Syyt ja syyllisyys historiassa

1.

Syyt ja syyllisyys ovat eri asioita aikuisten oikeasti. Juuri tämä on oikea tapa ilmaista asia -- lapsille syyt ja syyllisyys ovat yksi ja sama asia. Lapsi ei osaa eritellä syitä, ja itse asiassa syysuhteiden kausaalinen tajuaminen on sekä eurooppalaisessa ajatushistoriassa että jokaisen kasvavan yksilön kehityksessä huomattavan myöhäsyntyinen vaihe.

Oma näkemykseni -- jolle en tähän yhteyteen halua ottaa tukea erikseen mainituilta auktoriteeteilta -- on, että ajatushistoriassa nykyisenkaltainen syysuhdeajattelu on astunut kuvaan mukaan vasta eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaisen ajatusparadigman ja todellisuuden objektivoinnin myötä. Yksilökehityksessä taas varsinainen ymmärrys syysuhteita kohtaan kehittyy vasta joskus toisella kymmenellä ikävuodella.

Vaikka me aikuiset siis kuvaamme lapsen maailmaa sisällyttäen siihen oman syysuhdeajattelumme, tosiasiassa tuo ajattelu on meihinkin kehittynyt vasta lapsuuden jälkeen.

Lapsen kokemusmaailma ei ole syiden vaan syyllisyyden maailma. Aivan varhaisista kehitysvaiheista jäljellä oleva kaikkivoipaisuusmagia sieluttaa lapsen maailmaa. Mitä ikinä ympärillä tapahtuukin, lapsi voi kokea sen itse aiheuttamakseen. Lapi on siis kokemuksellisesti tavallaan "syyllinen" aivan kaikkeen.

Kun jokin asia aiheuttaa lapsessa ahdistusta -- ahdistus on oikea sana koska siinä on kyse hyvin eriytymättömästä kokonaisvaltaisesta tuntemuksesta, vaikka ahdistuksen sävyt ovat monet -- lapsi reagoi torjumalla tai tuhoamalla ahdistuksen aiheuttajan. Paha olo saadaan pois kun mennään nurkan taakse piiloon, ja ellei se onnistu, itkupotkuraivari tuhoaa kaiken eteen osuvan.


2.

Koska pieni lapsi ei koskaan kokonaan katoa sisältämme, vaan kasvu kohti aikuisuutta muodostuu kehityskerroksista joissa uusilla ominaisuuksilla opitaan paremmin hallitsemaan entisiä, käy myös mahdolliseksi, että nämä kehitysominaisuudet menettäessämme taannumme takaisin enemmän lapsenkaltaiselle tasolle.

Jokaisella ihmisyhteisöllä on sille ominainen kehityksellinen "vedenpinta", ja sen lisäksi jokaisen yhteisön sisällä on erilaisia yksilöitä, joiden on toisiinsa reagoidessaan käytettävä hyödyksi milloin regressiivisiä milloin kehityksellisesti edelläkävijöille välttämättömiä ominaisuuksia.

Aivan tietyistä ajatushistoriallisista syistä meille eurooppalaisen uuden ajan individualisteille on vaikea hahmottaa ihmistä ryhmäsidonnaisena ja kehittyvänä olentona. Me ikään kuin väistämme kehitysominaisuudet ja haluamme katsella kaikkia ihmisiä yhtä kehittyneinä -- siinä mielessä siis samanlaisina. Emme pysty erottamaan samanlaisuutta ja samanarvoisuutta toisistaan, ja koska haluamme kohdella kaikkia samanvertaisina, emme halua korostaa kehityksellistä erilaisuutta.

Kehityksen tosiasia on kuitenkin määre, joka kaikista ihmistä kuvaavista attribuuteista kuvaa nimenomaan ihmistä kaikkein parhaiten. Ihminen on nimenomaan kehittyvä laji, kehittyvä olento.

Meillä on lajityypillistä psyykkistä kehitystä ilmentävä kulttuurievoluutio, ja jokainen ihmisyksilö käy läpi lajityypillisesti hyvin pitkän lapsuuden kehittyäkseen oman aikansa ja kulttuurinsa täydellistämäksi aikuiseksi. Esimerkiksi se kehitysakseli, josta tässä nyt on kyse, kasvaminen syyllisyyden maailmasta syysuhteiden ymmärtämisen maailmaan, on kehityksellinen tosiasia.

Otetaan esimerkki josta käy havainnollisesti ilmi millaisista asioista puhumme. Lapsuuden ja aikuisuuden raja sijoittuu sukukypsyyden saavuttamisen tienoille, ja miltei kaikissa kulttuureissa on sukupuolisuuden aiheuttamaan ahdistukseen vastattu kehittämällä erityisiä rituaaleja siirtymävaiheen institutionaaliseksi hallitsemiseksi -- miehuuskokeet ovat tällaisia, ja esimerkiksi oma armeijamme on myöhäsyntyinen ilmentymä primitiivisten initiaatioriittien päälle keräytyneitä ja kerrostuneita historiallisia "järkisyitä".

Aggressiot ovat kuitenkin aina kehityksellisesti regressioita, ne elvyttävät lapsenomaisen tuhoamistarpeen. Siksi kokemukset kaikilta maailman sotarintamilta kertovat, että pahoihin paikkoihin joutuessaan terveet nuoret miehet raaistuvat ja elukoituvat varsin nopeasti niin, että raiskaavat vihollisen naisia ja tappavat lapsia. Sillä mitä strategit päämajoissa etukäteen kartoille piirtelevät tai mitä sotahistorioitsijat jälkikäteen erilaisista syistä ja seurauksista kirjoittavat, ei ole juuri tekemistä sen regression kanssa joka sotilaiden psyyken raaistaa. Sota on aina "lasten ristiretki" (Vonnegut).

Toinen esimerkki: joissakin vahvaa sukupuoliseparaatiota ylläpitävissä miesvaltaisissa kulttuureissa voi sukupuolinen jännite kasvaa niin suureksi että tapahtuu raiskauksia. Kun sukupuoliasiat tällaisessa kulttuurissa aiheuttavat tavatonta ahdistusta, raiskaajat torjuvat pahan olonsa lapsenomaisella aggressiolla -- tuhoamalla ahdistusta aiheuttavan raiskatun. Kulttuurin oikeusjärjestys on kehittynyt hyväksymään tämän. Millään niin sanotulla "järkisyyllä" emme voi käsittää miksi ja miten raiskauksen uhrista tulee raiskaukseen syyllinen -- ymmärrämme mekanismin vain jos tiedämme tarpeeksi kehityspsykologiasta ja psykoanalyysista.


3.

Psyykkisiin taantumiin, varsinkin silloin kun ne tapahtuvat joukkomittaisesti ja aiheuttavat koko kansan henkisen tason laskun, liittyy aina se tragedia, että taantuminen voi olla nopeaa, mutta se on myös peruuttamatonta, ja kokonaisen kansakunnan ja yhteiskunnan toipuminen voi kestää monien sukupolvien ajan. Näin on nimenomaan siksi, että lapsi sisällämme elää lapsen ehdoilla, ja tuhoutunut aikuisuus oli kehityksellistä kerrostumista, jolla lapsellisiin ominaisuuksiin oli saatu etäisyyttä. Taantuminen tuhoaa toipumisen edellytykset.

Toipuakseen pahasta regressiosta nopeammin ihminen tarvitsisi sellaista kokonaisvaltaista ymmärrystä, jossa hänen psyykensä kaikki kerrokset olisivat läsnä ja vaikeiden asioiden käsittely eläytyvän järjen neuvoin kävisi päinsä. Pahasti regressoitunut yksilö tarvitsee ulkopuolista apua. Sellainen on mahdotonta, jos kyseessä on joukkomittainen taantuma.

Vaikka esimerkiksi sotatapahtumia kerrattaisiin sodan jälkeen miten paljon tahansa, pääasia, eli psyykkisen taantuman merkitys, jää käsittelemättä. Joku kirjallinen intellektuelli saattaa puhua toisesta maailmansodasta "lasten ristiretkenä", mutta sotahistorioitsijat jäävät ikään kuin selittämään käsittämätöntä raiskaustapausta miettien mitkä järkiperusteet siihen johtivat.

Suomalaiset eivät ole voineet omassa historiassaan koskaan täysin kehittyä psyykkisesti, koska olemme olleet vuosisataisesti alistettua kansaa. Suomen kieli on ollut alamaisten kieltä, ja meitä on hallittu vieraalla kielellä ja ajattelulla. Olemme historiastamme sisäistäneet dualistisen, kaikkea aina kahtiajakavan ajattelun, kahden kerroksen, kahden totuuden, kahden rintaman ajatuskaavan. Kun itsenäistyimme, nämä historialliset psyykenkuviot kääntyivät välittömästi sisäänpäin meitä itseämme vastaan, ja kävimme keskenämme erittäin verisen veljessodan.

Kahtiajakautuneisuus on historiallisesti alistetun kansan kohtalo. Meillä ensimmäinen kaikkien mielipidesuuntien toiminnan sallinut demokratia syntyi eräänlaisena historiallisena onnenkantamoisena hävityn maailmansodan jälkeen -- ja niin syvä oli sotatrauma, että kesti kymmenen vuotta sodan päättymisestä ennen kuin ensimmäinen sotakokemuksia varsinaisesti rintamamiesten näkökulmasta käsittelevä romaani, Linnan "Tuntematon sotilas" ilmestyi. Tämä aikaviive kertoo jotain siitä miten paljon ja miten kipeää traumaa yhteiskunnan pinnan alle oli matkan varrella patoutunut.

"Tuntemattomasta sotilaasta" tuli sitten kansakunnan kaikkien aikojen eniten myyty "varsinainen" romaani -- kun emme ota huomioon kouluopetuksessa käytettyjä "Seitsemää veljestä" ja "Vänrikki Stoolin tarinoita". -- Linnan romaani loi myös uudet pohjat sotatapahtumien tiedolliselle käsittelemiselle. Siinä asetettiin vastakkain saksalaissuuntaus ja suomalaismotivaatio, ja tuotiin julki kaksijakoisuuttamme kuvastava johtamiskulttuurien ero lammiolaisen ja koskelamaisen johtamistyylin välillä.

Mutta huolimatta näistä Linnan hyvin asettamista lähtökohdista, kaksijakoisuus jatkui keskustelussa sotatapahtumista. Vaikka historiantutkimus on vähitellen onnistunut romuttamaan myös tiedollisella tasolla taantuneita uskomuksia "yhtenäisen Suomen puolustustaistelusta itsenäisyyttä uhkaavaa ikivihollistaan vastaan",  silti sekavat sotakeskustelut täyttävät yhä mielipidepalstoja, ja mitä lapsenomaisimpia reaktiivisia kannanottoja saadaan yhä kuulla vaikutusvaltaistenkin ihmisten suista.


4.

On kaikenkaikkiaan aika omituista, miten monien sukupolvien ajan sotien rasitteet saattavat jossain kansakunnassa elää. Kun konfliktintutkijat toteavat, että kaikkien sotien olennaisimmat rintamalinjat muodostuvat sotaa käyvän valtion sisällä, se suomalaisten suhteen on on varmasti kaksin verroin totta. Juuri sellaisestahan myös nyt eduskuntatasolla herätetty ja herännyt keskustelu sotasyyllisten tuomioiden "oikaisemisesta" on osoitus.

Pyytäisin kiinnittämään huomiota siihen miten äärimmäisen taantuneeksi kielenkäyttö tällaisissa keskusteluissa muuttuu. Ryhmäpsykologinen regressio nostaa pintaan "kunnian" ja "häpeän" kaltaisia tuntoja ja käsitteitä, ja monissa puheenvuoroissa puhutaan "suomalaisista" ikään kuin jokainen joka ei ole puhujan kanssa samaa mieltä olisi epäsuomalainen.

Keskustelun henki on äärimmäisen regressiivinen ja selvä. "Jos et ole puolellamme, olet vihollistemme puolella."

Jos kuin sattumoisin tähän samaan aikaan esitettävä TV-1:n draamatuotantoa oleva ja Hannu Salaman romaaniin perustuva, sodanaikaisen tamperelaisen "vastarintaliikkeen" surkuhupaista toimintaa kuvaava näytelmä "Siinä näkijä missä tekijä" jossain ylimalkaan onnistuu, se onnistuu nimenomaan kaiken sen kaikkia osapuolia koskevan psyykkisen taantuman osoittamisessa joka sota-ajalle aina ja kaikkialla on ominaista. Sitä todellakin oli puolin ja toisin -- ja siinä suhteessa kömpelön todellisuuden kömpelö dramatisointi on kuin onnenkantamoisena löytänyt jyvän.

Se on oikeastaan ainoa opetus, jonka sodista voi saada. Valitettavan harva tämän opetuksen saa, muutama kirjallinen intellektuelli kenties.

Hanke sotasyyllisyystuomioiden "purkamisesta" lähtee liikkeelle siitä toteamuksesta että sotasyyllisyystuomiot perustuivat taannehtivasti säädettyyn lakiin. Sitä tosiseikkaa, että tuomioiden purkaminenkin on periaatteessa vain samaa naurettavaa ja epätoivoista uusien nimilappujen liimaamista historian taantuneiden jaksojen päälle, kukaan ei näytä ymmärtävän.

Emme me kansana tarvitse oikeutta. Ei kukaan oikeutta tarvitse, ei siitä ole hyötyä muussa kuin keskinäisten jakojen tekemisessä. Sitä kiihkoa meillä on jo historiassa tarpeeksi. Tarvitsisimme kansallista psykoanalyysia ja itseymmärrystä. Valitettavasti tällaisissa yhteyksissä ymmärrys ottaa taas monta askelta taaksepäin.

Sotasyyllisten tuomioiden "oikaisemisessa" ei varmasti ole sinällään mitään pahaa. Pitäisi vain ymmärtää ettei siinä ole mitään hyvääkään. Sillä ei todisteta yhtään tapahtumaa toiseksi, ei yhtään ideologiaa toista paremmaksi, ei myöskään sitä että oikaiseminen todistaisi meidän elävän "oikeusvaltiossa". Emme me nimittäin elä missään oikeusvaltiossa, vaan yhä omia sotatapahtumiaan kuuliaisen historian mallioppilaan tavoin kertaavassa ja yhä lapsentasoista "ristiretkeään" käyvässä valtiossa, jossa kaikki yhteiskunnalliset kahtiajaot taas koko ajan ovat pahenemaan päin.


5.

Suuri kysymys suomalaista sotahistoriaa koskien nousee kansallisen kahtiajakautuneisuutemme pohjalta, ja tämä kahtiajakautuminen on eri aikoina saanut erilaisia ilmauksia.

Nyt nousseissa keskusteluissa sotasyyllisten tuomioiden oikaisemisesta vanhat jakolinjat taas elävät hieman erilaisissa ilmiasuissa. Vaikka vanha militaaris-isänmaallinen paatos onkin hankkeen puuhamiesten ja innokkaimpien kannattajien aatteellisena pontimena, historiantulkinnassa yritetään nyt Suomen erityisasemaa kirkastaa siihen suuntaan että myös "sotasyylliset" nähtäisiin enemmänkin historian uhreina kuin hyökkäyspolitiikan aktiivisina tekijöinä.

Näin syntyy uusi yleinen käsitys yleensä historiasta. Huomautan, että se vain näennäisesti entistä terveempi käsitys. Pahoin pelkään että se on itsessään aika taantunut ja lapsellinen käsitys. Siinä jotkut "historian voimat" myllertävät samalla tavalla kuin syyllisyysmagia lapsen ajattelussa. Se ei enää pyri erittelemään syitä ja seurauksia, mutta toisaalta ei myöskään tajua sitä lapsenomaisuutta joka kaikenlaatuisiin "ajopuuteorioihin" kytkeytyy.

Jos olisin ilkeä, viittaisin tässä tapaan, jolla Hitler perusteli omaa sotapolitiikkaansa. Hän näki sen historian sanelemana, historian velvoittamana. Hän sanoi tekevänsä vain sen mikä olosuhteissa oli välttämätöntä tehdä. Ellei hän tekisi niin kuin teki, joku toinen olisi joka tapauksessa ollut pakotettu tekemään saman. Hänelle asiat olivat itse luonnonjärjestyksestä johtuvia, hänet oli korkeampi historian voima pannut siihen henkilökohtaiseen asemaan jossa hän oli. -- Myös natsi-Saksan varsinainen aatefilosofi Alfred Rosenberg esittää nämä täsmälleen samat "historialliset" argumentit teoksissaan.

Nürnbergin sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä totalitarismin haasteeseen vastattiin taannehtivasti sovelletulla uudella oikeusperiaatteella, syyttämällä natsijohtajia "rikoksista ihmisyyttä vastaan". Tämä termi nousi -- kuten historiassa uudet totuudet usein nousevat -- vastakohtana edeltävälle "totuudelle", eli totalitarismissa tapahtuneelle depersonalisaatiolle, yksilöllisen vastuun katoamiselle.

Historiallisesti on huomattavaa, että myös YK:ssa muotoiltu "Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus" otti lähtökohdakseen nimenomaan yksilöoikeudet ja -vapaudet, ja määritteli oikeusperiaatteen nimenomaan eurooppalaisen yksilöindividualismin suunnasta.

Oikeusvaltiosta voidaan nyt puhua siellä missä järjestelmä on pystynyt takaamaan kansalaisten ihmisoikeudet. Huomatkaa, että määrittelemme ihmisoikeudet nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Sen sijaan ryhmäpsykologisella regressiolla, jossa "kunnian" ja "häpeän" käsitteet nousevat puheissa pintaan ja muutkin ulkoaohjaavat normimoralistiset tunnot alkavat määrätä kokemuksia ja käyttäytymistä, ei ole yksilön oikeuksien ja vapauksien kanssa mitään tekemistä. Taantuminen sellaiseen regressioon tekee meistä vain kyvyttömämpiä oikeusvaltion toteuttamiseen.

"Oikeutta" joukkomittaisen psyykkisen taantuman suntaan ei ehkä kannata ollenkaan perätä, koska sitä saavutetaan vain ymmärryksen kustannuksella.
 

6.

Sellaiset käsitteellistykset kuin "rikos ihmisyyttä vastaan" ja "Ihmisoikeuksien Yleismaailmallinen Julistus" jättävät sisälleen ristiriitoja, jotka johtuvat siitä että fokus on niin individualistinen, eikä näissä yhteyksissä eritellä niitä ominaisuuksia, joita ihmisyhteisöjen pitäisi täyttää jotta yksilöoikeudet niissä voisivat toteutua.

Tällainen ristiriita koskee tyypillisesti esimerkiksi uskontoja -- uskonnot ovat ryhmäpsykologisia ilmiöitä, ja vaikka julistaisimme että yksilöllä on täysi uskonnonvapaus, se ei ratkaisisi ongelmaa joka syntyy kun yhden uskonnon "ihmistä ja elämää suuremmat totuudet" joutuvat sietämättömään ristiriitaan toisen uskonnon vastaavanlaisten tunnustuksellisten "totuuksien" kanssa. Huomautan, että uskontojen "ihmistä ja elämää suurempi" tarkoittaa usein todellakin sitä ettei ihmiselämää kunnioiteta niin paljon kuin uskonnon "totuutta".

Ihmisoikeudet -- siis yksilöoikeudet ja -vapaudet -- voivat toteutua vain sillä edellytyksellä, että aivan kaikkien pitäisi ensin hyväksyä ihmisen ja elämän kunnioittaminen korkeimmaksi arvoksi -- todelliseksi arvojen arvoksi, oikeusperiaatteeksi, jolle kaikki muut arvot, myös uskonnolliset totuudet, olisivat alisteisia.

Yhdysvaltojen perustuslain ensimmäisessä lisäyksessähän pyritään johonkin tämänkaltaiseen. Sananvapauden suhteen se merkitsee kritiikin täydellistä vapautta -- jopa siinä mitassa kuin tsekkisyntyisen ja moraaliltaan koko tuotannossaan lahjomattoman elokuvaohjaaja Milos Formanin kuin sattumoisin viikolla TV:ssa esitetty filmi pornokuningas Larry Flyntin ja saarnamies Jerry Falwellin oikeustaistelusta -- "Minulla on oikeus" -- osoittelevasti todisti.

Kysymys yleisestä kyvyttömyydestämme käsitellä joukkomittaista regressiota kytkeytyy kysymyksiin kyvyttömyydestämme käsitellä esimerkiksi uskonnollisten ryhmien ryhmäpsykologista tunnustuksellisuutta ja taantuneisuutta. Olemme omaa sotahistoriaamme lapsenomaisesti laastaroiva kansa, joka papukaijamaisesti toistelee oikeusvaltiomantroja kykenemättä kuitenkaan minkäänlaiseen kritiikkiin esimerkiksi ankaraa ja epäinhimillistä sukupuoliseparaatiota ylläpitävien uskonnollisten "kulttuurien" suuntaan.

Vielä pahempi tilanteemme on, jos ajattelemme maailman tämän hetken tosiasiallista valtauskontoa, taloususkontoa.

Kasvoton kaikkivoipa raha on luonut maailmaan taloustotalitaristisen koneiston, jonka rahaohjasteista kaikkivaltaisuutta esimerkiksi eilen illalla kuin sattumoisin TV-1:ssa nähty laaja dokumentti vuoden 2008 pankkiromahduksesta -- "Sisäpiirin juttu" -- hyvin kuvasi. Kuten kuultiin, Obaman hallinto ei ole pystynyt lisäämään säätelyä tai hallintaa. Taloususkonnon totalitarismi on maailmalle varmasti pahempi uhka kuin mitä olivat fasistien tai kommunistien totalitarismit (George Soros).

Kuin sattumoisin, samaan aikaan kun joku kantaa kovasti huolta omien sotasyyllisyystuomioidemme oikaisemisesta, samaan aikaan valtakunnan pankkiherra päästää suustaan lausunnon, jonka mukaan köyhät ihmiset ovat itse syyllisiä omaan kohtaloonsa -- ilmeisestikin hyväosaisia lyhyempään elämäänsä ja runsaaseen sairasteluunsa -- koska eivät itse hoida terveyttään kunnolla. Kuin sattumoisin kokoomuslaisen sosiaali- ja terveysministerin pöydälle ilmestyy leikkauslista, jossa esitetään lääkekorvausten omavastuiden kasvattamista.

Kuin sattumaltako kansallisen keskustelun taso koko ajan romahtaa -- uskalletaan puuttua enää vain taannehtivaan oikaisuun seitsemänkymmentä vuotta vanhoissa asioissa, joissa mitään totuutta ei ole olemassakaan ja joilla ei enää pitäisi olla kenellekään mitään merkitystä? Kuin sattumaltako taloususkonto on tabu, jonka koskemattomuutta harjoitellaan mukahienotunteisella puuttumattomuudella maailman muiden epäinhimillisten uskontojen "totuuksiin"?

Kuin sattumaltako alkaa uhreista taas tulla syyllisiä?