisen ansamme vankeja -- ainoa tapa jolla osaamme käsittelemättä jäänyttä kollektiivista syyllisyyttämme lievittää on oikosulunomainen keskinäinen <em>syytteleminen</em> ja ylipuolustautuminen -- toinen toistemme aina vahvistuva nokkiminen moraalisilla argumenteilla.</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>------------------</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div>  

1.

Tietoisen ihmismielen perusasetuksia alettiin asettaa kymmeniä tuhansia vuosia sitten, jolloin lajin elämää ja selviytymistä määräsivät luonnonvoimat kokonaan toisella tavalla kuin nyt.

Päivän ja yön, valon ja pimeyden vaihtelu, vuorokausirytmi, on määrännyt tajuntaamme paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan. Silmän ja korvan kautta välittyvä tieto on kognitiivisesti erilaatuista, ja niinpä kaikki mitä päivänvalossa tapahtuu, omaa erilaisen merkitykset kuin mikään mikä jää yön pimeyteen, jossa kuuloaisti herkistyy ja äänet saavat suggeroivat ominaisuutensa.

Tuosta kaikesta meillä on todisteena saalistavan petoeläimen eteenpäin katsovat silmät, jotka muodostavat yhtenäisen näkökentän, jossa etäisyyden arviointi tulee mahdolliseksi. Ja pään eri puolille sijoittuvat korvat, jotka paikallistavat äänen pimeässäkin.

Päivisin olemme olleet matsästäjä-keräilijöitä, ja öisin lauma on kokoontunut yhteen saadakseen toisistaan suojaa tuntematonta uhkaa vastaan. Päivänvalo on kehittänyt meille tiedon valon, päämäärärationaalisen järjen, mutta yö on kehittänyt meille joukkoutumisessa syntyvän ylijännitteen, äänen ja retoriikan voimaannuttavat elementit, keskinäisen valtamagian.

Ikuisen ihmisen ikuiset ominaisuudet. Auringon palvonta, Prometheuksen tuli, valistuksen valo. Toisaalta yön pimeys, mustien kaapujen magia ja paholaisia manaava pappissääty. Mikä päivänvalossa on hallinnassa, sen ylle yö painaa pimeän seppeleen. Näkymätön uhka on uhkista pahin. Pelko on sitä mitä emme näe emmekä tiedä.

Päivän kieli on kuvailevaa, se toteutti hahmon- ja käsitteenmuodostuksen. Yön puhe on suggestiivista, yhteyttä ylläpitävää, tai signaloivaa, vaaraan reagoivaa. Uskonnon alkeismuodot saivat tajunnalliset peruskategoriansa sulkemalla käsitteellisesti samuuden piirejä (totemismi), yön pelot tulivat hallittavimmiksi kun nekin puettiin käsitteisiin ja lokeroitiin.

 

2.

Pelottavimmaksi jäi kaikki sellainen mikä tuhoaa mutta mitä ei voi nähdä. Rajuilmat ja muut luonnonkatastrofit tulivat väistämättöminä. Taudit olivat sellaisia. Niitä ihminen piti pitkään jumalan lähettäminä vitsauksina. Kun ydinaseet tulivat maailmaan, niihin liittyi erityinen uhka, näkymätön mutta totaalisen tuhoavaksi tiedetty säteily. Maanpäällisiä ydinkoeräjäytyksiä vastustettiin miljoonien ihmisten mielenosoitusmarsseilla monissa maailman suurkaupungeissa -- hallitusten pimeä sotapolitiikka vaadittiin päivänvaloon. Protesti vaikutti, kokeet kiellettiin. Ihmiset huokasivat helpotuksesta.

Rachel Carsonin kirja "Äänetön kevät" ilmestyi samana vuonna jolloin sopimukseen maanpäällisten räjäytysten kieltämisestä päästiin. Kirja esitti uuden uhkan joka oli mutatis mutandis samaa muotoa kuin mitä näkymätön ydinsäteily edusti. Ekologialle välttämättömät ravintoketjut, joita emme tule ajatelleeksi koska ne eivät koko pituudeltaan meille missään näy, saattavat jonkin lenkin kohdalta katketa, ja seurauksena voi olla ihmiseen päätyvä elollisen luonnon katastrofi.

Psykohistoriallisessa tarkastelussa Carsonin kirjan saama valtava suosio saattaa olla seurausta siitä että tietynlainen uhkakuva oli jo maailman yleisessä tietoisuudessa olemassa. Ekologinen uhka tavallaan täytti sen aukon, jonka ydinsäteilyn uhka oli yötajunnan pimeyteen muodostanut. Ehkä tämä oli ratkaisevin syy sille miksi niin sanottu "vihreä ajattelu" omasi kaiken sen agiteeraavan voiman, joka teki siitä suhteellisen nopeasti -- muutamassa vuosikymmenessä -- yli maanpiiriin leviävää valta-ajattelua.

Koko historiansa ajan "vihreä ajattelu" on kuljettanut mukanaan jonkin muotoista uhkakuvaa -- jonkinlaisen maailmanlopun ennustusta. Olemuksellisesti nämä uhkakuvat ovat koostuneet elementeistä joita emme selvästi pysty näkemään ja joiden suhteen tiedon valo on rajoittunutta. Ja uhkakuva, siis ennustetun maailmanlopun muoto, on aina vaihtunut toiseksi siinä vaiheessa kun lisääntyvä tieto on neutralisoinut edellisen uhkakuvan agiteeraavan maagisen voiman.

Ravintoketjujen katkeaminen metamorfoitui helposti maapallon raaka-aineiden hyödyntämisketjujen katkeamiseksi. Rooman klubi teki dramaattiset ennustuksensa tästä. Ne eivät toteutuneet. Mutta kaiken mahdollisen hyödyntäminen saattoi myrkyttää ympäristön -- teollinen tuotanto ja kerskakulutus saattoivat tuhota koko pallon. Myrkyt ovat kuin taudit -- niiden vaikutukset ovat salakavalia ja hallitsemattomia. Tavalliset kulutustuotteetkin saattavat osoittautua hyvin myrkyllisiksi. Ja myrkkyjen ympäristövaikutuksia täydensivät itse tuotantotapojen monet vaikutukset, esimerkiksi kaiken tuotantoenergian ongelmallisuus. Päästöt ovat paitsi myrkyllisiä myös uhka ilmakehälle, joka on äärimmäisen herkkä ja monimutkainen ilmiö.

Vihreän liikkeen historia on sarja maailmanlopun variaatioita, jotka vihreän liikkeen viisikymmenvuotisen taipaleen varrella ovat heitä milloinkin puhutelleet. Raaka-aineiden ehtyminen, ympäristön myrkyttyminen, ydinkatastrofit, ekokatastrofit, ravintoketjujen katkeamiset ja lajien sukupuutot, teollinen hyvinvointi ja kerskakulutus, otsonikato, uusi jääkausi, ja nyt viimeisimpänä ilmaston lämpeneminen -- siinä osa sitä eskatologista ikonikuvastoa joka vihreässä ideologiassa on eri versioina kannattajia vuosien varrella puhutellut ja ollut varsinainen todellinen syvätason motiivi.

 

3.

Minusta on mielenkiintoista se, kuinka nämä niin sanotut "suuret kertomukset", jollainen myös koko "vihreä ajattelu" on, voivat niin nopeasti ja vastaan panemattomasti levitä ympäri koko maapallon -- kuinka ne saavat tunnustuksellisen voimansa niin että ihmiset niin valtaportaiden ylä- kuin alatasollakin, ja niin tiedolliset auktoriteetit kuin myös tieteen arvovaltaa tarvitsevat maallikot kertomukset omaksuvat ja niiden totuudellisuudesta varmoina vievät niitä eteenpäin.

Eikö tämä yleisinhimillinen ilmiö ole paljon hämmästyttävämpi kuin mikään ilmastotutkimuksen tosiasiassa aikalailla sattumalta omaksuttuihin lähtökohtaoletuksiin ja malleihin, ja edelleen varsin haparoiviin todisteluihin perustuva "tieto"? -- Kun vaakakuppiin pannaan vihreän aatteen psykohistoria ja sille leimaa-antava taipumus jatkuvasti etsiä maailmanlopulle aina "parempia" muotoja -- tavoitteena sellainen tuhonkuva jota mikään päivänvaloa tavoitteleva tieto ja tiede eivät pystyisi täysin käsittelemään, vetämään esiin yön pimeydestä ja paljastamaan -- eikö jo lähtökohta-asetelmasta suoraan seuraa, ettei toiseen vaakakuppiin joutuva ilmastotutkimuksen vilpitön mutta aika epätoivoinen yritys sanoa jokin lopullisempi totuus ihmisen osuudesta ilmaston muutoksiin paina vaa'assa mitään.

Carsonin kirjaa seuranneina muutamana vuosikymmenenä "vihreä ajattelu" alkoi lyödä itseään läpi kaikkialla maailmassa, niin että joskus 90-luvulla miltei kaikkien itseään sivistyneinä pitävien valtioiden hallituksiin oli perustettu erityinen ympäristöministeriö. Ja kansalaistasolla jokainen itseään sivistyneenä pitävä ihminen on alkanut toistaa hokuja kulloisestakin vihreän ajattelun pinnalle nousseesta maailmanlopun mallista.

Sillä kaikella on varmasti tekemistä enemmän ihmisen primitiivisen alkuhistorian ja kaikelle inhimilliselle vallalle ja vallankäytölle ominaisten syvätason tekijöiden kuin minkään tieteellisen tai muunkaan tiedon kanssa. Se että "vihreä ajattelu" järjestäytyi myös poliittiseksi liikkeeksi, kertoo jotain sen henkisestä sukulaisuudesta pikemminkin "liberalismin" tai "marxismin" kaltaisten oppien kuin minkään tutkimustiedon kanssa. -- Tai ehkä "tiede" on mukana samanlaisessa roolissa kuin se oli esimerkiksi "tieteellisessä marxismissa".

 

4.

Toinen primitiivinen ominaisuus joka vihreästä tiedonlaadusta tekee niin primitiivistä on sen "uskonnollislaatuinen" käyttö ihmisten syyllistämiseen. Jos "vihreitä" totuuksia saarnaavat ja niihin sisältyvillä "synneillä" -- kuten nyt hiilijalanjäljillä -- kanssaihmisiään syyllistävät "sivistyneet" saarnamiehet oikeasti uskoisivat omiin sanoihinsa, he tuskin lentelisivät suihkukoneilla ympäri maailmaa kokouksiinsa ja ahkerasti tapaamaan kehitysmaaystäviään, ja tuskin he myöskään söisivät kasvisruokaa omassa pöydässään samaan aikaan kuin syöttävät kilonkokoisia pihvejä kahdelle miljoonalle lemmikkikoiralleen. -- Kyse tällaisissa ei voi olla "tiedosta", vaan jostain "vallan" ja vallankäytön primitiivisestä ominaisuudesta.

Omissa silmissäni nämä "hiilijalanjäljen" saarnaajat muistuttavat kovasti niitä ylämaan hurahtaneita jotka etsivät tarunomaisen "isonjalan" jälkiä.

Ehkä ihminen sosiaalisena laumaolentona -- jonka kaikki tiedollinenkin ajattelu alunperin on pohjautunut uskonnollislaatuisille tekijöille -- tarvitsee aina jonkin ryhmäyhteyttä kiinteyttävän, "auktorisoidun" ja vähintäänkin jonkin verran "tiedollisia" sisältöjä ja maailmanselitystä sisältävän opin, jonka varassa kaiken "vallankäytön" tarvitsema tunnustuksellinen pohja voi toteutua. Omalle ajallemme ominaista olisi sitten tämä "vihreä ajattelu", ja epäilijöitä varten sen piirissä aina kulloisiinkin tiedollisiin orintaatioihin perustuva pelote, maailmanlopun malli.

Vihreä ajattelu ei ole pohjimmiltaan tiedollista, ei missään nimessä tieteellistä, vaan nimenomaan maagista valta-ajattelua. Valta-ajattelun alkioita voidaan jäljittää paneutumalla antropologiaan, sosiologiaan, sosiaalipsykologiaan ja psykologiaan -- eli on lähestyttävä niitä inhimillisiä perusasetuksia jotka ilmenevät primitiivisellä tasolla jossa sosiaalinen ja tiedollinen hallinta ja valta ovat vielä yksi ja sama asia. -- Olen myös vahvasti sitä mieltä, että myös luonnontieteilijöiden -- tällä hetkellä siis nimenomaan ilmastotutkijoiden -- pitäisi omassa "keskustelussaan" pystyä olemaan pitäytymättä "omien puhtaasti tieteellisten prinsiippiensä" raameissa ja otettava huomioon myös se historiallinen motivaatio joka johonkin debattiin on johtanut. Tieteelle ei ole kunniakasta hyökätä poppamiesten kelkkaan.

 

5.

Vaikka vihreä ajattelu levisikin nopeasti laajalle, se oli lähtöjään ja korostetusti sivistyneistön harrastamaa agitaatiota, jonka osoitteena -- siis pappien seurakuntana -- oli tavalla tai toisella tietämätön ja syntien riivaama rahvas. Koska kyseessä on pohjimmiltaan maaginen valta-ajattelu, rahvaan syyllisyydentuntoon saattaminen on tarpeen jotta vallan auktorisointi toimisi.

Ja siksi juuri tuolla syyllisyydellä on niin olennainen ja kaiken omaehtoisen ajattelun murskaava rooli näissä yhteyksissä. Syyllisyydentunnot on valjastettu vihreän ideologian ja propagandan käyttöön paitsi maailmanloppuspektaakkeleissa myös kansainvaelluskysymyksissä.

Jokaista ajattelevaa kansalaista kummastuttaa se tapa, jolla satoja tuhansia nuoria miehiä Lähi-idästä ja Afrikasta voi seikkailla läpi Euroopan osan päätyessä Suomeen sanoakseen täällä taikasanan "turvapaikka", jonka jälkeen heille lankeavat kaikki mahdolliset oikeudet, kun taas suomalaisille tätä vaellusta vastaanottavana maana lankeavat kaikki mahdolliset velvollisuudet. -- Eikä mikään ilmiötä koskeva asiakeskustelu ole mahdollista, koska kaikki kriittiset äänenpainot kuitataan syyllistävillä tuomioilla: "Jokainen joka epäilee turvapaikanhakijoiden motiiveja on rasisti."

Tämän eurooppalaisen tarinan alku palautuu sinne missä toinen maailmansota loppui ja maailmalle paljastui natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta. Sodan jälkeen eurooppalaiset havahtuivat pahasta unesta, ja heitä kohtasi sokki. Ja se aiheutti valtavan sotatrauman.

Kunpa ymmärtäisimme edes vähän näitä historiallisia traumojamme -- sitä miten taipumuksemme tuntea syyllisyyttä on kaikissa vaiheissa johtanut meitä harhaan. Joukkotuhonnan paljastuminen yritettiin ratkaista henkilöimällä syyllisyys natsijohtajiin, joille Nürnbergissa langetettiin kovia tuomioita. Fokusoimalla syyllisyys johtajiin voitiin torjua joukkopsykologiset kysymykset massojen käyttäytymisestä ja kollektiivivoimien vaikutuksista. Syventävien järkianalyysien sijaan jäljelle jäi mitä epämääräisin jäsentymätön syyllisyydentunto, joka sitten muodosti alustan esimerkiksi YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisen Julistuksen ihanteellisille opinkappaleille.

Emme ymmärrä miten olemuksellisesti eurooppalaista ajattelua ja vieläpä kriisiterapiaksi muotoutunutta eurooppalaista ajattelua YK:n ihmisoikeusjulistus edustaa. Ihanteellisuus paistaa siinä, että keskiöön fokusoitunut yksilö omaa miltei pelkästään oikeuksia -- sen sijaan niitä yhteiskunnallisia edellytyksiä jotka olisivat välttämättömiä jotta ylimalkaan ensimmäinenkään yksilöoikeus voisi realisoitua, ei julistuksessa juuri mainita.

Ja kun nämä idealisoidut ihanteet on traumatisoituneessa eurooppalaisessa tajunnassa torjuttu pois kriittisen käsittelyn piiristä, ne ovat saaneet vahvistua vapaasti. Niistä on muodostunut peruste kokonaiselle utopistiselle ihmiskuvalle -- ylihistorialliselle, ylikulttuuriselle, ylikansalliselle ja yliyhteisölliselle yli-ihmiselle.

Ihmiselle, jolla on jakamaton "ihmisarvo ja ihmisoikeudet" ja joka voi esimerkiksi marssia mihin eurooppalaiseen valtioon tahansa ja sanoa taikasanan "turvapaikka"-- jonka jälkeen hänellä on vain kaikki oikeudet mutta ei lainkaan velvollisuuksia. Kaikki velvollisuudet jäävät hänet vastaanottaneen yhteiskunnan taakaksi.

Meillä eurooppalaisilla ei ole juuri mitään mahdollisuutta nousta itsesyytöksistämme, jotka ovat niin traumatisoivia että olemme itse asiassa mieluummin tekemässä historiallista, kulttuurista ja yhteiskunnallista itsemurhaa kuin sallimassa itsellemme ajattelun vapauden ja järjen käytön. Tästä oudosta eurooppalaisesta itsemurhasta on Douglas Murray kirjoittanut maailmalla bestselleriksi nousseen kirjan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" jossa yksi luku käsittelee eurooppalaista syyllisyystraumaa.

Olemme oman moraalisen ansamme vankeja -- ainoa tapa jolla osaamme käsittelemättä jäänyttä kollektiivista syyllisyyttämme lievittää on oikosulunomainen keskinäinen syytteleminen ja ylipuolustautuminen -- toinen toistemme aina vahvistuva nokkiminen moraalisilla argumenteilla.

 

 

------------------

 

]]>
0 Emile Durkheim Ilmastonmuutos Kansainvaellukset Psykohistoria Vihreä ideologia Mon, 26 Feb 2018 12:30:13 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/251406-vihrea-synnintunto
Poliittisesta korrektiudesta http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250973-poliittisesta-korrektiudesta <p>Ruotsissa poliisin rikostutkija Peter Springare joutui sekä ylempien esimiestensä syyniin että sosiaalisen median vihapuheryöpyn kohteeksi uskaltaessaan ääneen todeta pitävänsä joukkoraiskauksia kulttuuritaustaisena rikollisuutena. Ruotsihan on <em>poliittisen korrektiuden</em> todellinen mallimaa, jossa monikulttuurisuusidealismin paine on jo pitkään vaatinut ettei edes rikollisten etnistä taustaa saisi tilastoida.</p> <p>Kohukeskustelu tietenkin riistäytyi heti omille teilleen. Erilaiset todistelutarpeet kuljettavat argumentteja laidalta vastalaidalle. Keskustelun laineita on lyönyt meilläkin, kun lehdet ovat asiasta täällä uutisoineet. Keskustelun taso ei kovin korkealle yllä, tyypillisesti esimerkiksi tilastoja käytetään määrällisesti todistelevina argumentteina, vaikka puuttuu lähtökohtainen selvyys siitä, millaisella käsitteenmuodostuksella eriperusteisten kulttuurien rikolliset teot pitäisi lokeroida.</p> <p>Rönsyilevän väittelyn kaikki todistelut puolesta ja vastaan palautuvat kysymykseen lähtökohdasta. Jos eriperusteisten kulttuurien tosiasia ymmärretään ja hyväksytään, sen jälkeen itse asiassa ei enää ole mitään epäselvää. Jos kulttuurit ovat tarpeeksi eriperusteisia, niille on ominaista nimenomaan niille ominainen rikollisuus.</p> <p>Oma käsitykseni on, että kulttuurinen erilaisuus on syytä tuoda julki nimenomaan sanan- ja ajattelun vapauden nimissä. Muuten käy niin, että keskustelun tabuaukkojen jatkuva kiertäminen kehittää meille lopulta silmälappujen lisäksi sementoidut kielellisten kiertoilmaisujen muurit itsemme ja todellisuuden väliin. Tällöin sekä todellisuudentajumme että kykymme itsekritiikkiin tulevat amputoiduiksi. Yhtä amputoiduiksi kuin, sanotaanko, <em>kuvakieltokulttuurien</em> kyky sietää visuaalisia ilmauksia.</p> <p>Eurooppa ajautui monikulttuurisuuden ongelmiin vaivihkaa siirtomaapolitiikan loppumisen ja vierastyövoiman vakiintumisen vuoksi. Tapahtumaketju on kuvattu hyvin Douglas Murrayn viime vuonna ilmestyneessä ja bestselleriksi nousseessa &quot;<em>The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam</em>&quot; -teoksessa. Kulttuurien sopeutumisongelmat haudattiin alusta asti pois julkisesta keskustelusta ja tietoisuudesta, ja monista syistä tietoisuuden annettiin vääristyä niin, ettei itse ongelmista enää saatu edes käsitteellistä otetta. Päädyttiin puhumaan ihmisarvo- ja -oikeuskysymyksistä. Keskustelun sairaustila näyttäytyy siinä, että näitä käsitteistöjä käytetään lähinnä valkoisen kantaväestön keskinäiseen moraaliriitelyyn -- todellisuuden kuvaamiseen saati selittämiseen niistä ei ole apua.</p> <p>Meidän pitäisi kyetä jättämään liian pienet yksityiskohdat silleen pystyäksemme keskustelussa keskittymään lähtökohtaisiin, olennaisiin perusasioihin. Meidän pitäisi ymmärtää, millainen syöpä <em>poliittinen korrektius</em> todellisuudentajullemme on. Puhumattomuuden kultti jättää ajatteluun tabuaukkoja, ja moralistisen paineen vahvistama virallinen sensuuri kriminalisoi lopulta myös kaikki tiedolliset rintamat. Moni ei ymmärrä, että kun sosiologisen ajattelun piirissä käytetty yhteisölähtöinen päättely yritetään kieltää -- jotta poliittinen korrektius toteutuisi -- silloin ollaan tekemässä outoa täydellistä eurooppalaisen järjen itsemurhaa.</p> <p>Tabuja tuppaa muodostumaan sellaisten erityisten tapausten ympärille jotka saavat kaiken merkityksensä siitä, että ne muodostuvat meille tiettyjä asiakokonaisuuksia <em>edustaviksi</em> tajunnallisiksi tekijöiksi. Tämä merkityksenanto on miltei maaginen tajunnallinen tapahtuma. Huomautan, että tabun muodostumista masinoiva <em>edustavuus</em> on meille eurooppalaisen uuden ajan ihmisille osa sitä nimenomaan meille ominaista kognitiota, jolla on myös ansionsa. Sen erityislaatuisuuden vuoksi esimerkiksi <em>kansallisvaltioidemme edustuksellinen demokratia</em> poikkeaa kaikesta historiassa aiemmin esiintyneestä demokratiasta.</p> <p>Ja oikeastaan kaiken vakavan keskustelumme pitäisi koskea sitä onko kussakin tapauksessa kyseessä oleva edustavuus jotain varteenotettavaa vai onko meillä jokin peruste olla ottamatta kyseessä olevia merkityksiä vakavasti.</p> <p>Poliittinen korrektius -- kuten juuri se että esimerkiksi kulttuurisia ominaisuuksia ei periaatteen vuoksi saa tuoda mukaan kuvaan kun vaikkapa rikollisuudesta puhutaan -- voi vääristää todellisuudentajuamme <em>ihan yhä pahasti</em> kuin sen vastakohta, siis se niin paljon pelätty &quot;yleistämien&quot; ja &quot;leimaaminen&quot;.</p> <p>Tai ei, korjaan. Se voi vääristää tajuntaamme <em>vielä pahemmin</em>, koska se aiheuttaa näkymättömiä vaurioita -- tabuja. Väärät yleistämiset ja leimat voimme korjata koska näemme ne.</p> <p>Rikostutkija Peter Springaren aktuelli tapaus on esimerkki siitä, mihin on päädytty, kun keskustelu erityisiä piirteitä omaavan rikollisuuden kulttuurisesta taustasta on jo pitkän ajan ollut pelkän poliittisen korrektiuden vuoksi <em>tabu</em>. Siinä että rikostutkija luokittelee <em>joukkoraiskaukset kulttuuritaustaisiksi rikoksiksi</em>, ei tiedollisesti ole mitään ongelmaa. Vain sen seurauksena, että julkinen keskustelu on alusta asti ohjautunut älyllisiin väistöliikkeisiin, Springaren lausunto panee ne ihmisarvo- ja -oikeusidealistit kirkumaan joiden todellisuudentaju on sillä tasolla että &quot;kyllähän ruotsalaisetkin tekevät joukkoraiskauksia&quot;.</p> <p>Mutta ruotsalaisten tekemiset ovat ruotsalaisten tekemisiä, ja ankaran sukupuoliseparaation kulttuureista kotoisin olevien joukkoraiskaajien tekemiset selittyvät heidän kasvukulttuurillaan. Oikeasti olemme tekemisissä kulttuuristen moraalilaatujen, <em>ajattelulaatujen</em>, emme yleiskäsitteellisillä leimoilla nimettyjen &quot;ilmiöiden&quot;, kuten rikosnimikkeiden, ja niiden lukumäärän kanssa.</p> <p>Durkheimin pohjalta voidaan todeta, että sosiaalisesti sitoville kulttuureille ja yhteisöille ominainen &quot;mekaaninen&quot; normimoraali perustuu kokonaan erisuuntaiseen sosiodynamiikkaan kuin yksilölliseen eriytymiseen pyrkivälle kulttuurille ominainen &quot;orgaaninen&quot; omantunnonetiikka. Nämä kaksi eivät kohtaa. Eivät missään yksittäistapauksessa, eivät koskien koko kansainvaellusta ja kulttuurikonfliktia, eivät varsinkaan siellä missä puhkeavat jo kulttuuriset hylkimisreaktiot.</p> <p>Kun käsittelemme kansainvaelluksia vain poliittisen korrektiuden sallimilla tavoilla, puhumme oman eurooppalaisen perinteemme pohjalta pelkästään ja kauniisti &quot;ihmisarvosta&quot; ja &quot;ihmisoikeuksista&quot;. Ne ovat tyypillisiä ylihistoriallisia, ylikulttuurisia, ylikansallisia ja yliyhteisöllisiä yleiskäsitteitä, joilla on helppoa &quot;tarkoittaa hyvää&quot; ja samalla noitua todellisuudentaju ja ymmärrys.</p> <p>Meidän pitäisi pystyä puhumaan esimerkiksi siitä, ettei oman kulttuurimme pohjalta kirjoitettu lainsäädäntö voi todellisuudessa koskea muita kuin vain meitä. Ja että kaikki mikä tulee muualta, <em>edustaa</em> jotain muuta. Emme <em>mitenkään</em> voi käsitellä ilmiöitä, jotka ovat kokonaan erilaatuisen kulttuurin tuotteita. On turhaa ja harhaista liimailla niiden päälle omia nimilappujamme. Esimerkiksi rikosnimikkeitä.</p> <p>Kulttuuriset erot ovat paitsi toisensa pois sulkevien moraalilaatujen eroa, myös kulttuurisen järjen eroa. Ja <em>kaikki</em> järki johon sisältyy <em>merkityksiä</em> on kulttuurista järkeä.</p> <p>Kuten yleiskäsitteillä on helppo noitua ymmärrys -- koska ne eivät viittaa mihinkään tiettyyn vaan nimenomaan johonkin laajempaan tai kattavampaan merkitykseen -- samoin voidaan konstruoida ideaalisia abstraktisia olioita ja suhteita, jotka voivat viitata ja suhteuttaa mitä tahansa. Tätä nimitetään logiikaksi. Nettikeskustelijat huutavat logiikan perään ymmärtämättä ettei logiikka sano mitään <em>sisällöllistä</em>. Ettei siitä, että ulkona joko sataa tai ei sada, voi päätellä millainen sää ulkona vallitsee.</p> <p>Logiikassa aika ja paikka katoavat. Esimerkiksi numerot, <em>määrät</em>, ovat ajattomia ja kaikkiallisia -- ja syntyy näennäiseksaktiutta, joka sisällöllisten merkitysten suhteen on siis illuusio. Tilastofaktojen faktaominaisuus on numeroiden, ei niillä mitattujen käsitesisältöjen faktisuutta. Kun <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/237338-sosiologia-rikostilastot-moraaliterrori">tilastoinnin käsitteenmuodostuksellisia lähtökohtaongelmia</a> ei ymmärretä, tilastojen kuvitellaan todistavan jotain jota ne ehkä eivät vielä edes kosketa. Tulkintatarpeet synnyttävät vain nettikeskusteluille tyypillistä sofismia, tyhjää jäynäämistä.</p> <p>Todellinen wittgensteinilainen kielenkäytön kauhujen symbioosi syntyy, kun käytämme yliekstrapoloituja yleiskäsitteitä &quot;loogisesti&quot;. Silloin olemme sanovinamme paljon ja perustellusti, vaikka itse asiassa emme saa sanotuksi mitään.</p> <p>Emme voi <em>todistaa</em> logiikalla mitään. Sisällöt ja merkitykset elävät vain kuvailevan käsitteistön myötä. Ja siksi on niin olennaista ja tärkeää, että poliittisen<em> </em>korrektiuden, tai minkä tahansa muun <em>sanavapauden rajoittamiseen</em> ja käsitteiden köyhtymiseen johtavan moraalipaineen oikeutus ja hyväksyttävyys kyseenalaistetaan. Peter Springaren tapaus on hälyttävä esimerkki siitä miten puhumattomuuden kultti on tuhonnut järjen.</p> <p>Ihmistä voidaan kuvata ihmistieteiden termeillä, antropologian, sosiologian, sosiaalipsykologian ja psykologian antamilla käsite-eväillä, ja unohtamatta ihmisen lähtökohtaista lajityypillistä sosiaalisuutta. Jokainen kulttuuri tuottaa omanlaisensa lajiolennon, joka toteuttaa oman kehityksensä, oman kulttuuris-kielellisen rakentumisensa symbioottisesta alkutilasta aikuiseen autonomiaan. Oman kulttuurinsa tuottamaa lajiolentoa ei saisi irrottaa jonkin idealistisen ihmisarvo- ja -oikeusideologian nimissä oman kulttuurisen ihmisyytensä ulkopuolelle.</p> <p>Ainoa oikea, järjellinen tapa suhtautua siihen mitä monikulttuurisuus edustaa on tuo rajojen veto: &quot;Rajat kiinni!&quot;</p> <p><a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2018/01/niinisto-vs-zizek.html">Zizekillä</a> näytti olevan käytännöllinen idea eräänlaisista yksilönsisäisistä rajoista, joilla voisimme nykyisessäkin tilanteessa itse kukin &quot;pitää tiettyä etäisyyttä&quot; keskuuteemme vaeltaneisiin toiskulttuureiden edustajiin. En usko sellaisten riittävän. Ne eivät estä tulevalla vuosisadalla massamittaisiksi paisuvia vaelluksia, eivätkä ne estä edes omalakisten ongelmalähiöiden syntyä. Siksi ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi ja lopulta myös <em>kaikkien edun mukaiseksi</em> ratkaisuksi jää tuo: &quot;Rajat kiinni!&quot;</p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Ruotsissa poliisin rikostutkija Peter Springare joutui sekä ylempien esimiestensä syyniin että sosiaalisen median vihapuheryöpyn kohteeksi uskaltaessaan ääneen todeta pitävänsä joukkoraiskauksia kulttuuritaustaisena rikollisuutena. Ruotsihan on poliittisen korrektiuden todellinen mallimaa, jossa monikulttuurisuusidealismin paine on jo pitkään vaatinut ettei edes rikollisten etnistä taustaa saisi tilastoida.

Kohukeskustelu tietenkin riistäytyi heti omille teilleen. Erilaiset todistelutarpeet kuljettavat argumentteja laidalta vastalaidalle. Keskustelun laineita on lyönyt meilläkin, kun lehdet ovat asiasta täällä uutisoineet. Keskustelun taso ei kovin korkealle yllä, tyypillisesti esimerkiksi tilastoja käytetään määrällisesti todistelevina argumentteina, vaikka puuttuu lähtökohtainen selvyys siitä, millaisella käsitteenmuodostuksella eriperusteisten kulttuurien rikolliset teot pitäisi lokeroida.

Rönsyilevän väittelyn kaikki todistelut puolesta ja vastaan palautuvat kysymykseen lähtökohdasta. Jos eriperusteisten kulttuurien tosiasia ymmärretään ja hyväksytään, sen jälkeen itse asiassa ei enää ole mitään epäselvää. Jos kulttuurit ovat tarpeeksi eriperusteisia, niille on ominaista nimenomaan niille ominainen rikollisuus.

Oma käsitykseni on, että kulttuurinen erilaisuus on syytä tuoda julki nimenomaan sanan- ja ajattelun vapauden nimissä. Muuten käy niin, että keskustelun tabuaukkojen jatkuva kiertäminen kehittää meille lopulta silmälappujen lisäksi sementoidut kielellisten kiertoilmaisujen muurit itsemme ja todellisuuden väliin. Tällöin sekä todellisuudentajumme että kykymme itsekritiikkiin tulevat amputoiduiksi. Yhtä amputoiduiksi kuin, sanotaanko, kuvakieltokulttuurien kyky sietää visuaalisia ilmauksia.

Eurooppa ajautui monikulttuurisuuden ongelmiin vaivihkaa siirtomaapolitiikan loppumisen ja vierastyövoiman vakiintumisen vuoksi. Tapahtumaketju on kuvattu hyvin Douglas Murrayn viime vuonna ilmestyneessä ja bestselleriksi nousseessa "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" -teoksessa. Kulttuurien sopeutumisongelmat haudattiin alusta asti pois julkisesta keskustelusta ja tietoisuudesta, ja monista syistä tietoisuuden annettiin vääristyä niin, ettei itse ongelmista enää saatu edes käsitteellistä otetta. Päädyttiin puhumaan ihmisarvo- ja -oikeuskysymyksistä. Keskustelun sairaustila näyttäytyy siinä, että näitä käsitteistöjä käytetään lähinnä valkoisen kantaväestön keskinäiseen moraaliriitelyyn -- todellisuuden kuvaamiseen saati selittämiseen niistä ei ole apua.

Meidän pitäisi kyetä jättämään liian pienet yksityiskohdat silleen pystyäksemme keskustelussa keskittymään lähtökohtaisiin, olennaisiin perusasioihin. Meidän pitäisi ymmärtää, millainen syöpä poliittinen korrektius todellisuudentajullemme on. Puhumattomuuden kultti jättää ajatteluun tabuaukkoja, ja moralistisen paineen vahvistama virallinen sensuuri kriminalisoi lopulta myös kaikki tiedolliset rintamat. Moni ei ymmärrä, että kun sosiologisen ajattelun piirissä käytetty yhteisölähtöinen päättely yritetään kieltää -- jotta poliittinen korrektius toteutuisi -- silloin ollaan tekemässä outoa täydellistä eurooppalaisen järjen itsemurhaa.

Tabuja tuppaa muodostumaan sellaisten erityisten tapausten ympärille jotka saavat kaiken merkityksensä siitä, että ne muodostuvat meille tiettyjä asiakokonaisuuksia edustaviksi tajunnallisiksi tekijöiksi. Tämä merkityksenanto on miltei maaginen tajunnallinen tapahtuma. Huomautan, että tabun muodostumista masinoiva edustavuus on meille eurooppalaisen uuden ajan ihmisille osa sitä nimenomaan meille ominaista kognitiota, jolla on myös ansionsa. Sen erityislaatuisuuden vuoksi esimerkiksi kansallisvaltioidemme edustuksellinen demokratia poikkeaa kaikesta historiassa aiemmin esiintyneestä demokratiasta.

Ja oikeastaan kaiken vakavan keskustelumme pitäisi koskea sitä onko kussakin tapauksessa kyseessä oleva edustavuus jotain varteenotettavaa vai onko meillä jokin peruste olla ottamatta kyseessä olevia merkityksiä vakavasti.

Poliittinen korrektius -- kuten juuri se että esimerkiksi kulttuurisia ominaisuuksia ei periaatteen vuoksi saa tuoda mukaan kuvaan kun vaikkapa rikollisuudesta puhutaan -- voi vääristää todellisuudentajuamme ihan yhä pahasti kuin sen vastakohta, siis se niin paljon pelätty "yleistämien" ja "leimaaminen".

Tai ei, korjaan. Se voi vääristää tajuntaamme vielä pahemmin, koska se aiheuttaa näkymättömiä vaurioita -- tabuja. Väärät yleistämiset ja leimat voimme korjata koska näemme ne.

Rikostutkija Peter Springaren aktuelli tapaus on esimerkki siitä, mihin on päädytty, kun keskustelu erityisiä piirteitä omaavan rikollisuuden kulttuurisesta taustasta on jo pitkän ajan ollut pelkän poliittisen korrektiuden vuoksi tabu. Siinä että rikostutkija luokittelee joukkoraiskaukset kulttuuritaustaisiksi rikoksiksi, ei tiedollisesti ole mitään ongelmaa. Vain sen seurauksena, että julkinen keskustelu on alusta asti ohjautunut älyllisiin väistöliikkeisiin, Springaren lausunto panee ne ihmisarvo- ja -oikeusidealistit kirkumaan joiden todellisuudentaju on sillä tasolla että "kyllähän ruotsalaisetkin tekevät joukkoraiskauksia".

Mutta ruotsalaisten tekemiset ovat ruotsalaisten tekemisiä, ja ankaran sukupuoliseparaation kulttuureista kotoisin olevien joukkoraiskaajien tekemiset selittyvät heidän kasvukulttuurillaan. Oikeasti olemme tekemisissä kulttuuristen moraalilaatujen, ajattelulaatujen, emme yleiskäsitteellisillä leimoilla nimettyjen "ilmiöiden", kuten rikosnimikkeiden, ja niiden lukumäärän kanssa.

Durkheimin pohjalta voidaan todeta, että sosiaalisesti sitoville kulttuureille ja yhteisöille ominainen "mekaaninen" normimoraali perustuu kokonaan erisuuntaiseen sosiodynamiikkaan kuin yksilölliseen eriytymiseen pyrkivälle kulttuurille ominainen "orgaaninen" omantunnonetiikka. Nämä kaksi eivät kohtaa. Eivät missään yksittäistapauksessa, eivät koskien koko kansainvaellusta ja kulttuurikonfliktia, eivät varsinkaan siellä missä puhkeavat jo kulttuuriset hylkimisreaktiot.

Kun käsittelemme kansainvaelluksia vain poliittisen korrektiuden sallimilla tavoilla, puhumme oman eurooppalaisen perinteemme pohjalta pelkästään ja kauniisti "ihmisarvosta" ja "ihmisoikeuksista". Ne ovat tyypillisiä ylihistoriallisia, ylikulttuurisia, ylikansallisia ja yliyhteisöllisiä yleiskäsitteitä, joilla on helppoa "tarkoittaa hyvää" ja samalla noitua todellisuudentaju ja ymmärrys.

Meidän pitäisi pystyä puhumaan esimerkiksi siitä, ettei oman kulttuurimme pohjalta kirjoitettu lainsäädäntö voi todellisuudessa koskea muita kuin vain meitä. Ja että kaikki mikä tulee muualta, edustaa jotain muuta. Emme mitenkään voi käsitellä ilmiöitä, jotka ovat kokonaan erilaatuisen kulttuurin tuotteita. On turhaa ja harhaista liimailla niiden päälle omia nimilappujamme. Esimerkiksi rikosnimikkeitä.

Kulttuuriset erot ovat paitsi toisensa pois sulkevien moraalilaatujen eroa, myös kulttuurisen järjen eroa. Ja kaikki järki johon sisältyy merkityksiä on kulttuurista järkeä.

Kuten yleiskäsitteillä on helppo noitua ymmärrys -- koska ne eivät viittaa mihinkään tiettyyn vaan nimenomaan johonkin laajempaan tai kattavampaan merkitykseen -- samoin voidaan konstruoida ideaalisia abstraktisia olioita ja suhteita, jotka voivat viitata ja suhteuttaa mitä tahansa. Tätä nimitetään logiikaksi. Nettikeskustelijat huutavat logiikan perään ymmärtämättä ettei logiikka sano mitään sisällöllistä. Ettei siitä, että ulkona joko sataa tai ei sada, voi päätellä millainen sää ulkona vallitsee.

Logiikassa aika ja paikka katoavat. Esimerkiksi numerot, määrät, ovat ajattomia ja kaikkiallisia -- ja syntyy näennäiseksaktiutta, joka sisällöllisten merkitysten suhteen on siis illuusio. Tilastofaktojen faktaominaisuus on numeroiden, ei niillä mitattujen käsitesisältöjen faktisuutta. Kun tilastoinnin käsitteenmuodostuksellisia lähtökohtaongelmia ei ymmärretä, tilastojen kuvitellaan todistavan jotain jota ne ehkä eivät vielä edes kosketa. Tulkintatarpeet synnyttävät vain nettikeskusteluille tyypillistä sofismia, tyhjää jäynäämistä.

Todellinen wittgensteinilainen kielenkäytön kauhujen symbioosi syntyy, kun käytämme yliekstrapoloituja yleiskäsitteitä "loogisesti". Silloin olemme sanovinamme paljon ja perustellusti, vaikka itse asiassa emme saa sanotuksi mitään.

Emme voi todistaa logiikalla mitään. Sisällöt ja merkitykset elävät vain kuvailevan käsitteistön myötä. Ja siksi on niin olennaista ja tärkeää, että poliittisen korrektiuden, tai minkä tahansa muun sanavapauden rajoittamiseen ja käsitteiden köyhtymiseen johtavan moraalipaineen oikeutus ja hyväksyttävyys kyseenalaistetaan. Peter Springaren tapaus on hälyttävä esimerkki siitä miten puhumattomuuden kultti on tuhonnut järjen.

Ihmistä voidaan kuvata ihmistieteiden termeillä, antropologian, sosiologian, sosiaalipsykologian ja psykologian antamilla käsite-eväillä, ja unohtamatta ihmisen lähtökohtaista lajityypillistä sosiaalisuutta. Jokainen kulttuuri tuottaa omanlaisensa lajiolennon, joka toteuttaa oman kehityksensä, oman kulttuuris-kielellisen rakentumisensa symbioottisesta alkutilasta aikuiseen autonomiaan. Oman kulttuurinsa tuottamaa lajiolentoa ei saisi irrottaa jonkin idealistisen ihmisarvo- ja -oikeusideologian nimissä oman kulttuurisen ihmisyytensä ulkopuolelle.

Ainoa oikea, järjellinen tapa suhtautua siihen mitä monikulttuurisuus edustaa on tuo rajojen veto: "Rajat kiinni!"

Zizekillä näytti olevan käytännöllinen idea eräänlaisista yksilönsisäisistä rajoista, joilla voisimme nykyisessäkin tilanteessa itse kukin "pitää tiettyä etäisyyttä" keskuuteemme vaeltaneisiin toiskulttuureiden edustajiin. En usko sellaisten riittävän. Ne eivät estä tulevalla vuosisadalla massamittaisiksi paisuvia vaelluksia, eivätkä ne estä edes omalakisten ongelmalähiöiden syntyä. Siksi ainoaksi todelliseksi vaihtoehdoksi ja lopulta myös kaikkien edun mukaiseksi ratkaisuksi jää tuo: "Rajat kiinni!"

 

]]>
0 Hallitsematon maahanmuutto Joukkoraiskaukset Monikultturisuus Sananvapaus Sosiologia Thu, 15 Feb 2018 09:05:23 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/250973-poliittisesta-korrektiudesta
Laura Huhtasaari ja itsetunto http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249457-laura-huhtasaari-ja-itsetunto <p>Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, käsitteellä &quot;itsetunto&quot; tarkoitetaan yksilön omaa käsitystä itsestään, erityisesti tervettä tietoisuutta omasta arvostaan eli itsekunnioitusta. Wikipedia, joka on eräänlainen nykyajan raamattu, johon kaikki kuvaukset ja selitykset voidaan palauttaa, sanoo &quot;itsetunnosta&quot; myös, ettei se liity &quot;välttämättä juurikaan siihen, kuinka menestyksekäs ihminen tosiasiassa on, vaan kysymys on oman itsensä hyväksymisestä ja omiin mahdollisuuksiin uskomisesta&quot; (<a href="https://fi.wikipedia.org/wiki/Itsetunto">Wikipedia</a>).</p><p>Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari, jonka pro gradu -opinnäytteen sisältämistä siteerauksista on vaaliväittelyn lokakampanjassa nostettu älämölöä, käyttää kyseisessä tutkielmassa kolme kertaa käsitettä &quot;itsetunto&quot;. Koska kyseisellä käsitteellä on pitkä ja opettavainen historia -- jota ei ole Wikipediassa kartoitettu -- ajattelin kertoa sen ikään kuin jonkinlaisena vaihtoehtoisena narratiivina presidentinvaalikampanjoinnissa vaikuttavalle intohimojen sumennukselle. Siihen käyttääkö Huhtasaari tätä käsitettä oikein vai väärin en puutu siitä yksinkertaisesta syystä että tutustuminen käsitteen historiaan ei auta asettamaan oikeita ja vääriä omille hyllyilleen, vaan pikemminkin, hmmm, pyllyilleen.</p><p>Freud teki uraauurtavan ja ihmiskuvaamme mullistaneen julkaisutyönsä varsinaisesti viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta hänen ajattelunsa oli tavattoman vallankumouksellista ja kohtasi ensin pelkkää väärinymmärrystä ja vastarintaa, niin että esimerkiksi ensimmäistä kirjaa, vuonna 1900 painettua &quot;<em>Unien tulkintaa</em>&quot;, myytiin kuuden ensimmäisen vuoden aikana kokonaista 351 kappaletta. Meillä akateemisessa maailmassa Eino Kaila oli toki jo 20-luvulla hehkuttanut Freudia ja puhunut &quot;alatajunnasta&quot;, mutta ensimmäiset varsinaiset kansanvalistuksen ja -tajuistuksen pioneerit julkaisivat kirjojaan 30-luvun loppupuolella -- nimistä mainittakoon psykiatri Yrjö Kulovesi ja kirjallinen nerotyyppi Tatu Vaaskivi. Muistettakoon myös, että Stalin, jota sosialistisen järjestelmän romahtamisen jälkeen on voitu kuvata narsistis-paranoidiseksi Hitleriin alitajuisesti rakastuneeksi piilohomoksi, kielsi psykoanalyysin N-liitossa vuonna 1936.</p><p>Perustaltaan freudilaisen käsitteistön popularisoituminen ja lanseerautuminen laajempaan julkisuuteen alkoi vasta sodan jälkeen ja tapahtui sitten 50-luvulle tultaessa. Koska niin monet radikaalit ajattelijat olivat joutuneet pakenemaan natseja USA:aan, psykoanalyysilla oli siellä tukeva jalansija. Ehkä siksikin kaikki se mitä erityisesti amerikkalaisessa kirjallisessa maailmassa tapahtui, on niin erityistä ja ansaitsee tässäkin erityisen huomionsa.</p><p>Se keskustelu, jota perustaltaan psykoanalyyttisen ajattelun popularisoitumisen yhteydessä on käyty, kuvaa, heijastaa ja havainnollistaa aivan erinomaisen esimerkillisesti tapaa, jolla tietyn pohjan ja lähtökohdan omaavat käsitteet sulavat julkisessa valokiilassa ja paineessa ja metamorfoituvat lopulta kokonaan toisiksi kuin mitä ne alunperin olivat. Myös &quot;itsetunto&quot;-käsite syntyi ja kehittyi psykoanalyyttisen käsitteistön yleistymisen yhteydessä, ja olennaista roolia tässä käsitteellis-sivistyksellisessä metamorfoosissa näytteli nimenomaan amerikkalainen populaaripsykologisoiva &quot;recovery&quot;-kirjallisuus. Gary Greenberg on kirjoittanut recovery-kirjallisuuden bestsellereista, miljoonapainoksia myyneistä itsetunto-oppaista mainion kirjan &quot;<em>The Self on the Shelf</em>&quot;, jossa itse käsitteen historiaa myös käsitellään.</p><p>Tuo historia on nopeasti kerrottuna tämä. Freudilaisen käsitteistön kansanomaistumisessa ensin 1940-50 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousivat &quot;ylemmyys- ja alemmuuskompleksit&quot; ja &quot;estot&quot;, mikä enteili amerikkalaisen yhteiskunnan jonkinasteista sosiaalista ja moraalista muutosta. Osaltaan se tapahtuikin noina nuorisokulttuurin nousun, autoistumisen, irtiottojen, rock and rollin ja road-beatin vuosina. Estoistaan vaivautunut keskiluokkakin otti jo etäisyyttä normittavaan yhteisötaustaansa -- hän ei enää itsestään selvästi suostunut ja mukautunut ulkoaohjattuun ja moralismilla säädeltyyn rooliinsa. Esimerkiksi &quot;<em>Kinseyn raportti</em>&quot; oli tyypillinen tämän ajanhengen ja pyrkimyksen ilmentäjä.</p><p>Sitten 60-70 -lukujen kulttuurivallankumouksessa oli kysymys sodanjälkeisen sukupolven suurimittaisesta itsenäistymistaistelusta, jossa vanha hallinnollinen yhteiskunta vanhoine arvoineen totaalisesti romutettiin. Yksilöllisyys ja &quot;luovuus&quot; purkautuivat esiin - niiden nimissä mitätöitiin autoritaarisia rakenteita, koulua, kirkkoa, armeijaa, koko toimimatonta rattaistoa. Mainittakoon, että &quot;luovuuden&quot; kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin. Suomestahan oli tietyssä henkisessä mielessä tullut Kekkosen johdossa &quot;maailman amerikkalaisin maa&quot;. (Minkä Kekkosen herjaajat usein unohtavat.)</p><p>Psykoanalyyttinen käsitejärjestelmä oli siis jo siinä määrin kansanomaistunut ja pinnallistunut, että &quot;luovuudesta&quot; voitiin puhua ikään kuin tietoisena tavoitteena. Kuviteltiin että jos ja kun vanhat instituutiot korvataan oikeaoppisilla uusilla, yksilöiden kyvyt puhkeavat esiin. Harrastettakoon siis rauhankasvatusta ja koulutettakoon kirjailijoita! (Edelleen on skolastikkoja jotka uskovat tähän. Tämän innostuneen edistysuskon huumassa kukaan ei tohtinut huomauttaa, että oikeasti luovat ihmiset kärsivät syvistä kipeistä sielunvammoista, ovat syvästi epävarmoja ja usein epäsosiaalisia, eivätkä välttämättä ole ollenkaan sellaisia seurallisia ja vapautuneita ilopillereitä, jotka loistavat keskusteluissa ja väittelyissä.)</p><p>Yleiseen ajatteluun oli kuitenkin jo istutettu taustalla vaikuttava vahva paradigma, jonka mukaan kasvutapahtumilla ja ympäristöllä on yksilöä muokkaava ja hänen kohtaloaan ainakin jossain määrin määräävä merkitys. Yhtäältä tämä tuli esiin, kun Amerikassa huomattiin, että alkoholistiperheiden lapset kärsivät koko ikänsä psyykkisistä selviytymisongelmista ja riittämättömyyden tunteesta, joita keksittiin ruveta nimittämään &quot;itsetunto-ongelmiksi&quot;. Pian &quot;itsetunnosta&quot; (&quot;self-esteem&quot;) tuli taikasana, jolla jokainen saattoi selittää yleisen pahan olonsa syyn. Kirjakauppojen &quot;recovery&quot;-hyllyt alkoivat notkua aiheesta kyhättyjä käytännöllisiä populääripsykologisia oppaita. Mainittakoon, &quot;itsetunnon&quot; kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin.</p><p>Kun kuitenkaan läheskään kaikki itsetunto-ongelmista kärsivät amerikkalaiset eivät voineet olla alkoholistiperheiden lapsia, piti alkuperäistä selitystä jotenkin rukata. Pian psykologit havaitsivatkin, että mikä tahansa toimimaton (&quot;dysfunktional&quot;) tekijä -- siis ensisijassa mikä tahansa riippuvaisuutta aiheuttava tekijä -- perheessä saattoi poikia perheen lapsille elämänmittaisia, juurikin &quot;itsetuntoon&quot; liittyviä ongelmia. &quot;Riippuvaiseksi&quot; voi uuden selityksen mukaan tulla melkein mistä tahansa: juomisesta, syömisestä, työstä, pelaamisesta, seksistä, tv:n katselemisesta... meidän aikamme ehkä sanoisi, että &quot;koukkuun voi jäädä mihin tahansa&quot;.</p><p>Ja seuraavaksi 80-90 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousevatkin &quot;itsetunnon&quot; lisäksi &quot;riippuvuudet&quot;, joista erityisen puhuttelevaksi nousee -- taustalla vaikuttavaa individualistista pääteemaa toteuttaen -- ns. &quot;läheisriippuvuus&quot;. Sillä tarkoitetaan pakonomaista takertumista toisiin ihmisiin. -- Läheisriippuvuus on vapaudennälkäiselle individualistille ehdottomasti vastenmielisin riippuvaisuuden muoto, ja siksi sitä vastaan täytyikin kehittää todella vahvat ja tehokkaat vastalääkkeet. Sellaisiksi tulivat opit oman elämän herruudesta, autonomisesta minuudesta, &quot;sisäisestä sankarista&quot;, joka jokaisessa meissä vain odottaa toteutumistaan. Mainittakoon, että meillä Suomessakin lama-aikaan järjestettiin työvoimaviranomaisten toimesta työttömille kursseja, joissa luennoitiin tällaisesta &quot;sisäisestä sankarista&quot;. (Konsultti on aikamme Rambo. Työttömien kyykyttäminen ei suinkaan alkanut &quot;aktiivimallista&quot;.)</p><p>Tässä ollaan siis kuljettu pitkä matka &quot;komplekseista&quot; ja &quot;estoista&quot; yleisen sosiaalisen vapautumisen kautta alkoholistiperheiden lasten &quot;itsetunto-ongelmiin&quot; ja sitä tietä kaikenselittäviin &quot;riippuvuusongelmiin&quot;, jotka estävät yksilöä olemasta oman elämänsä sisäinen sankari ja oman onnensa seppä. Noteerattava on nimenomaan se tapa, jolla keskustelu on kaikissa vaiheissa ruokkinut itse itseään ja toteuttanut omaa koherenssiaan. Jos keskustelu olisi Henkilö, se epäilemättä olisi pahanlaatuinen Narsisti. Keskustelu on niin sanotusti mennyt menojaan. Populaaripsykologisoiville opaskirjailijoille se on tuonut tulojaan. Keskustelun jumalat -- ja varsinkin jumalattaret (kuten läheisriippuvuuden jumalatar Melody Beattie) -- ovat salamoineet vuorellaan (eli bestseller-listojen huipulla) ja kirjat ovat käyneet kaupaksi miljoonapainoksin.</p><p>Kun nyt käytämme termiä &quot;itsetunto&quot; -- ja me todella käytämme sitä tolkuttoman paljon, ihan kaikkialla, yhtä lailla kansalaiskeskusteluissa kuin psykologian oppialalla -- mitä meidän pitäisi itse käsitteen sisällöstä ajatella? Että onpahan siinä käsitteellistä kiirastulta korvennettu ja monenlaisia tajunnallis-tiedollisia pakoreittejä poljettu ennen kuin mikään on asettunut paikoilleen. Tai että väliäkö hällä miten käsitteet ovat syntyneet ja kehittyneet, kunhan ne nyt on määritelty pätevästi niin, että niiden avulla on mahdollista harrastaa asiallista kansalaiskeskustelua ja totuudellista tieteellistäkin diskurssia?</p><p>No onko &quot;itsetunto&quot;-käsitteen sisältö jotenkin pätevä, ja voiko sen varassa harrastaa tieteellisyyttä tavoittelevaa todellisuuden kuvaamista ja selittämistä? -- Eikö kaikki se mitä käsitteelle on sen historiallisen matkan varrella tapahtunut todista yksiselitteisesti siitä, ettei käsite ole koskaan kuvannut mitään tiettyä, vaan nimenomaan toiminut mitä erilaisimpiin ilmiöihin päälleliimattuna selittäjänä?</p><p>&quot;Psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus&quot;, sanoi 1900-luvun ehkä eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein. Hän oli yksi niistä vuosisadan alkupuolen ajatusvallankumouksellisista, jotka -- kuten myös Freud ihmiskuvan ja Einstein fysiikan maailmankuvan suhteen -- vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen mitä tiedämme kielen, ajattelun ja totuuden suhteista. Psykologian käsitteet ovat tietyllä tavalla aina invalideja -- jo kuvaileviin käsitteisiin sisältyy tulkintaa ja selitystä. Siksi ihmistieteissä eivät toimi samanlaiset positivismin periaatteet jotka tuottavat todellisuudenhallintaa &quot;ihmisestä riippumatonta todellisuutta&quot; tutkivissa luonnontieteissä.</p><p>Totuudellisuuspyrkimysten erilaatuisuudesta johtuen on mahdollista että Freud korjaa jälkikäteen sekä havaintoraporttejaan että johtopäätöksiään -- tai että Laura Huhtasaari kääntyy omalta pohjaltaan ajattelemaan monikulttuurisuudesta koko lailla toisin kuin opinnäytteessään esittää. Ihmistieteellinen tutkimus on aina jossain mielessä vain suuntaa antavaa, vain tietynlaisia referensseja asettelevaa. Ihmistieteillä on erilainen eetos kuin luonnontieteillä -- ja ehkä tämä kannattaisi muistaa myös niiden maallikoiden, jotka tarvitsevat tiedeviittauksia lähinnä oman poliittis-propagandistisen älämölönsä pönkitykseksi.</p><p>Olen seuraillut hyökkäilyjä presidenttiehdokas Huhtasaarta vastaan -- älytöntä höykytystä on totisesti tullut niin alhaisten tv-toimittajien kuin nyt näiden gradun kaivelijoiden taholta -- ja täytyy tässä vain todeta, että ehdokkaalla on todella vahva itsetunto.</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Kuten jokaisen pitäisi tietää ja ymmärtää, käsitteellä "itsetunto" tarkoitetaan yksilön omaa käsitystä itsestään, erityisesti tervettä tietoisuutta omasta arvostaan eli itsekunnioitusta. Wikipedia, joka on eräänlainen nykyajan raamattu, johon kaikki kuvaukset ja selitykset voidaan palauttaa, sanoo "itsetunnosta" myös, ettei se liity "välttämättä juurikaan siihen, kuinka menestyksekäs ihminen tosiasiassa on, vaan kysymys on oman itsensä hyväksymisestä ja omiin mahdollisuuksiin uskomisesta" (Wikipedia).

Presidenttiehdokas Laura Huhtasaari, jonka pro gradu -opinnäytteen sisältämistä siteerauksista on vaaliväittelyn lokakampanjassa nostettu älämölöä, käyttää kyseisessä tutkielmassa kolme kertaa käsitettä "itsetunto". Koska kyseisellä käsitteellä on pitkä ja opettavainen historia -- jota ei ole Wikipediassa kartoitettu -- ajattelin kertoa sen ikään kuin jonkinlaisena vaihtoehtoisena narratiivina presidentinvaalikampanjoinnissa vaikuttavalle intohimojen sumennukselle. Siihen käyttääkö Huhtasaari tätä käsitettä oikein vai väärin en puutu siitä yksinkertaisesta syystä että tutustuminen käsitteen historiaan ei auta asettamaan oikeita ja vääriä omille hyllyilleen, vaan pikemminkin, hmmm, pyllyilleen.

Freud teki uraauurtavan ja ihmiskuvaamme mullistaneen julkaisutyönsä varsinaisesti viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, mutta hänen ajattelunsa oli tavattoman vallankumouksellista ja kohtasi ensin pelkkää väärinymmärrystä ja vastarintaa, niin että esimerkiksi ensimmäistä kirjaa, vuonna 1900 painettua "Unien tulkintaa", myytiin kuuden ensimmäisen vuoden aikana kokonaista 351 kappaletta. Meillä akateemisessa maailmassa Eino Kaila oli toki jo 20-luvulla hehkuttanut Freudia ja puhunut "alatajunnasta", mutta ensimmäiset varsinaiset kansanvalistuksen ja -tajuistuksen pioneerit julkaisivat kirjojaan 30-luvun loppupuolella -- nimistä mainittakoon psykiatri Yrjö Kulovesi ja kirjallinen nerotyyppi Tatu Vaaskivi. Muistettakoon myös, että Stalin, jota sosialistisen järjestelmän romahtamisen jälkeen on voitu kuvata narsistis-paranoidiseksi Hitleriin alitajuisesti rakastuneeksi piilohomoksi, kielsi psykoanalyysin N-liitossa vuonna 1936.

Perustaltaan freudilaisen käsitteistön popularisoituminen ja lanseerautuminen laajempaan julkisuuteen alkoi vasta sodan jälkeen ja tapahtui sitten 50-luvulle tultaessa. Koska niin monet radikaalit ajattelijat olivat joutuneet pakenemaan natseja USA:aan, psykoanalyysilla oli siellä tukeva jalansija. Ehkä siksikin kaikki se mitä erityisesti amerikkalaisessa kirjallisessa maailmassa tapahtui, on niin erityistä ja ansaitsee tässäkin erityisen huomionsa.

Se keskustelu, jota perustaltaan psykoanalyyttisen ajattelun popularisoitumisen yhteydessä on käyty, kuvaa, heijastaa ja havainnollistaa aivan erinomaisen esimerkillisesti tapaa, jolla tietyn pohjan ja lähtökohdan omaavat käsitteet sulavat julkisessa valokiilassa ja paineessa ja metamorfoituvat lopulta kokonaan toisiksi kuin mitä ne alunperin olivat. Myös "itsetunto"-käsite syntyi ja kehittyi psykoanalyyttisen käsitteistön yleistymisen yhteydessä, ja olennaista roolia tässä käsitteellis-sivistyksellisessä metamorfoosissa näytteli nimenomaan amerikkalainen populaaripsykologisoiva "recovery"-kirjallisuus. Gary Greenberg on kirjoittanut recovery-kirjallisuuden bestsellereista, miljoonapainoksia myyneistä itsetunto-oppaista mainion kirjan "The Self on the Shelf", jossa itse käsitteen historiaa myös käsitellään.

Tuo historia on nopeasti kerrottuna tämä. Freudilaisen käsitteistön kansanomaistumisessa ensin 1940-50 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousivat "ylemmyys- ja alemmuuskompleksit" ja "estot", mikä enteili amerikkalaisen yhteiskunnan jonkinasteista sosiaalista ja moraalista muutosta. Osaltaan se tapahtuikin noina nuorisokulttuurin nousun, autoistumisen, irtiottojen, rock and rollin ja road-beatin vuosina. Estoistaan vaivautunut keskiluokkakin otti jo etäisyyttä normittavaan yhteisötaustaansa -- hän ei enää itsestään selvästi suostunut ja mukautunut ulkoaohjattuun ja moralismilla säädeltyyn rooliinsa. Esimerkiksi "Kinseyn raportti" oli tyypillinen tämän ajanhengen ja pyrkimyksen ilmentäjä.

Sitten 60-70 -lukujen kulttuurivallankumouksessa oli kysymys sodanjälkeisen sukupolven suurimittaisesta itsenäistymistaistelusta, jossa vanha hallinnollinen yhteiskunta vanhoine arvoineen totaalisesti romutettiin. Yksilöllisyys ja "luovuus" purkautuivat esiin - niiden nimissä mitätöitiin autoritaarisia rakenteita, koulua, kirkkoa, armeijaa, koko toimimatonta rattaistoa. Mainittakoon, että "luovuuden" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin. Suomestahan oli tietyssä henkisessä mielessä tullut Kekkosen johdossa "maailman amerikkalaisin maa". (Minkä Kekkosen herjaajat usein unohtavat.)

Psykoanalyyttinen käsitejärjestelmä oli siis jo siinä määrin kansanomaistunut ja pinnallistunut, että "luovuudesta" voitiin puhua ikään kuin tietoisena tavoitteena. Kuviteltiin että jos ja kun vanhat instituutiot korvataan oikeaoppisilla uusilla, yksilöiden kyvyt puhkeavat esiin. Harrastettakoon siis rauhankasvatusta ja koulutettakoon kirjailijoita! (Edelleen on skolastikkoja jotka uskovat tähän. Tämän innostuneen edistysuskon huumassa kukaan ei tohtinut huomauttaa, että oikeasti luovat ihmiset kärsivät syvistä kipeistä sielunvammoista, ovat syvästi epävarmoja ja usein epäsosiaalisia, eivätkä välttämättä ole ollenkaan sellaisia seurallisia ja vapautuneita ilopillereitä, jotka loistavat keskusteluissa ja väittelyissä.)

Yleiseen ajatteluun oli kuitenkin jo istutettu taustalla vaikuttava vahva paradigma, jonka mukaan kasvutapahtumilla ja ympäristöllä on yksilöä muokkaava ja hänen kohtaloaan ainakin jossain määrin määräävä merkitys. Yhtäältä tämä tuli esiin, kun Amerikassa huomattiin, että alkoholistiperheiden lapset kärsivät koko ikänsä psyykkisistä selviytymisongelmista ja riittämättömyyden tunteesta, joita keksittiin ruveta nimittämään "itsetunto-ongelmiksi". Pian "itsetunnosta" ("self-esteem") tuli taikasana, jolla jokainen saattoi selittää yleisen pahan olonsa syyn. Kirjakauppojen "recovery"-hyllyt alkoivat notkua aiheesta kyhättyjä käytännöllisiä populääripsykologisia oppaita. Mainittakoon, "itsetunnon" kehittäminen kirjattiin Suomessakin jopa uuden peruskoulun kasvatustavoitteisiin.

Kun kuitenkaan läheskään kaikki itsetunto-ongelmista kärsivät amerikkalaiset eivät voineet olla alkoholistiperheiden lapsia, piti alkuperäistä selitystä jotenkin rukata. Pian psykologit havaitsivatkin, että mikä tahansa toimimaton ("dysfunktional") tekijä -- siis ensisijassa mikä tahansa riippuvaisuutta aiheuttava tekijä -- perheessä saattoi poikia perheen lapsille elämänmittaisia, juurikin "itsetuntoon" liittyviä ongelmia. "Riippuvaiseksi" voi uuden selityksen mukaan tulla melkein mistä tahansa: juomisesta, syömisestä, työstä, pelaamisesta, seksistä, tv:n katselemisesta... meidän aikamme ehkä sanoisi, että "koukkuun voi jäädä mihin tahansa".

Ja seuraavaksi 80-90 -luvuilla keskustelun iskusanoiksi nousevatkin "itsetunnon" lisäksi "riippuvuudet", joista erityisen puhuttelevaksi nousee -- taustalla vaikuttavaa individualistista pääteemaa toteuttaen -- ns. "läheisriippuvuus". Sillä tarkoitetaan pakonomaista takertumista toisiin ihmisiin. -- Läheisriippuvuus on vapaudennälkäiselle individualistille ehdottomasti vastenmielisin riippuvaisuuden muoto, ja siksi sitä vastaan täytyikin kehittää todella vahvat ja tehokkaat vastalääkkeet. Sellaisiksi tulivat opit oman elämän herruudesta, autonomisesta minuudesta, "sisäisestä sankarista", joka jokaisessa meissä vain odottaa toteutumistaan. Mainittakoon, että meillä Suomessakin lama-aikaan järjestettiin työvoimaviranomaisten toimesta työttömille kursseja, joissa luennoitiin tällaisesta "sisäisestä sankarista". (Konsultti on aikamme Rambo. Työttömien kyykyttäminen ei suinkaan alkanut "aktiivimallista".)

Tässä ollaan siis kuljettu pitkä matka "komplekseista" ja "estoista" yleisen sosiaalisen vapautumisen kautta alkoholistiperheiden lasten "itsetunto-ongelmiin" ja sitä tietä kaikenselittäviin "riippuvuusongelmiin", jotka estävät yksilöä olemasta oman elämänsä sisäinen sankari ja oman onnensa seppä. Noteerattava on nimenomaan se tapa, jolla keskustelu on kaikissa vaiheissa ruokkinut itse itseään ja toteuttanut omaa koherenssiaan. Jos keskustelu olisi Henkilö, se epäilemättä olisi pahanlaatuinen Narsisti. Keskustelu on niin sanotusti mennyt menojaan. Populaaripsykologisoiville opaskirjailijoille se on tuonut tulojaan. Keskustelun jumalat -- ja varsinkin jumalattaret (kuten läheisriippuvuuden jumalatar Melody Beattie) -- ovat salamoineet vuorellaan (eli bestseller-listojen huipulla) ja kirjat ovat käyneet kaupaksi miljoonapainoksin.

Kun nyt käytämme termiä "itsetunto" -- ja me todella käytämme sitä tolkuttoman paljon, ihan kaikkialla, yhtä lailla kansalaiskeskusteluissa kuin psykologian oppialalla -- mitä meidän pitäisi itse käsitteen sisällöstä ajatella? Että onpahan siinä käsitteellistä kiirastulta korvennettu ja monenlaisia tajunnallis-tiedollisia pakoreittejä poljettu ennen kuin mikään on asettunut paikoilleen. Tai että väliäkö hällä miten käsitteet ovat syntyneet ja kehittyneet, kunhan ne nyt on määritelty pätevästi niin, että niiden avulla on mahdollista harrastaa asiallista kansalaiskeskustelua ja totuudellista tieteellistäkin diskurssia?

No onko "itsetunto"-käsitteen sisältö jotenkin pätevä, ja voiko sen varassa harrastaa tieteellisyyttä tavoittelevaa todellisuuden kuvaamista ja selittämistä? -- Eikö kaikki se mitä käsitteelle on sen historiallisen matkan varrella tapahtunut todista yksiselitteisesti siitä, ettei käsite ole koskaan kuvannut mitään tiettyä, vaan nimenomaan toiminut mitä erilaisimpiin ilmiöihin päälleliimattuna selittäjänä?

"Psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus", sanoi 1900-luvun ehkä eniten siteerattu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein. Hän oli yksi niistä vuosisadan alkupuolen ajatusvallankumouksellisista, jotka -- kuten myös Freud ihmiskuvan ja Einstein fysiikan maailmankuvan suhteen -- vaikutti ratkaisevalla tavalla siihen mitä tiedämme kielen, ajattelun ja totuuden suhteista. Psykologian käsitteet ovat tietyllä tavalla aina invalideja -- jo kuvaileviin käsitteisiin sisältyy tulkintaa ja selitystä. Siksi ihmistieteissä eivät toimi samanlaiset positivismin periaatteet jotka tuottavat todellisuudenhallintaa "ihmisestä riippumatonta todellisuutta" tutkivissa luonnontieteissä.

Totuudellisuuspyrkimysten erilaatuisuudesta johtuen on mahdollista että Freud korjaa jälkikäteen sekä havaintoraporttejaan että johtopäätöksiään -- tai että Laura Huhtasaari kääntyy omalta pohjaltaan ajattelemaan monikulttuurisuudesta koko lailla toisin kuin opinnäytteessään esittää. Ihmistieteellinen tutkimus on aina jossain mielessä vain suuntaa antavaa, vain tietynlaisia referensseja asettelevaa. Ihmistieteillä on erilainen eetos kuin luonnontieteillä -- ja ehkä tämä kannattaisi muistaa myös niiden maallikoiden, jotka tarvitsevat tiedeviittauksia lähinnä oman poliittis-propagandistisen älämölönsä pönkitykseksi.

Olen seuraillut hyökkäilyjä presidenttiehdokas Huhtasaarta vastaan -- älytöntä höykytystä on totisesti tullut niin alhaisten tv-toimittajien kuin nyt näiden gradun kaivelijoiden taholta -- ja täytyy tässä vain todeta, että ehdokkaalla on todella vahva itsetunto.

 

]]>
0 Itsetunto Laura Huhtasaari Psykologia Vaalipropaganda Sat, 20 Jan 2018 10:00:09 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/249457-laura-huhtasaari-ja-itsetunto
Prosperopresidentti ja Tiedon puu http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247544-prosperopresidentti-ja-tiedon-puu <p>Mitä valistuneen kansalaisen pitäisi ajatella seuratessaan tuuteista presidentinvaalitenttejä? Ehkä haavikkomaiseen tapaan: &quot;<em>Parodia on mahdotonta, ne tekevät sen itse</em>.&quot; -- Paavo Haavikko <a href="https://www.uusisuomi.fi/kotimaa/73608-ahtisaari-parjauskirje-kuohuttaa-%E2%80%9Dhan-olisi-laittanut-nimensa-alle%E2%80%9D">halveksi aikanaan avoimesti</a> Martti Ahtisaarta eikä ymmärtänyt miksi Suomessa valitaan presidentiksi miestä joka on elänyt pääasiassa muualla kuin Suomessa. Ehkä Haavikosta itsestään, tästä kontrovertista kansallismielisestä Prosperosta ja profeetasta, olisi tullut Suomelle hyvä presidentti. Ainakaan kenenkään nyt ehdolla olevan henkisiä resursseja ei mitenkään pysty rinnastamaan siihen todellisuudentajuun minkä runoilija omasi.</p><p>Mitä valistuneen kansalaisen, joka jaksaa ajatella läpi historialliset linjat Prosperosta oman aikamme maailmanmyrskyyn -- länsimaailman kohtalonkysymyksiin, sivilisaatioiden kiristyvään konfliktiin -- siis pitäisi ajatella? Kuunnella vain kiltisti miten pelokkaina ja vähäisiäkin henkisiä kykyjään säännöstellen ehdokkaat kiertävät kaikki kipeät kysymykset -- sellaiset kuin toisiinsa totaalisesti sopeutumattomien kulttuurien synnyttämät väistämättömät hylkimisreaktiot? Kuin ne olisivat vain &quot;<em>eräänlainen mediatapahtuma</em>&quot;, kuten kaunokirjallisuudesta mitään piittaamaton Koivisto tuhahtaen kuittasi fatwan, jonka ajatolla Khomeini langetti Salman Rushdielle.</p><p>Mitä tästä vaalinäytelmästä pitäisi ajatella? Että onhan se näytelmä vailla vertaa -- taas yksi todellinen todellisuuden ivamukaelma?</p><p>Kerronpa tarinan. Tunnustan juksanneeni hieman yhtä lapsistani silloin kun tämä oli alle viiden ikäinen. Istuimme ruokapöydässä ja hänen mutustellessaan leipää pyysin häntä katsomaan tarkasti omia sormiaan, miten ne pitelivät sitä palaa ja puristelivat hassusti yksi pieni sormi kerrallaan aina ihan vähän liikahtaen -- suggeroin äänelläni:</p><p>&quot;<em>Katso, ne ovat kuin puun oksia, miten ne takertuvat tuohon leipään, tuulee, tuulee, juuri noin ne tuulen tuntevat, oksa liikkuu tuossa, sinun kätesi on puun oksa, ja tuulee tuulee, tuulee vain kovemmin, katso nyt alkaa koko käsi heilua, tuuli tarttuu sinuun, olet puu, puu huojuu tuulessa, huuuh, huuuuuh, huomaatko ---</em> &quot;<br /><br />Ja lapsi ressukka huusi epätoivoisesti: &quot;<em>Ei, ei, en ole puu, en ole en ole en ole!</em>&quot;<br /><br />No, jos jollakulla on herkkää eläytymiskykyä, sanon varmuuden vuoksi, että dramatisoin tässä tilannetta aikalailla. Ihan tuollaisia suggestion ja hypnoosin vaikutusmekanismeja en sentään ole lapsia koehenkilöinä käyttäen koskaan sortunut todistelemaan. Hypnoosi-ilmiöitä näkee lasten leikeissä ilman erityisiä järjestelyjäkin -- lapsilla nuo ihmisyyden pohjimmaiset perusmekanismit ovat olemuksellinen osa kokoaikaista olemassaoloa. Lapsen maailmassa ei ole erikseen todellisuutta ja kuvitelmaa, kumpi tahansa saattaa koska tahansa ottaa etusijan ja vallan.</p><p>Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia kuitenkin on, etteivät nuo kehityksellisesti alkuperäiset psyyken mekanismit meistä koskaan häviä. Aikuiseksi kasvaminen ei suinkaan merkitse sitä että psyykkiset perustat lakkaisivat vaikuttamasta -- itse asiassa niiden rooli vain tietyllä tavalla vahvistuu ja institutionalisoituu ja ne ovat koko ajan mukana myös niin sanotusti kaikkein &quot;kehittyneimmässä&quot; abstraktissa ajattelussamme.<br /><br />Meillä on vahva harhakuva siitä, että yhtäältä kehittyvä todellisuudentaju toisaalta ajattelun formaalit muotorakenteet jotenkin vapauttaisivat meidät mielen alkuperäisistä maagisista kerroksista. Mutta se on tosiaankin vain totaalista harhaa. Mitään ratkaisevaa rajaa saati lopullista irtoamista alkuperäisen mielenmagian ja kehittyneen &quot;tiedollisen&quot; ajattelun välille ei koskaan synny.</p><p>On oikeastaan täysin päinvastoin: kaiken samuuden tunnistaminen <em>perustuu</em> aina siihen että mielemme pohjalla kaikki on yhtä. -- Mitä logiikka on? Logiikka on sitä että asioiden välillä nähdään tietynlaatuisia yhteyksiä. Mutta logiikkakin näkee yhteyksiä vain siksi että alkuperäinen kaikkivoipa magia muodostaa pohjasoinnun, jonka varaan tiedollisia harmonioita ja melodioita voidaan rakennella.<br /><br />Kaikki käsitteellinen ajattelumme hyödyntää aina koko ajan <em>sekä</em> magiaa <em>että</em> rationaalisuutta -- ja näillä on tietty kehityksellinen marssijärjestys ja ne ovat kaikissa mielemme maisemissa mukana alusta loppuun. Eivätkä nämä mielemme käsitemaisemat itse asiassa synny mielessämme, vaan, jos niin haluamme nähdä, ne ovat osa sosiaalisen olennon yhteisöllistä tukirakennetta. Kieli ja sen käsitekoneistot ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus. Kielen syvätasolla, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärässä, luodaan ne ajatusmuodot joihin kielellis-kulttuuriset kansat verhoutuvat. Ajattelu on ajallinen ja elementaarinen jatkumo. Olemme kaikki tavallaan oman maaperämme, maamme, lapsia joilla parhaan tietomme mukaan pitäisi olla kokemus muuttumisesta puuksi.<br /><br />Mielikuvamme tiedollisesta ajattelusta ovat kokemuksellisia ja liittyvät yksilöön. Mutta mikään yleinenkään &quot;tieto&quot; ei ole koskaan vapaata perustavanlaatuisesta magiasta -- jopa niin sanottu korrespondenttisesti totuudellinen &quot;tieteellinen&quot; tietokin, jonka kautta olemme oman kulttuurimme pohjalta varsinkin eurooppalaisella uudella ajalla saavuttaneet huiman määrän todellisuudenhallintaa, irtoaa magiasta vain näennäisesti. --</p><p>Se mitä sanomme tiedolliseksi ajatteluksi on tosiasiassa jotain samanlaista kuin tähtikuvio taivaalla. Joukko kirkkaita tähtiä muodostaa ikään kuin &quot;esittävän&quot; kuvan, ja nimeämällä kuviot zodiakki on muuttunut todelliseksi. Se on ihmistietoa tyypillisimmillään, sillä todellisuudessa kuviota muodostavat tähdet saattavat avaruuden syvyyssuunnassa olla niin kaukana toisistaan ettei mitään kuviota mistään muusta kuin oman planeettamme näköperspektiivistä synny -- vain meille ihmisille ovat olemassa oinas, härkä ja kaksoset. -- Ja valitettavasti on niin, että valtaosa meistä itsekunkin tiedollista ajattelua muodostuu ihan pelkästään tuonkaltaisesta &quot;tositiedosta&quot;. Isät opettavat iltaisin lapsiaan katselemaan kaunista kirkasta tähtitaivasta: &quot;<em>Katso, tuossa on Iso Karhu, tuossa Pieni Karhu</em>.&quot;</p><p>Näemme todellisuuden aina tietyn, oman aikalaisrationaalisuutemme mukaisena. Jospa voisimmekin irtautua kaikesta ikiaikaisesta havaintojamme kannattelevasta magiasta! Jospa vain vilkaisemalla näkisimme todellisuuden <em>an sich</em> -- sellaisena kuin se &quot;oikeasti&quot; on! Silloin säästyisimme kaikelta siltä hirvittävältä ajatustyöltä ja vaivalta joka tutkimukseen ja &quot;tieteeseen&quot; kuuluu --<br /><br />Luulen, että vähintään yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia kaikesta korviemme välissä kulkevasta &quot;tiedosta&quot;, mukaanlukien &quot;tositieto&quot;, on juuri tuota samaa laatua kuin tieto tähtikuvioiden nimistä. Luulen, että esimerkiksi poliittiset avainkäsitteet, leimasanat, arvot ja asenteet, opitaan aika pitkälle perheen piirissä, ehkäpä tyypillisesti juurikin ruokapöydän ääressä. Siellä osa lapsista kasvaa samanlaisiksi oikeistoporvareiksi kuin vanhempansakin, osasta taas tulee kapinallisia vanhempiensa vastakohtia. Kaikista, melkein poikkeuksetta, tulee kunnon kansalaisia -- sukupolvet astuvat kulkemaan isiensä tai äitiensä teitä, tosin esimerkiksi opettajien lapsista tulee turhan usein opettajia. -- Tai sitten juurettomat puut yrittävät läpi elämänsä etsiä maaperää johon jotenkin juurtua.</p><p>Miltei sataprosenttisesti myös kaikki koulutieto omaa saman &quot;nimeämiseen&quot; perustuvan totuudellisuusefektin kuin mikä horoskooppimerkitkin määrittelee. Sellaisena sukupolvet tietonsa omaksuvat. Tieto on instituutio, ei niinkään totuutta. Koulutiedon totuudellisuuskriteerit määräytyvät nimittäin ihan tiettyjen premissien mukaan -- kaiken koulutiedon on oltava tietyllä tavalla &quot;<a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/131923-faktojen-ansa">sanakirjamuotoa</a>&quot;, eli sen on oltava käsitteellisesti sillä tavoin selvää, että sitä voidaan opettaa niin että sen oppimista on mahdollista mitata ja kontrolloida.<br /><br />Niinpä meillä on kaikesta tiedollisesta edistyneisyydestämme huolimatta aika huonot henkiset eväät käsitellä ja ratkaista totuudellisuutemme kriteerien rajoille tai niin sanotusti laatikon ulkopuolelle asettuvia kysymyksiä. Olemme vahvasti niin lajina kuin omaan kieliajatteluunsa sulkeutuvina kulttuureina ja viimekädessä yksilöinä suuntautuneet poimimaan kaikesta maailman ristiriitaisuudesta esiin sen, minkä varaan voimme rakentaa &quot;samuutta&quot; -- eli näkemään yhteyksiä joita sitten pidämme &quot;loogisina&quot;. Siinä tapahtuu aina huomaamaton mammuttivirhe: otamme tietyt lähtökohta-asetukset päättelyjemme premisseiksi ja koemme, että niidenkin oikeellisuus tulee todistetuksi sillä, että niiden päälle rakennettu muodollisesti moitteeton päättelymme etenee alusta loppuun -- päätyy omaan johdonmukaiseen lopputulemaansa.</p><p>Sellainen virhe tapahtuu myös yhteyksissä joita pidämme nimenomaan järkiajatteluna, kuten ihan &quot;tieteen&quot; nimissä tehtävissä mielipide- ja asennekartoituksissa, esimerkiksi kyselytutkimuksissa. Niissä yleiskäsitteellisten haavien kokoamat sisällölliset &quot;ajatukset&quot; <em>muutetaan laadullisesti määriksi</em> joita järjestetään sitten tilastoiksi. Näin kaikki ajattelussa varsinaisesti vaikuttava magia pelataan pois kuvasta, johon jää vain itsessään riittävää tilastotieteellistä moitteetonta numeerista formalismia. Asiasubstanssin sisällöksi muuttuu sen päälle liimattu metodinen järki.<br /><br />Olen kirjoittanut tästä kaikelle järjenkäytöllemme, käsitteelliselle ajattelullemme ja tositiedon kriteereille ominaisesta &quot;samuuden sokeasta pisteestä&quot; esseekokoelmassani &quot;<em>Rafaelin koulu</em>&quot;. En löytänyt ainakaan koulusivistystä koskien mitään ratkaisua varsinaiseen ongelmaan -- jokaisen sukupolven on vain opetettava seuraaville valtaosin se sama tositiedoksi koettu käsitteellinen repertuaari joka niin sanotun sivistyksemme muodostaa. Ihmisen &quot;ajattelu&quot; on kieleen implikoitunut historiallinen ja sosiaalinen jatkumo, eikä ole mahdollista että ihmisten valtaenemmistö mitenkään astuisi ulos annetun oppisivistyksen laatikoistaan ja alkaisi yhtäkkiä ikään kuin &quot;ajatella ihan omilla aivoillaan&quot;.<br /><br />Tiedon puut ovat hyvin juurtuneet, ja esimerkiksi koulumaailmassamme valistustyölle omistautuneet opettajapuutarhurit pitävät hyvää huolta siitä että tervettä kasvua haittaavat rönsyt leikataan ja rikkaruohot heitetään tuleen. Koulusivistys on yhteiskunnassa menestymisen paras tae, ja kun kouluhoroskoopilla annosteltu valistuksen henki läpäisee koko yhteiskunnan, sen suorana seurauksena kansakunnan kaapin päällä on juuri sellaisia vallanpitäjiä ja päättäjiä joilla ei ainakaan mistään ajattelun syvätasoista ole minkäänlaista käsitystä.</p><p>Eikä systeemillä ole sitä ominaisuutta että se kyseenalaistaisi oman järkensä. Systeemi osaa vain tarjota vahvistusta omille rationaalisuusharhoilleen. Satavuotiaassa Suomessa järjettömyys voittaa järjen joka päivä 100-nolla. Eikä meidän pitäisi edes ihmetellä mikseivät sen enempää yksityinen valtamedia kuin kansallisesti omistettu mutta sivistyneen eliitin hallitsema YLE:kään osaa kertoa esimerkiksi &quot;suvaitsevuuden&quot; <a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2016/08/mita-durkheim-sanoisi.html">sosiologisesta harhaisuudesta</a> tai &quot;monikulttuurisuudesta&quot; <a href="http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/141086-monikulttuurisuus-on-sairas-arvo-ja-vaarallinen-hanke">sairaana arvona</a> ja vaarallisena hankkeena. Tiedonvälitys tarjoaa vain &quot;tiedon&quot; itseään vahvistavat ominaisuudet -- se osaa käyttää sopivasti mitoitettuja poliittisia leimasanoja ja oikealla tavalla poliittisesti korrekteja konsensuspolitiikan käsitteistöjä kertoessaan <a href="http://alkonkassalla.blogspot.fi/2015/11/uutisia.html">uutisissaan </a>mitä maailmalla muka tapahtuu. Totuudenpuhujille siellä ei edelleenkään löydy yösijaa.</p><p>Kulttuurit nukkuvat omaa hypnoottista untaan, ja näkevät unta toisistaan. Niiden taika- ja komentosanat ovat niiden ikiomia uskontunnustuksia, joilla on niiden omassa piirissä suggestiivinen merkitys. Kulttuurit eivät koskaan, ehkä toistan tämän: <em>koskaan</em> pysty omasta unestaan havahtumaan, eikä niillä todellisuudessa koskaan ole toisiinsa <em>mitään</em> rikastuttavaa vaikutusta. Ne voivat sopeutua keskenään vain jos ummistavat omat silmänsä yhä tiukemmin -- eikä se koskaan ole <em>kenenkään</em> edun mukaista eikä merkitse kehitystä.</p><p>Eurooppalaisen uuden ajan individualismin syntyaikoina Shakespeare näki selvemmin elämämme unenomaisuuden kuin mitä nykyisin pystymme sokeuden asteelle kasvaneen narsistisen itseidentiteettimme silmillä näkemään. Mehän näemme kulttuurisissa peileissä vain oman itserefleksiomme heijastuksia ja kuvittelemme, että kaikki maailman ihmiset ovat samanlaisia.</p><p>Shakespeare antoi neljäsataa vuotta sitten meille yksilön ja <em>tarinan</em>. Hän sanoi viimeisessä näytelmässään &quot;Myrskyssä&quot;, jonka roolihahmoja Prospero ja Ariel tuulen henki ovat, näin: &quot;<em>Meissä on sama kude mikä unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme</em>.&quot;</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><p>------------------</p><p>&nbsp;</p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Mitä valistuneen kansalaisen pitäisi ajatella seuratessaan tuuteista presidentinvaalitenttejä? Ehkä haavikkomaiseen tapaan: "Parodia on mahdotonta, ne tekevät sen itse." -- Paavo Haavikko halveksi aikanaan avoimesti Martti Ahtisaarta eikä ymmärtänyt miksi Suomessa valitaan presidentiksi miestä joka on elänyt pääasiassa muualla kuin Suomessa. Ehkä Haavikosta itsestään, tästä kontrovertista kansallismielisestä Prosperosta ja profeetasta, olisi tullut Suomelle hyvä presidentti. Ainakaan kenenkään nyt ehdolla olevan henkisiä resursseja ei mitenkään pysty rinnastamaan siihen todellisuudentajuun minkä runoilija omasi.

Mitä valistuneen kansalaisen, joka jaksaa ajatella läpi historialliset linjat Prosperosta oman aikamme maailmanmyrskyyn -- länsimaailman kohtalonkysymyksiin, sivilisaatioiden kiristyvään konfliktiin -- siis pitäisi ajatella? Kuunnella vain kiltisti miten pelokkaina ja vähäisiäkin henkisiä kykyjään säännöstellen ehdokkaat kiertävät kaikki kipeät kysymykset -- sellaiset kuin toisiinsa totaalisesti sopeutumattomien kulttuurien synnyttämät väistämättömät hylkimisreaktiot? Kuin ne olisivat vain "eräänlainen mediatapahtuma", kuten kaunokirjallisuudesta mitään piittaamaton Koivisto tuhahtaen kuittasi fatwan, jonka ajatolla Khomeini langetti Salman Rushdielle.

Mitä tästä vaalinäytelmästä pitäisi ajatella? Että onhan se näytelmä vailla vertaa -- taas yksi todellinen todellisuuden ivamukaelma?

Kerronpa tarinan. Tunnustan juksanneeni hieman yhtä lapsistani silloin kun tämä oli alle viiden ikäinen. Istuimme ruokapöydässä ja hänen mutustellessaan leipää pyysin häntä katsomaan tarkasti omia sormiaan, miten ne pitelivät sitä palaa ja puristelivat hassusti yksi pieni sormi kerrallaan aina ihan vähän liikahtaen -- suggeroin äänelläni:

"Katso, ne ovat kuin puun oksia, miten ne takertuvat tuohon leipään, tuulee, tuulee, juuri noin ne tuulen tuntevat, oksa liikkuu tuossa, sinun kätesi on puun oksa, ja tuulee tuulee, tuulee vain kovemmin, katso nyt alkaa koko käsi heilua, tuuli tarttuu sinuun, olet puu, puu huojuu tuulessa, huuuh, huuuuuh, huomaatko --- "

Ja lapsi ressukka huusi epätoivoisesti: "Ei, ei, en ole puu, en ole en ole en ole!"

No, jos jollakulla on herkkää eläytymiskykyä, sanon varmuuden vuoksi, että dramatisoin tässä tilannetta aikalailla. Ihan tuollaisia suggestion ja hypnoosin vaikutusmekanismeja en sentään ole lapsia koehenkilöinä käyttäen koskaan sortunut todistelemaan. Hypnoosi-ilmiöitä näkee lasten leikeissä ilman erityisiä järjestelyjäkin -- lapsilla nuo ihmisyyden pohjimmaiset perusmekanismit ovat olemuksellinen osa kokoaikaista olemassaoloa. Lapsen maailmassa ei ole erikseen todellisuutta ja kuvitelmaa, kumpi tahansa saattaa koska tahansa ottaa etusijan ja vallan.

Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia kuitenkin on, etteivät nuo kehityksellisesti alkuperäiset psyyken mekanismit meistä koskaan häviä. Aikuiseksi kasvaminen ei suinkaan merkitse sitä että psyykkiset perustat lakkaisivat vaikuttamasta -- itse asiassa niiden rooli vain tietyllä tavalla vahvistuu ja institutionalisoituu ja ne ovat koko ajan mukana myös niin sanotusti kaikkein "kehittyneimmässä" abstraktissa ajattelussamme.

Meillä on vahva harhakuva siitä, että yhtäältä kehittyvä todellisuudentaju toisaalta ajattelun formaalit muotorakenteet jotenkin vapauttaisivat meidät mielen alkuperäisistä maagisista kerroksista. Mutta se on tosiaankin vain totaalista harhaa. Mitään ratkaisevaa rajaa saati lopullista irtoamista alkuperäisen mielenmagian ja kehittyneen "tiedollisen" ajattelun välille ei koskaan synny.

On oikeastaan täysin päinvastoin: kaiken samuuden tunnistaminen perustuu aina siihen että mielemme pohjalla kaikki on yhtä. -- Mitä logiikka on? Logiikka on sitä että asioiden välillä nähdään tietynlaatuisia yhteyksiä. Mutta logiikkakin näkee yhteyksiä vain siksi että alkuperäinen kaikkivoipa magia muodostaa pohjasoinnun, jonka varaan tiedollisia harmonioita ja melodioita voidaan rakennella.

Kaikki käsitteellinen ajattelumme hyödyntää aina koko ajan sekä magiaa että rationaalisuutta -- ja näillä on tietty kehityksellinen marssijärjestys ja ne ovat kaikissa mielemme maisemissa mukana alusta loppuun. Eivätkä nämä mielemme käsitemaisemat itse asiassa synny mielessämme, vaan, jos niin haluamme nähdä, ne ovat osa sosiaalisen olennon yhteisöllistä tukirakennetta. Kieli ja sen käsitekoneistot ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus. Kielen syvätasolla, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärässä, luodaan ne ajatusmuodot joihin kielellis-kulttuuriset kansat verhoutuvat. Ajattelu on ajallinen ja elementaarinen jatkumo. Olemme kaikki tavallaan oman maaperämme, maamme, lapsia joilla parhaan tietomme mukaan pitäisi olla kokemus muuttumisesta puuksi.

Mielikuvamme tiedollisesta ajattelusta ovat kokemuksellisia ja liittyvät yksilöön. Mutta mikään yleinenkään "tieto" ei ole koskaan vapaata perustavanlaatuisesta magiasta -- jopa niin sanottu korrespondenttisesti totuudellinen "tieteellinen" tietokin, jonka kautta olemme oman kulttuurimme pohjalta varsinkin eurooppalaisella uudella ajalla saavuttaneet huiman määrän todellisuudenhallintaa, irtoaa magiasta vain näennäisesti. --

Se mitä sanomme tiedolliseksi ajatteluksi on tosiasiassa jotain samanlaista kuin tähtikuvio taivaalla. Joukko kirkkaita tähtiä muodostaa ikään kuin "esittävän" kuvan, ja nimeämällä kuviot zodiakki on muuttunut todelliseksi. Se on ihmistietoa tyypillisimmillään, sillä todellisuudessa kuviota muodostavat tähdet saattavat avaruuden syvyyssuunnassa olla niin kaukana toisistaan ettei mitään kuviota mistään muusta kuin oman planeettamme näköperspektiivistä synny -- vain meille ihmisille ovat olemassa oinas, härkä ja kaksoset. -- Ja valitettavasti on niin, että valtaosa meistä itsekunkin tiedollista ajattelua muodostuu ihan pelkästään tuonkaltaisesta "tositiedosta". Isät opettavat iltaisin lapsiaan katselemaan kaunista kirkasta tähtitaivasta: "Katso, tuossa on Iso Karhu, tuossa Pieni Karhu."

Näemme todellisuuden aina tietyn, oman aikalaisrationaalisuutemme mukaisena. Jospa voisimmekin irtautua kaikesta ikiaikaisesta havaintojamme kannattelevasta magiasta! Jospa vain vilkaisemalla näkisimme todellisuuden an sich -- sellaisena kuin se "oikeasti" on! Silloin säästyisimme kaikelta siltä hirvittävältä ajatustyöltä ja vaivalta joka tutkimukseen ja "tieteeseen" kuuluu --

Luulen, että vähintään yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia kaikesta korviemme välissä kulkevasta "tiedosta", mukaanlukien "tositieto", on juuri tuota samaa laatua kuin tieto tähtikuvioiden nimistä. Luulen, että esimerkiksi poliittiset avainkäsitteet, leimasanat, arvot ja asenteet, opitaan aika pitkälle perheen piirissä, ehkäpä tyypillisesti juurikin ruokapöydän ääressä. Siellä osa lapsista kasvaa samanlaisiksi oikeistoporvareiksi kuin vanhempansakin, osasta taas tulee kapinallisia vanhempiensa vastakohtia. Kaikista, melkein poikkeuksetta, tulee kunnon kansalaisia -- sukupolvet astuvat kulkemaan isiensä tai äitiensä teitä, tosin esimerkiksi opettajien lapsista tulee turhan usein opettajia. -- Tai sitten juurettomat puut yrittävät läpi elämänsä etsiä maaperää johon jotenkin juurtua.

Miltei sataprosenttisesti myös kaikki koulutieto omaa saman "nimeämiseen" perustuvan totuudellisuusefektin kuin mikä horoskooppimerkitkin määrittelee. Sellaisena sukupolvet tietonsa omaksuvat. Tieto on instituutio, ei niinkään totuutta. Koulutiedon totuudellisuuskriteerit määräytyvät nimittäin ihan tiettyjen premissien mukaan -- kaiken koulutiedon on oltava tietyllä tavalla "sanakirjamuotoa", eli sen on oltava käsitteellisesti sillä tavoin selvää, että sitä voidaan opettaa niin että sen oppimista on mahdollista mitata ja kontrolloida.

Niinpä meillä on kaikesta tiedollisesta edistyneisyydestämme huolimatta aika huonot henkiset eväät käsitellä ja ratkaista totuudellisuutemme kriteerien rajoille tai niin sanotusti laatikon ulkopuolelle asettuvia kysymyksiä. Olemme vahvasti niin lajina kuin omaan kieliajatteluunsa sulkeutuvina kulttuureina ja viimekädessä yksilöinä suuntautuneet poimimaan kaikesta maailman ristiriitaisuudesta esiin sen, minkä varaan voimme rakentaa "samuutta" -- eli näkemään yhteyksiä joita sitten pidämme "loogisina". Siinä tapahtuu aina huomaamaton mammuttivirhe: otamme tietyt lähtökohta-asetukset päättelyjemme premisseiksi ja koemme, että niidenkin oikeellisuus tulee todistetuksi sillä, että niiden päälle rakennettu muodollisesti moitteeton päättelymme etenee alusta loppuun -- päätyy omaan johdonmukaiseen lopputulemaansa.

Sellainen virhe tapahtuu myös yhteyksissä joita pidämme nimenomaan järkiajatteluna, kuten ihan "tieteen" nimissä tehtävissä mielipide- ja asennekartoituksissa, esimerkiksi kyselytutkimuksissa. Niissä yleiskäsitteellisten haavien kokoamat sisällölliset "ajatukset" muutetaan laadullisesti määriksi joita järjestetään sitten tilastoiksi. Näin kaikki ajattelussa varsinaisesti vaikuttava magia pelataan pois kuvasta, johon jää vain itsessään riittävää tilastotieteellistä moitteetonta numeerista formalismia. Asiasubstanssin sisällöksi muuttuu sen päälle liimattu metodinen järki.

Olen kirjoittanut tästä kaikelle järjenkäytöllemme, käsitteelliselle ajattelullemme ja tositiedon kriteereille ominaisesta "samuuden sokeasta pisteestä" esseekokoelmassani "Rafaelin koulu". En löytänyt ainakaan koulusivistystä koskien mitään ratkaisua varsinaiseen ongelmaan -- jokaisen sukupolven on vain opetettava seuraaville valtaosin se sama tositiedoksi koettu käsitteellinen repertuaari joka niin sanotun sivistyksemme muodostaa. Ihmisen "ajattelu" on kieleen implikoitunut historiallinen ja sosiaalinen jatkumo, eikä ole mahdollista että ihmisten valtaenemmistö mitenkään astuisi ulos annetun oppisivistyksen laatikoistaan ja alkaisi yhtäkkiä ikään kuin "ajatella ihan omilla aivoillaan".

Tiedon puut ovat hyvin juurtuneet, ja esimerkiksi koulumaailmassamme valistustyölle omistautuneet opettajapuutarhurit pitävät hyvää huolta siitä että tervettä kasvua haittaavat rönsyt leikataan ja rikkaruohot heitetään tuleen. Koulusivistys on yhteiskunnassa menestymisen paras tae, ja kun kouluhoroskoopilla annosteltu valistuksen henki läpäisee koko yhteiskunnan, sen suorana seurauksena kansakunnan kaapin päällä on juuri sellaisia vallanpitäjiä ja päättäjiä joilla ei ainakaan mistään ajattelun syvätasoista ole minkäänlaista käsitystä.

Eikä systeemillä ole sitä ominaisuutta että se kyseenalaistaisi oman järkensä. Systeemi osaa vain tarjota vahvistusta omille rationaalisuusharhoilleen. Satavuotiaassa Suomessa järjettömyys voittaa järjen joka päivä 100-nolla. Eikä meidän pitäisi edes ihmetellä mikseivät sen enempää yksityinen valtamedia kuin kansallisesti omistettu mutta sivistyneen eliitin hallitsema YLE:kään osaa kertoa esimerkiksi "suvaitsevuuden" sosiologisesta harhaisuudesta tai "monikulttuurisuudesta" sairaana arvona ja vaarallisena hankkeena. Tiedonvälitys tarjoaa vain "tiedon" itseään vahvistavat ominaisuudet -- se osaa käyttää sopivasti mitoitettuja poliittisia leimasanoja ja oikealla tavalla poliittisesti korrekteja konsensuspolitiikan käsitteistöjä kertoessaan uutisissaan mitä maailmalla muka tapahtuu. Totuudenpuhujille siellä ei edelleenkään löydy yösijaa.

Kulttuurit nukkuvat omaa hypnoottista untaan, ja näkevät unta toisistaan. Niiden taika- ja komentosanat ovat niiden ikiomia uskontunnustuksia, joilla on niiden omassa piirissä suggestiivinen merkitys. Kulttuurit eivät koskaan, ehkä toistan tämän: koskaan pysty omasta unestaan havahtumaan, eikä niillä todellisuudessa koskaan ole toisiinsa mitään rikastuttavaa vaikutusta. Ne voivat sopeutua keskenään vain jos ummistavat omat silmänsä yhä tiukemmin -- eikä se koskaan ole kenenkään edun mukaista eikä merkitse kehitystä.

Eurooppalaisen uuden ajan individualismin syntyaikoina Shakespeare näki selvemmin elämämme unenomaisuuden kuin mitä nykyisin pystymme sokeuden asteelle kasvaneen narsistisen itseidentiteettimme silmillä näkemään. Mehän näemme kulttuurisissa peileissä vain oman itserefleksiomme heijastuksia ja kuvittelemme, että kaikki maailman ihmiset ovat samanlaisia.

Shakespeare antoi neljäsataa vuotta sitten meille yksilön ja tarinan. Hän sanoi viimeisessä näytelmässään "Myrskyssä", jonka roolihahmoja Prospero ja Ariel tuulen henki ovat, näin: "Meissä on sama kude mikä unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme."

 

 

------------------

 

 

]]>
0 Koulutieto Kulttuurievoluutio Presidentinvaalit Shakespeare Tilastot Wed, 13 Dec 2017 10:00:08 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247544-prosperopresidentti-ja-tiedon-puu
Eurooppalaisuus: katedraali vs. moskeija http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247356-eurooppalaisuus-katedraali-vs-moskeija <p>Luolamaalausten, joista vanhimmat ovat parinkymmenen tuhannen vuoden ikäisiä ja joista esimerkkinä on oheen liitetty Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Altamiran luolan seinällä oleva puhvelilauma, hämmästyttävä &quot;näköisyys&quot; saattaisi selittyä sillä että kyseessä ovat niin sanotusti &quot;eideettiset&quot; kuvat. Jos varhaisten ihmisten näköaisti on toiminut ikään kuin kameran tavoin ja tallettanut tajuntaan &quot;aistimusvoimaisia näkökuvia&quot;, luolamaalausten on täytynyt pelottaa niiden tekijöitä ja näkijöitä. Kuvan ja kokemuksen yhteyden on joka tapauksessa täytynyt olla vahva, molemmat ovat muinaisuudessa olleet samaa todellisuutta.</p> <p>Me emme voi tietää noista varhaisista kognitiivisista ominaisuuksista paljoakaan. Sen voimme tietää, että ihmisen alkulaumoissa vallitsi jonkinlainen &quot;kollektiivinen tahtotoiminto&quot;, joka edelleen on jossain aivojemme toiminnallisissa syvärakenteissa tallella ja voidaan erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen elvyttää -- niin että nykyisin yksilöominaisuudeksi kokemamme &quot;tahto&quot; saadaan yllättäen siirtymään henkilöltä toiselle. Yksilöllinen &quot;tahto&quot; on lähinnä <em>kokemuksellinen</em> ilmiö, ja sen tosiasiallinen palautuminen yhteisöominaisuudeksi kertoo siitä miten lajityypillisesti sosiaalinen olento ihminen on.</p> <p>Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat alkuperäistä &quot;ihmistä&quot;, se mikä nyt oletetaan &quot;yksilölliseksi&quot; on emergoitunut kulttuurikehityksen mukana. Hyvin varhaiset kulttuuriset perusratkaisut, kuten esimerkiksi se aistien välinen työnjako, jolla korvin kuultavaa puhekieltä on siirretty silmin nähtäväksi kirjoitukseksi, määräävät tavattoman syvästi tajunnallisia ominaisuuksiamme.</p> <p>Kanadalainen Marshall McLuhan, kirjallisuudentutkija ja mediafilosofi, pohdiskeli paljon noita ihmisyytemme perustavanlaatuisia kysymyksiä ja kirjoitti niistä profeetalliseen ja provokatiiviseen tyyliin. Hänen kaltaisiaan visionäärejä me juuri nyt tarvitsisimme, koska eurooppalainen ihminen on luonut omilla kulttuurisilla eväillään maailman, joka on yhtä aikaa tajunnallisesti ennennäkemätön ja ajautumassa hyvin syviin ongelmiin. Eurooppa joutuu tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien ei-eurooppalaista ajattelua edustavien toiskulttuuristen kansainvaeltajien jalkoihin, emmekä edes toistaiseksi tajua miten hauraita omat kognitiiviset emergenssimme ovat.</p> <p>Oman aikamme kulttuuri-ihmiset sietämättömässä pinnallisuudessaan, ultraindividualistisessa narsismissaan ja ideologisten identiteettiensä kuplissa ovat totaalisen kyvyttömiä reagoimaan oikein saati vastaamaan eurooppalaisiin kohtalonkysymyksiin. Liioin vastauksia ei löydy politiikan kentiltä, jotka ovat vain valtataistelujaan rakastavien valtapoliitikkojen taisteluareenoita. Eurooppalaisen uuden ajan loistavin yhteisöllinen tuote, kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jossa &quot;edustuksellisuuden&quot; kognitioon perustuva demokratia on tullut mahdolliseksi, on poliitikkojen toimesta tuhottu ylikansallisella integraatiolla. EU on poliitikoille samaa kuin urheilijoille ovat olympiakisat. Pian ei ole kumpaakaan -- ei Eurooppaa, ei Olympialaisia.</p> <p>Me eurooppalaiset olemme tätänykyä niin sokeita -- niin syvästi omien individualististen <em>kokemuksellisten harhojemme</em> vallassa -- ettemme ymmärrä pelätä historiallista taantumaa. Olemme Faustin tavoin menestyksen toivossa myyneet sielumme individualismin paholaiselle, ja julistamme hänen poliittisia ideologioitaan ylevöitettyinä ylihistoriallisina, ylikulttuurisina, yliyhteisöllisinä ja ylikansallisina totuuksina. Olemme huomaamattamme omaksuneet positiivisilla etumerkeillä leimatut yli-ihmisideologiat tajuamatta, että yli-ihmisyys on yhtä itsetuhoista olipa tunnustuksen nimi mikä tahansa.</p> <p>Tarvitsisimme todellakin jonkinlaisen paluun ihmisyytemme alkutekijöihin -- matkan muinaisuuteen, jossa kaikki kulttuuriset perusasetukset tehtiin. Jossa esimerkiksi määrättiin se aistien välinen työnjako joka meistä eurooppalaisista teki juuri meitä eurooppalaisia -- erilaisia kuin muut kulttuurit ja ihmiset. Sillä kaikki jotka julistavat, että &quot;kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia&quot; -- kuten julistaa suomalaisuudesta hirnuvan ylikansallisen kansallishistorian kirjoittanut Finlandia-voittajamme -- ovat perusteellisesti väärässä. Maailman ihmiset ovat vain pinnalta samanlaisia, siis ihonväristä, etc, riippumatta -- mutta pohjimmiltaan he ovat aivan erilaisia.</p> <p>Se on ehkä tärkein läksy joka meidän tulisi oppia. <em>Siitä, että kaikilla on &quot;ihmisarvo&quot;, ei mitenkään seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään.</em> Ne eivät sopeudu. Päinvastoin, toisilleen vastakkaisia kognitiivisia voimia omaavat kulttuurit voivat vain kasvattaa keskinäisiä hylkimisreaktioita ja romauttaa toistensa yhteisölliset kyvyt, moraalin ja asiahallinnan.</p> <p>Puhuimme luolamaalauksista, kuvista. Se mikä tekee efektin on jumalallista. &quot;Esittävyys&quot;, kuva, on jumalallinen elementti. Varhaisten kulttuurien historia on jumalien keskinäistä valtataistelua. Uskonsotien siemenet on kylvetty siellä. Monoteismi on kaiken vallan perusrakenne. Totemismissa yhteisö on yhtä ja samaa, sukurutsatabu tarkoittaa kollektiivista kokemusta ja sielua. Hierarkia on toteemin sovellus. Tabu on toinen monoteismin mekanismi. <em>Kuvakielto</em> on tabun tarvitsema pelote. Kaikkein korkeinta voidaan varjella myös kieltämällä jumalia esittävät visuaaliset efektit. Niin kilpailuasetelmaa ei synny, pyhintä ei mikään uhkaa. Mutta ei synny myöskään hierarkiaa, järjestystä. Syntyy vain toisenlaista uhkaa, joka pysyy.</p> <p>Arkkipiispa Mikko Juva pohti aikoinaan, miksi tieteet syntyivät länsimaailmassa kristillisen perinteen piirissä. Miksi ne eivät syntyneet islamin maailmassa. Juvan vastaus oli se että kristinopin Jumala sallii lähestymisen ja valistaa kasvonsa ihmisille -- nähtäville. Itämaisiin uskontoihin sen sijaan on aina liittynyt pimeitä pelottavia voimia, väistämistä ja irrationaalista järjettömyytta. -- Nykyinen arkkipiispamme puolestaan veljeilee imaamien kanssa vähän samalla tavalla kollegiaalisesti kuin antautuneet natsiupseerit aikoinaan veljeilivät&nbsp; amerikkalaisten voittajien kanssa tarjoten näille aseitaan ja reliikkejä ammattitoveruuden merkeiksi ja sotamuistoiksi. --<br /><br />Kirjoitetun kielen synty on ollut mitä ilmeisimmin lajihistoriallinen kehitystapahtuma. Erilaiset kirjoitustaidot syntyivät suunnilleen samaan aikaan kaikkialla. Puhe, joka kuultiin korvilla, siirtyi kuviin, jotka nähtiin silmillä. Kysykää tekikö se erilaisen efektin. Kyllä, kirjoitettu kieli on aina jumalan sanaa. Yhä vieläkin maailmassa on ihmisiä jotka kokevat että kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Heitä on paljon. Tarkkaan ottaen olemme kaikki hieman sellaisia.<br /><br />Kuvakirjoituksen ja äännekirjoituksen välillä on kognitiivinen ero. Näköaistin maailma ja kuuloaistin maailma ovat niissä kytkeytyneet yhteen eri tavoilla. Yhteen aikaan -- juuri edellä mainitun McLuhanin aikoihin -- puhuttiin aivopuoliskojen välisestä erosta. Visuaalinen puoli jäsentää avaruuden, koordinoi ulottuvuudet, vertikaalit ja horisontaalit, päällekkäistää hierarkiat ja peräkkäistää lineaariset rivit. Toinen aivopuolisko, auditiivinen, hahmottaa maailman &quot;yhtäaikaisena&quot;, kuten esimerkiksi kuulemme musiikin. Sehän elää täsmälleen siinä hetkessä jossa se elää. Yksi tulkinta ja selitys kulttuurieroille on, että länsimaailmassa visuaalinen hahmottaminen kehittyi erityisesti koska länsimaailma omaksui kulttuurisena perusratkaisuna foneettisen kirjoituksen. Esimerkiksi euklidista geometriaa ei ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole omaksuttu äännekirjoitusta. Tämä havainto on McLuhanilta.<br /><br />McLuhan kirjoittaa viime vuosisadan merkittävimmästä kaunokirjallisesta teoksesta, James Joycen &quot;Finnegans Wake&quot;sta, jossa Joyce laskeutuu omaan Altamiran luolaansa ja etsii alkuperäiset kielen syntymekanismit. Siitä teoksesta on tähtitieteellinen romahdus Finlandia-voittajaan. Kuka haluaa falskia historiallista pintatietoa? Hupikulttuurin kriitikko, paljolti McLuhanin pohjalta visioiva Neil Postman kysyi esimerkiksi sellaisia kysymyksiä kuin miksi Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut lukutaito katosi keskiajalla? Jos tietäisimme vastauksen tällaiseen kysymykseen, eurooppalainen itseymmärryksemme lisääntyisi ratkaisevasti.</p> <p>Tietäisimme ehkä miten suurimittainen historiallinen taantuma syntyy. Tietäisimme mitkä kognitiiviset kykymme kytkeytyvät yhteen. Sillä kun lukutaito Euroopasta katosi, myös joukko muita erityisesti meille eurooppalaisille ominaisia kognitiivisia kykyjä hävisi. Esimerkiksi kyky hahmottaa syvyysperspektiiviä, samoin ajantaju. Jostain syystä ne näyttäisivät kuuluvan yhteen, perspektiivin ja ajan tajut. Ja koska ihmisen &quot;minä&quot; on se itsehavaintomme osa jonka puitteissa <em>koemme</em> olemassaolomme jatkuvuuden, keskiajalla katosi myös persoonallinen minuus. Sitten elettiin tuhat vuotta oudossa, yksilöminuuden hukanneessa depersonalisaation tilassa.<br /><br />Eurooppalainen keskiaika loppui siihen että syvyysperspektiiviä alettiin taas hahmottaa ja ajantaju elpyi. Syvyysperspektiivin hahmottamisessa ovat olennaisessa roolissa pystysuorat vertikaalit viivat, eikä ole ihme että uuden aikakauden ensimmäisinä maamerkkeinä rakennettiin katedraaleja, joiden tornit kohosivat ylös taivaisiin. Niiden on täytynyt huimata sen ajan ihmisiä. Samoin niiden sisäinteriööriin lasimaalausten läpi virrannut valo, visuaalinen efekti. Ne olivat tehokkaita kuvia, kuin värikylläisyydeltään ylisäädetty televisioruutu. Se enempää mikään ei voi olla jumalallista. Auditiivisuus tuli kuvaan mukaan, kun ajan hahmottamisen merkkinä kellot kirkkojen torneissa alkoivat soida.<br /><br />Yksilöminuuden heräämiseen liittyy paradokseja, joiden analysoiminen auttaa meitä paremmin ymmärtämään millaisesta tapahtumasta oli kyse. Keskiajalla todellakin vain harvat osasivat lukea ja hekin ilmeisesti vain vaivoin ja huuliaan lukemisen tahdissa mutristellen. Luostareissa kirjurit kopioivat kirjoja käsin, ja ongelmattomasti he korjasivat saman tien sekä teksteissä mahdollisesti esiintyvät kirjoitus- kuin myös havaitut asiavirheet. Se <em>koettiin</em> persoonattomana työnä joka koski persoonatonta materiaalia. Kirjurit eivät koskaan edes ajatelleet lisäävänsä omaa puumerkkiään tekemiinsä tekstimuutoksiin. Sellaista tekijä- tai omistussuhdetta ei keskiajan persoonattomassa miellemaailmassa ollut olemassa. --</p> <p>Voisimme helposti erehtyä kuvittelemaan, että siinä vaiheessa kun kirjapainotaito tuli kuvaan mukaan persoonaton massatuotanto vasta olisikin kadottanut tekijänimet näkyviltä. Kävi täsmälleen päinvastoin. Kirjapainotaito oli seurausta visuaalisen, lineaarisen hahmottamisen läpimurrosta, ja visuaalisuus oli myös kaiken psykologisen dynamiikan, uuden ajan individualismin herättäjä. Niinpä nimenomaan gutenbergilainen vallankumous toi tekijät ja tekijänoikeudet esille.<br /><br />Keskiajan kuvataide oli ollut kirkkotaidetta. Ikoneissa ikuinen madonna piti huolta ikuisesta jeesuslapsesta. Raamatulliset aiheet väistyivät vähitellen maallisempien esitysten tieltä. Syvyysperspektiivi ilmestyi maalauksiin. Tämä kaikki oli seurausta siitä että keskiaikainen depersonalisaatio vähitellen hellitti otettaan ja yksilöindividualismin mukana uudestisyntyneet kognitiiviset kyvyt murtautuivat näkyviin. Gotiikkaa seurasi renessanssi, jossa rakennusten ja huonekalujen julkisivut alkoivat korostua. Renessanssipeilejä seurasivat peilit, ja peilistä heijastui ihmisen oma kuva. Barokki kehysti kaiken, krumeluurasi, köynnösti ja kiemuroi, jopa ihmisten päät peruukeilla. Arvatkaa, millaiset maalaukset sitten täyttivät tämän maailman? Juuri niin. Muotokuvat.<br /><br />Eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut yksilöminuuden herääminen oli merkillinen historiallinen ilmiö, jota emme todellakaan tarpeeksi toistaiseksi ymmärrä. Psyykendynamiikan elpyessä sen projektiona sielutettiin ulkomaailma esimerkiksi syysuhteilla. Niissä ajantaju sai objektivoidun ilmauksensa. Empirismin, luonnontieteiden kehittymisen, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailma syntyi. Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneen maailmaa ja ihmisen elinehtoja nyt kahden viimeisen vuosisadan aikana tuhat kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat lajin aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä olla korostamatta eurooppalaisen ajattelun erityislaatuisuutta.<br /><br />Visuaalisuuden pohjalta orientoituneeseen länsimaailmaan verrattuna kuvakiellon sisäistäneet kulttuurit ovat tavallaan amputoineet omat kehitysmahdollisuutensa. Siinä missä länsimaailma on rakentanut katedraalit ja renessanssipeilit sekä barokin massiiviset kuvankehykset, siinä kuvakieltokulttuurin tajunnallisista alkioista puuttuvat syvyyttä jäsentävät elementit. Moskeijoissa ei esimerkiksi ole korostunutta julkisivua. Visuaaliset &quot;esittävät&quot; efektit ovat <em>tabu</em>, ne ovat korvautuneet kuolleilla muodoilla jotka eivät provosoi dynamiikkaa.</p> <p>Koristuksena seinillä juoksevat ornamentit eivät ala mistään eivätkä lopu mihinkään, ja turhaan saa silmä hakea kokoavia linjoja tai hahmoja, tai edes ylimalkaan jotain joka jäsentäisi visuaalista maailmaa fokusoituneesti. Sellaista ei ole. Kognitiosta omaksumamme kokonaiskuvan mukaisesti tähän visuaalisesti kaikenkieltävään ympäristöön kuuluu resitatiivinen rukous. Länsimainen ihminen kuulee sen tulevan kuin kaivon pohjalta, jostain ei-mistään. Se on jotain täysin päinvastaista, täysin yhteensovittamatonta sen kanssa, jonka länsimainen ihminen kokee &quot;merkitykseksi&quot;.</p> <p>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p> <p>----------------</p> <p>&nbsp;</p> <p><em>Kuvat: Pixabay, Wikipedia</em></p> <p>&nbsp;</p> <p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Luolamaalausten, joista vanhimmat ovat parinkymmenen tuhannen vuoden ikäisiä ja joista esimerkkinä on oheen liitetty Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Altamiran luolan seinällä oleva puhvelilauma, hämmästyttävä "näköisyys" saattaisi selittyä sillä että kyseessä ovat niin sanotusti "eideettiset" kuvat. Jos varhaisten ihmisten näköaisti on toiminut ikään kuin kameran tavoin ja tallettanut tajuntaan "aistimusvoimaisia näkökuvia", luolamaalausten on täytynyt pelottaa niiden tekijöitä ja näkijöitä. Kuvan ja kokemuksen yhteyden on joka tapauksessa täytynyt olla vahva, molemmat ovat muinaisuudessa olleet samaa todellisuutta.

Me emme voi tietää noista varhaisista kognitiivisista ominaisuuksista paljoakaan. Sen voimme tietää, että ihmisen alkulaumoissa vallitsi jonkinlainen "kollektiivinen tahtotoiminto", joka edelleen on jossain aivojemme toiminnallisissa syvärakenteissa tallella ja voidaan erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen elvyttää -- niin että nykyisin yksilöominaisuudeksi kokemamme "tahto" saadaan yllättäen siirtymään henkilöltä toiselle. Yksilöllinen "tahto" on lähinnä kokemuksellinen ilmiö, ja sen tosiasiallinen palautuminen yhteisöominaisuudeksi kertoo siitä miten lajityypillisesti sosiaalinen olento ihminen on.

Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat alkuperäistä "ihmistä", se mikä nyt oletetaan "yksilölliseksi" on emergoitunut kulttuurikehityksen mukana. Hyvin varhaiset kulttuuriset perusratkaisut, kuten esimerkiksi se aistien välinen työnjako, jolla korvin kuultavaa puhekieltä on siirretty silmin nähtäväksi kirjoitukseksi, määräävät tavattoman syvästi tajunnallisia ominaisuuksiamme.

Kanadalainen Marshall McLuhan, kirjallisuudentutkija ja mediafilosofi, pohdiskeli paljon noita ihmisyytemme perustavanlaatuisia kysymyksiä ja kirjoitti niistä profeetalliseen ja provokatiiviseen tyyliin. Hänen kaltaisiaan visionäärejä me juuri nyt tarvitsisimme, koska eurooppalainen ihminen on luonut omilla kulttuurisilla eväillään maailman, joka on yhtä aikaa tajunnallisesti ennennäkemätön ja ajautumassa hyvin syviin ongelmiin. Eurooppa joutuu tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien ei-eurooppalaista ajattelua edustavien toiskulttuuristen kansainvaeltajien jalkoihin, emmekä edes toistaiseksi tajua miten hauraita omat kognitiiviset emergenssimme ovat.

Oman aikamme kulttuuri-ihmiset sietämättömässä pinnallisuudessaan, ultraindividualistisessa narsismissaan ja ideologisten identiteettiensä kuplissa ovat totaalisen kyvyttömiä reagoimaan oikein saati vastaamaan eurooppalaisiin kohtalonkysymyksiin. Liioin vastauksia ei löydy politiikan kentiltä, jotka ovat vain valtataistelujaan rakastavien valtapoliitikkojen taisteluareenoita. Eurooppalaisen uuden ajan loistavin yhteisöllinen tuote, kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jossa "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia on tullut mahdolliseksi, on poliitikkojen toimesta tuhottu ylikansallisella integraatiolla. EU on poliitikoille samaa kuin urheilijoille ovat olympiakisat. Pian ei ole kumpaakaan -- ei Eurooppaa, ei Olympialaisia.

Me eurooppalaiset olemme tätänykyä niin sokeita -- niin syvästi omien individualististen kokemuksellisten harhojemme vallassa -- ettemme ymmärrä pelätä historiallista taantumaa. Olemme Faustin tavoin menestyksen toivossa myyneet sielumme individualismin paholaiselle, ja julistamme hänen poliittisia ideologioitaan ylevöitettyinä ylihistoriallisina, ylikulttuurisina, yliyhteisöllisinä ja ylikansallisina totuuksina. Olemme huomaamattamme omaksuneet positiivisilla etumerkeillä leimatut yli-ihmisideologiat tajuamatta, että yli-ihmisyys on yhtä itsetuhoista olipa tunnustuksen nimi mikä tahansa.

Tarvitsisimme todellakin jonkinlaisen paluun ihmisyytemme alkutekijöihin -- matkan muinaisuuteen, jossa kaikki kulttuuriset perusasetukset tehtiin. Jossa esimerkiksi määrättiin se aistien välinen työnjako joka meistä eurooppalaisista teki juuri meitä eurooppalaisia -- erilaisia kuin muut kulttuurit ja ihmiset. Sillä kaikki jotka julistavat, että "kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia" -- kuten julistaa suomalaisuudesta hirnuvan ylikansallisen kansallishistorian kirjoittanut Finlandia-voittajamme -- ovat perusteellisesti väärässä. Maailman ihmiset ovat vain pinnalta samanlaisia, siis ihonväristä, etc, riippumatta -- mutta pohjimmiltaan he ovat aivan erilaisia.

Se on ehkä tärkein läksy joka meidän tulisi oppia. Siitä, että kaikilla on "ihmisarvo", ei mitenkään seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Ne eivät sopeudu. Päinvastoin, toisilleen vastakkaisia kognitiivisia voimia omaavat kulttuurit voivat vain kasvattaa keskinäisiä hylkimisreaktioita ja romauttaa toistensa yhteisölliset kyvyt, moraalin ja asiahallinnan.

Puhuimme luolamaalauksista, kuvista. Se mikä tekee efektin on jumalallista. "Esittävyys", kuva, on jumalallinen elementti. Varhaisten kulttuurien historia on jumalien keskinäistä valtataistelua. Uskonsotien siemenet on kylvetty siellä. Monoteismi on kaiken vallan perusrakenne. Totemismissa yhteisö on yhtä ja samaa, sukurutsatabu tarkoittaa kollektiivista kokemusta ja sielua. Hierarkia on toteemin sovellus. Tabu on toinen monoteismin mekanismi. Kuvakielto on tabun tarvitsema pelote. Kaikkein korkeinta voidaan varjella myös kieltämällä jumalia esittävät visuaaliset efektit. Niin kilpailuasetelmaa ei synny, pyhintä ei mikään uhkaa. Mutta ei synny myöskään hierarkiaa, järjestystä. Syntyy vain toisenlaista uhkaa, joka pysyy.

Arkkipiispa Mikko Juva pohti aikoinaan, miksi tieteet syntyivät länsimaailmassa kristillisen perinteen piirissä. Miksi ne eivät syntyneet islamin maailmassa. Juvan vastaus oli se että kristinopin Jumala sallii lähestymisen ja valistaa kasvonsa ihmisille -- nähtäville. Itämaisiin uskontoihin sen sijaan on aina liittynyt pimeitä pelottavia voimia, väistämistä ja irrationaalista järjettömyytta. -- Nykyinen arkkipiispamme puolestaan veljeilee imaamien kanssa vähän samalla tavalla kollegiaalisesti kuin antautuneet natsiupseerit aikoinaan veljeilivät  amerikkalaisten voittajien kanssa tarjoten näille aseitaan ja reliikkejä ammattitoveruuden merkeiksi ja sotamuistoiksi. --

Kirjoitetun kielen synty on ollut mitä ilmeisimmin lajihistoriallinen kehitystapahtuma. Erilaiset kirjoitustaidot syntyivät suunnilleen samaan aikaan kaikkialla. Puhe, joka kuultiin korvilla, siirtyi kuviin, jotka nähtiin silmillä. Kysykää tekikö se erilaisen efektin. Kyllä, kirjoitettu kieli on aina jumalan sanaa. Yhä vieläkin maailmassa on ihmisiä jotka kokevat että kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Heitä on paljon. Tarkkaan ottaen olemme kaikki hieman sellaisia.

Kuvakirjoituksen ja äännekirjoituksen välillä on kognitiivinen ero. Näköaistin maailma ja kuuloaistin maailma ovat niissä kytkeytyneet yhteen eri tavoilla. Yhteen aikaan -- juuri edellä mainitun McLuhanin aikoihin -- puhuttiin aivopuoliskojen välisestä erosta. Visuaalinen puoli jäsentää avaruuden, koordinoi ulottuvuudet, vertikaalit ja horisontaalit, päällekkäistää hierarkiat ja peräkkäistää lineaariset rivit. Toinen aivopuolisko, auditiivinen, hahmottaa maailman "yhtäaikaisena", kuten esimerkiksi kuulemme musiikin. Sehän elää täsmälleen siinä hetkessä jossa se elää. Yksi tulkinta ja selitys kulttuurieroille on, että länsimaailmassa visuaalinen hahmottaminen kehittyi erityisesti koska länsimaailma omaksui kulttuurisena perusratkaisuna foneettisen kirjoituksen. Esimerkiksi euklidista geometriaa ei ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole omaksuttu äännekirjoitusta. Tämä havainto on McLuhanilta.

McLuhan kirjoittaa viime vuosisadan merkittävimmästä kaunokirjallisesta teoksesta, James Joycen "Finnegans Wake"sta, jossa Joyce laskeutuu omaan Altamiran luolaansa ja etsii alkuperäiset kielen syntymekanismit. Siitä teoksesta on tähtitieteellinen romahdus Finlandia-voittajaan. Kuka haluaa falskia historiallista pintatietoa? Hupikulttuurin kriitikko, paljolti McLuhanin pohjalta visioiva Neil Postman kysyi esimerkiksi sellaisia kysymyksiä kuin miksi Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut lukutaito katosi keskiajalla? Jos tietäisimme vastauksen tällaiseen kysymykseen, eurooppalainen itseymmärryksemme lisääntyisi ratkaisevasti.

Tietäisimme ehkä miten suurimittainen historiallinen taantuma syntyy. Tietäisimme mitkä kognitiiviset kykymme kytkeytyvät yhteen. Sillä kun lukutaito Euroopasta katosi, myös joukko muita erityisesti meille eurooppalaisille ominaisia kognitiivisia kykyjä hävisi. Esimerkiksi kyky hahmottaa syvyysperspektiiviä, samoin ajantaju. Jostain syystä ne näyttäisivät kuuluvan yhteen, perspektiivin ja ajan tajut. Ja koska ihmisen "minä" on se itsehavaintomme osa jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden, keskiajalla katosi myös persoonallinen minuus. Sitten elettiin tuhat vuotta oudossa, yksilöminuuden hukanneessa depersonalisaation tilassa.

Eurooppalainen keskiaika loppui siihen että syvyysperspektiiviä alettiin taas hahmottaa ja ajantaju elpyi. Syvyysperspektiivin hahmottamisessa ovat olennaisessa roolissa pystysuorat vertikaalit viivat, eikä ole ihme että uuden aikakauden ensimmäisinä maamerkkeinä rakennettiin katedraaleja, joiden tornit kohosivat ylös taivaisiin. Niiden on täytynyt huimata sen ajan ihmisiä. Samoin niiden sisäinteriööriin lasimaalausten läpi virrannut valo, visuaalinen efekti. Ne olivat tehokkaita kuvia, kuin värikylläisyydeltään ylisäädetty televisioruutu. Se enempää mikään ei voi olla jumalallista. Auditiivisuus tuli kuvaan mukaan, kun ajan hahmottamisen merkkinä kellot kirkkojen torneissa alkoivat soida.

Yksilöminuuden heräämiseen liittyy paradokseja, joiden analysoiminen auttaa meitä paremmin ymmärtämään millaisesta tapahtumasta oli kyse. Keskiajalla todellakin vain harvat osasivat lukea ja hekin ilmeisesti vain vaivoin ja huuliaan lukemisen tahdissa mutristellen. Luostareissa kirjurit kopioivat kirjoja käsin, ja ongelmattomasti he korjasivat saman tien sekä teksteissä mahdollisesti esiintyvät kirjoitus- kuin myös havaitut asiavirheet. Se koettiin persoonattomana työnä joka koski persoonatonta materiaalia. Kirjurit eivät koskaan edes ajatelleet lisäävänsä omaa puumerkkiään tekemiinsä tekstimuutoksiin. Sellaista tekijä- tai omistussuhdetta ei keskiajan persoonattomassa miellemaailmassa ollut olemassa. --

Voisimme helposti erehtyä kuvittelemaan, että siinä vaiheessa kun kirjapainotaito tuli kuvaan mukaan persoonaton massatuotanto vasta olisikin kadottanut tekijänimet näkyviltä. Kävi täsmälleen päinvastoin. Kirjapainotaito oli seurausta visuaalisen, lineaarisen hahmottamisen läpimurrosta, ja visuaalisuus oli myös kaiken psykologisen dynamiikan, uuden ajan individualismin herättäjä. Niinpä nimenomaan gutenbergilainen vallankumous toi tekijät ja tekijänoikeudet esille.

Keskiajan kuvataide oli ollut kirkkotaidetta. Ikoneissa ikuinen madonna piti huolta ikuisesta jeesuslapsesta. Raamatulliset aiheet väistyivät vähitellen maallisempien esitysten tieltä. Syvyysperspektiivi ilmestyi maalauksiin. Tämä kaikki oli seurausta siitä että keskiaikainen depersonalisaatio vähitellen hellitti otettaan ja yksilöindividualismin mukana uudestisyntyneet kognitiiviset kyvyt murtautuivat näkyviin. Gotiikkaa seurasi renessanssi, jossa rakennusten ja huonekalujen julkisivut alkoivat korostua. Renessanssipeilejä seurasivat peilit, ja peilistä heijastui ihmisen oma kuva. Barokki kehysti kaiken, krumeluurasi, köynnösti ja kiemuroi, jopa ihmisten päät peruukeilla. Arvatkaa, millaiset maalaukset sitten täyttivät tämän maailman? Juuri niin. Muotokuvat.

Eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut yksilöminuuden herääminen oli merkillinen historiallinen ilmiö, jota emme todellakaan tarpeeksi toistaiseksi ymmärrä. Psyykendynamiikan elpyessä sen projektiona sielutettiin ulkomaailma esimerkiksi syysuhteilla. Niissä ajantaju sai objektivoidun ilmauksensa. Empirismin, luonnontieteiden kehittymisen, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailma syntyi. Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneen maailmaa ja ihmisen elinehtoja nyt kahden viimeisen vuosisadan aikana tuhat kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat lajin aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä olla korostamatta eurooppalaisen ajattelun erityislaatuisuutta.

Visuaalisuuden pohjalta orientoituneeseen länsimaailmaan verrattuna kuvakiellon sisäistäneet kulttuurit ovat tavallaan amputoineet omat kehitysmahdollisuutensa. Siinä missä länsimaailma on rakentanut katedraalit ja renessanssipeilit sekä barokin massiiviset kuvankehykset, siinä kuvakieltokulttuurin tajunnallisista alkioista puuttuvat syvyyttä jäsentävät elementit. Moskeijoissa ei esimerkiksi ole korostunutta julkisivua. Visuaaliset "esittävät" efektit ovat tabu, ne ovat korvautuneet kuolleilla muodoilla jotka eivät provosoi dynamiikkaa.

Koristuksena seinillä juoksevat ornamentit eivät ala mistään eivätkä lopu mihinkään, ja turhaan saa silmä hakea kokoavia linjoja tai hahmoja, tai edes ylimalkaan jotain joka jäsentäisi visuaalista maailmaa fokusoituneesti. Sellaista ei ole. Kognitiosta omaksumamme kokonaiskuvan mukaisesti tähän visuaalisesti kaikenkieltävään ympäristöön kuuluu resitatiivinen rukous. Länsimainen ihminen kuulee sen tulevan kuin kaivon pohjalta, jostain ei-mistään. Se on jotain täysin päinvastaista, täysin yhteensovittamatonta sen kanssa, jonka länsimainen ihminen kokee "merkitykseksi".

 

 

 

----------------

 

Kuvat: Pixabay, Wikipedia

 

 

]]>
0 Antropologia Erilaiset kulttuurit Eurooppalaisuus Kognitiiviset kyvyt Marshall McLuhan Sat, 09 Dec 2017 06:10:14 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/247356-eurooppalaisuus-katedraali-vs-moskeija
Robert Reich, Ayn Rand, objektivaatio, maahanmuutto http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246969-robert-reich-ayn-rand-objektivaatio-maahanmuutto <p>Amerikkalainen talousoppinut Robert Reich, joka oli Bill Clintonin opiskelijatoveri ja toimi myöhemmin hänen hallituksessaan työministerinä, esitellään verkkomediajätti Netflixin suoratoistopalvelussa tuoreessa dokumentissa &quot;<em>Kapitalismi kuntoon</em>&quot;. Henkilökuvassa paljastuu muun muassa, että Reichin lähtö ministerinpaikaltaan perustui julkisuudessa esitettyjen perhesyiden lisäksi myös siihen, että hän menetti uskonsa mahdollisuuksiin korjata rahaohjasteisen talouden itsetuhoisia mekanismeja.<br /><br />Reichin ajattelu kulkee aikalailla samoja ratoja joita olen itse päätynyt seuraamaan -- rahalla ohjautuva talous on todellakin eräänlainen Friedrich Hayekin mallin mukainen &quot;<em>hajautetun järjen systeemi</em>&quot;, joka ei kuitenkaan toimi kokonaisuutena Hayekin ihannekuvan mukaan, vaan jossa siitä, että jokainen toimija toimii kannaltaan viisaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa että asiat kokonaisuudessa muuttuisivat parempaan suuntaan. Käy aivan päinvastoin: systeemivirhe tuottaa vain vinosuuntauksia ja kerta kerralta kasvavia koko järjestelmän romahduksia.<br /><br />Hayek käsitteellisti &quot;sosialistiseksi&quot; sellaisen järjen, joka tavoittelee talouden kokonaishallintaa, mutta se on tietenkin vain poliittisten ismien mukainen tulkinta. Tosiasiassa talousjärki on &quot;hajautettua&quot; siksi että opillinen talousajattelu jäi jo lähtökuopissaan valistusajalla uusien erikoistieteiden joukossa ainoaksi ptolemaiolaisen paradigman varaan rakentuvaksi rationaalisuuden muodoksi. Talousajattelussa &quot;realiteetit&quot; asetetaan talousmaailman keskipisteen, niin sanotun &quot;taloudellisen toimijan&quot; tilinpidollisesta nollapisteestä käsin, ja se mikä on plussaa ja mikä miinusta, mikä syytä mikä seurausta, asettuu toimijan koordinaatistoon. Mitään empiirisille tieteille ominaista objektivaatiota ei talousajattelussa voi esiintyä. -- Tässä suhteessahan myös eräänlaiseksi liberalismin opillisen magian ääritulkiksi noussut Ayn Rand on totaalisesti harhassa sulattaessaan käsitemaailmoissaan yhteen liberalistisen &quot;vapauden&quot; ja &quot;<em>objektivaation</em>&quot;, millä hän pyrkii vapauttamaan ihmisen syvimmistä inhimillisistä tunnoistaan, sosiaalisuudesta ja vastuusta.<br /><br />Reich oli dokumentissa aika toivoton talouden kokonaisuuden hallitsemisen suhteen. Vaikka hallitukset yrittävät säädellä järjestelmää, systeemivirhe itää pienissä yksittäisissä päätöksissä. Hajautettu järki ei suinkaan tee rahaohjasteisesta kapitalismista toimivaa, vaan päinvastoin, se toimii kuin pöydänjalkojen lyhentäminen yksi kerrallaan. Sahataan sieltä ja sahataan täältä, ja jokainen toimenpide on erikseen tarpeellinen ja perusteltavissa. Kukaan ei noteeraa sitä että taso romahtaa koko laveudeltaan ja kaikki mitä pöydälle on saatu kerättyä valuu lattialle.<br /><br />Reich haluaisi talouden reaalitasolle -- palvelemaan ihmisiä ja yleistä hyvinvointia. Sensijaan rahaohjasteinen talous palvelee numeerisen rahan kasautumista yhä harvemmille superrikkaille. Systeemi perustuu raha-arvonmuodostukselle, joten <em>numeerisuuden harha</em> on sisäänrakennettu itse systeemiin, ja vaarallisiin mittoihin se kasvaa aina aivan huomaamattomasti, näennäisesti aivan erillisten pienten ratkaisujen ja poliittisten päätösten seurauksena.<br /><br />Jos ylipäänsä muodostetaan sellainen kokonaiskäsite kuin &quot;talous&quot;, silloin käsitesisällön pitäisi vastata &quot;talouden&quot; jokaisen pöydänjalan asiaankuuluvasta tehtävästä. Silloin pitää määritellä se mistä &quot;talous&quot; koostuu. Ja kaiken mikä muodostaa &quot;taloutta&quot; on pysyttävä reaalitapahtumisen tasolla -- mitään itsekantavaa pintatasoa ei saa päästää syntymään. -- Jotain tällaista näyttäisi mielestäni myös Reich edellyttävän terveeltä talousajattelulta. Kapitalismin pitäisi palata juurilleen, reaalisen työ ja tuottamisen maailmaan. Reaalitasolla esimerkiksi Henry Fordin maanläheinen järki, jolla hän jakoi tuotannon rationalisoimisesta koituvaa tuottavuuden lisää palkkoina työntekijöille jotta tuottamisen ja kuluttamisen mylly yhteiskunnassa pyörisi paremmin -- se olisi todellista ja oikeaa <em>markkinataloutta</em>.<br /><br />Talous on sitä että tuotanto tuottaa ja kuluttaja kuluttaa -- eikä talous pyöri, jos taloutta voitelevaa rahaa irrotetaan tuottamisen ja kuluttamisen koneistosta ja annetaan numeeriselle rahalle itsekantava ominaisuus jonka varassa keinottelu mahdollistuu. Keinottelu on pelkkää omaisuusarvon tasonnostoa pöydällä jossa ei ole ollenkaan jalkoja. Raha muuttuu kapitalismin numeeristuessa ja sairastuessa kokonaan <em>toisenlaatuiseksi</em> käsitesisällöksi -- on käsitesekaannusta puhua tuotantoa ja kulutusta voitelevasta rahasta samana asiana kuin itsekantavilla pinnoilla omaisuusarvoja noteeraava keinotteluraha. -- Asia on liian yksinkertainen jotta sen voisi ymmärtää. Niin perusteellisesti ovat yleiskäsitteet jo noituneet ymmärryksemme.<br /><br />Vaikka Reich puhuu pelkästään taloudesta, yhteiskunnat romahtavat saman mallin mukaisesti monessa muussakin ongelmakohdassa. Aina kun hallittava kokonaisuus on liian iso, hajautettu järki astuu kuvaan. Se on kuin insinööriajattelua: jos kohdataan iso ongelma, arkijärki sanoo, ettei pidä yrittääkään ratkaista kaikkea kerralla. Pilkotaan ongelma osaongelmiksi. -- Sellainen menettely saattaa toimia siellä missä kokonaisuus on vain osiensa summa, mutta kuinka monessa ihmiselämää koskevassa kysymyksessä niin on? Juuri &quot;hajautettu järki&quot; mahdollistaa tilanteen jossa samoja yleiskäsitteitä käytetään eri yhteyksissä, joissa tosiasiassa pitäisi käyttää niiden erityislaadun mukaisia käsitteitä. Seurauksena on illuusio siitä että jokin kokonaisuus on olemassa ja hallinnassa, vaikka tosiasiassa katetaan pöytää täydellistä katastrofia varten.<br /><br />Systeemiajattelu on petollista. Olen jutellut ydinvoimaloita suunnittelevien ihmisten kanssa, eikä heillä ollut vaikeuksia myöntää miten mahdotonta on rakentaa periaatteessa yksinkertaisista elementeistä laajoja kokonaisuuksia. Ydinvoimala on sen mittaluokan konstruktio, että suunnittelijat vuorenvarmasti rakentavat siihen myös virheitä -- jotka paljastuvat vasta kun heikoin lenkki pettää. Pöydän jalkojen mitoittaminen ja sijoittaminen koko pöytää näkemättä onnistuu suunnittelijan piirustuspöydällä, mutta todellisuudessa kaikkia eri kohteissa vaikuttavia tekijöitä ja niiden yhteisvaikutuksia ei pystytä millään mallinnuksella ottamaan huomioon. Vasta kun käytännössä tapahtuu jotain, opitaan jotain. Ydinvoimalaonnettomuudet ovat samaa tyyppiä kuin lento-onnettomuudet -- pettää jokin jota ei suunnittelussa osattu ennakoida.<br /><br />Kipeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä systeemiajattelun pettäminen on lopulta aika yleinen ongelma. Esimerkiksi niin sanottu &quot;<em>maahanmuutto</em>&quot; (tai vastaava tajunnansisältö &quot;<em>monikulttuurisuus</em>&quot;) on käsitteenä kelvoton -- se on yleiskäsite jolla ei ole mihinkään tiettyyn reaaliehtoiseen tapahtumaan kytkeytyvää merkityssisältöä. Siksi se on hyvä käsite vain niille jotka haluavat harrastaa sen varassa keinottelua itsekantavien ajatusten pinnoilla. Sanoisin paradoksaalisesti, että se on hyvin &quot;aynrandilainen&quot; käsite, jolla ei suinkaan toteuteta niitä kauniita idealistis-ihanteellisia &quot;ihmisarvo- ja ihmisoikeustavoitteita&quot; joiden nimissä kansallisten rajojen avaamista ja maahanmuuton vapautta vaaditaan. Se on vain yleiskäsite jolla on mahdollista ratkaista <em>henkilökohtainen ideologinen identiteettikriisi</em> -- eli samaistua &quot;vapauden&quot; ideaan kantamatta vastuuta siitä mihin toteutettava oppi todellisuudessa johtaa.<br /><br />Eli yleiskäsite &quot;maahanmuutto&quot; on hyvä &quot;objektivaatio&quot; juurikin sellaisille ihmisille, jotka käyttävät käsitettä kattaakseen sillä mahdollisimman monenlaatuisia &quot;käsiterealistisia&quot; sisältöjä ja estääkseen katsettaan kääntymästä ja fokusoitumasta niihin käytännön reaalitasolla toteutuviin sisältöihin jotka selvästi erikseen eriteltyinä eivät kestäisi mitään lähitarkastelua.</p><p>Sellaisia yleiskäsitteitä alkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa kasvaa niin että kohta eksymme täydellisesti käsitemetsiimme, joissa emme enää näe ainoatakaan puuta. Tai oikeastaan tämä on jo tapahtunut. Emme me esimerkiksi enää ymmärrä mitä &quot;<em>kansallisvaltio</em>&quot; tarkoittaa -- että se ei ole maa-alue eikä hallinto, vaan kielellis-kulttuurinen keskinäisyhteys. &quot;<em>Suomalaisuus</em>&quot; on historiallinen kohtalonyhteys, jonka ominaisuuksia ovat yhtäältä suomalaiset hyveet, sisu, herraviha, ahkeruus ja rehellisyys, ja toisaalta kansalliset tragediat, kuten taipumus kahtiajakautumiseen, keskinäiseen kiusaamiseen, toiskulttuurien todellisuudentajuttomaan ihannoimiseen ja sen vastakohtaan, kansansairautena esiintyvään masennukseen.</p><p>Kansallisvaltiossa -- joka meille siis on suomalaisten kielellis-kulttuurinen keskinäisyhteys -- on mahdollista pyrkiä reaalitasollakin toteuttamaan ideaalia &quot;<em>kaikilla samat oikeudet, kaikilla samat velvollisuudet</em>&quot;. -- Nyt ollaan tilanteessa, jossa Euroopan ulkopuolelta liikkeelle lähteneet kansainvaellukset -- jotka tulevalla vuosisadalla voivat mahdollisesti paisua miljardiluokkaan -- on otettu vastaan &quot;<em>turvapaikkapolitiikan</em>&quot; nimissä. Mikään, toistan: <em>ei mikään</em> voisi olla harhaisempi käsitteellinen tulkinta kokonaistilanteesta. Turvapaikka-ajattelu toteutuu tylysti niin, että &quot;turvapaikanhakijoilla&quot; on <em>kaikki oikeudet</em>, kun taas kantaväestöllä on <em>kaikki velvollisuudet</em> toteuttaa nuo vieraskulttuurien oikeudet.</p><p>Tilanne on siis käsitteellistyksestä alkaen <em>täysin harhainen</em>. Käytännössä vain täydellinen käsitesekaannus vallitsee. Sitä ylläpitäviä voimia on: yhtäältä ideologinen ihanteellisuus, toisaalta se, että maahanmuutto on raa&#39;alla reaalitasolla myös eräille toimijoille tuottoisaa bisnestä. Ketju alkaa kansainvaellusten lähtömaiden ihmissalakuljettajista ja päätyy vastaanottajamaiden turvapaikkabisnekseen.</p><p>Mutta koska kyseessä on <em>tabu </em>-- ihmisarvoa ja -oikeuksia koskevat kysymykset ovat edelleenkin eurooppalaisille ihmisille tabuja koska natsi-Saksan aiheuttama trauma on jäänyt käsittelemättä ja vaikuttaa vahvasti -- mitään mahdollisuuksia täysin vinosuuntautuneen käsitteellistyksen oikaisuun ei ole. Ei siitä huolimatta että vahva kansalaismielipide läpi koko Euroopan vastustaa vieraskulttuurista maahantuloa ja nostattaa pintaan uutta kansallistunnetta. Poliitikot ovat jo politiikan luonteesta johtuen kyvyttömiä -- politiikanteossa tarvitaan falskeja käsitteitä, ideologioita ja tunnustuksellista ajattelua -- eivätkä poliitikot pysty kohtaamaan tosiasioita. Niinpä politiikan taholta ei ole tulossa selvyyttä käsitesekaannuksiin. Paradoksaalisesti on niin, että <em>poliitikot eivät tule sallimaan demokratian toteutumista</em>.</p><p>Ja kun kansainvaellukset jatkuvat ja kasvavat, kansallisvaltioiden kansalaiset alkavat oirehtia. Kulttuurisiin hylkimisreaktioihin taas poliitikot vastaavat koventamalla kuria, sensuuria ja järjestyksenvalvontaa. Totalitarismiin päätyvä kierre on valmis.</p><p>On tietysti vaikeaa hahmottaa kokonaisuuksia ja ymmärtää esimerkiksi sitä syvää yhteyttä joka liberalistisen talouden hallitsemattomuudella ja maahanmuutto-ongelmien hallitsemattomuudella on. Todellisuutta objektivoivan järkemme mukaan ne ovat &quot;aivan eri asioita&quot;. Kumpaankin asiayhteyteen on kehittynyt käsitekoneistoja, joilla kysymyksiä asetetaan ja saadaan niiden raameihin kiltisti asettuvia vastauksia.</p><p>Tiedolliset harhat eivät näissä ontologisissa kehissä koskaan paljastu. Poliitikoilla ei ole sen enempää poliittis-ideologisen magiansa kuin asiantuntijatiedon antamia eväitä yhdenkään todellisen ongelman ratkaisemiseen. Eivätkä poliitikot pohjimmiltaan mitään ongelmanratkaisijoita olekaan -- he ovat oman ammattinsa ammattilaisia, ihmisiä, joita talouden tai muun toteutumiskelvottoman ideologian kentillä tapahtuva valtataistelu koukuttaa, ja he saavat nautintonsa voittaessaan poliittiset vastustajansa, mikä on tietysti reaalitodellisuudessa oikeasti eri asia kuin asiahallinta.</p><p><br />&nbsp;</p><p>-----------------</p><p>&nbsp;</p><p><em>Tekstin kuvat Wikipediasta </em></p><p>&nbsp;</p><div class="field field-type-number-integer field-field-first-published"> <div class="field-items"> <div class="field-item odd"> 0 </div> </div> </div> Amerikkalainen talousoppinut Robert Reich, joka oli Bill Clintonin opiskelijatoveri ja toimi myöhemmin hänen hallituksessaan työministerinä, esitellään verkkomediajätti Netflixin suoratoistopalvelussa tuoreessa dokumentissa "Kapitalismi kuntoon". Henkilökuvassa paljastuu muun muassa, että Reichin lähtö ministerinpaikaltaan perustui julkisuudessa esitettyjen perhesyiden lisäksi myös siihen, että hän menetti uskonsa mahdollisuuksiin korjata rahaohjasteisen talouden itsetuhoisia mekanismeja.

Reichin ajattelu kulkee aikalailla samoja ratoja joita olen itse päätynyt seuraamaan -- rahalla ohjautuva talous on todellakin eräänlainen Friedrich Hayekin mallin mukainen "hajautetun järjen systeemi", joka ei kuitenkaan toimi kokonaisuutena Hayekin ihannekuvan mukaan, vaan jossa siitä, että jokainen toimija toimii kannaltaan viisaimmalla ja tehokkaimmalla tavalla, ei suinkaan seuraa että asiat kokonaisuudessa muuttuisivat parempaan suuntaan. Käy aivan päinvastoin: systeemivirhe tuottaa vain vinosuuntauksia ja kerta kerralta kasvavia koko järjestelmän romahduksia.

Hayek käsitteellisti "sosialistiseksi" sellaisen järjen, joka tavoittelee talouden kokonaishallintaa, mutta se on tietenkin vain poliittisten ismien mukainen tulkinta. Tosiasiassa talousjärki on "hajautettua" siksi että opillinen talousajattelu jäi jo lähtökuopissaan valistusajalla uusien erikoistieteiden joukossa ainoaksi ptolemaiolaisen paradigman varaan rakentuvaksi rationaalisuuden muodoksi. Talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteen, niin sanotun "taloudellisen toimijan" tilinpidollisesta nollapisteestä käsin, ja se mikä on plussaa ja mikä miinusta, mikä syytä mikä seurausta, asettuu toimijan koordinaatistoon. Mitään empiirisille tieteille ominaista objektivaatiota ei talousajattelussa voi esiintyä. -- Tässä suhteessahan myös eräänlaiseksi liberalismin opillisen magian ääritulkiksi noussut Ayn Rand on totaalisesti harhassa sulattaessaan käsitemaailmoissaan yhteen liberalistisen "vapauden" ja "objektivaation", millä hän pyrkii vapauttamaan ihmisen syvimmistä inhimillisistä tunnoistaan, sosiaalisuudesta ja vastuusta.

Reich oli dokumentissa aika toivoton talouden kokonaisuuden hallitsemisen suhteen. Vaikka hallitukset yrittävät säädellä järjestelmää, systeemivirhe itää pienissä yksittäisissä päätöksissä. Hajautettu järki ei suinkaan tee rahaohjasteisesta kapitalismista toimivaa, vaan päinvastoin, se toimii kuin pöydänjalkojen lyhentäminen yksi kerrallaan. Sahataan sieltä ja sahataan täältä, ja jokainen toimenpide on erikseen tarpeellinen ja perusteltavissa. Kukaan ei noteeraa sitä että taso romahtaa koko laveudeltaan ja kaikki mitä pöydälle on saatu kerättyä valuu lattialle.

Reich haluaisi talouden reaalitasolle -- palvelemaan ihmisiä ja yleistä hyvinvointia. Sensijaan rahaohjasteinen talous palvelee numeerisen rahan kasautumista yhä harvemmille superrikkaille. Systeemi perustuu raha-arvonmuodostukselle, joten numeerisuuden harha on sisäänrakennettu itse systeemiin, ja vaarallisiin mittoihin se kasvaa aina aivan huomaamattomasti, näennäisesti aivan erillisten pienten ratkaisujen ja poliittisten päätösten seurauksena.

Jos ylipäänsä muodostetaan sellainen kokonaiskäsite kuin "talous", silloin käsitesisällön pitäisi vastata "talouden" jokaisen pöydänjalan asiaankuuluvasta tehtävästä. Silloin pitää määritellä se mistä "talous" koostuu. Ja kaiken mikä muodostaa "taloutta" on pysyttävä reaalitapahtumisen tasolla -- mitään itsekantavaa pintatasoa ei saa päästää syntymään. -- Jotain tällaista näyttäisi mielestäni myös Reich edellyttävän terveeltä talousajattelulta. Kapitalismin pitäisi palata juurilleen, reaalisen työ ja tuottamisen maailmaan. Reaalitasolla esimerkiksi Henry Fordin maanläheinen järki, jolla hän jakoi tuotannon rationalisoimisesta koituvaa tuottavuuden lisää palkkoina työntekijöille jotta tuottamisen ja kuluttamisen mylly yhteiskunnassa pyörisi paremmin -- se olisi todellista ja oikeaa markkinataloutta.

Talous on sitä että tuotanto tuottaa ja kuluttaja kuluttaa -- eikä talous pyöri, jos taloutta voitelevaa rahaa irrotetaan tuottamisen ja kuluttamisen koneistosta ja annetaan numeeriselle rahalle itsekantava ominaisuus jonka varassa keinottelu mahdollistuu. Keinottelu on pelkkää omaisuusarvon tasonnostoa pöydällä jossa ei ole ollenkaan jalkoja. Raha muuttuu kapitalismin numeeristuessa ja sairastuessa kokonaan toisenlaatuiseksi käsitesisällöksi -- on käsitesekaannusta puhua tuotantoa ja kulutusta voitelevasta rahasta samana asiana kuin itsekantavilla pinnoilla omaisuusarvoja noteeraava keinotteluraha. -- Asia on liian yksinkertainen jotta sen voisi ymmärtää. Niin perusteellisesti ovat yleiskäsitteet jo noituneet ymmärryksemme.

Vaikka Reich puhuu pelkästään taloudesta, yhteiskunnat romahtavat saman mallin mukaisesti monessa muussakin ongelmakohdassa. Aina kun hallittava kokonaisuus on liian iso, hajautettu järki astuu kuvaan. Se on kuin insinööriajattelua: jos kohdataan iso ongelma, arkijärki sanoo, ettei pidä yrittääkään ratkaista kaikkea kerralla. Pilkotaan ongelma osaongelmiksi. -- Sellainen menettely saattaa toimia siellä missä kokonaisuus on vain osiensa summa, mutta kuinka monessa ihmiselämää koskevassa kysymyksessä niin on? Juuri "hajautettu järki" mahdollistaa tilanteen jossa samoja yleiskäsitteitä käytetään eri yhteyksissä, joissa tosiasiassa pitäisi käyttää niiden erityislaadun mukaisia käsitteitä. Seurauksena on illuusio siitä että jokin kokonaisuus on olemassa ja hallinnassa, vaikka tosiasiassa katetaan pöytää täydellistä katastrofia varten.

Systeemiajattelu on petollista. Olen jutellut ydinvoimaloita suunnittelevien ihmisten kanssa, eikä heillä ollut vaikeuksia myöntää miten mahdotonta on rakentaa periaatteessa yksinkertaisista elementeistä laajoja kokonaisuuksia. Ydinvoimala on sen mittaluokan konstruktio, että suunnittelijat vuorenvarmasti rakentavat siihen myös virheitä -- jotka paljastuvat vasta kun heikoin lenkki pettää. Pöydän jalkojen mitoittaminen ja sijoittaminen koko pöytää näkemättä onnistuu suunnittelijan piirustuspöydällä, mutta todellisuudessa kaikkia eri kohteissa vaikuttavia tekijöitä ja niiden yhteisvaikutuksia ei pystytä millään mallinnuksella ottamaan huomioon. Vasta kun käytännössä tapahtuu jotain, opitaan jotain. Ydinvoimalaonnettomuudet ovat samaa tyyppiä kuin lento-onnettomuudet -- pettää jokin jota ei suunnittelussa osattu ennakoida.

Kipeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä systeemiajattelun pettäminen on lopulta aika yleinen ongelma. Esimerkiksi niin sanottu "maahanmuutto" (tai vastaava tajunnansisältö "monikulttuurisuus") on käsitteenä kelvoton -- se on yleiskäsite jolla ei ole mihinkään tiettyyn reaaliehtoiseen tapahtumaan kytkeytyvää merkityssisältöä. Siksi se on hyvä käsite vain niille jotka haluavat harrastaa sen varassa keinottelua itsekantavien ajatusten pinnoilla. Sanoisin paradoksaalisesti, että se on hyvin "aynrandilainen" käsite, jolla ei suinkaan toteuteta niitä kauniita idealistis-ihanteellisia "ihmisarvo- ja ihmisoikeustavoitteita" joiden nimissä kansallisten rajojen avaamista ja maahanmuuton vapautta vaaditaan. Se on vain yleiskäsite jolla on mahdollista ratkaista henkilökohtainen ideologinen identiteettikriisi -- eli samaistua "vapauden" ideaan kantamatta vastuuta siitä mihin toteutettava oppi todellisuudessa johtaa.

Eli yleiskäsite "maahanmuutto" on hyvä "objektivaatio" juurikin sellaisille ihmisille, jotka käyttävät käsitettä kattaakseen sillä mahdollisimman monenlaatuisia "käsiterealistisia" sisältöjä ja estääkseen katsettaan kääntymästä ja fokusoitumasta niihin käytännön reaalitasolla toteutuviin sisältöihin jotka selvästi erikseen eriteltyinä eivät kestäisi mitään lähitarkastelua.

Sellaisia yleiskäsitteitä alkaa yhteiskunnallisessa keskustelussa kasvaa niin että kohta eksymme täydellisesti käsitemetsiimme, joissa emme enää näe ainoatakaan puuta. Tai oikeastaan tämä on jo tapahtunut. Emme me esimerkiksi enää ymmärrä mitä "kansallisvaltio" tarkoittaa -- että se ei ole maa-alue eikä hallinto, vaan kielellis-kulttuurinen keskinäisyhteys. "Suomalaisuus" on historiallinen kohtalonyhteys, jonka ominaisuuksia ovat yhtäältä suomalaiset hyveet, sisu, herraviha, ahkeruus ja rehellisyys, ja toisaalta kansalliset tragediat, kuten taipumus kahtiajakautumiseen, keskinäiseen kiusaamiseen, toiskulttuurien todellisuudentajuttomaan ihannoimiseen ja sen vastakohtaan, kansansairautena esiintyvään masennukseen.

Kansallisvaltiossa -- joka meille siis on suomalaisten kielellis-kulttuurinen keskinäisyhteys -- on mahdollista pyrkiä reaalitasollakin toteuttamaan ideaalia "kaikilla samat oikeudet, kaikilla samat velvollisuudet". -- Nyt ollaan tilanteessa, jossa Euroopan ulkopuolelta liikkeelle lähteneet kansainvaellukset -- jotka tulevalla vuosisadalla voivat mahdollisesti paisua miljardiluokkaan -- on otettu vastaan "turvapaikkapolitiikan" nimissä. Mikään, toistan: ei mikään voisi olla harhaisempi käsitteellinen tulkinta kokonaistilanteesta. Turvapaikka-ajattelu toteutuu tylysti niin, että "turvapaikanhakijoilla" on kaikki oikeudet, kun taas kantaväestöllä on kaikki velvollisuudet toteuttaa nuo vieraskulttuurien oikeudet.

Tilanne on siis käsitteellistyksestä alkaen täysin harhainen. Käytännössä vain täydellinen käsitesekaannus vallitsee. Sitä ylläpitäviä voimia on: yhtäältä ideologinen ihanteellisuus, toisaalta se, että maahanmuutto on raa'alla reaalitasolla myös eräille toimijoille tuottoisaa bisnestä. Ketju alkaa kansainvaellusten lähtömaiden ihmissalakuljettajista ja päätyy vastaanottajamaiden turvapaikkabisnekseen.

Mutta koska kyseessä on tabu -- ihmisarvoa ja -oikeuksia koskevat kysymykset ovat edelleenkin eurooppalaisille ihmisille tabuja koska natsi-Saksan aiheuttama trauma on jäänyt käsittelemättä ja vaikuttaa vahvasti -- mitään mahdollisuuksia täysin vinosuuntautuneen käsitteellistyksen oikaisuun ei ole. Ei siitä huolimatta että vahva kansalaismielipide läpi koko Euroopan vastustaa vieraskulttuurista maahantuloa ja nostattaa pintaan uutta kansallistunnetta. Poliitikot ovat jo politiikan luonteesta johtuen kyvyttömiä -- politiikanteossa tarvitaan falskeja käsitteitä, ideologioita ja tunnustuksellista ajattelua -- eivätkä poliitikot pysty kohtaamaan tosiasioita. Niinpä politiikan taholta ei ole tulossa selvyyttä käsitesekaannuksiin. Paradoksaalisesti on niin, että poliitikot eivät tule sallimaan demokratian toteutumista.

Ja kun kansainvaellukset jatkuvat ja kasvavat, kansallisvaltioiden kansalaiset alkavat oirehtia. Kulttuurisiin hylkimisreaktioihin taas poliitikot vastaavat koventamalla kuria, sensuuria ja järjestyksenvalvontaa. Totalitarismiin päätyvä kierre on valmis.

On tietysti vaikeaa hahmottaa kokonaisuuksia ja ymmärtää esimerkiksi sitä syvää yhteyttä joka liberalistisen talouden hallitsemattomuudella ja maahanmuutto-ongelmien hallitsemattomuudella on. Todellisuutta objektivoivan järkemme mukaan ne ovat "aivan eri asioita". Kumpaankin asiayhteyteen on kehittynyt käsitekoneistoja, joilla kysymyksiä asetetaan ja saadaan niiden raameihin kiltisti asettuvia vastauksia.

Tiedolliset harhat eivät näissä ontologisissa kehissä koskaan paljastu. Poliitikoilla ei ole sen enempää poliittis-ideologisen magiansa kuin asiantuntijatiedon antamia eväitä yhdenkään todellisen ongelman ratkaisemiseen. Eivätkä poliitikot pohjimmiltaan mitään ongelmanratkaisijoita olekaan -- he ovat oman ammattinsa ammattilaisia, ihmisiä, joita talouden tai muun toteutumiskelvottoman ideologian kentillä tapahtuva valtataistelu koukuttaa, ja he saavat nautintonsa voittaessaan poliittiset vastustajansa, mikä on tietysti reaalitodellisuudessa oikeasti eri asia kuin asiahallinta.


 

-----------------

 

Tekstin kuvat Wikipediasta

 

]]>
0 Kansainvaellukset Kansallistunne Monikulttuurisuus Poliitikka Taloususkonto Sat, 02 Dec 2017 09:00:13 +0000 Seppo Oikkonen http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuomi.fi/246969-robert-reich-ayn-rand-objektivaatio-maahanmuutto