Talous ja tiedonfilosofia -- puhumisen turhuus

1.

Kolmen- neljänkymmenen viime vuoden aikana maailmassa on tapahtunut rahaekspansio, rahatalouden autonomisoituminen ja muuttuminen omaksi operaatioalueekseen, jolla toimimiseen talouden parhaat älyt keskittyvät. On tapahtunut rahatalouden ja reaalitalouden irtoaminen toisistaan, eivätkä puntit tässä kahtiajaossa ole menneet tasan, vaan lopputuloksena on ollut reaalimaailman alistaminen vastaamaan rahataloudessa puhallettujen arvokuplien lunastamisesta.

Tätä giganttista taloustodellisuuden muutosta kuvaavat luvut ovat hyvin selviä -- vielä 70-luvun alussa noin 95 prosenttia kaikista maailman rahaliikkeistä tapahtui reaalitaloudessa, eli ostettaessa ja myytäessä tavaroita tai palveluja, ja vain noin 5 prosenttia oli niitä, joissa ostettin ja myytiin rahaa itseään. Nyt nuo luvut ovat enemmän kuin päinvastaiset, enää muutama prosentti rahaliikkeistä tapahtuu reaalitaloudessa.

Vaikka luvut ovat selviä, silti suurin osa ihmisistä ei vieläkään ymmärrä, etteivät entiset, reaalitalouden maailmassa syntyneet ja siellä paikkansapitäneet taloudelliset "totuudet" enää päde. Elämme edelleen talouden "ikuisiksi" käsitettyjen sääntöjen mukaan, vaikka kaikki talouden "realiteetit" ovat kääntyneet päinvastaisiksi.

Näiden sääntöjen mukaan esimerkiksi velkaa "annetaan" ja "otetaan", ja velanantaja on velkaa myöntäessään armollinen ja velanottaja vastaavasti nöyrä -- ja jos velat uhkaavat jäädä maksamatta, velkojan oikeudet ovat ensisijaisia, velanottaja taas joutuu vastaamaan maksukyvyttömyydestään. Tällainen käytäntö oli sekä moraalinen että toimiva silloin kun valtaosa taloudesta oli reaalitaloutta, mutta onko se sitä enää maailmassa, jossa lainakauppa on aktiivista operatiivista toimintaa, joka on valmis lakaisemaan tieltään likimain koko reaalitalouden voidakseen toteuttaa omat puhtaasti numeeriset "lakinsa".

Rahatalouden ekspansiota voitaisiin ehkä kuvata sananparsilla. Entisessa reaalitalouden maailmassa velkaa syntyi kun joku "söi enemmän kuin tienasi". Asiat tulivat kuntoon, kun kiristettiin vyötä ja tehtiin ahkerammin työtä. Nyt aktiiviselle sijoitus-, laina- eli velkakaupalle syntyy sitä enemmän edellytyksiä mitä enemmän ihmiset tekevät töitä ja tienaavat. Ongelmamme eivät ratkeaisi, vaikka tekisimme töitä kymmenen kertaa enemmän ja ahkerammin -- se vain satakertaistaisi rahatalouden ylivallan ja "laillistaisi" sen operaatioita entisestään.

Sääntöjen muuttuminen päinvastaisiksi ei edes riitä -- erilaisia raha-arvoja synnytetään rahataloudessa niin paljon, ettei reaalitalous edes teoriassa pysty koskaan luotuja arvokuplia lunastamaan. Arvot elävät omaa elämäänsä, ostavat ja myyvät itseään ja toisiaan, ja seurauksena on ollut kaaos autonomisoituneen rahatalouden alueella. Se ei pelasta reaalimaailmaa, vaan vie viimeisetkin mahdollisuudet hallita talousajattelulla todellisuutta.

Meidän pitää nyt kysyä, miten tämä realiteettien päälaelleen kääntyminen on mahdollista. Miten "velasta" tuli uusi maailmanhallintamuoto, lainakaupasta vallan väline? Miten "raha" lakkasi olemasta vain mitta ja väline, ja siitä tulikin toimijasubjekti?


2.

Taloudella on moraalinsa, ja se on luottamuksen moraali. Rahaa rahana ei olisi olemassa ilman luottamusta. Luotamme rahan ostovoimaan -- laajemmin ottaen siihen että raha paitsi omaa arvoa, voi myös varastoida ja ikuistaa arvoa, ja siirtää arvoa kaupasta toiseen.

Tavallisesti rahateoriat tyytyvät toteamaan rahan olevan "arvon mitta" ja viittaavat "luottamukseen" jonkinlaisena sopimuksellisena asiana. Sopimuksellisuutta voidaan tällöin ajatella täysin järkiperäisenä elementtinä, jolloin luottamuksen moraalista komponenttia ei tarvitse vaivautua ajattelemaan. Tässä tapahtuu väärä järkeistäminen, jossa aivan olennainen laatutekijä putoaa talousajattelumme horisontin ulkopuolelle. Moraali on kaivettava esiin, jos mieli hallita raha-ajattelua.

Kaikki tuntemamme luottamus perustuu siihen perusturvallisuuteen jota varhaisessa lapsuudessa saamme osaksemme. Vastasyntynyt ihmislapsi on avuton olento, joka osaa vain huutaa nälkäänsä -- mutta kun ruokaa annetaan, vähitellen kasvaa luottamus siihen että tyydytys tulee ajallaan. Lapsi elää hoivaajansa kanssa symbioosissa, ja jokaisen pienen ihmisen tajuntaan piirtyy ensin hahmo "sinä", ja vasta myöhemmin muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin synnyn marssijärjesteyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken, minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.

Olemme lajityypillisesti sosiaalisia olentoja, ja sosiaalisuuden tosiasiasta seuraa myös moraalin tosiasia. Tapa jolla luottamus ja moraali kietoutuvat toisiinsa on meille lajityypillinen. Samaan lajityypilliseen synty-yhteyteen liittyy myös hoivaavan hahmon edustama kaikkivoipaisuus -- perusturvallisuus, perusluottamus ja kaikkivoipaisuus ovat jokaisen ihmismielen pohjalla olevia peruselementtejä, joiden varaan ja päälle kaikki myöhempi tieto rakentuu.

Kannattaa huomata, että nämä perusasiat ovat myös maailman kaikkien uskontojen tyypillisiä rakennusaineksia. Maailmasta ei liene tähän mennessä löytynyt ensimmäistäkään ihmisyhteisöä, jossa ei esiintyisi jonkinlaista uskonnollisuutta. Uskonnollisuuden on oltava jokin meille ominainen, kehityksellisesti alkuperäinen ajattelulaatu, ja sellaisena meidän tulisi sitä myös käsitellä ja ymmärtää -- sen sijaan että pidämme uskontoja oppeina, joiden opinkappaleiden "totuudellisuudesta" turhaan ja älyttömästi kiistelemme.

Tämä pitäisi ymmärtää myös maailman nykyisen valtauskonnon, taloususkonnon suhteen. Meidän pitäisi pyrkiä ymmärtämään niitä "rahaan" liittyviä inhimillisten perustuntemusten pohjatekijöitä, joiden varaan ajatushistoriassa kehittyneet "tiedolliset" talousopit ovat kehittyneet. Ellemme ymmärrä "rahan" olemuksessa toteutuvaa perusluottamusta ja rahaan liittyvää pohjimmiltaan uskonnollislaatuista kaikkivoipaisuuskuvitelmaa, älymme luistelee vain pintatasolla. Väittelemällä kapitalismista tai sosialismista järkeistämme vain numeroita tavalla, joilla numeroihin piiloutuva alkuperäinen magia ei meille paljastu.


3.

On tavallaan traagista, että ihmisen kaikki ajattelu aina perustuu johonkin pohjimmaiseen perusvarmuuteen -- perusturvallisuuteen ja perusluottamukseen. Vaikka ajatuksemme toisaalta muodostuvat myös kehityksellisesti myöhäsyntyisemmistä "tiedollisista" käsitteistä, ajattelumme rajat asettuvat siihen missä tiedolla voimme tukea varmuuttamme -- olemme hyvin vastentahtoisia ottamaan vastaan perusturvallisuuttamme uhkaavaa tietoa tai luopumaan perusluottamusta ylläpitävästä tiedosta.

Viime vuosisadan ehkä eniten keskusteltu tiedonfilosofi Ludwig Wittgenstein puhui elämänsä loppupuolella kaikelle ajattelullemme ominaisesta "varmuudesta", ilmiöstä, joka ilmeisesti on niin yhteisöille kuin yksilöajattelulle tyypillinen. Tämä "varmuus" on eräänlainen ajattelumme pohjatekijöihin kutoutuva kiinteä käsitteellinen runko -- jotain sellaista, jonka voisi kuvitella jonkinlaisena "annettuna totuutena" siirtyvän sukupolvelta toiselle. Vain tällaiselta annetun "varmuuden" pohjalta voi esimerkiksi kriittinen epäily tulla mahdolliseksi.

Tarvitsemme siis sekä annettua varmuutta että kriittistä epäilyä. Annettu varmuus pitää yhteyttä koko inhimillisyytemme perustavanlaatuisiin pohjarakennelmiin, perusturvallisuuteen ja -luottamukseen, kun taas kriittinen epäily toimii kehityksen ja muutoksen sekä lisääntyvän tiedollisen todellisuudenhallinnan työkaluna. Jos kysytään, mikä suhde näillä ihmiselämän erisuuntaisilla pyrkimyksillä on keskenään, meidän pitäisi epäröimättä myöntyä siihen että perustukset ovat olennaisia. Edistyminen perusturvallisuuden ja uudistumisen rajapinnalla on aina vähemmistövetoista ja pienimittakaavaista.

Tiedollinen edistyminen on ollut aina sitä että kehitämme uusia käsitteistyksiä, jotka kuvaavat todellisuutta aina totuudellisemmin. Saavutamme käsitteiden kautta todellisuudenhallintaa, ja tässä käsitteiden rukkaamisessa ovat olleet mullistavia erityisesti eurooppalaisella uudella ajalla vaikuttaneet ajatteluparadigmat -- empirismin, luonnontieteiden, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailmaa muuttanut vaikutus on ollut historiassa aivan ennennäkemätöntä.

Samaan aikaan kuitenkin talousajattelumme on jäänyt uskonnollisuuden asteelle -- siinä jyllää yhä keskiaikainen "ptolemaiolainen" maailmanjäsennys, kun talousajattelussa "realiteetit" asetetaan talousmaailman keskipisteestä, taloudellisesta toimijasta käsin. Samoin "rahassa" jäi elämään pohjimmiltaan uskonnollislaatuinen kaikkivoipaisuuskuvitelma. Nämä talouden uskonnollislaatuiset ominaisuudet ovat viimekädessä vastuussa siitä, että talousajattelun historiallisesti täydellistyessä rahan kaikkivoipaisuusominaisuudet ovat ottaneet vallan, rahatalous on autonomisoitunut ja irronnut reaalitaloudesta, eikä rahatalousajattelulla enää hallita todellisuutta.


4.

Opit, joilla talousrationaalisuutta uudella ajalla on muotoiltu, ovat kaikki harhaisia. Esimerkiksi liberalistinen talousoppi syntyi valistusajalla hyvin harhaisen, yli-ihanteellisen ihmiskuvan varassa. Yhteisön ja yksilön suhdetta ei aikalaisrationaalisuudessa koskaan käsitteellistetty hyvin -- päinvastoin, yhteisön ja yksilön suhde oli yksi koko aikakauden selvittämättömimmistä ongelmista. Niinpä liberalismissakin "vapaan toimijan" idealismi loi pohjat paradigmaattisille opillisille harhoille.

Vaikka ihmisen lajityypilliset yhteisöominaisuudet ovat ensisijaisia yksilöominaisuuksiin nähden, yhteisöt saivat eurooppalaisen uuden ajan individualistisessa ajattelussa väistyä yksilötoimijasubjektien tieltä. Individualismin harhat ovat kasvaneet sokeuden asteelle, ja nyt elämme hyvinkin atomististen yksilöyksikköjen todellisuudessa. Emme osaa edes ylimalkaan nähdä yksilöitä ryhmäsidonnaisina olentoina, emmekä talousajattelussammekaan pysty tekemään käsitteellistä selvyyttä yhteisöä ylläpitävän julkistalouden ja yksityisen talouden välille.

Julkistalouden ja yksityistalouden opillinen käsitteellistäminen on ollut harhaista, vain talousideologista ja -opillista, ja tästä käsitteellistämisen puutteellisuudesta johtuen myöskään raha-auktoriteettia ja sen roolia ei ole koskaan pystytty täsmällisesti määrittelemään. Siksi taloushistoriamme on sarja erilaisia yrityksiä sitoa rahan arvoa johonkin vakautta tarjoavaan absoluuttiin.

Puutteellinen raha-auktoriteetti on mahdollistanut rahaan jo alunperin liittyneen, pohjimmiltaan uskonnollislaatuisen kaikkivoipaisuuskuvitelman puhtaaksiviljelyn. Rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on loppujen lopuksi vain täydellistynyt muoto uudella ajalla tapahtuneesta yksilön ja yhteisön toisistaan eroamisesta, yksityistalouden ja julkisyhteisön eri suuntiin menevistä tarpeista.

Systeemivirhe syntyy, kun talouden kokonaisuudessa voidaan raha-auktoriteetteina toimivien legitimaatiolla luoda raha-arvoja, joille systeemin paraskaan mahdollinen toiminta ei riitä katteeksi. Voidaan siis esimerkiksi irrottaa systeemistä enemmän rahaa sijoituspääomaksi kuin mihin systeemin toiminnalla olisi varaa. Tätä ei pidetä kelvottoman, harhaisen ja huonon raha-auktoriteetin vikana, vaan siitä syyllistetään systeemi, reaalitalouden toimijat ja julkistalouden kautta tavalliset veronmaksaja-kansalaiset, joilta auktoriteetin sijoittamat luottosummat yritetään keinolla millä hyvänsä ulosmitata.

Systeemivirheitä ei nähdä, koska taloudelliset käsitekoneistot ovat historiallisesti kehittyneet yleisesti ottaen enemmän peittämään talousrationaliteetin heikkouksia kuin paljastamaan harhoja. Ne ovat olleet taloususkonnollisen perusturvallisuuden varjelua. Tässä suhteessa kumpikin liberalistiselle käsitteenmuodostukselle pohjautuva talousoppi, kapitalismi ja sosialismi, ovat yhtä etäällä realismista. Talousrationaalisuuden harhat olivat jo uuden ajan alussa talousajatteluumme sisäänrakennettuja, eikä niiden täydellistymistä voinut mikään estää.


5.

Jokainen joka edes jollakin tavalla ymmärtää miten syvältä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun rationaalisuusharhoista nykyinen rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoaminen on seurausta tietää, ettei millään systeemikorjauksilla voida enää taloutta vakaannuttaa. Kaikki korjausliikkeet vain tulevat lisäämään hallitsemattomuutta. Systeemissä ei ole sitä ominaisuutta, jonka varaan vakaus voisi rakentua.

Meidän on ehkä todettava taloususkonnosta sama minkä valistusajan kriittisin henki Voltaire totesi Herakles-huronin suulla yleisesti uskonnoista, suunnilleen: "Jos niissä olisi edes yksi totuuden siemen, se olisi jo vuosisatojen varrella siilautunut esiin ja loistaisi nyt totuutena kuin aurinko taivaalla."

Ehkä meidän olisi muutettava kaikkien talouspuheidemme sävyä. Kaikki opillinen väittely on tyhjää taloususkonnollista oppikiistaa. Siitä ei ole todellakaan sen enempää hyötyä kuin pitkän historian sivu on ollut hyötyä erilaisten uskonlahkojen kesikinäisistä oppiriidoista. Sytyttäviähän ne tietysti ovat olleet, ja paljon on inhimillisiä perustuntoja uskonnollisissa kysymyksissä myllerretty -- että tehdäänkö esimerkiksi ristinmerkki kahdella vai kolmella sormella -- mutta taloususkonto ei kyllä opillisella käsiterukkauksella muutu uskonnosta tiedoksi saati tieteeksi.

Vaikutusyritykset kannattaisi suunnata ihan asennetasolle. Ihmisiä pitäisi rohkaista buuamaan joka kerran kun joku numeerisesta "kasvusta" puhuva tai koottujen tai tyhjästä luotujen sijoitussummien legitiimisyyttä itsestäänselvänä pitävä päättäjä tai toimija avaa suunsa.

Taloususkonnon totuudellisuuden epäily ei enää riitä. Tämän uskonnon saarnamiehet tulisi jo nähdä naurettavina -- niin vilpittömästi kuin joku heistä itse omaan asiaansa uskookin.