Yrittäjä, militantti, moralisti ja muut yhteiskuntakeskustelijat

1.

Yhteiskunnallisen keskustelun näennäisiä vedenjakajia ovat erilaiset "katsomukset", keskustelunaihetta jakavat mielipiderintamat, joissa usein vaikuttaa taustalla jokin suurempi opillinen kokonaisuus, sellainen kuin kapitalismi tai sosialismi, tai yleisemmin oikeistolaisuus ja vasemmistolaisuus, konservatismi tai liberalismi, jne. Eduskuntavaalien jälkeen puhuttiin eurooppalaisuudesta vs. impivaaralaisuudesta, suvaitsevuudesta vs. rasismista, jne. Nyt presidentinvaaleissa vastakkain näyttivät asettuvan maaseutuasukkaille ominaisempi arvokonservatismi ja nuoren polven kaupunkilaisliberalismi, jne.

Jos eurooppalaiseen historiaamme katsotaan, eri aikakausien erilaisista ajattelulaaduista huolimatta on mahdollista sanoa, että jotkut perustavanlaatuiset vastakkainasettelut ovat toistuneet kuin kaikuina läpi aikojen. Jokin perusasennoitumisen kaksijakoisuus on ollut tyypillistä kaikille ajoille.

Vaikkapa antiikin spartalaiset ja ateenalaiset, Rooman valtakunnan stoalaiset ja epikurolaiset, Ranskan vallankumouksen jakobiinit ja libertaarit, oman aikamme konservatiivit ja uudistajat -- yhteiskuntien tukipylväät ja kuvienkaatajat -- tuntuu kovin houkuttelevalta sanoa että jokin sama rajalinja, jokin sama ominaisuus on jakanut ihmisiä kautta aikojen kahteen leiriin. Ei mitään uutta auringon alla, kun kuvaan tuli niinistöläisyys ja haavistolaisuus.

Kunkin ajan näennäiset opilliset vastakohdat, ismit, ovat todistaneet lähinnä kulloisenkin elämänmuodon tiedollista pintaa. Ne eivät ole olleet kahtiajakautumisen varsinaisia syitä -- niissä jokin perimmäinen kahtiajakautumistaipumus on vain saanut kulloisenkin ajallisen ilmentymänsä. Voimme toki tunnistaa jonkinlaista opillistakin yhteyttä eri aikojen "totuuksien" kesken, mutta kysymys perimmäisestä vedenjakajasta vain toistuu, kun pohdimme mitä on se "samanlaisuus" joka yhdistää esimerkiksi spartalaista militanttia ja omia sotaintoilijoitamme.


2.

Vastauksia on etsittävä paljon opillisia tunnustuksia syvemmältä, joistakin ihmisen peri-inhimillisistä taipumuksista. Niitä on enemmän kuin yksi, mutta voimme lähteä liikkeelle yhdestä kaikkein perimmäisimmistä -- sellainen on etologinen toimintadraivi, animaalinen alkuperäinen primitiivinen viettienergia ja toimintatarmo, joka tuntuu toisia ihmisiä ajavan jatkuvaan "saalistamiseen" ja lakkaamattomaan toimintapakkoon.

Tunnemme kaikki ääriesimerkkejä tällaisen etologisen toimintadraivin riivaamista ihmistä, esimerkiksi yli-innokkaista "yrittäjistä", jotka eivät lakkaa piiskaamasta itseään ylitöillä sallimatta sen enempää itselleen kuin alaisilleen lepotaukoja tai löysäilyä -- sanomattoman ahkeria ihmisiä, jotka lopulta kaatuvat sappaat jalassa ja joista kirjoitetaan kiittäviä arvosanoja sanomalehtien muistokirjoituksissa.

Etologisen toimintadraivin riivaamalle ihmiselle itse toiminta on olennaisinta, se on ratkaisu kaikkeen. Ajattelemaan pysähtyminen on ahdistusta aiheuttava kauhistus, jota paetaan toimintaan. Toimintadraivi sumentaa ajattelun ja sekoittaa myös yleisen psyykendynamiikan -- asiat eivät varsinaisesti ala mistään eivätkä lopu mihinkään, kaikki tapahtuu kuin putkessa, jatkuvassa tunnetyhjiössä, jota yritetään tyydyttää kilpailemalla itsensä ja toisten kanssa yhä tiukemmin.

Koska tervettä dynamiikkaa ei ole, kyky päämäärät ja keinot erottelevaan päämäärärationaalisuuteen puuttuu. Järki ei kerro, mikä on päämäärää mikä keinoa -- ja lopulta koko elämä muuttuu pelkäksi keinoksi, jatkuvaksi tavoitteluksi, yhä uusien ja uusien epämääräisten päämäärien määrittely-yrittelyksi, koskaan missään mitään mielenrauhaa tavoittamatta.

Sanomme tätä ominaisuutta usein "ahneudeksi" tai "kyltymättömyydeksi", ja toisaalta taas joissakin opillisissa yhteyksissä sille on annettu tekopyhiä positiivisia käsitesisältöjä, sellaisia kuin mainittu "yrittäminen", tai "dynaamisuus", "bisnesvaisto" tai "sijoitusnerous", tms -- mutta inhimillisesti katsoen kyse on selvästi psyykenvammasta ja elämänmittaisesta onnettomuudesta.

Tällaisen vammaisen perusinhimillisyyden varaan on toki rakentunut myös opillisia "totuuksia", joista emme osaa olla niin huolissamme kuin varsinaisista mielen sairauksista. Emme, vaikka aihetta varmaan olisi. Kilpailuyhteiskuntaa ylläpidetään vääristyneillä talousopeilla, joissa päämääriä ei pystytä eksplikoimaan vaan kuvitellaan itse jatkuva toiminta ja "kasvu" sinänsä talouden varsinaiseksi sisällöksi. Harhaiset uskomukset "jatkuvan talouskasvun tarpeellisuudesta" pohjautuvat juuri etologisen toimintadraivin sairaalloisuuteen.

Syy miksi ahneudella ei ole rajoja on selvä: etologisen toimintadraivin riivaama ihminen ei saa tyydytystä mistään. Hän on kyvytön jäsentämään päämääriä ja keinoja erilleen toisistaan, eikä hän koskaan saavuta yhtäkään päämäärää. Sen sijaan että me nostamme tällaisen riivatun ihmisen esimerkkihenkilöksi, meidän pitäisi nähdä selvemmin hänen lävitseen. Hän ei ehkä ansaitse sääliä, ei siitäkään hänelle apua olisi, mutta hän voisi esimerkin sijasta toimia muille varoittavana esimerkkinä.

Siinä mielessä yhteiskunta tarvitsee ökyrikkaansa, vaikka ne paljon vahinkoa tuottavatkin.


3.

Etologisen toimintadraivin korostuminen teki siis ihmisestä "yrittäjän" ja vammautti päämäärärationaalisuutta. Toiseksi voisimme tarkastella sellaista itsekunkin ihmisyksilön kasvuun ja kehitykseen kautta aikojen kuulunutta tekijää kuin todellisuuspakoa ja karaistumista, ja sen vaikutusta mielen yleisiin rakenteisiin ja varsinkin "militaarimielisyyden" syntymiseen.

Sotilaallisuus on nimittäin läpi historian esiintyvä mentaliteettityyppi, juuri sellainen tyyppi-ilmiö, joka jonkinlaisen selityksen vaatii. Eivät nämä yli-innokkaat ja aggressiotaipumustaan parhaana ominaisuutenaan varjelevat sotapersoonat kautta aikojen ihan vain sattumalta voi olla sellaisia kuin ovat.

Mistään asiaperusteista militaarimielisyydessä ei voi olla kyse. Ihmisestä ei tule sotilasta siksi että hän valitsee joukon asioita joiden puolesta tai joita vastaan hän on halukas taistelemaan. Edes kaikista niistä jotka sattuvat syntymään keskelle kriisiä ei tule sotilaita. Vain tietty osa käyttää asiaperusteita kiihottuakseen taistelumielialaan. -- Suomessahan nuo "asiat" luontevasti liittyvät ryssävihaan, joka kuitenkin ilmiönä on paljon syvempää historiallista perua kuin sotakokemukset N-liiton kanssa. Siinä on kyse enemmänkin omista kansallisista ominaisuuksistamme ja omien "huonojen puoliemme" projisoimisesta venäläisiin.

Varsinaisesti sotaintoisuudessa on kyse jonkinlaisesta "ylikaraistumisesta", joka nousee vastareaktiona sellaisista tyypillisistä varhaislapsuuden vammoista, joista huono todellisuuden sietokyky yleensäkin on seurausta. Eli kun lapsi jostain syystä joutuu kokemaan vähän liian kovia -- kovia pettymyksiä, turhautumia, kaltoinkohtelua, pahoinpitelyä, ruumiillisia rangaistuksia, pelkoja, traumoja -- se kehittää itselleen mielikuvituksen ja korviketodellisuuden, johon se pahaa maailmaa pakenee. Mielikuvitustodellisuuteen sulkeutuminen on lapselle ominainen luonnollinen puolustusmekanismi, ja siellä missä sota riehuu ympärillä, sellaiselle on pienellä ihmisellä suunnaton tarve.

Sellaistahan meissä jokaisessa on jonkin verran. Mutta jos sitä on liikaa, psyyke hieman vääristyy. Tällöin jossain aikuiseksi kasvamisen vaiheessa todellisuuden kohtaamisesta muodostuu aivan ylimääräinen haaste, kynnys, jonka voittaminen tarvitsee ylimääräistä energiaa. Silloin muodostuu tuo perussävyltään hyökkäävä, aggressiivinen ja kaikkialla voitettavia hyökkäyskohteita hahmottava "sotilasmentaliteetti". Lapsuuden todellisuuspakoisuus täytyy kääntää vastakohdakseen, jolloin todellisuus koetaan haasteena.

Jos juttu muokataan paradoksiksi, se kuuluu: todellisuutta omiin romanttisiin kuvitelmiinsa paennut lapsi kehittää aggression, jonka varassa se "uskaltaa" käydä todellisuuden kimppuun.

Se, että todellisuudentaju tässä mekanismissa vähän häiriintyy, se ei tälle lapselle itselleen missään elämänvaiheessa paljastu. Koska meissä kaikissa elää pieni lapsi ja siis pieni sotilas, olemme taipuvaisia ottamaan opillistetut todellisuudentajun harhat "totuuksina". Kuin itsestään "todellisuus" muodostuu meille "pahaksi" jota vastaan on puolustauduttava. Monet meistä uskovat esimerkiksi että "tosiasiat ovat kylmiä", tai "nämä ovat kylmiä numeroita, kylmiä realiteetteja", jne.

Sotilasmielet ovat tietysti hyviä sotilaita. Minkään turvallisuustilanteen arvioijiksi heistä ei pohjimmaisen huonon todellisuuden sietokykynsä ja tosiasiallisen todellisuudentajuttomuutensa vuoksi ole, mutta eipä siitä kukaan mitenkään heitä voi estää. Onneksi sotilailla ei ole juurikaan päätösvaltaa -- paitsi tietysti yhteiskunnissa ja järjestelmissä, joissa lasten kaltoinkohteleminen on enemmän sääntö kuin poikkeus. Sellaisissa todellisuudentajuttomuus ja aggressiolla reagoiminen on yleisessä yhteiskuntailmapiirissä.

Sellainenhan me itse kansana olemme toistaiseksi, ja meillä taitaa olla sellainen myös naapurinamme.


4.

Olemme maalailleet kaksi ihmistyyppiä, jotka kaikissa historiallisissa "katsomuksellisissa" kahtiajaoissa asettuisivat samalle puolelle kaikkina aikoina vaikuttanutta mielipidevedenjakajaa -- ikuisten konservatiivien, ikuisten militaarien, ikuisten "oikeistolaisten" rintamaan. Pannaan jakoon vielä kolmas hyvin yleisinhimillinen tekijä, nimittäin tyyppimoraali.

Ihmisiä on moraalirakenteeltaan kahdensorttisia: on ulkoaohjautuvaa normimoraalia tunnustavia, ja sitten toisaalta sisäiseen empatiakykyynsä moraalitunnot perustavia omantunnoneetikkoja.

Sosiaalisuutemme "sidosaine" on laadultaan moraalinen. Siksi pohdiskelut moraalilaatujen eroista ovat niin olennaisia. Alkuperäisille, primitiivisille, reaktiiviselle, sosiaalisesti hyvin sitoville, ja varsin vähän liikkumavaraa yksilölle jättäville yhteisöille on ominaista normimoraali, jossa ei-toivotun tai kielletyn käyttäytymisen määrittely on jyrkkää ja sanktiointi ankaraa. Siinä teot ovat nimettyjä ja itsessään hyviä tai pahoja, eikä niitä ymmärretä esimerkiksi niiden motiiveja tai tosiasiallisista seurauksia tarkastellen. Kehittyneempi moraalin muoto on omantunnonetiikka, jossa hyvä ja paha eivät ole tiettyjä nimettyjä tekoja, vaan enemmänkin empatiaa tai sen puutetta, hyvää tai pahaa tahtoa, hyviä tai pahoja seuraamuksia.

Normimoraali ja omantunnonetiikka -- moraalifilosofiassa kehittyneet määreet -- ovat käyttökelpoisia yhteisön ja yksilön suhteen kuvailussa ja käsittelyssä. Moraalilaatujen kautta voidaan mielestäni määritellä yhteisöllistä kehitysastetta. Moraalissa on kyse yhteisön ja yksilön suhteesta, siis ryhmäsidonnaisuuden tosiasiasta. Eurooppalaisella uudella ajalla yhteiskunnat ovat kehittyneet lisääntyvän individualismin vaikutuksesta ainakin karkeasti ottaen jatkuvasti enemmän yksilönvapautta ja -oikeuksia kunnioittavaan omantunnonetiikan suuntaan.

Juridiikka ei tee oikeutta, jos se keskittyy normimoraalin tavoin määrittelemään tekoja niiden tunnusmerkistöjen kautta ja unohtaa oikeudentunnot. Laki ja oikeus ovat periaatteessa eri asioita. Normimoraalisuudesta oikeutuksensa ammentava juridiikka palaa alkukantaisen yhteisön valtarakenteisiin, ja normimoraalin vallitsemassa yhteisössä oikeus on aina laadultaan vahvemman oikeutta.

Kun eurooppalainen uuden ajan ajattelu valistusajalla loi pohjia demokratialle, yksi ideoista oli hajoittaa yhteiskunnan vallankäyttäjät päättäjiin, toimeenpanijoihin ja oikeudenpalvelijoihin. Moni ei tajua miten ratkaisevan askelen eurooppalainen kulttuuri ja sivistys tässä otti yksilönvapauksia ja -oikeuksia korostavan omantunnonetiikan suuntaan. 

Ulkoaohjautuvuus tai sisäsyntyisyys, normimoraali tai omantunnonetiikka -- sinä yksi läpi inhimillisen historian vaikuttanut vedenjakaja, jonka vaikutuksesta ihmiset ovat joko "kovaluontoisia konservatiiveja" tai "hellämielisiä idealisteja".


5.

Yhteiskunnallisen keskustelun todelliset vedenjakajat voidaan nähdä kaikkien päivänpuheiden ja -aiheiden läpi, kaikkien mielipiderintamalinjojen taustalla. Se intohimojen sumennus, joka keskustelua rasittaa, estää meitä näkemästä millaisista mentaalisista tekijöistä erilaiset mielipiteet muodostuvat.

Aivan harhaisesti kuvittelemme, että erot muodostuisivat eri "perusteista" kannanotoissa. Itse asiassa itse asioilla on varsin vähäinen rooli mielipiteiden muodostumisessa -- aivan toiset seikat ovat oleellisia. Perusteluilla on likimain kulissien rooli -- perusteellisilla perusteluilla vain hyvin "uskottavien" kulissien rooli.

Miettikääpä esimerkiksi sitä merkillistä ilmiötä, etteivät vakiintuneiden puolueiden vakiintuneet valtasuhteet yleensä paljoakaan muutu vaaleissa. Jos ne muuttuvat poikkeuksellisesti, kuten ne viime vaaleissa ovat muuttuneet, silloin voimme vaistota erityisen käymistilan ja uhkaavan kriisin yhteiskunnan pinnan alla.

Protestiaaltoja tulee ja menee -- suuressa historiallisessa kokonaiskuvassa vakaiden aikojen mielipidejakautumat näyttävät yllättävän pysyviltä. Kertooko se muka siitä että ihmiset ovat jatkuvasti eri asioista saman verran keskenään erimielisiä? -- No, puolueinstituutiot ovat eläneet yli pitkien aikojen, ja useimmat niistä aatenimistä ja asioista joiden ympärille puolueet on perustettu ovat vaihtuneet matkan varrella useaankin kertaan. Mikä siis ylläpitää tyypillisiä jakolinjoja, kuten jakolinjaa konservatiiveihin ja uudistajiin?

Enemmän kuin asiaperusteita keskustelussa tarvittaisiin mentaliteettierittelyjä, ja historiallisten jakolinjojen kulloistenkin nimien -- Spartasta ja Ateenasta Niinistöihin ja Haavistoihin -- sijasta tarvittaisiin oppitotuuksien psykoanalyysia. Kuten monesti todettu, me suomalaiset historiallisia traumoja ja alamaisasenteidemme rasitteita kantavana kansana tarvitsisimme kipeästi erityistä kansallista psykoanalyysia. Sen sijaan käymme käsittämätöntä käsitekärhämää esimerkiksi kansalaispalkasta.

Mikä estää näkemästä, että siinäkin käsitesekaannuksessa ovat vastakkain yhtäältä yrittäjämieliset, "kovan todellisuuden kylmät numerot" haasteena itselleen ja muille kokevat, kuriyhteiskunnan normimoralistiset tunnustajat, ja toisaalta sitten elämään ja yhteiskuntaan myötäsukaisemmin asennoituvat, talousjärjestelyihin vain väljinä keinoina suhtautuvat ja toisilleen vastikkeetonta vapautta sallivat omantunnoneetikot?

Kun aikoinaan luin Ravi Batran merkillisen kirjan "Suuri lama 1990" en voinut olla häkeltymättä kirjassa talousennustuksen perusteluina käytetyistä intialaissosiologi Sarkarin "typologioista". Ne vaikuttivat minusta todella oudoilta, täydellisesti todellisuudentajuttomilta -- mitä ne tietysti ankarasti tiedollisessa "opillisessa" mielessä ovatkin. Vasta paljon myöhemmin, siinä vaiheessa kun Batraa hehkutettiin ainoana joka oli onnistunut ennustamaan laman vaiheet oikein, aloin tajuta, ettei kyse ole "järkiperusteista" tavallisessa opillisessa mielessä.

Kyse on eräänlaisista ajallisen aktuellin käsitepinnan lävistävistä syvyyssuuntaisista ajattelun "pohjakosketuksista", joiden varaan voidaan rakentaa paljon tiedollista viisautta paikkansapitävämpi visio siitä mitä on tapahtumassa ja mitä tapahtumista seuraa. Juuri sellaista merkillistä "selvänäkökykyä" me tarvitsisimme päästäksemme selvemmille vesille näistä meitä riivaavista mihinkään päättymättömistä ja vain yleistä epämääräisyyttä ja erimielisyyttä lisäävistä yhteiskunnallisista "keskusteluista".