Hajahuomioita omien blogien antamista opetuksista

1.

Vastasin eilen erääseen vähän vanhempaan blogikirjoitukseen tulleeseen kommenttiin, jossa viitattiin mahdollisuuteen että homoseksuaalisuus olisi geeneissä.

Tämä sinänsä mietityttävä kysymys ei nyt tässä ole pääroolissa, enkä siihen omassa vastauksessanikaan puuttunut. Sen sijaan jäin miettimään miten käytämme yleisessä keskustelussa aina joitakin kulloinkin ajanmukaisia "kiinteitä" yleiskäsitteitä, jonkinlaisia "tarveharkintaisia käyttönimiä", joihin muuten julkilausumattomat arvovaraukset kiinnitetään niin että ne ikään kuin liukenevat asia-argumentaatioon.

Luulen että populaarissa keskustelussa myös käsitettä "geeni" käytetään lähinnä pätevöittämään muuten hataralta tuntuvaa kannanottoa. -- "Sen täytyy olla jo geeneissä." -- On ikään kuin "geenit" voisivat tarjota selitykselle hyvän päätepisteen silloin kun selitystä ei muutoin löydy.

Luulen, että geeniteknologia ja -manipulaatio saattavat kehittyessään tuoda mukanaan näihin perintötekijäkysymyksiin vähän enemmän selvyyttä, mutta myös yllätyksiä, ehkä epämieluisiakin. Kukaan ei kai toistaiseksi osaa vastata kysymykseen onko viisasta suorittaa valintoja, joita luonto ei ehkä itse koskaan tekisi.

Kukaan ei kai osaa vastata kysymykseen mikä "elävän" aineen erottaa "kuolleesta" aineesta -- emmekä siis tiedä, mitä "elämä" oikein on, ja mitä rakenteisiin -- esimerkiksi "geeneihin" -- on siis tarkalleen ottaen koodattu. Se jää epäselväksi.

2.

Mutta sitten -- palataanpa kysymykseen siitä miten yleisessä keskustelussa aina muodostuu joitakin ajanmukaisia "käsitekiinteyksiä". Ne ovat avainasemiin asettuvia yleiskäsitteitä ja kysymyksenasetteluja, joiden ympärillä keskustelu alkaa pyöriä niin että aihealueet ja näkökulmat kiinteytyvät, eikä esimerkiksi syventäviä ja käytössä olevan käsitepinnan alle porautuvia ja pureutuvia kysymyksenasetteluja koeta enää edes asiaankuuluvina.

Käydyt presidentivaalithan olivat oivallinen havaintoesimerkki yhteiskuntakeskustelusta, jossa mitään syventäviä ja ehdokkaiden välille eroja luovia ja tuovia näkökulmia ei muodostunut. Jokaisessa vaalipaneelissa käytiin läpi jokseenkin samat aihealueet, joihin ehdokkaat antoivat jokseenkin samat vastaukset. Näimme rivin pukumiehiä -- no, myös muutaman neutraaliksi laittautuneen naisen -- ja keskustelut olivat kuin saman kaavan mukaan räätälöityä poliittista kielikuorrutusta poliittisen raa'an lihan päällä.

Nämä tulivat eteen, kun kävin läpi blogeja, joita olin kirjoittanut presidentinvaalitaistelun aikana. Torjuntani tätä pelkkää näennäisyyttä esille tyrkyttävää ala-arvoista yhteiskunnallista näytelmää kohtaan on ollut kovaa. Kyselin yhä uudelleen blogeja lukiessani itseltäni onko mahtanut olla mitään mieltä osallistua keskusteluun, jossa kannattajat ja vastustajat hurraavat ja mustamaalaavat, eikä yhtään edes vähän syvemmälti muotoiltua kysymystäkään noussut käsittelyyn.

Yhteiskuntamme sortuu joka päivä syvemmälle rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamiseen ja finanssimaailman hallitsemattomuuteen -- mutta yhdessäkään vaalikeskustelussa ei käsitelty raha-ajattelun harhaisuutta, vaan tyydyttiin huitelemaan esimerkiksi hyvin ylimalkaisella "talouskasvun" käsitteellä edes senkään sisältöä sen enempää erittelemättä. Ja sitten joku vielä sanoi, että suhtautuminen "kasvuun" toi hieman jo eroakin ehdokkaiden välille.


3.

Kävin edelleen läpi lisää äskettäisiä blogikirjoituksiani ja mietin, olinko itse oppinut näissä kirjoituksissa mitään. Tiedättehän: blogit ovat eräänlaisia julkisia päiväkirjoja, mutta niiden viehättävin piirre lienee kuitenkin se että niitä on kirjoitettu kunkin ikiomilla ehdoilla. Blogi on lukijalle antoisa silloin kun lukija pääsee ikään kuin kurkistamaan kirjoittajan pään yksityiseen sisäkamariin -- mitä kirjoittaja ajattelee ihan rehellisesti, omana itsenään. Mitä kirjoittaa itseään varten, omaan päiväkirjaansa.

Ellei kirjoittaja itse ajatusten ylöskirjaamisesta edes jotain opi, touhu tuskin kannattaa. Siis: olenko oppinut mitään? Kahlasin läpi tämän vuoden puolella laatimani blogitekstit, ja hämmästyksekseni löysin ihan tietynlaisen juonen, joka yhdisti kaikkia teksteissä esiintyviä "uusia" oivalluksia. Hoksaavaisempi lukija lienee jo tässä vaiheessa huomannut, mikä tämä "juoni" on -- mitä yhteistä on tavoilla joilla tieteellissävyistä käsitettä "geeni" tai poliittisen propagandan tasolle jäävää määrittelemätöntä "talouskasvun" käsitettä keskusteluissa käytetään?

Se on nimenomaan tuo kummallinen "käsitekiinteyden" ominaisuus, joka kaikkia yhteiskunnallisia keskustelujamme vaivaa. Meillä on taipumusta vakiinnuttaa kielenkäyttöömme tiettyjä kulloinkin meitä puhuttelevia yleiskäsitteitä, ja niiden ympärille sitten koko "keskustelu" kytkeytyy. Ilmeisesti nämä yleiskäsitteet valikoituvat nimenomaan sillä perusteella, että niihin on jokaisen mahdollista purkaa omat muuten julkilausumattomiksi jäävät tuntemuksensa -- ja juuri näiden merkityssisältöjen epämääräisyys, laajatulkintaisuus ja moninaisuus tekee ihan tietyistä yleiskäsitteistä käyttökelpoisia keskustelujen "kiinteyttäjiä".

Yhteiskunnallisessa keskustelussa tulee eräänlaisena pienoiskuvana näkyviin sama kielellisen "käsitekiinteyden" ilmiö joka historiassa on vakiinnuttanut muutamien uskontojen aseman suurina maailmanuskontoina. Uskonnothan ovat eläneet yli aikojen ja niiden opit ovat mukautuneet ajattelutapojen muutoksiin nimenomaan siksi, että niiden avainkäsitteet ovat hyvin väljiä, yleisluonteisia ja monitulkintaisia. Näin siis historiallisessa perspektiivissä -- samaan kuvaanhan kuuluu sitten se, että kunkin ajan uskovat ihmiset ovat hyvinkin tiukasti kokeneet avainkäsitteiden silloiset sisällöt hyvin yksiselitteisinä "totuuksina".

Oma ajatus- ja kirjoitustyöni on ollut aika epätoivoista taistelua tällaisia "käsitekiinteyksiä" vastaan. Ajatushistoriallinen perspektiivi on siihen käyttökelpoinen työkalu. Jos kaivamme joko yleiseurooppalaisesta tai omasta suomalaiskansallisesta ajatteluperinteistämme esiin ne solmukohdat, joissa tietyt asiat saavat ensi kerran muotonsa -- ne kyberneettiset "synnyt", joissa elämänvirran pyörteet vakiinnuttavat käsitepinnalle jonkin tietyn tulkintoja kokoavan ilmaisumuodon -- pystymme sen jälkeen paljon terveemmin arvioimaan tapaa, joilla nykyisin noita käsitteitä käytämme.


4.

Esittelen esimerkin vuoksi muutaman aivan uuden oivalluksen, joita blogeja selatessani niistä löysin. Ne ovat siis asioita, joita en aivan tässä muodossa ole koskaan aiemmin elämässäni ole tullut ajatelleeksi -- olkoonkin, että ajatteluni on samoissa aiheissa ja historiallisissa ajankohdissa paljonkin pyörteitä pyöritellyt. Mitä siis olen tämän vuoden puolella  kirjoittamalla "oppinut"?

Yksi oivallus koskee tapaa, jolla valistusfilosofit personoivat valtioidean. Mehän tiedämme, että nykyinen liberalistinen talousajattelumme sai opilliset muotoilunsa valistusajalla, ja talousajattelumme harhoista yksi perustavanlaatuinen on mielikuva ns. "vapaasta toimijasta" -- joka taas perustui valistusajan yli-ihanteelliseen ja yliromanttiseen ihmiskuvaan. Tämä ihmiskuva siirtyi sellaisenaan liberalismin paradigmaksi, mutta oleellinen oivallus koskee sitä yleistä tapaa jolla uudelle ajalle ominainen individualismi näyttäytyy valistusajattelijoiden "personoituneissa" valtioideoissa.

Talousteoriassa merkantilismin kirjanpito-ideat muuntuivat fysiokratismin käsityksiksi taloudesta yhteiskuntaruumiin "verenkiertona", ja liberalismi liitti näihin ihmismielikuviin oman vapausihanteellisen ihmiskuvansa. Yksittäisiä ruumiinjäseniäkin tuli kuvaan mukaan, kuten "näkymätön käsi".

Mutta paitsi taloudessa, ihmistyypit määrittelivät montesquieulaista valtio-oppia, jonka uudessa roolijaossa lainsäätäjä erotettiin virkamiehestä ja tuomarista. Tämä merkitsi aivan tietynlaatuista askelta ihmiskuvassa ja ajatushistoriallisessa individualismin esiinmurtautumisessa -- sääty-yhteiskunta jakoi ihmiset syntyperän mukaan, uusi vallanjako-oppi tyypitteli yhteiskunnallisen roolin ja velvoitteen mukaan. Monarkian monoliitti hajosi ja alkoi pitkä tie kohti demokratiaa ja kansalaisyhteiskuntaa.

Oivalsin tässä individualismin suuren roolin -- sen, että vallanjako-oppikin oli osa ihmiskuvan muutosta. Huomattakoon, ettei vallan kolmijako-opissa ole keskuspankkiirin roolia. Se ei kuulunut niihin tyyppeihin, joita hallitseminen -- asiahallinta -- koski.

Tästä tyyppipuutoksesta johtuen emme edelleenkään osaa tehdä selvää käsitteellistä eroa yhteisön tarpeita palvelevan julkistalouden ja liberalistisen yksityistalouden välillä. Meillä ei edelleenkään ole käsitteellisesti selvää "raha-auktoriteettia" -- ja juuri siitä johtuen maailma on suistumassa rahatalousajattelun ja reaalitalouden väliin ratkenneeseen kuiluun.

Tämän oivaltaminen -- että kyvyttömyys määritellä julkistaloutta ja yksityistaloutta suhteessa toisiinsa, ja kyvyttömyys pystyttää sekä reaalitaloutta että rahataloutta hallitseva raha-auktoriteetti -- ovat samaa ajatusvirhettä, samaan ajatushistorialliseen lähtökohtaan palautuvia ajatusvammoja, oli minulle uusi. Pitkässä perspektiivissä valtaa ja hallintaa konkretisoivat uudet mielikuvat olivat sitten yksi olennainen askel tiellä joka lopulta johti "ihmisoikeuksien" hahmottamiseen ja sitten myös niiden määrittelemiseenkin nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina.


5.

Uudet totuudet historiassa muodostuvat usein vastakohtina edeltäjilleen. Jos niin halutaan sanoa, jokin hegeliaaninen teesien ja antiteesien agiteeraava vuorovaihtelu hallitsee ajatushistoriaa -- ja synteesit jäävät usein sivummalle, syrjään työnnettyjen syvä-analyytikkojen hahmoteltaviksi.

Koko eurooppalainen uusi aika ja sitä hallinnut jatkuvasti lisääntyvän individualismin kantoaalto voidaan nähdä vastakohtana keskiajalla vallinneelle oudolle depersonalisaatiolle, jossa ihmisten yksilöminuus oli jokseenkin totaalisesti hukassa. Mutta "kehitys" on myös ylimalkaan teesi-antiteesi -kiertoa, ja uusien totuuksien muodostumista on historiassa nähtävillä, esimerkiksi tuo ylläesitetty uusi vallanjako-oppi suhteessa edeltävän sääty-yhteiskunnan "realiteetteihin". Siinähän oli kyse uudesta ihmiskuvasta, uudesta tavasta jäsentää valta ja sitä käyttävä yksilö yhteisölliseen taustaan.

Yksilö ja yhteisö ovat kautta historian jonkinlaisia toistensa peilejä. Valistusaika tarjoaa oivallisen malliesimerkin siitä miten yhteiskunta nähtiin individualismin silmin eräänlaisena suurena yksilönä, valtioruumiina, jolla Rousseau vieläpä kuvitteli olevan oman tahdonkin, ns. "yleistahdon". Jos tällaisen individualistisen ihmiskuvan optimaalista kliimaksia -- sen ilmenemistä eniten yksilönkaltaisena yhteiskuntana -- uuden ajan historiasta etsitään, tämä huippu sijoittuu viime vuosisadalle, natsi-Saksaan.

Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin tuntua, täydellisen totalitaristinen natsi-Saksan yhteiskuntakoneisto oli koko uuden ajan puhtaimmin "psykologisen" ihmiskuvan mukainen valtiomuodoste. "Ein Volk, ein Reich, ein Führer!" - huudossa yksilö- ja yhteisömielikuvat, ihmiskuva ja valtiokuva läpäisivät täysin toisiaan. Yksilöillä oli tuossa yhteiskuntakoneistossa vain rattaan osa -- yksilöistä muodostui rautanyrkkejä, joilla Eurooppa piti moukaroiman uuteen uskoon.


6.

Täydellistyessään natsitotalitarismi olisi taas vaivuttanut ihmiset yksilöminuutensa kadottaneen depersonalisaation valtaan -- tavallaan siis Hitlerin Kolmas valtakunta taannutti ihmiset historialliseen vastavirtaan koko uutta aikaa kantaneelle individualisaatiolle.

Oli ymmärrettävää, että toisen maailmansodan voittajavallat vaistomaisesti omaksuivat vahvan päinvastaisen liikkeen totalitarismin tuomitsemisessa. Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä otettiin käyttöön uusi käsite, "rikos ihmisyyttä vastaan", ja tätä oikeusperiaatetta sovellettiin taannehtivasti natsijohtajien tekemisiin.

Se oli historian kulun kannalta merkillinen ja merkittävä ajatusliike. Se ei ollut vain oikeusteoreettinen ratkaisu ja merkkipaalu, se on kokonaisten aikakausidynamiikkojen emergenttinen pyörre. Sen historiallinen kokonaisymmärtäminen olisi aivan ensiarvoisen tärkeää.

YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmallisessa Julistuksessa individualistiseen ihmiskuvaan pohjautuvat ihmisoikeudet määriteltiin nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Sekin voidaan ajatella vaistomaisena emergenttisenä vastapyörteenä totalitarismin yksilöarvot hukuttaneelle vaikutukselle. En ole kuitenkaan koskaan aikaisemmin oivaltanut, että uuden oikeusperiaatteen taannehtiva soveltaminen voisi palvella mitä tarpeellisinta ihmisoikeustavoitetta. Tuossa historiallisessa tilanteessa se palveli.

Natsi-Saksan aiheuttama sokki yritettiin lääkitä tällä erityisellä korjausliikkeellä, ja tuolla korjausliikkeellä on siis takanaan historian tuki. Omia kansallisia sotasyyllisyyskysymyksiään hämmentävällä Suomella pitäisi olla kanta tuohon historialliseen oikaisuun nähden. Vasta kun suhde erityiseen historialliseen emergenssiin on selvitetty, on pohjaa pohtia poikkeaako oma kansallinen syyllisyytemme jotenkin historiallisesta oikeusdynamiikasta ja historiassa tuolloin ilmenneistä yleisistä oikeusperiaatteista.