Pyhyyden, esimerkiksi uskonnollisten tunteiden, kokeminen ei ole ihmiselle välttämätöntä, vaan väistämätöntä. Kaikki tuntemuksemme ovat lajityypillisiä, samoin kuin kaikki älylliset oivalluksemme saavat merkityksensä vain kytkennässä yleiseen kieleen ja kulttuuriin. Kyökkipsykologit, jollaisia akateemiset oppineemme pääosin ovat, sanovat että "ihmisellä on tarve kokea pyhyyden tunteita", millä siis tarkoitetaan sitä että meidän pitäisi käsittää nämä tunteet yhtä hyväksyttävinä kuin sanotaan vaikkapa kauneuden kokeminen, rakastumisen tunne tai yleinen mielihyvän kokemus.
1.
Viime viikolla torstai-iltana YLE:n TV-1:n ajankohtaiskeskustelussa, A-studio: Talk -ohjelmassa keskustelivat ruotsalaispuolueen Ulla-Maj Wideroos, perussuomalaisten Pentti Oinonen, keskustalainen Mari Kiviniemi ja kokoomuskonkari Ilkka Kanerva puolustusvoimien säästöohjelmassa kielipoliittiseksi kipukohdaksi nousseesta Dragsvikin varuskunnasta, josta tapahtumien kulussa näyttää monien todistusten mukaan tulleen RKP:ta edustavan puolustusministeri Wallinin erityinen puolustus- ja suojelukohde.
Keskusteluissa äänestamisestä tai äänestämättä jättämisestä pitäisi perustavanlaatuiset käsitteet ensin määritellä ja panna paikoilleen. Vasta sitten olisi edellytyksiä miettiä mitä äänestäminen tai äänestämättä jättäminen presidentinvaaleissa tai yleisemminkin Suomen nykytilanteessa merkitsevät.
1.
Viimeisimmän, YLE:n suorittaman puoluekannatusmittauksen mielenkiintoisin prosenttilukema koski niiden kansalaisten määrää, jotka eivät enää ilmaise poliittista kantaansa. Tutkimuksessa vain 63 prosenttia vastaajista ilmoitti mitä puoluetta kannattaa. Miten tätä tulosta pitäisi tulkita?
Perussuomalaiset ovat monella tavalla merkillinen porukka. Yhtäältä puolue on onnistunut koskettamaan monia yhteiskuntamme kipupisteitä tavalla, johon "vanhat" puolueet eivät ole pystyneet, toisaalta perussuomalaisuus kipuilee itsekin, ja kiehuu vieläpä mielestäni aikalailla samojen ongelmien liemessä joiden esilletuojana se on kunnostautunut. Yritän seuraavassa omasta sivustaseuraavan politiikantarkkailijan perspektiivistäni hieman avata näitä askarruttavia paradokseja.
Karsastan poliitikkoja, mutta tämä suhtautumiseni ei taida olla kovinkaan harvinaista. Poliitikon ammatti ei meillä nauti kansalaisten varauksetonta kannatusta. Poliitikoille itselleen se voi olla kiusallinen paikka. Poliitikon valtahan perustuu suoraan hänen nauttimaansa kannatukseen ja kansansuosioon.
Niinpä politiikassa saattaa vallita varsin kummallinen tilanne. Poliitikko kokee pahimmaksi vastustajakseen kannattajansa -- siis ne joiden suosio hänen pitäisi voittaa, jotka pitäisi keinolla millä hyvänsä houkutella ja saada äänestämään häntä.
Erilaisten konfliktintutkijoiden monista luennoista, joita eräässä elämäni vaiheessa tulin seurailleeksi, mieleeni on jäänyt muuan SIPRI:n miehen esitelmä, joka lähti liikkeelle toteamuksesta, että jokainen sotatilanne merkitsee myös konfliktia jokaisen sotaakäyvän maan sisällä, eikä pelkästään valtioiden välillä.
Tänään uutisoidun tutkimuksen mukaan työpaikkakiusaaminen on Suomessa poikkeuksellisen suurta, noin kaksi kertaa yleisempää kuin muualla Euroopassa. Tutkimus antaa jälleen kerran viitteen siitä miten poikkeava kansa me suomalaiset olemme.
Mistä nämä toinen toisiamme kaltoin kohtelevat -- periaatteessa väkivaltaiset -- asenteemme johtuivat? Ne johtuvat suoraan vuosisataisesta historiastamme alistettuna kansana.
Länsimaiden kansallisvaltiot syntyivät eurooppalaisella uudella ajalla, kehittyivät teollistumisen vaikutuksesta, kukoistivat lyhyen hetken, ajautuivat 1900-luvulla identiteettikriiseihin, sotivat kaksi maailmansotaa, joutuivat sodan jälkeen syntyneen sukupolven itsenäistymiskapinan kohteiksi, kansainvälistyivät ensin kulttuurisessa, sitten kaupallisessa mielessä, joutuivat ylikansallisen talouden yliajamiksi, hajosivat sisäisesti, oirehtivat nyt kuin myrkkymaljat, joista kukaan ei suostu enää juomaan.
Gallupsuosionsa kääntymistä vaalimenestykseksi jännittävät perussuomalaiset ovat puheissaan ja kampanjoinnissaan ratsastaneet jonkin verran monikulttuurisuuden vastaisella hengellä, ja esimerkiksi persunuorten ohjelmaankin on jossain muodossa kirjattu suomalaisen yhtenäiskulttuurin puolustaminen.
Näissä yhteyksissä käsitteet kuitenkin menevät sekaisin, ja voisi olla paikallaan että käsitteenmuodostusta hieman täsmennettäisiin, jotta keskusteluihin muodostuisi oikeaakin sisältöä. Tällä hetkellä huidellaan hyvin epämääräisten ja falskien käsitemäärittelyjen varassa.