Vaalivalvojaiset pian Murdoch-kanavalle?

Maailmassa kenties eniten tv-draaman muotoja uudistanut brittinäytelmäkirjailija Dennis Potter kuoli haimasyöpään kesällä 1994, mutta ehti ennen kuolemaansa kirjoittaa loppuun käsikirjoitukset viimeiseen tv-sarjaansa, kaksiosaiseen "Karaokeen" ja "Kylmään Lasarukseen". Riipaisevassa jäähyväishaastattelussaan samana keväänä Potter esitti toivomuksen, että nämä toisiinsa kiinteästi liittyvät sarjat valmistettaisiin yhteistyössä BBC:n ja kaupallisen Channel 4:n kesken. Tämä toive toteutettiin.

Melvyn Braggin haastattelussa Potter kertasi elämäänsä ja uraansa ja tekemiään omaperäisiä draamaratkaisuja. Edellä mainittujen eräänlaisten testamenttitöiden lisäksi hänet tunnetaan meilläkin mm. sellaisista tv-sarjoista kuin "Pennejä taivaasta", "Laulava salapoliisi", Blackeyes" ja "Huulipunaa kauluksella". Näissä sarjoissa tehtiin monenlaista tv-historiaa, ja alan ihmisille ne ovat muodostuneet mittapuiksi joihin ammatillisia kunnianhimoja suhteutetaan ja joiden laatua tavoitellaan. Yksittäisiä ideoita, kuten mm. "huulisynkronin" käyttöä sulattamaan yhteen draaman juoni ja musiikkikappale, on sittemmin hyödynnetty paljon.

Tv-draaman muotojen vallankumouksellinen uudistaminen ei ole pieni ansio maassa, jolla on puolen vuosituhannen mittainen teatteriperinne ja jossa yhä vieläkin esitettäviä mestariteoksia kirjoitettiin jo silloin kun suohuuruinen savupirtti-Suomi eli omaa keskiaikaansa. Kun sellainen uudistaja puhuu, sietää kuunnella. Hän ei suinkaan tyytynyt puhumaan vain draamasta tai yleensä viihteestä, vaan yleensä elämästä, yhteiskunnasta -- ja tiedonvälityksestä. Hänen kritiikkinsä elämänmenon yleistä viihteellistymistä ja varsinkin tiedonvälityksen jatkuvaa kaupallistumista vastaan oli murskaavaa.

Hän hyökkäsi erityisesti suttujuttuja, juoruja ja ns. tittytainmentia -- tissiviihdettä -- tehtailevaa keltaista lehdistöä vastaan. Hänen kritiikkinsä kärkeen sijoittui mediamoguli Rupert Murdoch "Sun"-lehtineen. Potter oli jopa nimennyt haimasyöpänsä "Rupertiksi", ja "Sun"-lehti esiintyi ilkeänä kiristysvälineenä "Karaokessa". Kuten viimekesäisistä uutisista olemme lukeneet, nyt "Sun" on julkisuudessa ja oikeustoimien kohteena harrastamansa filmitähtien salakuuntelun vuoksi. Ikääntynyt Murdoch on kommentoinut kohua sanomalla: "Anteeksi."

Jäähyväishaastattelussa Dennis Potter totesi, että toimittajilla ja tiedonvälityksellä on pohjimmiltaan vain yksi valinta tehtävänään. Joko tyhmistä ihmisistä tehdään entistä tyhmempiä viihteellistämällä ja kaupallistamalla kaikki -- tai sitten edes yritetään tehdä heistä hieman viisaampia. Mielestäni se on aika selvästi sanottu. Kun tänä päivänä katson ympärilleni ja näen tämän varsin viihteenomaisen ja kaupallisten iltapäivälehtien lööppimasinoinnilla toteutetun presidentivaalinäytelmän -- yhteiskunnallisesti arvottoman näytelmän -- mieleeni nousee heti Potter ja hänen varoittavat sanansa.

Olemme joutuneet useamman viikon ajan joka tuutista työntyvän näennäisinformaation hukuttamiksi. Tv-kanavat ovat tuottaneet vaalitentin toisensa jälkeen, jokaisesta ehdokkaasta erikseen ja kaikista yhdessä. Toimittajat ovat hioneet kynsiään esittääkseen mahdollisimman teräviä kysymyksiä. Vai ovatko? Onko tuntikausia kestäneissä keskusteluissa koskaan esimerkiksi kysytty aikooko tuleva presidentti osallistua kutsuttaessa Bilderberg-kokouksiin, aikooko hän selvittää kenen suomalaisen rahoja kulkeutuu veroparatiiseihin, tai aikooko hän ylimalkaan ottaa kantaa rahatalouden ja reaalitalouden toisistaan irtoamiseen?

Onko määritelty täsmällisesti ensimmäistäkään asiaa jossa demokratian pitäisi olla nykyistä läpinäkyvämpi? Onko määritelty ensimmäistäkään ylisuurta liikevoittoa, tuloa tai palkkiota? Onko määritelty yhteiskunnan sosiaalisen eheyden ehtoja ja edellytyksiä? Olemmeko muka todella valitsemassa kansalle arvojohtajaa?

Toimittajat eivät ole terävöittäneet vaan tyytyneet lakkaamaan kynsiään. Ohjelmat ovat olleet imago- ja pukunäytöksiä, puheet ovat jääneet tyypillisen ympäripyöreän poliittisen klisehelinän tasolle. Natot ja eurot on huiskittu ilmoille ikään kuin niissä olisi kyse vain rintamalinjojen valitsemisesta -- vaikka niissäkin on kyse aseteollisuuden ja pankkirien yksityisistä rahoista. On puhuttu suvaitsevuudesta ikään kuin vastapuolueen suomalainen olisi maailman suvaitsemattomin ihminen. Arvojohtajuuden manifestoinnin huipulle on kohonnut ongelma homoudesta -- ikään kuin homous voisi olla jokin arvovalinta.

Voisimmeko keksiä toiselle kierrokselle yhtä pätevästi käsiteltäviksi joitakin vielä tähdellisempiä kysymyksiä? Miten olisi kysymys kynsisienistä tai jalkasilsasta, karpaamisesta tai kahvimausta, solmion väristä ja pituudesta? Suostuisivatko puolisot poseeraamaan rohkeissa valokuvissa, ehkä verkkosukissa?

Uutiset kertovat, että Rupert Murdoch on ostanut tv-kanavan Suomesta, Suomi-tv:n. Siitä tehdään suomalainen viihdekanava. Sensijaan että kyselemme ja vastailemme vaaligalluppeihin, meidän ehkä kannattaisi kysyä, miten monien presidentinvaalien päässä meillä vielä on tilanne, jolloin meitä on tyhmistetty tarpeeksi, jotta vaalivalvojaiset voidaan siirtää Murdoch-viihdekanavalle?

Ei siihen voi kovin kauan mennä. Nyt olemme jo likimain kyvyttömiä esittämään todellisia kovan luokan kysymyksiä, eikä demokratiamme suttuinen läpinäkymättömyys yhdistettynä suvaitsevaiston sisäsiistiin itsesensuuriin ja uumoilemaan sensuuriin tuota muuta kuin yhä tiukempaa silmien ummistamista. Vain kaupallisuutta suvaitsevaan utopiatotalitarismiin sijoittuva "Kylmä Lasarus" on kohta totta.