Perussuomalaisilla saattaisi nyt olla historiallinen mahdollisuus sanoutua irti sellaisista fundamentalistisista suvaitsemattomista ryhmistä, joille tyypillistä on jyrkkä sukupuoliseparaatio -- miesten ja naisten erillään pitäminen -- ja siltä pohjalta nouseva miesten keskinäisten seksuaaliyllykkeiden torjunta eli homokammo.
1.
Loppiainen on lopun aikaa, juhlan loppu, lopun tunnelma. Palaamme tai pakenemme taas arkeen, työhön ja toimintaan. Elämällämme on alku, jossain jo kaukana, ja sen päälle olemme rakentaneet kaiken, onnistuen ja epäonnistuen, on ollut juhlaa ja pohjaa, ja elämämme on paljolti pakoa meitä jokaista odottavasta lopusta, kuolemasta. Elämä on kuin sarja syntymiä ja kuolemia, ja kokonaisuutena elämämme on historiallisesti ottaen suhteellisen lyhyt yhden ihmisen silmät auki vietetty hetki syntymän ja kuoleman välissä.
1.
Viimeisimmän, YLE:n suorittaman puoluekannatusmittauksen mielenkiintoisin prosenttilukema koski niiden kansalaisten määrää, jotka eivät enää ilmaise poliittista kantaansa. Tutkimuksessa vain 63 prosenttia vastaajista ilmoitti mitä puoluetta kannattaa. Miten tätä tulosta pitäisi tulkita?
Rasismilla ei enää tarkoiteta yksinomaan eriväristen ihmisten syrjimistä ja halventamista, ei vain kansanryhmien kimppuun hyökkäämistä, vaan ylimalkaan jonkin ryhmän leimaamista niin, että pelkkä ryhmään kuuluminen riittää perusteeksi yksilön tuomitsemiselle. Erirotuisten ihmisten eriarvoisesta kohtelusta ollaan siis laajennettu rasismi-käsite merkitsemään yleensä kaikkea viiteryhmän perusteella tapahtuvaa kaltoinkohtelua: puhutaan uskonnon, vakaumuksen tai mielipiteen perusteella tapahtuvasta syrjinnästä, sukupuoli- tai ikärasismista, jne.
Kun maassamme vakaasti vallinnut puoluejohtajavetoinen ja talouseliittiin sekä poliittisin perustein valikoituun virkamieskuntaan sopivasti kytköksiään ylläpitänyt puolueparlamentarismi sai viime eduskuntavaaleissa vakavan muistutuksen aidolta demokratialta -- "jytkyn" -- ja maa sen seurauksena lopulta jakautui hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen, maa samalla jakautui "populismin" tuomitsevaan -- sitä inhoavaan -- valtajoukkoon ja toisaalta "populisteihin", jotka eivät oikein tiedä pitäisikö heidän hävetä vai olla ylpeitä nimityksestään.
Näinä päivinä keskustelupalstoilla pelataan paljon ns. natsikortilla. Itseään sivistyneinä ja suvaitsevina pitävät ihmiset ilmaisevat mukasyvää huolestumistaan siitä, että yhteiskunnan keskusteluilmapiiri alkaa yhä selvemmin muistuttaa 30-lukua ja natsismin nousua.
Niin sanottu Tiitisen lista on jälleen viime päivinä noussut keskusteluun, nyt Alpo Rusin uuden kirjan ansiosta. Kirjassaan Rusi esittää varmana tietona, että Kalevi Sorsa olisi yksi listalla olevista nimistä. Aihepiiri, jossain Supon kassakaapissa visusti piiloteltu paperi, on niin kuuma, että pienikin kirjan kannen raotus hönkäisee sekunnissa tuhat höyrypäätä liikkeelle.
Mitä muuta Perussuomalaisten ennennäkemätön vaalivoitto kertoi kuin sen, että jokin tässä maassa on ollut pinnanalaisesti pahasti sairasta? Että koko puolueiden koneisto -- se puolueparlamentaristinen, puoluejohtajavaltainen koneisto, joka meillä on toiminut demokratian kulissina ja tosiasiassa korvannut aidon demokratian -- on ollut pahasti, pahasti sairas.
Perussuomalaiset ovat monella tavalla merkillinen porukka. Yhtäältä puolue on onnistunut koskettamaan monia yhteiskuntamme kipupisteitä tavalla, johon "vanhat" puolueet eivät ole pystyneet, toisaalta perussuomalaisuus kipuilee itsekin, ja kiehuu vieläpä mielestäni aikalailla samojen ongelmien liemessä joiden esilletuojana se on kunnostautunut. Yritän seuraavassa omasta sivustaseuraavan politiikantarkkailijan perspektiivistäni hieman avata näitä askarruttavia paradokseja.