1.
Perussuomalaiset saivat viime eduskuntavaaleissa historiassamme ennennäkemättömän äänivyöryn koska yhteiskunnassamme pinnan alla vallitsee tavattoman laaja ja syvä pettymys poliittisten puolupukareiden ylläpitämään hyvävelijärjestelmään. Se oli raju muistutus, jonka aito demokratia antoi meillä vallitsevalle puolueparlamentarismille. Se mitätöitiin hallitusneuvotteluissa, joissa vallitseva konsensusjärjestelmä jakoi maan hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen.
1.
Juuri nyt yhteiskunnassamme eletään pelon ilmapiirissä. Pelko, kuten kaikki pelot aina, ei omaa selvää kohdetta, vaan jää vähän hämäräksi, epämääräiseksi. Pelko on olemuksellisesti jotain juuri sellaista -- jos näkisimme hyvin selvästi sen mitä pelkäämme, emme enää pelkäisi.
Jos haluamme ettei yhteiskunnassamme olisi pelkoa -- vallitsisi pelon mielialaa -- meidän pitäisi tehdä yhteiskunnastamme läpinäkyvä. Tähän suuntaan yhteiskuntamme ei kuitenkaan ole kehittymässä. Päinvastoin.
1.
Keskustelut esimerkiksi tällaisilla netin puheenvuoropalstoilla ovat aivan hirvittävän pinnallisia. Pinnallisuus näkyy sekä suosituimpien puheenaiheiden valikoimassa että tavassa jolla syvempiäkin kysymyksiä käsitellään. Blogeja syntyy kuin sieniä sateella, mutta valtaosa on haperoa, läjäpäin lehmäntattia, muutama myrkyllinen joukossa. Älyllistä ravintoa saa tästä metsästä etsiä turhaan.
Keskusteluissa äänestamisestä tai äänestämättä jättämisestä pitäisi perustavanlaatuiset käsitteet ensin määritellä ja panna paikoilleen. Vasta sitten olisi edellytyksiä miettiä mitä äänestäminen tai äänestämättä jättäminen presidentinvaaleissa tai yleisemminkin Suomen nykytilanteessa merkitsevät.
1.
Viimeisimmän, YLE:n suorittaman puoluekannatusmittauksen mielenkiintoisin prosenttilukema koski niiden kansalaisten määrää, jotka eivät enää ilmaise poliittista kantaansa. Tutkimuksessa vain 63 prosenttia vastaajista ilmoitti mitä puoluetta kannattaa. Miten tätä tulosta pitäisi tulkita?
Kun maassamme vakaasti vallinnut puoluejohtajavetoinen ja talouseliittiin sekä poliittisin perustein valikoituun virkamieskuntaan sopivasti kytköksiään ylläpitänyt puolueparlamentarismi sai viime eduskuntavaaleissa vakavan muistutuksen aidolta demokratialta -- "jytkyn" -- ja maa sen seurauksena lopulta jakautui hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen, maa samalla jakautui "populismin" tuomitsevaan -- sitä inhoavaan -- valtajoukkoon ja toisaalta "populisteihin", jotka eivät oikein tiedä pitäisikö heidän hävetä vai olla ylpeitä nimityksestään.
Niin sanottu Tiitisen lista on jälleen viime päivinä noussut keskusteluun, nyt Alpo Rusin uuden kirjan ansiosta. Kirjassaan Rusi esittää varmana tietona, että Kalevi Sorsa olisi yksi listalla olevista nimistä. Aihepiiri, jossain Supon kassakaapissa visusti piiloteltu paperi, on niin kuuma, että pienikin kirjan kannen raotus hönkäisee sekunnissa tuhat höyrypäätä liikkeelle.
Mitä muuta Perussuomalaisten ennennäkemätön vaalivoitto kertoi kuin sen, että jokin tässä maassa on ollut pinnanalaisesti pahasti sairasta? Että koko puolueiden koneisto -- se puolueparlamentaristinen, puoluejohtajavaltainen koneisto, joka meillä on toiminut demokratian kulissina ja tosiasiassa korvannut aidon demokratian -- on ollut pahasti, pahasti sairas.
Länsimaiden kansallisvaltiot syntyivät eurooppalaisella uudella ajalla, kehittyivät teollistumisen vaikutuksesta, kukoistivat lyhyen hetken, ajautuivat 1900-luvulla identiteettikriiseihin, sotivat kaksi maailmansotaa, joutuivat sodan jälkeen syntyneen sukupolven itsenäistymiskapinan kohteiksi, kansainvälistyivät ensin kulttuurisessa, sitten kaupallisessa mielessä, joutuivat ylikansallisen talouden yliajamiksi, hajosivat sisäisesti, oirehtivat nyt kuin myrkkymaljat, joista kukaan ei suostu enää juomaan.