Leipiintyneet sirkushuvit
Suomessa valitaan valtionpäämiestä pelikorteilla leikkien kaupallisen televisiokanavan taustanauretussa ja -huudetussa viihdekeskustelussa, jossa tosiaankaan ei esitetä ensimmäistäkään politiikan lähtökohtaiset käsitteet kyseenalaistavaa kysymystä.
Asiantuntijavieraina ovat vanhoillis-taloudellisesti orientoituneet EU- ja talouspiirien edustajat. Ei ensimmäistäkään yhteiskunta- tai talouskriitikkoa. Viimeinen vierailijapuheenvuoro taataan EK:n johtajalle.
Ehdokkaat saavat välilleen syntymään näennäisiä sävyeroja esimerkiksi kysymyksessä taloudellisen kasvun laatutekijöistä. Kukaan ei kuitenkaan täsmennä missä rajat kulkevat siinä suhteessa, onko talouskasvu päämäärä vai keino, ja mitä itsetarkoituksellisesta kasvusta seuraa. Siitähän on seurannut esimerkiksi tuloerojen kasvu, sijoituspääomien kasaantuminen, ja aktiivisen strategisen lainakaupan seurauksena ylipääsemätön velkaongelma.
Sosiaalisesta hyvinvoinnista -- tai pahoinvoinnista -- kannetaan suurta huolta. Kumpikaan ehdokkaista ei osaa kertoa mitä konkreettista valtaa aikovat käyttää hurskaiden toiveidensa toteuttamiseksi. Kumpikin vetäytyy kulissiinsa ja antaa ymmärtää että mielipidevaikuttajana toimiminen riittää. Ei se riitä.
Mitä tässä oikein ollaan nyt mukamas valitsemassa? Mitä tässä oikein ollaan tekemässä? Nähdäkseni lähinnä viihdeohjelmaa. Miten oman toivonsa jo menettäneen ja viimeisistä itsekunnioituksen rippeistään kiinnipitelevän kansalaisen pitäisi tällaisiin korttipelileikkeihin suhtautua? Miettiä kumpi on pienempi paha?
Minä ainakin totean että minua ei yhdistä tähän kansakunnan vaalisirkukseen yhtään mikään. Ei mikään. En näe että esitetyissä näytöissä olisi toistaiseksi tullut esille ensimmäistäkään edes todellisia ongelmia koskettavaa kysymystä. Esimerkiksi sitä tärkeintä kysymystä numeerisen rahan yleisestä legitimaatiosta.
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
"En näe että esitetyissä näytöissä olisi toistaiseksi tullut esille ensimmäistäkään edes todellisia ongelmia koskettavaa kysymystä. Esimerkiksi sitä tärkeintä kysymystä numeerisen rahan yleisestä legitimaatiosta."
"Näytös", on ollut harvinaisen turhauttavaa seurattavaa. Ehdokkailta, heidän kannattajajoukoiltaan sekä toimittajilta, näyttäisi puuttuvan uskallus asettaa kyseenalaiseksi esimerkiksi juuri reaali- ja virtuaalitalouden eriytymisestä aiheutuvat seuraukset, "markkinavoimien suuttumisen" pelossa.
Olen lakannut hämmästelemästä sitä miten poliitikot nimittävät realismiksi sitä että taloudellisten etujen ja ihmisoikeuskysymyksien mennessä ristiin ratkaistaan asiat talouden ehdoilla, mutta tapa jolla Niinistön huutosakki-kannattajat saivat Niinistön "realismista" vahvistusta ja varauksetta yhtyivät tähän "todellisuudentajuisuuteen" oli minusta kammottava.
Se kertoi synkkää kieltä siitä että kun johtaja antaa luvan unohtaa ihmisten kärsimys ja nostaa taloudelliset arvot välttämättömiksi "realiteeteiksi", niin sehän tuntuu äärimmäisen vapauttavalta myös niistä kannattajista joita talouden nimissä harjoitettu tosiasiallinen julmuus on mahdollisesti hieman mielen perukoilla ajatteluttanut.
Ja miten pitkä matka tällaisesta talouspoliitikon "realismista" on lähtökohtaiset käsitteet kyseenalaistavaan todellisuudentajuun. Kuka kertoisi näille einoille että mitä enemmän he numeroihin luottavat, sitä todellisuudentajuttomampia he ovat.
J Alfred Tanner: "Ja niinhän he olivat sen tuumanneet."
Kommentoin kommentillani Arhi Kuittisen "Hypevaalin poliittisin osuus leikattiin TV-lähetyksestä" blogissa, http://arhikuittinen.puheenvuoro.uusisuomi.fi/96291-merkityksett%C3%B6m%...
"Ja piti vielä lisäämäni, että "Järkeilkää vapaasti, mutta totelkaa" on myös vaikuttamisen mahdollisuuden harhakuvan luomiseksi propagoivan ja sen varassa toimivan fasistisen järjestelmän keskeinen piirre.
Bernardo Bertoluccin elokuva 'Il conformista' tunnetaan suomeksi nimellä 'Fasisti'. Elokuvan alkuperäinen nimi on kuitenkin kovin paljon puhuttelevampi ajassamme: vaikuttamisen illuusioon tyytyvän konformistisen mukautujan ihmistyyppi kun on vallitseva.
Hänelle/meille kaikille riittää kerran kuudessa vuodessa päästä leffaan, penkkiurheilijan rooli, kun varsinaiset matsit käydään jossain ihan muualla. Meillä ei ole sisua käydä kehään, vaan olla möllötämme omien kohtaloidemme sivustakatsojina.
Eläin tyytyy annettuun eli sunnuntaielämäänsä: se rupee kehräämään vatsa tyytyväisenä kermaa massussansa. Sille riittää hengissäpysyminen."
Konformismin rooli toteutuu suhteessa kasvottomaan auktoriteettiin -- suureen yhteiseen valheeseen, biologis-sosiologis-psykologisten ohjelmien tuottamaan mukautumiskuvioon.
Totalitarismin kasvottomuus on asia josta pitäisi puhua enemmän. Totalitarismi ei saa legitimaatiotaan "pyssyn piipusta", ei hierarkian väkivaltasuhteista, vaan totalitarismi on olemukseltaan nimenomaan tuota mukautumista, konformismia.
Totalitarismi on regressoituneen sosiaaliyhteyden muoto, jossa asiat "vain tapahtuvat". Juuri tapahtumisen depersonoitunut kasvottomuus on tunnusomaista. Tätä kasvottomuutta ikään kuin kompensoimaan nousee selvä käskyvaltahierarkia ja vahva johtajan rooli -- mutta itse järjestelmän legitimaatio ei synny väkivallasta vaan aivan erityisestä taantumasta kasvottoman vallan asteelle.
Yksiarvoinen, yhdenmukaisuuden paineen alla elänyt yhtenäiskulttuuri-Suomi mureni ainakin hieman ja joistain kohdilta kun yleismaailmallinen nuoriso- ja arvovallankumous kulkeutui tänne 60-luvulla.
Noita aikoja elämättömille on jokseenkin mahdotonta tajuta miten toivottomasta monoliittisesta valtiokirkollisesta yhteiskuntailmapiiristä Kekkosen masinoima "totalitaristinen demokratia" meidät nosti. Historiallinen sokeus, joka nimenomaan Kekkosen agitoiman muutoksen mitätöi ja näkee Kekkosen kaiken taantumuksen ja pahan vallan personoitumana, on myös jonkinlainen totalitarismiharha.
Tämä blogi syntyi kommenttina James Hirvisaaren kirjoitukseen, jonka otsikon "Kakkonen vai kuutonen" luin ensin väärin: "Kekkonen vai..."
Se assosioitui mielessäni eiliseen maikkarin vaalitenttiin niin, että kuvittelin suostuisiko Kekkonen koskaan leikkimään tuollaisia pelikorttileikkejä. Ajatus ravisteli rajusti minut hereille: hei, missä nämä konformistijätkät oikein menevät? Ovatko nämä pyrkimässä presidentiksi? Miten on mahdollista että valtakunta on vajonnut tällaiseen politiikan alennustilaan?
Ensin leikitään sanoilla, sitten sanotaan että kysymykset esimerkiksi lapsityövoimasta on unohdettava "realismin" nimissä. Ja yleisö mölisee hyväksyntänsä.
Onko se niin että abstraktin uhkan edessä ihmiset hakevat turvaa toisistaan ja yhteisöllisyys kurtistuu konformismiksi. - Tragedian aineksia on siinä, että se uhkaava vihollinen nyt on perussuomalaisuus ... ja jokainen näkee itsessäänkin tämän "pahuuden" ja yrittää sitä torjua?
Nyt ollaan ytimessä. Tuo kommentin toinen kappale. Juuri näin. Viittaan Seppoon.
Hyötyniemi
""... abstraktin uhkan edessä ihmiset hakevat turvaa...""
Uhka voi todellakin olla paitsi abstraktinen, myös suhteellinen. Vertaa depersonoivaa regressiota esimerkiksi siihen tosiasiaan että vain suhteelliset tuloerot ovat yhteiskunnallisen eheyden kannalta merkitseviä.
Jos yhteiskunta on haavoittuva -- kuten suomalainen yhteiskunta historiasta sisäistettyjen alamaisasenteiden vaikutuksesta on -- jo vähäisetkin tuloerot vaikuttavat masentavasti. Masennus on kansantautimme -- joka ei samassa mitassa vaivaa esimerkiksi ruotsinkielistä väestönosaamme.
Mutta puhuvatko presidenttiehdokkaat tällaisista asioista? Ei. Kumpikin esimerkiksi väistää täysin kysymyksen pakkoruotsin todellisesta merkityksestä historiallisen alistamisen jatkeena.
“valitaan valtionpäämiestä pelikorteilla”
Jokaisella pelaajalla on oma korttipakka. Kortteja verrataan ja keskustelussa huomataan kuinka minun pakassani on samoja kortteja kuin sinunkin pakassa, myös erilaisia kortteja.
Itse valintaa tärkeämpi on kuitenkin juuri tämä ehdokkaista käytävä arvokeskustelu.
Kun äänestyskoppiin astutaan, kortit ja peli jätetään taakse, mieli tyhjennetään. Edessä on vain arvo, arvovalinta.
""... tärkeämpi on kuitenkin juuri tämä ehdokkaista käytävä arvokeskustelu...""
Korttipakka toimii toisin kuin toivot sen toimivan.
En näe varsinaista keskustelua. Näen vain reagointia annettuihin "ismeihin", valmiina annettuihin avainkäsitteisiin, kliseisiin "keskustelunaiheisiin".
Mitkä ovat suomalaisen yhteiskunnan suurimmat ongelmat? Sekö, että jotkut kärsivät liian suuresta köyhyydestä? Vai se, että kansassa on niin paljon sivistymättömyyttä?
Mitä käytännön ongelmia digitaalisen rahan ylivallasta on toistaiseksi koitunut suomalaisten elämään?
Kaipa ne ongelmat yleisellä tasolla ovat juuri jotain tuon kaltaista -- että ajattelemme että vain liian köyhät kärsivät köyhyyden ongelmasta, tai että sivistyksessä ei voi olla kaikkia koskettavaa valuvikaa.
Eurooppalaisen uuden ajan ajattelun suurin ongelma saattaa olla talousrationaalisuuden jääminen ptolemaiolaiselle kannalle. Esimerkiksi virtuaaliraha mahdollistuu rahan kaikkivoipaisuuskuvitelman pohjalta. Jos yritetään vastata kysymykseen "mikä on virtuaalirahan suurin ongelma", ollaan hieman hakoteillä. Ei ole rahaliikettä, jossa virtuaalivirtaukset eivät vaikuttaisi.
Suomalaisuuden suurin ongelma on historiallinen roolimme alistettuna kansana. Herrakansamme ovat edustaneet eri kieltä ja eri ajattelua kuin me. Kahden kerroksen, kahden totuuden, kahden rintaman mustavalkoinen ajattelu on meille ominaista -- yhdessä pohjimmaisen huonon "omanarvontunnon" ja puuttuvan perusluottamuksen kanssa.
Voimmeko sanoa että historialliselta pohjalta puuttuvat perusturvallisuus on yhteiskuntamme suurin ongelma? Se että vaikka olemme epätoivoisesti yrittäneet luoda perusturvajärjestelmiä, niiltä tavallaan puuttuu pohja? Että vaikka järjestelmä toimisi ihanteellisesti -- mitä se ei suinkaan tee, kaikkea muuta -- niin silti historiassa kadonnutta luottamusta toinen toisiimme ei saataisi palautettua.
Esimerkiksi nuorten syrjäytyminen, josta kerrot -- ja joka tapahtuu siis siitä huolimatta että järjestelmämme ovat "verrattuina joidenkin muiden maiden vastaaviin järjestelmiin" hyviä -- ei korjaudu millään rahalla tai konkreettisilla syrjäytymisenesto-ohjelmilla. Siinä elpyy historiallinen huono-osaisuutemme suhteessa siihen mielen mustaan möykkyyn, jota parempaa ihmisyyttä edustava "menetyjien" yläkerros edustaa.
Suomalaisuuden suurin ongelma on historiallinen roolimme alistettuna kansana.
Onko vaikkapa ranskalaisuus sitten suomalaisuuden vastakohta, koska Ranskahan on ollut valloittajamaa ja suurvalta? Onko ranskalainen duunari tai keskiluokkainen tyystin erilainen suomalaiseen verrattuna?
Ranskassa on ainakin kulttuuritutkimuksen mukaan vallalla suurvaltakulttuuri, joka näkyy siinä, ettei siellä koulutettu ja ei-koulutettu ole enää missään tekemisissä keskenään, vaikka he olisivat käyneet lapsena yhdessä saman lastentarhan ja peruskoulun. Siellä on edelleen eräänlaiset säätyerot pinnan alla. Suomi on sen sijaan paljon tasa-arvoisempi maa. Duunari voi periaatteessa olla samassa saunassa yrityspomon kanssa, koska on sellainen perus Suomi-äijä meininki.
Lampelto
Kyllä kansat ovat erilaisia, niin alistajina kuin alistettuinakin. Olen sitä mieltä, että kansanluonne on käyttökelpoinen käsite, kaikesta siitä epämääräisyydestä huolimatta joka siihen joka suhteessa kuuluu.
Edelleen olen sitä mieltä, että nimenomaan kieli on se tekijä, joka muodostaa sosiaaliyhteyden. Täsäs ajatukseni on wittgensteinilainen: kieli ja ajattelu ovat yksi ja sama asia.
Jossain tajunnallisten alkuhahmojen käsitteenmudostuksellisessa hämärässä syntyvät yhdessä kielimuotojen kanssa ne psyykkiset perustunnot ja perusjäsennykset, jotka tekevät yhteisöstä yhteisön. Ja yksilöllinen eriytyminen on sitten kehitystapahtuma, eli sille on olemassa yhteisöllinen pohja jolta se tapahtuu.
Emme saa ajatella yhteisöä yksilöistä muodostuvana kokonaisuutena -- vaan on ajateltava täsmälleen päinvastoin: yhteisö on alkuperäinen elämänmuoto, sen pohjalta tapahtuu yksilöllinen eriytyminen. Kun katsomme yksilöä, meidän ei siis pidä ajatella häntä yhteisön atomaarisena rakennetekijänä, vaan on nähtävä yksilö niin, että jokaisen yksilöpsyyken pohjalla on kehityshistoriallinen alkuyhteisö.
Kansojen erilaisuudesta voisimme sitten mielipiteillä pitkälle, mutta varmasti voimme tuntea vain tämän oman suomalaisuutemme. En pidä kovin mahdollisena muiden kansojen tai "kulttuurien" syvää ymmärtämistä. Ja yksilön kannalta on niin, että yksilöllinen kasvu kohti autonomiaa voi tapahtua onnellisesti vain ihmisen oman yhteisön piirissä. "Monen kulttuurin" lapset jäävät "lapsiksi" jokaisen kulttuurin suhteen.
Valitettavasti ymmärryksemme näissä "ryhmäpsykologisissa" kysymyksissä ei ole kovin vahvalla tiedollisella pohjalla. Sitä tiedonalaa, jolla olisi yhteisön ja yksilön suhteeseen oikea näkökulma, ei koskaan ihmistieteidemme oppihistoriallisessa eriytymisessä syntynyt.
Meillä ei ole oikein muuta mahdollisuutta kuin eläytyä itseemme ja meissä vaikuttaviin yhteisöllis-kielellis-ajatuksellisiin perustoihin niin syvästi, että saamme jonkinlaisen kosketuksen oman minuutemme syvistä rakenteista.
Periaatteessa psykoanalyysi oli tällainen yritys: siinä yritettiin jäljittää psyyken pohjalta joitain pysyvämpiä rakenteita, sellaisia, jotka siirtävät tietynlaista ihmisyyttä "ikuisemmin" tai kehityshistorian välittäminä. Myös psykoanalyyttisessa ajattelussa palautetaan yksilö paitsi omaan kehityshistoriaansa myös yleisempien kehitystekijöiden, psykoanalyyttisen ihmiskuvan puitteistukseen.
Kun kerta suomalaisilla on kansallisena ominaispiirteenä on olla alistettuna kansana, niin tällähän tietenkin tarkoitetaan keskimääräistä alistetumpana muihin kansoihin verrattuna. Väite alistetusta kansasta sisältää tietoa, jolla suomalaisen kansan erityisominaisuutta voidaan verrata muihin.
Millä tavalla siis Suomen kansallinen alistus näkyy verrattuna esim. ranskalaisiin ja saksalaisiin esim. työväenluokan ja keskiluokan keskuudessa?
Lampelto
""... tällähän tietenkin tarkoitetaan keskimääräistä alistetumpana muihin kansoihin verrattuna...""
Ei tarkoiteta. Päättelyvirheesi on hyvin tyypillinen -- juuri noin me ajattelussamme etenemme yleiskäsitteiden varassa. Ajattele kuitenkin näin: ongelmana ovat lähtökohtaiset käsitteet -- eli kysymys, mitkä käsitteeet kuvaisivat parhaiten sitä mitä todellisuudessa havaitsemme.
Alistaminen, alistuminen ja alamaisasenteet ovat attribuutteja, jotka kuvaavat nimenomaan suomalaista ominaislaatua. Ne ovat attribuutteja jotka saavat käyttö-oikeurtuksensa siitä että suomalaiset elämäntunnot tulevat niillä kuvatuiksi.
Jos lähtökohtaiset käsitteet kuvaavat todellisuutta hyvin, niiden varassa voidaan siirtyä kuvauksesta selitykseen. Vielä tällöinkään ei pidä käsitteiden varassa mennä yli niiden rajojen jotka kuvausalue määrää. Jos näin tehdään, oletetaan implisiittisesti että kuvaukseen sisältyy jokin yleisinhimillinen vakio, jonka varassa yleinen tulkinta mahdollistuu.
Kuitenkin meidän on tällaisia yleisinhimillisiä vakioita tavoitellessamme otettava kokonaan toisenlaisia totuudellisuuden kriteereitä käyttöön. Voi olla että yleisinhimillisiä mittareita on -- ja itse olen puhunut siitä miten yhteisölle ominainen sosiaalisen sidonnaisuuden aste tai ryhmäsidonnaisuus voisivat olla yleisinhimillinen mittari, vertailuasteikko, jolle kaikki yhteisöt mahdollisesti voitaisiin sijoittaa.
Mutta kuten sanottu, tuossa suhteessa olemme oppihistoriallisista syistä aika avuttomia. Meillä ei ole ihmiskuvaa, jonka varassa "ryhmäsidonnaisuuden" ominaisuus nähtäisiin niin hyvin että sitä osattaisiin kuvata ja selittää.
Sillä ajatusvirheellä, joka tapahtuu kun yleiskäsitteiden varassa laajennetaan yksittäistä niin että kuvaavat attribuutit muuttuvat todellisuuden tulkintakategorioiksi, on monta nimeä. Wittgenstein sanoo, että yleiskäsitteillä on taipumus noitua ymmärryksemme. Ehkä kauimmas ulottuva historiallinen malli olisi antiikin kreikkalaisfilosofien harrastama sofismi.
Havaintoesimerkiksi sofismista kelpaavat esimerkiksi päivälehtien poliittiset pääkirjoitukset, joissa yleikäsitepöhö hukuttaa jokaisen konkreettisen todellisuuskosketuksen, tai vaikkapa nuo blogikirjoitukset, jotka Uuden Suomen toimitus nostaa tuonne "karuselliin" pyörimään.
Niissä tyypillisesti esitetään näennäistietoa joka muodostuu kun yleiskäsitteillä edetään "pohdiskelevaan" suuntaan -- ja kun teksti muuttuu tarpeeksi hampaattomaksi sanamuhennokseksi, se koetaan ilmiöitä "tasapuolisesti ja asiallisesti" käsittelevänä.
Kun digitaalisen rahan ylivallan hyökyaalto poispyyhkäisee olemuksemme, niin koulut homehtuvat, kuopat sortuvat, sillat romahtavat ja metroasemat täyttyvät vedellä, http://liikuttaa.ning.com/page/koti-putsattu
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 17 kommenttia