1.
Perussuomalaiset saivat viime eduskuntavaaleissa historiassamme ennennäkemättömän äänivyöryn koska yhteiskunnassamme pinnan alla vallitsee tavattoman laaja ja syvä pettymys poliittisten puolupukareiden ylläpitämään hyvävelijärjestelmään. Se oli raju muistutus, jonka aito demokratia antoi meillä vallitsevalle puolueparlamentarismille. Se mitätöitiin hallitusneuvotteluissa, joissa vallitseva konsensusjärjestelmä jakoi maan hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen.
Uutta ohjelmatuotantoa karsastava YLE esittää television ykköskanavalla arkipäivisin vanhoja kotimaisia elokuvia, joiden hellyyttävän nostalgisen pinnan alla näyttäytyy hyvin, miten naiivi ja yksiarvoinen yhteiskuntamme vielä muutama sukupolvi sitten oli.
1.
Näinä päivinä puheenvuoropalstoilla meuhkaavat selittelijät, jotka tulkitsevat käytyjen presidentivaalien tulosnumeroita kukin omasta kannattajaperspektiivistään. Voittajien ilo on ollut pitelemätön, ja hävinneet ovat tietysti saaneet haavoilleen lievitystä, kun ovat joka tapauksessa todistaneet edustamiensa arvojen ja asioiden valtakunnallisen läpimurron -- miten muuten voitaisiin tulkita se, että yli miljoona suomalaista kaupunki-ihmistä halusi presidentikseen vihreän "sivarihomon"?
1.
Viimeisimmän, YLE:n suorittaman puoluekannatusmittauksen mielenkiintoisin prosenttilukema koski niiden kansalaisten määrää, jotka eivät enää ilmaise poliittista kantaansa. Tutkimuksessa vain 63 prosenttia vastaajista ilmoitti mitä puoluetta kannattaa. Miten tätä tulosta pitäisi tulkita?
Tunnustaudutko rasistiksi, kysyy Pekka Siikala toisaalla omassa blogissaan.
Päivän uutiset tietävät kertoa psykologien todenneen että norjalainen joukkosurmaaja Breivik oli lapsena seksuaalisesti hyväksikäytetty. Lastensuojeluviranomaiset olivat harkinneet pojan huostaanottamista. Pahat alistuskokemukset eivät voineet olla jättämättä jälkiään, ja ne selittävät myös miten Breivikin psyyke myöhemmin vinoutui.
Kun maassamme vakaasti vallinnut puoluejohtajavetoinen ja talouseliittiin sekä poliittisin perustein valikoituun virkamieskuntaan sopivasti kytköksiään ylläpitänyt puolueparlamentarismi sai viime eduskuntavaaleissa vakavan muistutuksen aidolta demokratialta -- "jytkyn" -- ja maa sen seurauksena lopulta jakautui hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen, maa samalla jakautui "populismin" tuomitsevaan -- sitä inhoavaan -- valtajoukkoon ja toisaalta "populisteihin", jotka eivät oikein tiedä pitäisikö heidän hävetä vai olla ylpeitä nimityksestään.
Useimmat meistä kuvittelevat että totaalinen yhteiskunnallinen romahdus olisi jokin erityisen dramaattinen tapahtuma, jokin luononkatastrofin kaltainen, tulivuortenpurkausten vulkaanista voimaa purkava, maanjäristysten tapainen, raunioita jälkeen jättävä, sotien hävitystä ja hirveyksiä muistuttava, räjähdyksenomainen, kertakaikkinen kuolemaa ja tuhoa kylvävä, siis jokin maailmanloppu. Mistään sen kaltaisesta ei yhteiskunnan hajoamisessa kuitenkaan ole kyse, vaan melkeinpä jostain aivan päinvastaisesta.
Niin sanottu kunniaväkivalta on ollut jatkuvasti yksi maahanmuuttokeskustelun kuuma aihe, ja tällä viikolla Jari Tervon uusin romaani on nostanut kunniaväkivallan ongelmat taas kerran otsikoihin. Itse kunnian- ja häpeäntunteiden psykologiasta -- tai niiden ryhmäpsykologiasta, sillä kyseiset tunnothan ovat enemmänkin sosiaalisesti sitovien yhteisöjen kuin varsinaisesti joidenkin yksilöiden ongelmia -- ei kuitenkaan ole juuri puhuttu.
Mitä muuta Perussuomalaisten ennennäkemätön vaalivoitto kertoi kuin sen, että jokin tässä maassa on ollut pinnanalaisesti pahasti sairasta? Että koko puolueiden koneisto -- se puolueparlamentaristinen, puoluejohtajavaltainen koneisto, joka meillä on toiminut demokratian kulissina ja tosiasiassa korvannut aidon demokratian -- on ollut pahasti, pahasti sairas.