Kuinka Karl Marx tavataan

Yhteisöjen psykoanalyysia

Freudilaisittain on niin että jokaisen yksilöminuuden pohjalla on yhteisö. Yksilöllinen autonomia ja "aikuistuminen" on yksilön kasvamista irti symbiooseista ja sosiaalisesta sidonnaisuudesta, ja historiallisesti ottaen yhteisöt -- yksilöiden kasvukulttuurit -- kasvavat suuntaan jossa yhä suurempi yksilöllinen autonomia mahdollistuu.

Yksilö syntyy minne syntyy, eikä yksilöllä ole mahdollisuutta "valita" omaa "kulttuuriaan". Kulttuuri on vuosisatainen historiallis-sosiaalinen muodoste. Se punoutuu tuhansin tavoin niin perustavanlaatuisiin yksilöllisen tahdon tavoittamattomissa oleviin rakenteisiin -- aina elimistöllisistä reaktioista sosiaalisiin muodosteisiin kuten kieleen -- ettei sen "vaihtaminen", tms, ole mitenkään edes kuviteltavissa.

Kun joku maahanmuuttaja alkaa puhua itsestään "me suomalaisena", sitä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Jokaisessa suomalaisessa vaikuttaa ainakin tuhannen vuoden, tosiasiassa paljon pitempikin, historiallinen syvärakenne, ja on todella valitettavaa, etteivät juurettomat ihmiset voi tällaisia historian vaikutuksia itsessään tunnistaa.

Samalla oma historiantajuttomuutemme kertoo miten oma ajattelumme on eurooppalaiselle uudelle ajalle ominaisen individualismin sokaisemaa. Me tosiaan joukkomittaisesti uskomme "pikaterapioihin" -- että joukkojenkin tasolla "ei ole koskaan liian myöhäistä saada itselleen onnellinen lapsuus".

Yksilön kasvu irti oman kasvukulttuurin symbioottisista elämäntunnoista merkitsee "moniarvoisuuden" mahdollistumista. Silloin vain ihminen ja elämä ovat korkeimpia arvoja -- silloin kasvun tukirakenteet on omassa minässä "voitettu" ja "oma minä" kalibroitu yleisinhimillisten rakenteiden puitteissa. Tällainen yksilöllinen autonomiakasvu on ehjästi mahdollista vain yksilön omassa kasvukulttuurissa. Yksilö voi kasvaa irti vain omasta yhteisöpohjastaan, omasta kulttuuristaan.

Silloin on siis tavallaan onnistuttu nostamaan pää sen yhteisöllisen ryhmäsidonnaisuuden "vedenpinnan" yläpuolelle joka omassa kasvukulttuurissa vaikuttaa. Jokaisen yksilön pitäisi kehityksessään saavuttaa tällainen vaihe. Se on vaihe, jossa esimerkiksi "kielen" tietty ymmärryskynnys ylitetään, "voitetaan" -- on noustava kielen tikapuilla irti symbioottisesti määräävien käsitteiden maaperältä näköalapaikalle, jossa käsitteet eivät enää määrää ajattelua vaan ajattelu valitsee käsitteet.

Mutta kaikissa yhteisöissä yksilöllinen kasvu ei ole yhtä mahdollista. Yhteisöt, kulttuurit, ovat erilaisia sen vedenpinnan tason suhteen, joka yhteisössä yksilöllistymistä estää. On sosiaalisesti sitovampia ja toisaalta autonomiakasvua suosivia yhteisöjä. Tällaisten yhteisöominaisuuksien erottamisessa olemme individualismimme johdosta aika heikoilla -- ja kaiken lisäksi vielä pelkäämme syyllistyvämme ajatusrikoksiin, jos yritämme "voittaa" asiaan liittyvät epäselvät käsitteet.

Siellä missä käsitteet määräävät ajattelua, yhteisön ajattelu on tunnustuksellista. Siellä ryhmäsidonnaisuus on suurta ja yksilöiden elämää säätelee normimoraali ja -paine sekä yhteisölliset kunnian- ja häpeäntunnot. Pahin aste on fudamentalismi. Silloin ihminen ja elämä eivät ole korkeimpia arvoja, vaan korkeimmat arvot ovat ihmistä ja elämää suurempia. Primitiivisissä yhteisöissä, joissa perhe- ja sukuklaanit muodostavat valtarakenteet, on tyypillistä että symbioottinen tunnustuksellisuus läpäisee koko yhteisöä.

Eurooppalaisella uudella ajalla ajattelun valtavirta on vahvistanut ns. kartesiolaista paradigmaa. Se tarkoittaa subjektin ja objektin vastakkainasettumista, eriytyvää subjektia ja objektivoituvaa todellisuutta. Tämän ajatteluparadigman vaikutuksesta ovat eriytyvän subjektin puolella kehittyneet individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, objektivoituvan todellisuuden puolella taas empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

Tämän korostuneen yksilöajattelun vaikutus ihmisen historiaan on ollut valtava. Parissa vuosisadassa maailma on muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin koko ihmissuvun miljoonan aiemman vuoden aikana yhteensä. Eurooppalaisen uuden ajan individualismi on siis todellisilla vaikutuksillaan mitattuna kaikkein merkittävin ihmisen ajatushistoriallinen ilmiö.

Mutta samalla individualismi on lisääntyessään kasvanut osin sokeuden asteelle. Olemme menettämässä otettamme siihen miten jokaisen yksilöminuuden pohjalla on kuitenkin yhteisö -- ja yhteisön on täytettävä tiettyjä ehtoja ja edellytyksiä jotta yksilöllistymiskehitys voisi mahdollistua. Emme oikein osaa enää arvioida yhteisöjä -- sellaisia yhteisöominaisuuksia kuin esimerkiksi yhteisöjen ryhmäsidonnaisuus ja yksilöllistymistä määräävä "vedenpinta".

Eikä tuo "vedenpinta" edelleenkään ole eurooppalaisissakaan kansoissa kovin korkealla. Kaikkinainen edistys on yhä hyvin vähemmistövetoinen prosessi. Muutos kääntyy helposti ajatuskaaokseksi. Siksi käsitesekaanus on nyt yleinen ilmiö.

Esimerkiksi "moniarvoisuus" on aivan eri asia kuin "monikulttuurisuus". Tätä kuitenkin ymmärtää toistaiseksi aniharva. Itse asiassa nämä asiat ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. Tätä ei toistaiseksi juuri ymmärretä -- oman yhteiskuntamme "vedenpinta" ei vielä ole niin korkealla. Käsitesekaannus vallitsee, ajattelu on selvyyteen pääsemiseksi yhä liian tunnustuksellista, pureskelematta ulkoaopittuihin käsitteisiin takertuvaa.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (48 kommenttia)

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Gagarin

En julkaise kommenttiisi ujuttamaasi toimituksen toisaalla poistamaa tekstiä. Niinikään omat käsityksesi siitä mitä rivieni välistä voi lukea voit pitää ominasi.

J. Gagarin

Kyseistä tekstiä ei ole poistettu kommentistani, joten toimituksen kanta lienee ollut, että se on hyvä näyttää esimerkkinä siitä millaisiin äärimmäisyyksiin jotkut voivat suhtautumisessaan mennä.

Päätöksesi on valitettava, sillä poistamasi kommentti liittyy tähän blogiisi, jonka kirjoittamiseen eittämättä Husun blogi on osaltaan antanut kimmokkeen.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Gagarin

""... poistamasi kommentti liittyy tähän blogiisi...""

Ei liity.

Se käsitesekaannus ja tunnustuksellinen vahvistautuminen, jota mm. mainitsemasi blogi kommentteineen edustaa, kuin myös yhteiskunnassamme käynnissä oleva maahanmuuttokeskustelu jokseenkin kokonaisuudessaan, valuu tässä käytetyssä käsitteistössä haarukan piikkien välistä.

J. Gagarin

Eikö se liity?

Siinä tapauksessa on siis pelkkää sattumaa, että miltei samaan aikaan Husun blogin kanssa olet kirjoittanut omaasi lauseen: "Kun joku maahanmuuttaja alkaa puhua itsestään "me suomalaisena", sitä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa."

Mutta sattumaa mitä sattumaa, sorry!

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Gagarin

""... on siis pelkkää sattumaa, että miltei samaan aikaan Husun blogin kanssa olet kirjoittanut omaasi lauseen...""

Siis mitä? Ei se ole mitään sattumaa, vaan kyse on, kuten sanoin, siitä että tuo blogi kommentteineen, kuten jokseenkin kaikki yhteiskunnassamme käytävä maahanmuuttokeskustelu, putoaa oman haarukkani piikkien välistä.

Se ei siis mitenkään ole mukana siinä mitä esitän.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

"Jokaisessa suomalaisessa vaikuttaa ainakin tuhannen vuoden, tosiasiassa paljon pitempikin, historiallinen syvärakenne, ja on todella valitettavaa, etteivät juurettomat ihmiset voi tällaisia historian vaikutuksia itsessään tunnistaa."

Vaan tätäpä ei ole pystynyt todistamaan mitenkään pitävästi. Vasta epigenetiikka on tuonut jotain varmistusta kys. perspektiiville. Näyttäisi tosiaan siltä, että kannamme niin yksilöinä kuin yhteisöinä esi-isiämme mukanamme. Olisihan se kyllä ihme jos niin ei olisi. Vaan tässäkin asiassa se raja kulkee kyvyssä ymmärtää ja hahmottaa, luulen.

On ihmisiä, jotka eivät koskaan hahmota tiettyjä asioita. On ihmisiä, joille mikään ei johdu mistään ja yhteiskunnan palikat eivät ole missään suhteessa toisiinsa, vaan niitä voi muutella, vaihtaa ja poistaa, ilman mitään vaikutuksia. On vain yksittäisiä, irrallisia asioita ja ilmiöitä. On myös varsin todennäköistä, että asiaan sisältyy myös vakaumuksellisuutta, halua olla näkemättä syitä ja seurauksia, jotka ovat ristiriidassa oman maailmankuvan kanssa. Vakaumuksellisuus on ainakin minusta vastenmielisempää.

Silti, sodan keskeltä tulleella maahanmuuttajalla voi olla paljon enemmän yhteistä sotaveteraanien kanssa kuin esimerkiksi minulla, vaikka he väkisinkin ovat eri puolilla suhteessaan sotaan: toiset ovat täällä, koska eivät juosseet sotaa karkuun, toiset taas siksi, että juoksivat. Silti, minä olen seurausta, lenkki ketjussa. Maahanmuuttajan jälkeläinen on samassa suhteessa jonkun sadan, mahdollisesti jopa tuhannen vuoden päästä. En tiedä, miten sen voisi muutenkaan nähdä olematta epärehellinen. En, vaikka miten koittaisin hahmottaa toisin.

Huomaa, etten edelleenkään käytä sanaa "suomalainen", sillä se on käsitteenä edelleenkin niin huono, että se pilaa joka ikisen keskustelun.

J. Gagarin

"Vaan tätäpä ei ole pystynyt todistamaan mitenkään pitävästi. Vasta epigenetiikka on tuonut jotain varmistusta kys. perspektiiville. Näyttäisi tosiaan siltä, että kannamme niin yksilöinä kuin yhteisöinä esi-isiämme mukanamme."

Tuohon liittyy muuten mielenkiintoinen ilmiö. Jostain syystä Kiinasta länsimaihin adoptoiduilla lapsilla on aivan ylivoimainen kyky oppia nopeasti Kiinan kieltä, kun he jonkin aikaa alkuperäisessä synnyinmaassaan oleskelevat aikuisina. Siis siinäkin tapauksessa, että heidät on miltei vastasyntyneinä adoptoitu vaikkapa Suomeen taikka Ruotsiin. Tämä ilmiö on niin ilmiselvä, että mietin onko sitä koskaan tieteellisesti tutkittu mistä sellainen voi johtua.

Käyttäjän ReiskaRopponen kuva
reino ropponen

Lapsi kykenee tunnistamaan jo sikiöaikaisia ääniärsykkeitä.
Mainitsemasi kielellisen kehityksen ilmiö saattaisi liittyä siihen.

J. Gagarin

Saattaa olla. Itse olen kuitenkin ajatellut, että kyse on jonkinlaisesta motivaation ja identifikaation yhteisvaikutuksesta, kun kommunikaatiossa "vastapuolikin" tuntee toisen samanlaiseksi.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Estääkö jokin noita olemasta samaan aikaan totta?

J. Gagarin

Ei estä, eikä ole poissuljettua, että se "äidin maidossa imeminen" käsittäisi vielä liudan muitakin tekijöitä, joita ei ole tultu ajatelluksi.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ukkonen

""On ihmisiä, joille mikään ei johdu mistään ja yhteiskunnan palikat eivät ole missään suhteessa toisiinsa, vaan niitä voi muutella, vaihtaa ja poistaa, ilman mitään vaikutuksia. On vain yksittäisiä, irrallisia asioita ja ilmiöitä.""

Tämä on yksi ihmeellisimmistä ilmiöistä mihin vieläpä liian usein törmää. Ja näen ikääntyneempänä minulla on käsitys, että tämä ajattelukoherenssin totaalinen puuttuminen olisi sukupolvi sukupolvelta lisääntymässä.

Neil Postman kylläkin jo valitti samaa. Hän sanoi muistaakseni "Building a Bridge to the 18th Century" -teoksessa jotenkin niin, että nuorten kanssa puhuessa ei enää auta sanoa: "Katso, jos ajattelet tässä näin-ja-näin, et voi ajatella tuossa noin-ja-noin."

Nuoret nimittäin vain jäävät tuijottamaan ja tokaisevat sitten: "Mutta nehän ovat ihan eri asioita."

Olen näiden kirjoittelujen yhteydessä huomannut, että on olemassa keskustelijoita, joille kokonaisuuksien hahmottaminen on aivan mahdotonta. He sitten messuavat "turhasta sanahelinästä", jne. No, nämä täällä vastaantulevat eivät toki ole vain nuoria, ehkä ennemminkin päinvastoin.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Mielenkiintoista on, miksi noin on. Puhdas typeryys on aina anteeksiannettavaa. Kaikki olemme monellakin tapaa ja monessa kohtaa typeriä, emme mitään selvännäkijöitä.

Pelko. Paha tahto. Petollisuus. Hedonismi. Ne ovat kaikki syitä olla edes yrittämättä, jotka saavat minun karvat nousemaan pystyyn. Ymmärrän, että nuori ihminen ei välttämättä hahmota. Ymmärrän, että kokematon ihminen ei tajua. Ymmärrän, että tollo ei näe. Sitä en ymmärrä, että aikuinen ihminen väistelee. Sitä en ymmärrä, että normaaliälyinen ihminen leikkii idioottia vääristelläkseen asioita.

Teemu Tilaeus

''Mutta kaikissa yhteisöissä yksilöllinen kasvu ei ole yhtä mahdollista. Yhteisöt, kulttuurit, ovat erilaisia sen vedenpinnan tason suhteen, joka yhteisössä yksilöllistymistä estää. On sosiaalisesti sitovampia ja toisaalta autonomiakasvua suosivia yhteisöjä.''

Aatelisyhteisössä yksilö on yhteisön omaisuutta. Aatelinen on aina ollut ei-vapaa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jokaisen ihmisyksilön alkuperä on symbioosissa, ja perhe ja suku ovat primitiivisellä asteella olleet ne luonnollisimmat -- ja sitovimmat -- lähipiirit. Perhe- ja sukuklaaniyhteiskunnat ovat tyypillisesti miesvaltaisia, sosiaalisesti hyvin sitovia, niissä yksilön elämä on normimoraalin ja kunnian- ja häpeäntuntojen säätelemää. Ei niissä ole merkkiäkään mistään yksilönvapaudesta tai ihmisoikeuksista.

Niin oudolta kuin se ehkä jonkun mielessä tuntuukin, sieltä ne sääty-yhteiskunnan ja aatelistonkin ideat ovat kuitenkin alkujaan lähtöisin. Eivät ne ole kenenkään yksittäisen neropatin keksintöä. Niillä on varsin vahva yleisinhimillinen historia.

En ole sanomassa että tätä historiaa pitäisi kunnioittaa. Menneisyyden ymmärtäminen ei merkitse hyväksymistä, ei sitä että aatelisille annettaisiin oikeutus -- aivan päinvastoin. Täysin päinvastoin. Meidän pitäisi olla enemmän tietoisia inhimillisen kehityksen tosiasioista ja ottaa niistä paremmin vaarin.

Aateliset ovat merkillinen historiallinen reliikki. Kattavampi kysymys kuitenkin kuuluu: pitäisikö meidän ylipäänsä kunnioittaa primitiivisiä "kulttuureja" jonkinlaisen "kulttuurisen rikkauden" nimissä? Mielestäni ei. Minusta primitiivisissä kulttuureissa ei ole mitään hienoa. Ne ovat vain kehittymättömiä yhteisöjä, siinä kaikki.

Kulttuurirelativismissakaan ei ole mitään järkeä. Inhimillinen kehitys on tosiasia, joka panee kehityksellisiä arvoja paikoilleen. Kun esimerkiksi määrittelemme ihmisoikeudet nimenomaan korostetusti yksilöoikeuksina, jo se kertoo miten ratkaiseva merkitys eurooppalaisella uudella ajalla ja sen individualismilla on arvoajattelussamme.

Meidän pitäisi vain ajatella kaikkia näitä asioita enemmän, perusteellisemmin ja käsitteellisesti selvemmin.

Jari Jakonen



Seppo Oikkonen:
"Silloin on siis tavallaan onnistuttu nostamaan pää sen yhteisöllisen ryhmäsidonnaisuuden "vedenpinnan" yläpuolelle joka omassa kasvukulttuurissa vaikuttaa. Jokaisen yksilön pitäisi kehityksessään saavuttaa tällainen vaihe. Se on vaihe, jossa esimerkiksi "kielen" tietty ymmärryskynnys ylitetään, "voitetaan" -- on noustava kielen tikapuilla irti symbioottisesti määräävien käsitteiden maaperältä näköalapaikalle, jossa käsitteet eivät enää määrää ajattelua vaan ajattelu valitsee käsitteet."


Tämä toi mieleeni häivähdyksen viime elokuulta ja Tulevaisuuden tutkimuksenseuran Helsingin toimintaryhmän sähköpostilistalta. Haparoimme siellä pohtien formaalin kielen mekaniikkaa sekä toisaalta sitä miten ihmisen kielikynnyksen ylikäymistä voisi koittaa sanallistaa...

Lainaan tähän keskustelupätkän http://groups.yahoo.com/group/tutuhesa/message/6634 sellaisenaan, selventävien stilisointien kera

t. JJ

Radio-ohjelma Mikä Maailmaa Liikuttaa (Kuusela/Sjöstedt/Jakonen)
http://liikuttaa.ning.com/


Re: Kirjavinkki, Annikki Niku: Heidegger ja runon tie

Kiitos tästä pohdinnasta!

Sanan mahti on melkoinen ja ajatuksen ja kuvittelun. Vaikka niitä ei voi syödä eivätkä ne pidä lämpimänä, ilman merkityksiä ja sanan aukaisemia sisäisiä maailmoita tai mitä ne nyt ovatkaan, joita alla olevissa teksteissä niin hyvin kuvataan. Sisäinen maailma soi ja soittaa...

Tämä ulottuvuus ei ehkä ole kovin eksaktisti tieteellistä, mutta muistaakseni nerokkaimmat matematiikanopiskelukaverinikin puhuivat intuitiosta, aavistuksesta, jonka mukaan lähtevät liikkeelle ja rakentavat sitten aukottoman matemaattisen teorian. Sitähän minäkin olin epäillyt, ettei minulta johdonmukaista älyä puuttunut, mutta tajua eli noita oikeita aavistuksia kyllä. Mutta sitä ei kai voi opettaa kuin leikkimällä, runoilemalla, filosofoimalla...

Voisiko tutkimuksen kenttä avata tätäkin suuntaa lisää tulevaisuudessa? Missä mielessä tiede on ja tulee olemaan 'oivallustaidetta' ? Onko tämä se ulottuvuus, johon koneet eivät kykene? Ainakaan säveltämistä niille ei ole pystytty opettamaan vaikka paljon on yritetty - ja kuitenkin musiikki on matemaattista...

Täytyypä viritellä maailmaansa taas vaihteeksi Heideggerilla ja kumppaneilla - hitaasti imeskellen....

Päivikki Telenius



11.08.2010 11:42, Pentti Malaska kirjoitti:

"Noin viikko sitten oli Hesarissa hyvä kirja arvostelu Heideggerin filosofiasta ja hänen olemisen käsitteestään. Teki mieli hankkia kirja ja syventyä siihen sillä se mitä Wittgenstein sanoi - mielestäni vastaan sanomattoman lopullisesti maailmasta - samaa Heidegger sanoo olemassa olemisesta.

Ilman sitä (käsitettä, ajatusta, mielikuvaa...) ei voida tulle toimeen tietoisuuden ymmärtämisessä mutta sitä itseään ei voida varustaa millään määreillä tai mitään määrettä ei voida osoittaa olevan sen määrittävä ominaisuus. Toisaalta mitään määrettä ei voi olla ilman tätä määreetöntä määrettä ja jos joku haluaa niin ei vain se voisi olla mikä tahansa määre ja ne kaikki yhdessä.

Liekö tässä rakennusainetta Voiton kollektiiviselle tajunnalle, sillä jos se on todella kollektiivista niin se ei voi olla määritettyä vaan määreittä olemassa olevaa. Sellainen kait tulevaisuuskin on. Tulevaisuus on kaikki mikä on niin kuin olemassa oleminen on, ihmiset vain valitsevat jotain eritystä tästä "kaikesta mikä on niin kuin se on"."


11. elokuuta 2010 16.04 Jari Jakonen kirjoitti:

Myös 19.1.2010 ilmestyi hyvä Olli Sinivaaran arvostelu 'Filosofi sahasi runouden sydänpuuta' Annikki Nikun teoksesta 'Heidegger ja runon tie' (Tutkijaliitto):

http://www.hs.fi/kirjat/artikkeli/Filosofi+sahasi+...
http://www.tutkijaliitto.fi/index.php?page=shop.pr...



Otteita Sinivaaran tekstistä:

"Nikun tutkimus on ansiokas ja perusteellinen kartoitus kaikesta, mitä Heidegger runouden kautta ajatteli ja sanoi. Lukija pääsee kokemaan, miten intensiivinen hänen suhteensa runouteen oli.

Heideggerin olemisen ajattelu aukeaa kokemuksellisesti syvemmällä tavalla, kun sitä lähestytään runouskeskustelujen kautta. Lukija herkistyy olemisen arvoituksen pohdiskelulle.

Niku onnistuu muodostamaan Heideggerin runous-luennoista kokonaisuuden, joka tuo tämän tärkeän ja vaikean aiheen helpommin tavoitettavaksi suomalaiselle lukijalle. Yliopistotutkimuksen sivistystehtävä toteutuu.

Niku on tehnyt suuren työn Heideggerin jättimäisen tuotannon äärellä. Silti teoksen oppineisuus ei ole kuivan asiallista, vaan henkevää ja innostunutta. Nikun suhde tutkimuskohteeseensa tuntuu yhtä intiimiltä kuin Heideggerin suhde hänelle tärkeisiin runoilijoihin.

Myös Heideggeria tuntemattomalle runouden ystävälle kirjaa voi suositella. Mutta suositukseen liittäisin pienen varauksen, vai peräti varoituksen, kiireiselle nykylukijalle. Tässä tekstimaastossa matkan tekeminen on aina kovin hidasta, kehämäistä. Yksikään sivu ei tule loppuun luetuksi ja valmiiksi, ei vaikka kuinka lukee ja lukee. Runon tie jää aina kesken."

Lainaan Nikun 'Heidegger ja runon tie' teosta vapaasti liittyen Malaskan määreittä olemassa olevan pohdintaan ja tämän rinnalla olemista määrittävän eli olemista nimeävän eli ihmisen rooliin:

Nimeäminen on puhumista. Nimeäminen tarkoittaa näyttämistä, joka avaa, minä ja miten jokin on läsnäolossaan koettavissa. Nimi tekee tutuksi, mutta myös peittää.

Sana ei pelkkänä sanana takaa, tuleeko siinä sanaksi se, mikä on, vai onko se silmänlumetta. Olemuksellinen sana antaa yksinkertaisuudessaan usein sen vaikutelman, että se ei ole olemuksellinen. Ja se mikä komeudessaan on olevinaan ikään kuin olemuksellista, onkin vain ulkoa toistettua.

Puhe on kuuntelevalle toiselle. Kun toinen vastaa, on keskustelu. Keskustelua ei ole ilman muistavaa kuuntelua. Jokainen on keskustelussa myös edellä kulkeneiden kanssa sekä ehkä vielä enemmän jäljessään tulevien kanssa. Olemme muistava keskustelu ajassa - olemme historiallisesti. Tätä meitä historiallisesti määrittävää keskustelua jokainen toteuttaa omalla tavallaan.

Kielen itsensä olemuksesta saamme pakenevan häivähdyksen silloin, kun jokin koskettaa meitä, ahdistaa tai ilahduttaa, mutta emme löydä sanoja sen sanomiseksi. Kielen olemusta voimme kokea myös sinä sanojen paletista lausumaksi saattamisen hetkellä, kun keskustellessamme toinen lausuu esimerkiksi yhdessä eletystä tasokkaasta musiikista, kuvasta tai sanasta nasevasti. Siinä silmänräpäyksessä voi tapahtua: toisen osuvasta sanasta avautuu hulmahtaen auki uuden ymmärryksen horisontti olleeseen, joka jyristen ja kuohuen tulee yli nyt hetken minän ja avaa eteen uuden relevanssimaiseman kuvan edelleen toiselle sanallistettavaksi.

Tämä sanoiksi puetun tapahtuma tarjoaa meille näköalapaikan ympäröivään. Sen korkeus avaa eteemme syvyyden. Molemmat läpimittaavat seudullisuuden, johon voimme kotiutua. Ihminen on tämän olemisemme tapahtuman seudun vartija ja tulkki ja paimen.

Tämä silmänräpäyksellinen tapahtuma voi vetäytyä kielestä, jolloin kielestä tulee pelkkää formalisoitua informaatiota. Tämä liittyy tekniikassa tapahtuneeseen muutokseen: informaatioksi tyhjentynyt kieli palvelee tekniikan asettamaa puitetta, jossa kielemme on määrättävissä oleva varanto.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kiitokset koosteesta. Olen lukenut myös Malaskan runoja, "Avoimet ja sumeat systeemit".

Viittasin Wittgensteiniin siksi että se tuntui tuossa kohdin aivan välttämättömältä. Kielen käsitteet ovat keskeisessä osassa siinä ratkaisevassa tapahtumassa, jossa "minä" nostaa päänsä yhteisöllisen tunnustuksellisuuden vedenpinnan yläpuolelle.

Samaan hengenvetoon ajattelin, miten kohtuuttomalta Wittgenstein-viittaus tuntuu. Mitä ymmärtävät presidentit Wittgensteinista? Yhtä vähän kuin talousministeri talousrationaliteettimme historiallisesta harhaisuudesta.

Kuin sattumoisin kirjoitin juuri toissapäivänä Heideggerista. Teemana oli itsenäisyys -- itsenäisyyspäivä. Koskahan voisimme viettää kansallisen kognitiivisen ajattelun itsenäisyyspäivää täällä Suomessa? Tuntuu siltä kuin koko valtakunta taantuisi lapsenasteelle aina joulukuun kuudentena.

http://kuinkakarlmarxtavataan.puheenvuoro.uusisuom...

Anne Pylkkönen

Hm. Tosiaan mielenkiintoisia pohdiskeluja. Miten käsitteeseen liittyvän "kielikynnyksen" voisi ylittää? Tai no, ylittäminen on ehkä liian kunnianhimoinen tavoite minulle, mutta kuinka kielikynnystensä ominaisuuksia voisi edes tutkia?

Oikkonen kysyi edellisessä blogissaan että "onko koiraa olemassa".
Se vaikuttaa äkkiä kohtuullisen yksinkertaiselta koelauseelta tähän tarkoitukseen.

Jos en haluaisi tyytyä pitämään "koirana" pelkästään sitä että nähdessäni tämän tietyn eläimen verkkokalvolle piirtyy yhdeksi kokonaisuudeksi tuttupiirteinen hahmo johon yhteisössäni on tapana viitata sanalla "koira", vaan haluaisin tietää mitä koira on (itsessään), niin prosessia voisi kai verrata siihen että yrittäisin lukea hetkessä kokonaisen tiiliskiviromaanien sarjan, joissa osat 1-6 käsittelisivät elämän syntyä alkuräjähdyksestä nisäkkäiden kehityshistorian alkuun saakka, osat 7-9 vaikkapa Canis lupus familiariksen sukupuuta tämän kyseisen yksilön syntymään saakka ja vihdoin osa 10 jossa olisi tiedot tämän koirayksilön syntymästä, pentuajasta ja kasvamisesta ja suhteesta niin emoonsa, sisaruksiinsa kuin kasvattaja- ja isäntäperheeseensä.

Silloin kai voisin sanoa että tiedän ensinnäkin että mikä on "koira" ja että tiedän joltisenkin hyvin kuka tai mikä tämä yksilö on, ja että tätä olentoa josta tässä on puhe, voisi hyvinkin luonnehtia "koiraksi".

Jos taas ajattelen sitä miten aistisin koiran, niin silittäessäni voisin tuntea kädelläni sen karvan laadun ja kirsun kosteuden, voisin haistella sen turkkia ja kuulla sen läähätyksen. En voisi väittää tietäväni mikä se on "itsessään" mutta olisin varma "koiran" läsnäolosta.

Mutta millä tavoin nämä liittyvät kielelliseen "koira"-sanaan?
Alussa on kakova suoraselkäinen konsonantti "koo", sitten kuin hämmästyksestä ympyräksi pyörähtänyt vokaali "oo", jota seuraa pilkkupäinen tappimainen inisevä etuvokaali "ii", jonka jälkeen tärähtää teräväkulmaiselta töyssyltä näyttävä konsonatti "ärr" ja sanan lopettaa lavea väljä takavokaali "aa". k o i r a .
Minusta se on täysin mielivaltaiselta joukolta vaikuttava kooste äänteitä ja kirjaimia kuvaamaan kahta edellistä, "tietoa" koirasta ja "elämystä" koirasta. Mutta se prosessi, jolla olen ehdollistunut tätä äänne- ja kirjainrykelmää käyttämään, on pavlovmaisen kyseenalaistamaton ja automaattinen.

Siispä olen vihdoin saanut valmiiksi oman, keittiöfilosofisen vastaukseni kysymykseen "onko koiraa olemassa":
On, sillä koira on eräs käyttämistäni auditiivisista että visuaalis-symbolisista ilmaisuista jolla viittaan tietynlaisiin aistittavissanioleviin olentoihin (johtuen ihmiselle tyypillisestä nimeämisvimmasta) ja koska sekä kognitiivinen että sensorinen järjestelmäni pitävät "koira"-käsitettä käyttökelpoisena löytäen sille sopivia viittauskohteita objektivoituneesta ulkomaailmasta, niin minulle "koirat" ovat todellisia ja olemassaolevia.

:)

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Pylkkönen

Minun silmissäni keittiöfilosofiasi näyttäisi etsivän vahvistusta koiran olemssaololle kasaamalla koiran päälle paljon attribuutteja. Tämä saattaa olla saman idean kvantifioiva -- määrällisesti operoiva -- versio mikä Anselmilla ontologisessa jumalatodistuksessa esiintyi kvalifioivana -- attribuutin laadullisena -- sisältönä. Että siis ominaisuudesta päätellään olemassaolo.

Seuraavaksi sitten pitäisi ehkä siirtyä pohdiskelemaan onko todellisuudessa sellaisia asioita kuin "alku" tai "loppu". Kun leikkaamme todellisuudesta "ilmiön" käsitesaksiamme käyttäen, ja määräämme ilmiön "alkamaan" jostain ja "päättymään" johonkin -- ovatko nuo rajapisteet todella "olemassa".

Skolastisesti: ovatko "alku" ja "loppu" siis "todellinen olemus" vai ehkä pikemminkin "kielellisiä olentoja"?

Sama kysymyksenasetteli toistuu husserlilais-heideggerilaisessa fenomenologiassa. Fenomeenit, "ilmiöt", ovat ongelmallisia.

Viime päivinähän näissä blogeissa on pohdiskeltu kysymystä ovatko noidat olemassa, tai ovatko rasistit olemassa. Kysymykseen tarjoaa oman vastauksensa jokin vihapuhelaki, jonka pykälät määrittelevät rasistin niin että sellainen todellisuudesta myös löytyy. Epäselvyydet ratkaistaan lyömällä tuomarin nuija pöytään, ja ellei sekään tepsi, luulen että seuraavaksi läjäyttää sotilas nyrkkinsä pöytään.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kejo

""Yksinkertaisesta esimerkistä liikkeelle lähtien on helppo todeta...""

Mahtaako olennainen olla-verbin syntyhistoria kuitenkaan selvitä tästä käsitemäärittelyjen suunnasta? Kuinka ensimmäinen "olemiskäsite" syntyi ja mikä oli sen "sisältö"?

Itse ymmärrän olemiskäsitteiden kirjon nimenomaan käsitteen alkuperäistä kaikkivoipaisuutta vasten. Kun signaalit toistuivat ja maailma sai samuuden tunnistettavia muotoja, jossain siellä syntyi "olla"-tajunnansisältökin.

Nythän se on yleiskäsitteistämme valtavin. Kielemme perustaa käsitteisiin. Koko logikka on oikeastaan olla-verbin logiikkaa, vaikka tätä nimenomaista sanaa ei loogisena konnektiivina pidetäkään.

Tapio Suhonen

Kulttuuri on muutostilan toinen nimi. Kulttuurin muutostilassa mukanaolo on sen puitteisiin mukautumista. Tämä haiskahtaa tietysti aivopeseytymisestä.
Kulttuurillinen moniarvoisuus koettelee - mielestäni - sen rajoja, mutta tuottaa siihen jotakin. Kysymys voi olla mitä vain, taloudesta taiteeseen.
Monikulttuurillisuusideologia on ideologiaa siksi, että sillä ei ole perinteistä osaa talousjärjestelmässä. Monikulttuurillisuuden velvoite on irrallallinen, ilmassariippuva empiirinen havainto siitä, että monenkaltaisia ihmisiä on ennenkin asunut samalla alueella.
Jos joku mainitsee balttialaisen monikulttuurityhjiön (afrikkalaisperäisen), saa vastaukseksi
germaanis-venäläis-balttialaisen yleisselityksen. Talous ei voi sopivuussyistä olla todellinen näkökulma. Vihreä yleisselitys vapaasta liikkuvuudesta lunastaa kaikki tosiasiat. Vihreä julistus hiilijalanjäljestä, on sopivuussyistä sovellettavissa vain ideologian mukaisiin yhteyksiin.

Kulttuurin vaikutus on, kuten sanoit, tuhansia vuosia rakentunut geneettinen muuttuja; konkreettinen ja omakohtainen tuntemus on mm. lehtipuusavu. Koen tämän tuntemuksen, hajun, kotiintulon symboliikkana, vaikka puilla en ole lämmittänyt kuin kesämökkiä. Tunne-efekti on vahva ja se tulee syvältä.
Musiikilla on myös kulttuurisidonnaisia merkityksiä. En ymmärrä kirgisialaista viihdemusiikkia, mutta ymmärrän slaavilaisen melankolian...etc.

Kulttuuri muuttuu ajan kuluessa. Aikamatka esim. pronssikautiseen Suomeen, ei olisi nykysuomalaiselle ymmärrettävissäoleva kokemus.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kulttuuri on myös se joukko laatuominaisuuksia jolla lajityypillinen ryhmäsidonnaisuus toteutuu. Sitä mikä näissä ominaisuuksissa on yleisinhimillistä, voidaan vertailla määrällisenä.

Myös kivettynyt kulttuuri on kulttuuri. Muutoksen määrä voi olla yhteydessä kulttuurin kehittyneisyyteen. Ikään kuin kyse olisi siitä miten monta päätä yhteisöllisen vedenpinnan yläpuolelle on ponnistanut.

Monikulttuurisuusidean tai -ideologian kaikinpuolinen todellisuudentajuttomuus käy mielestäni päivä päivältä selvemmäksi. Se ajattelu on kaksoisstandardeja täynnä.

Musiikin lisäksi mm. huumori on hyvin kulttuurisidonnaista. Ja muuttuu ajassa. Selailin hiljan kirpputorilla vanhoja lehtiä ja hämmästyksekseni huomasin, että vielä sodanjälkeisetkin vitsilehtien pilat meillä muistuttivat kovasti virallista N-liittolaista paatoksen ja "opetuksen" sisältävää huumoria.

Aikamatkoista emme todellakaan selviäisi. Paitsi ulkoiset puitteet, elämänmuoto ja välineet, myös ajattelu on laadullisesti erilaista eri aikakausina.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Meillä on ollut "erimielisyyttä" tästä moniarvoisuudesta jonka sanot olevan yksilön mielen kehityksen huippu ja tavoite ... yritänpä tässä konkretisoida pullikointiani. :o)

Koska emme ehkä tulkitse asioita samoin, jonkinlainen käsiteanalyysi on tarpeen (tai tässä tapauksessa tarvitaan lähinnä jonkinlaista "metakäsiteanalyysia"!). Avainkysymys on se, kuinka asiat on tulkittava: pitääkö "arvo" tulkita supersymboliseksi vai subsymboliseksi? - Seppo, itse olet puhunut "arvojen arvoista", jonkinlaisista käsitehierarkian huipuista, maailman rakenteistamisen ylärakenteista; itselleni arvot sen sijaan ovat niitä alimman tason "malleja", suodattimia, joiden lävitse kaikki havainnot reaalimaailmasta kulkevat ja jotka värittävät maailmankuvan, ilman että sille voi mitään.

Kuinka "moniarvoisuus" toimisi näillä vastakkaisilla tulkinnoilla? Edellisessä kehyksessä tämä ajattelun tasolla operoiva "ylhäältä määritelty" moniarvoisuus-meemi voidaan ehkä nimetä "arvorelativismiksi": kaikenlaisia ajatuksia pitää yhdessä ja samassa mielessä kyetä suvaitsemaan rinnakkain. Tämä onnistuu, kun vain tiedollisten prosessien hallinnan tasoja on riittävästi. Jälkimmäisessä tapauksessa moniarvoisuus merkitsisi ristiriitaistenkin tulkintojen yhtäaikaista esiintymistä maailmankuvassa; kärjistetysti, se merkitsisi jonkinlaista jakomielisyyttä, mielensisäisen koherenssin rikkoutuneisuutta?

Voisi taas kärjistää: jos kykenet täsmällisesti määrittelemään arvosi, jos ne perustuvat harkittuihin ideaaleihin, ajattelusi on tunnustuksellista, pahimmillaan fundamentalistista. On hieman riskaabelia jos "ajattelu valitsee käsitteet"?

Jos arvot määritellään kognitiivisella ylätasolla, irrotettuna "raakadatan" alisymbolisesta, itseorganisoituneesta, malleihin ("rasistisiinkin" stereotypioihin) perustuvasta prosessoinnista, ongelmaksi tulee irtaantuminen reaalimaailmasta: voi käydä niin, että se sivistys alkaa elää omaa hermeneuttista elämäänsä keinotekoisten "suodattimien" varassa. Kuitenkin pitäisi tunnistaa ja hyväksyä mielen kerroksellisuus: kaikkien käsitteiden yms. rakenteiden terve määrittely ja sisältö periytyy sieltä alempaa, niistä synnyistä ja niiden emergenssistä.

Vaikka kuinkakin pelottaisi, pitää tunnistaa ja tunnustaa se, että vaikka "enkelit laulavat yläkerrassa, sudet ulvovat kellarissa".

Moniarvoisuus on mielen läpileikkaavana periaatteena mahdollinen kuitenkin ainakin silloin, jos arvot ovat sellaiset, että ne voidaan kiteyttää yhteen ainoaan arvoon: tällainen kokoava arvo on (ainakin) elämän arvostaminen. Ihmisenkin arvo on verrannollinen siihen, kuinka paljon henkistä elämää hänen mielessään on, tai kuinka suurelle määrälle erilaista elämää se antaa mahdollisuuden ja virikkeen. Tällaiseen suuntaan itsekin vihjasit tekstissäsi? - Minä tietenkin haluaisin väittää, että tämä tällainen on nimeltään "kyberneettinen arvopohja".

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Luulenpa, että omia puheitani hämmentää paljon tapani ajatella tiedonaloja ja puitteistuksia vapaasti risteyttäen. Se on aika paljon päinvastainen esimerkiksi tuolle sinun ajattelullesi, jossa tarkastelut tehdään tiukasti yhden puitteistuksen käsitteillä.

En tiedä missä määrin olet itse tietoinen tästä? "Avainkysymys on se, kuinka asiat on tulkittava: pitääkö "arvo" tulkita supersymboliseksi vai subsymboliseksi?" -- Minkä tiedonalan puitteistukseen tässä käytetty "arvo"-käsite sijoittuu? Kybernetiikan? Biologisesti, sosiologisesti vai psykologisesti, ehkä johonkin muuhun ismiin painottuneen kybernetiikan?

Oma ajatteluni taas seikkailee jossain antropologis-freudilaisen, sosiologisen, ryhmäpsykologisen, yleensä psykologisen, ja sitten vielä moraali- ja tiedonfilosofisten kannattimien viidakoissa. En edes pyri minkään yhden tiedonalan käsitteistöön, vaan uskon nimenomaan ilmiöiden tarkasteluun tiedonaloja jatkuvasti risteyttäen.

Kai se on jokin arvovalinta sekin, tähtäimessä tositiedon arvo. Voisiko sanoa että jos sinä edustaisit "subsysteemiä" silloin minä edustaisin "supersysteemiä"? No joo.

Vaikka meitä ihmisiä tarkasteltaisiin pelkkinä eloonjäämisorganismeina, silloinkin eräs perimmäinen kysymys koskisi sitä onko olemassaolontaistelusta selviytyvä yksikkö yhteisö vai yksilö. Ja vastaukset kaikkiin kysymyksiin olisivat hieman erilaisia riippuen siitä mikä valitsemamme näkökulma olisi.

Tässä olen omaksunut erityisen tarkastelukulman, jossa "yksilön minän pohjalla on yhteisö". Kuulostaa ehkä hämärältä, mutta freudilaisittain ihmiskuva on aikalailla läpiajateltu. Se merkitsee, että esimerkiksi yksilöllinen "tahto" on alunalkaen ollut jonkinlainen "sosiaalinen tahtotoiminto" -- joka muuten yhä voidaan elvyttää esimerkiksi erityistä regressiivistä menetelmää, hypnoosia, käyttäen.

Kun hypnoositilassa hypnotööri omii hypnotisoidun "tahdon", minne "arvot" tässä yksilöjen keskinäiset rajat liuottavassa tilanteessa sijoittuvat? Millainen entiteetti tai elementti "arvo" on? Onko sekin jokin osa jotain sosiaalista konstruktiota tai toimintaa, vai onko se yksilöllisen tahdon kaltainen vasta lajikehityksen myötä "emergoitunut" -- joskin siis palautuva -- "asia".

Jostain tällaisesta suunnasta katsoen kysymyksenasettelu, jossa joukkoja ajatellaan yksilöllisen eriytymisen "alasysteeminä" ja ongelmaksi nähdään ne yhteisöllistä kiinteyttä ylläpitävät tekijät jotka estävät yksilöllistymiskehitystä, on validi. Tässä olen tilanteen kuvauksessa käyttänyt "sosiaalisen sidonnaisuuden" ja "ryhmäsidonnaisuuden" käsitteitä.

Suuressa kehityskuvassa siis yksilöllistyminen on myöhäsyntyisempää emergoitumista, ja edustaa kehitystä. Haeckelilaisittain yksilön kasvu kohti autonomiaa toistaa lajikehityksellisen yksilöominaisuuksien esiinmurtautumisen. "Arvot" -- kaikki tavat joilla niitä voidaan ajatella -- täytyisi sisällyttää tähän suureen kehityskuvaan.

Tosiasia on että määrittelemme "ihmisoikeudet" nimenomaan ja korostetusti yksilöoikeuksina. Käsitykseni on, että tässä heijastuu koko ihmissuvulle ominainen moraalinen tunto siitä mihin suuntaan kaikki "arvot" asettuvat. Yleismaailmallinen "moraali" voidaan palauttaa lajin sosiaaliseen peruslaatuun, "minuuden" syntymekanismiin ja yksilön tuntoihin: "Älä tee toiselle mitään mitä et haluaisi itsellesi tehtävän."

Moraalifilosofisesti kehityksen isossa kuvassa tapahtuu siirtyminen yhteisöllisesti sitovasta normimoraalista yksilötuntoihin pohjautuvaan omantunnonetiikkaan. Näiden välille syntyy myös jännitteitä, esimerkiksi sellaisia kuin nykyinen kysymys pitäisikö joustavuuden ja suvaitsevuuden nimissä suvaita myös kehittymättömiä normimoraliin käpertyneitä "kulttuureita".

"Moniarvoisuus" on varmasti jotain sellaista johon kommenttisi loppukappaleessa viittaat. Voidaan tietysti tulla samanlaiseen lopputulemaan myös puhtaasti ryhmäpsykologista tai puhtaasti moraalifilosofista tietä. Normimoraalin ja omantunnonetiikan ymmärtäminen kehitysasteina johtaa näkemykseen ryhmäpaineen ja kunnian- ja häpeäntuntojen tapaisten säätelymekanismien toissijaisuudesta ja yksilön -- ihmisen ja elämän -- kunnioittamisen ensisijaisuudesta.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Sellainen huomio näin retrospektiivisesti - minä ainakin olen sotkenut tasoja sopivia resonoivia konnotaatioita etsiessäni. - Totta kai arvot, ilmeisen arvokkaina (?), ovat kaikki ylätasoa. Onkohan se niin, ettei näille alatason suodattimille, perustavanlaatuisimmille aistihavaintojen käsittelyperiaatteille, ole vielä nimeä lainkaan (muuta kuin ehkä se teknisluontoinen "malli")? Selvästi käsiteavaruudessa olisi paikka uudelle attraktorille.

Vaan enpä ole ainoa käsitteidensekoittaja. Mielestäni esimerkiksi tunteita käsiteltäessä sekaannus on aina ollut melkoinen: toisaalta sanotaan, että ne ovat kaikkein korkeimpia (kuten "rakkaus"), mutta varmaa on toisaalta, että jotkin tunteet ovat kaikkein alkeellisimpia selviytymismekanismeja aivojen alimmissa säätelysilmukoissa (kipu). -- Näille myös pitäisi keksiä omat käsitekategoriansa!

Juu. Voimme puhua vain asioista jotka kieli (ja olemassa olevat käsitteet) mahdollistavat. Vaan kielen kehitys mahdollistaa mielen kehityksen ... tai kuten tässä tapauksessa, mielen kehitys pakottaa kielen kehittymään!?

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

"Kulttuuri on vuosisatainen historiallis-sosiaalinen muodoste. Se punoutuu tuhansin tavoin niin perustavanlaatuisiin yksilöllisen tahdon tavoittamattomissa oleviin rakenteisiin -- aina elimistöllisistä reaktioista sosiaalisiin muodosteisiin kuten kieleen"

"Kun joku maahanmuuttaja alkaa puhua itsestään "me suomalaisena", sitä ei tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa...."

Näiden kahden lausuman välissä tapahtuu paljon. Äkkiseltään en itkisi enkä nauraisi, vaan toteaisin kuivakkaasti. "Meitä suomalaisia" olemme me joilla on Suomen kansalaisuus.

Kun jatkat:
"Jokaisessa suomalaisessa vaikuttaa ainakin tuhannen vuoden, tosiasiassa paljon pitempikin, historiallinen syvärakenne..."

haluaisin pysäyttää ja pyytää tarkennusta käsitteeseen "suomalainen". Ihan esimerkinomaisesti, ketkä näistä ovat "suomalaisia"?

a) Henkilö, joka on syntynyt Suomessa vanhemmille, jotka niinikään ovat syntyneet Suomessa, mutta isovanhemmat ovat Burmasta.

b) Henkilö, jonka koko tunnettu sukupuu on Suomessa ja äidinkieli on ruotsi.

c) Henkilö, joka on syntynyt Ruotsissa Suomesta muuttaneille suomenkielisille vanhemmille.
---
Varsinainen ajatuksesi on mainio: "Yksilö syntyy minne syntyy, eikä yksilöllä ole mahdollisuutta "valita" omaa "kulttuuriaan""

Mutta jos kielen ja elimistön reaktioiden väliin sijoitetaan se laaja spektri kulttuurisia ominaisuuksia, jota olettaisin sinun tarkoittavan, lähestymme tilannetta jossa ei enää löydy kahta ihmistä joilla on sama kulttuuri. Veljeksillä on samat vanhemmat, sama kieli ja yhteinen lapsuuden koti. Silti heillä voi olla erilaisia elimistön reaktioita tai muita kulttuurisia lähtökohtia. Tätä itsestä riippumatonta yksilöllisyyttä tekisi mieli kutsua monikulttuuriseksi.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minä olen kanssa kiinnostunut ymmärtämään, mitä suomalaisuus on. Toistaiseksi, kuten tuolla yllä jo mainitsin, mitään selvää kuvaa siitä ei ole olemassa, eli se on huono käsite.

Yksi tulkinta on juuri tuo, jonka esitit, eli suomalainen == suomen kansalainen. Jos niin on, emme tarvitse käsitettä "suomalainen" lainkaan.

"Meitä suomalaisia" olemme me joilla on Suomen kansalaisuus."

Suomalaisuutta on ollut olemassa 94 vuotta? Entä jos suomen kansalaisuus lakkautetaan? Lakkaako suomalaisuus?

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Ongelma on siinä, että määritellään käsitteitä poliittisista lähtökohdista. Yksi osapuoli pyrkii rajaamaan käsitettä niin mahdottomaksi, ettei siihen mahdu edes se urpo siellä peilikuvassa, toinen taas pitää sitä triviaalina statuskysymyksenä: Jos olet Nokian työntekijä, olet nokialainen. Kun et enää ole työntekijä, et ole nokialainen. Kolmannen mielestä se on mielentila, yksilön uskomuksellinen ominaisuus: "Tänään olen suomalainen, jos siltä tuntuu, huomenna ehkä en".

Kaikissa edellämainituissa tilanteissa ajatus käsitteellisestä tarkkuudesta nakataan ikkunasta pihalle jonkin täysin merkityksettömän peilailun ja poseeraamisen edestä.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

En tiedä, mutta se ei ole mikään syy lakata yrittämästä. Voit tunnistaa poliittisen ihmispaskan itsessäsi. Voit koittaa käsittää itsesi - ennen kaikkea nähdä heikkoutesi. Kun sen teet, voit koittaa ottaa sen huomioon mielipiteissäsi. Mitä paremmin sen teet, sitä lähempänä olet objektiivisuutta.

Ei ole mitään totuutta. Ei ole mitään paratiisiä, ei mitään parempaa maailmaa. Ei täydellistä ideologiaa tai uskontoa. Ei mitään syytä välittää ajatuksissaan mistään mitään. Kaiken voi tuhota. Mitään ei tarvitse rakentaa. Mikään ajatus, uskomus tai arvo ei voi olla niin rakasta, etteikö sen voi hylätä sekunnissa. Ei ole turvaa. Et pääse karkuun. Et selviä mistään. Et voi katsoa muualle.

Hyväksy se ja voi olla, että olet lähempänä objektiivisuutta.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kejo, Ukkonen

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että yhteiskunnallinen ilmiö ansaitsee tarkastelun yhteiskunnallisena ilmiönä -- historian, sosiologian ja psykologian puitteistuksissa -- ei siis esimerkiksi jonkin poliittisen puolueen ideologian ja ohjelman puitteistuksessa.

Tätä eroa pitäisi mielestäni vieläpä kirkastaa, niin että 70-lukulainen puhe siitä miten "kaikki on lopulta politiikkaa" jäisi omaan arvoonsa -- ideologioitaan tunnustuksellisesti toistelevien puolueuskollisten puoluepukareiden liturgiaksi.

Emme yhteiskunnallisessa keskustelussa ole toistaiseksi irtautuneet hapantuneista ideologioista, joiden mukaan kaikki "epäpoliittinen" leimataan oikeistolaisuuteen ja "tiedostava yhteiskuntakritiikki" vasemmistolaisuuteen. Kun tämä tausta-arvottaminen elää, tilanne on juuri sellainen johon Ukkonen viittaa: "totuuksien" pitäisi olla poliittisesti kantaaottavia jotta niihin ylimalkaan reagoitaisiin, puolesta tai vastaan.

Kun ja jos joitaikin keskustelun hyvistä ideoista tulee poliittisten toimijoiden omaisuutta, ideat menettävät laatunsa ja ne sulavat niitä omaksuneiden poliittisten suuntien ohjelmiksi. Monikaan ei ymmärrä, että tässä prosessissa totuus ei saa poliittista vahvistusta, vaan menettää totuudellisuuden ominaisuutensa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kejo

""Jos tutkimustuloksia sittemmin halutaan käyttää johonkin poliittiseen tarkoitukseen, niin tuo alussa tehty käsitteiden valinta on poliittista toimintaa siinäkin tapauksessa, että useimmat eivät osaisi seurata jälkiä takaisin sylttytehtaalle.""

No ei. Tällaista merkitysten takaisinvirtausta ei ole. Ehkä se on se "kulmikas ympyrä". Kaikki todistaa kulmikkaan ympyrän kunniaa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jansson, Ukkonen

""... haluaisin pysäyttää ja pyytää tarkennusta käsitteeseen "suomalainen"...""

Itse asiassa "suomalainen" on nimenomaan tuo vuosisatainen historiallis-sosiaalinen muodoste. Se punoutuu tuhansin tavoin niin perustavanlaatuisiin yksilöllisen tahdon tavoittamattomissa oleviin rakenteisiin -- aina elimistöllisistä reaktioista sosiaalisiin muodosteisiin kuten kieleen.

Historiallinen jatkumo -- sille voi antaa erilaisia nimiä, viimeisimpia on kai "meemit" -- määrittelee suomalaisuuden. Joka ei ymmärrä ihmisen lajityypillistä sosiaalisuutta, ei ymmärrä ryhmäpsykologiaa, ei kielen ja ajattelun tunnustuksellisia ominaisuuksia, ei historiallista jatkumoa, eikä suomalaisuutta.

Kun sanon, että suomalaisille on ominaista dualistinen ajatusjäsennys, ja että se on seurausta vuosisataisesta roolistamme alistettuna ja alamaisasenteet omaksuneena kansana, sekin määrittää suomalaisuutta. Ne asenteet eivät ole vain elimistömme rakenteisiin iskostuneita, ne ovat tuhansin tavoin kieleemme ja sen käsitesisältöihin ja kaikkiin ajattelumme perusjäsennyksiin sisäänkutoutuneita.

Kun sanon, että suomalaiselle yhteiskunnalle on ominaista hallitsevan valtaeliitin ja ns. tavallisen kansan välinen kuilu, sekin on meille ihan ominainen sosiologinen vakio, eikä siinäkään pidä kysyä eliitin nimilistaa. Tuo jako on suomalainen ja suuri, koska sekin juontuu vuosisataisesta osasta alistettuna kansana.

Suomalainen on siis ihminen joka sisällään kantaa tuhatvuotista suomaisuuden historiaa. Jotta asian ymmärtäisi, täytyy ymmärtää ihmisen yhteisöllisiä ominaisuuksia ja oman historiamme erityisiä piirteitä. Ei se suomalaisuus ulkokohtaisilla käsitteistyksillä ratkea, se on mitä tiukimmin elimistöön ja ajatteluun kietoutunut jatkumo.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Sen voi määrittää noinkin, ihan hieno määritys. Itse asiassa yksi mielenkiintoisimmista, joihin olen törmännyt ja ymmärränkin sen mielestäni karkeasti, noin suurin piirtein.

Perusongelma ei häviä mihinkään, sillä sinä et löydä juuri ketään keskustelemaan kanssasi suomalaisuudesta määritelmäsi tasolla. Se on epämääräisempi kuin muovikantinen passi. Se on vähemmän houkutteleva kuin poliittinen intressi. Se ei tuota mielihyvää, kuten joku kiva kaikille pelkkää hyvää lupaava käsitesyleily. Sitä ei saa vasaralla ja taltalla hakattua kiveen muutamalla merkillä.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Suomalaisuuden voi määrittää ilman yksilötasolle menevää tarkastelua.

vertaus:
Kuinka määritämme järven? Jos kaikki vesi viedään järvestä ja pullotetaan, joet linjataan uusiksi, ei järveä enää ole. Pullotettu vesi ei ole järvi. Tyhjä laakso samalla paikalla ei myöskään. Mistä järvi on tullut? Tähän liittyy monia rinnakkaisia ja ristikkäisiä tapahtumia maanpinnan muodostumisessa, veden kierrossa ja käsitteiden muodostumisessa. On paljon rajatapauksia, "onko kyseessä järvi vai lampi?" jne. Vaikkapa Päijänteen suhteen voimme olla melko yksimielisiä siitä, että kyseessä on järvi. Fraktaalin tavoin muodostuva rantaviiva ei ole tarkasti määriteltävissä, mutta sen suuripiirteinen linjaus riittää siihen, että järvi on.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kaikissa käsitemäärittelyissä tulisi muistaa, että meidän olisi kiinnitettävä huomio siihen miten käsitteitä käytetään -- että jokaisella käsitteellä olisi käyttöyhteydessään pätevä "kielioppi" -- eikä lähdettävä tielle, jolla uskotaan siihen että yhtä käsitettä pitäisi aina vastata yksi merkityssisältö ja yksi kohde todellisuudessa.

Lähtökohtaiset käsitteet ovat kaikessa todellisuuden kuvaamisessa aivan olennaisen tärkeitä. Niiden on oltava sellaisia, että ilmiöt tulevat niiden avulla mahdollisimman hyvin ja jäännöksettä kuvatuiksi. Olen sitä mieltä, että "suomalaisuus" tulee parhaiten kuvatuksi historiallisen jatkumon kautta.

Luonnontieteissä hyvät lähtökohtaiset käsitteet ovat positivistisen tiedonfilosofian olennainen perustekijä. Empiirinen metodi tarvitsee ne -- ja kaikki "tutkimus" on luonteeltaan lähtökohtaisten käsitteiden rukkaamista niin että ne yhä pätevämmin kuvaavat todellisuutta.

Ihmistieteissä tilanne on jonkin verran samanlainen, vaikka ihminen tutkimuskohteena on osin erilainen. Tutkimuksen tarkoituksena ei kuitenkaan voi olla pelkästään korrespondenttisen tositiedon tuottaminen, vaan ihmisen "ymmärtäminen". Siihen taas ei ole muuta "välinettä" kuin toinen ihminen, ja niin käyttäytymistieteet ovat aina jonkinlainen kalibroinnin mekanismi.

Ihmistä koskevaa ymmärrystä emme lisää miettimällä onko järvi edelleen järvi jos kaikki sen vesi on pullotettu ja viety pois.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Mistä järvi on tullut? Tähän liittyy monia rinnakkaisia ja ristikkäisiä tapahtumia maanpinnan muodostumisessa, veden kierrossa ja käsitteiden muodostumisessa."

Ja kuitenkaan ei tarvitse ymmärtää juuri mitään maantieteestä tai veden kierrosta käsittääkseen mikä on järvi. Tai koiran kohdalla ei tarvitse ymmärtää biologiaa tai historiaa tietääkseen mikä on koira (eksyn nyt edelliseen blogikirjoitukseen, mutta menköön).
Minusta tämä on mielenkiintoista ja jäin miettimään sitä eilen, mutta edelleenkään en osaa sanoa muuta kuin että yksinkertaisesti tiedän mikä on koira ja kaikenlaiset fiksut selitykset tyyliin "NÄMÄ ominaisuudet tekevät koirasta koiran" tuntuvat jotenkin vajailta ja keinotekoisilta :D

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kaisa Kansine

""... kaikenlaiset fiksut selitykset tyyliin "NÄMÄ ominaisuudet tekevät koirasta koiran" tuntuvat jotenkin vajailta ja keinotekoisilta...""

Kyllä, sinulla on oikea tuntuma ajatteluun. Moni ei tätä koe -- siis että käsitteiden täsmentäminen saattaa olla ja usein on todellisuudentajutonta.

Käsitteitä täsmentävä ajattelu on deduktiota, ikään kuin käsite olisi yhtäläisyysmerkin toisella puolella oleva osa matemaattista yhtälöä, joka pitäisi palauttaa samaksi toisen puolen kanssa.

Täsmentäminen ei kuitenkaan anna yhtälölle mitään lisä-arvoa, eikä lisää ymmärrystä. Vähän samantapainen tilanne kuin jos sanoisin sinulle "seiso suunnilleen tässä" ja kokisit välttämättömäksi määritellä tämän pisteen esimerkiksi geometrian tapaan kahden viivan leikkauskohtana. (Wittgenstein)

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Kaisa Kansine:"kuitenkaan ei tarvitse ymmärtää juuri mitään maantieteestä tai veden kierrosta käsittääkseen mikä on järvi"

Juuri tätä tarkoitin Päijänteellä (Suomen toiseksi suurin järvi:) Suomessa on paljon järviä, joita ei äkkiseltään ajattelisi kuin korkeastaan lammikoksi. (Suomessa on 187 888 järveä tai lampea, joiden pinta-ala on vähintään 0,05 hehtaaria. Näistä järvistä noin 56 000 on yli hehtaarin ja noin 2 600 on yli neliökilometrin suuruisia.)

Jos suomalaisuus on kuten Päijänne, sen tajuaa ilman liiallisia täsmennyksiä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jansson

Suomalaisuus ei mitenkään selviä järviemme lukumäärästä. Se ei muutu selvemmäksi vaikka järviä oli paljon. Ja järvissä paljon ahvenia. Ahvenissa paljon suomuja.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Järvien lukumäärä ei nyt liittynyt mitenkään tähän suomalaisuuteen. Järvi oli vertaus. (samaan tapaan kuin "mikä on koira?")

On joitakin nuoria kansallisuuksia, joiden kansallisuudesta ei voi varmaksi sanoa ovatko ne kansallisuuksia. (vrt. lammen ja järven rajatapaus) Jotkin kansallisuudet ovat selkeitä (vrt. Päijänne)

Jugoslavialaisuus, Neuvostoliittolaisuus tai Tsekkoslovakialaisuus eivät olleet tuhansien vuosien aikana syntyneitä käsitteitä, eikä niistä sellaisia tullut.

Saksalaisuudessa on jotain, joka saksalaisia yhdistää. Mutta onko esimerkiksi USA:laisuus selvästi järvi?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jansson

Eihän koira ollut mikään vertaus. Koira oli tiedonfilosofiaa. Suomalaisuus taas on sosiologiaa ja historiaa.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Mitä on suomalaisuus? - Nykyisin tosiaan katsotaan suunnilleen, että kaikki Suomen rajojen sisällä olevat ovat suomalaisia. Minä kuitenkin (jonkinlaisena fennofiilinä) näen tässä poliittista tarkoitushakuisuutta.

Ennen sotia suomalaisuus oli etnistä suomalaisuutta, puhuttiin esimerkiksi "Vaasan suomalaisesta lyseosta", kun tarkoitettiin suomenkielistä koulua. Toiset olivat ruotsalaisia. No tämä kielikiistahan kaikkineen meni yli äyräidensä - mutta ennen kuin asia "konvergoitui" mielekkäisiin käsitteistyksiin, tulikin sota, ja katsottiin että kansan yhtenäisyys on päällimmäinen arvo. Tietääkseni tuolloin sodan aikana sovittiin, että ei enää erotella kielen perusteella, kaikki ovat vain suomalaisia ... selkeästi sotkettiin käsiteavaruuden attraktorit poliittisin perustein!

Kuulostaako paranoidiselta? Hehh ... tosiaan, en tiedä mitään tällaista kassakaappisopimusta käsitteiden uudelleenmäärittelystä olevan olemassa (joku voisi kaivella arkistoja?). Mutta tavallaan tiedän kuitenkin, nimittäin ...

Sama asioiden sovitteluvaatimus toistui tasapuolisuuden nimissä myös ruotsinkielisellä puolella: "kiellettiin" rotuajatteluun pohjautuva erottelu finne/finländare (juu ruotsalaiset ovat näissä olleet varsin tiedostavia, olivathan heidän rotuoppinsa saksalaisillekin esikuvana). Olen tällaiseen törmännyt kielikiistoja seuratessani. Mutta kuinkas tätä sopimusta onkaan noudatettu? - Välillä ruotsinkielisessä lehdistössä vielä esiintyy kipuilua asian tiimoilta. Tyypillisesti heille kaikki pahikset ovat edelleen finnejä, hyvikset finländereitä ... mihinkäs koira karvoistaan pääsisi, systeemi synnyistään!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

... Ehdotin muuten tuossa vaalien alla jollekulle (perussuomalaiselle) suomalaisuusmiehelle, vähän huumorilla, että vaikka Suomea ei voi vaatia suomalaisille, niin kai sentään voisi vaatia suomalaisuuden suomalaisille!

- Asioita siis pohti sotien aikana Kielirauhakomitea ja sen mietintö valmistui 1945.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kyllä kielikysymys on suomalaiskansallisen historiallisen jatkumon kannalta jotenkin tavattoman kuvaava.

Kuten todettu tuhannesti aiemminkin: onko missään muualla maailmassa demokraattiseksi itseään kutsuvaa yhteiskuntaa, jossa muutaman prosentin kielivähemmistö pakottaa enemmistön opettelemaan oman kielensä?

Tilannetta ei voi selittää mitenkään muuten kuin tavattoman vahvan ja ankaran historiallisen hallintojatkumon vaikutuksena.

Kielikysymyksen pitäisi antaa meille kaikille edes jonkinlainen todellisuudentajuinen aavistus siitä miten pahasti alistettua ja alamaisasenteet omaksunutta kansaa olemme.

Kansainvälisillä areenoilla suomalaiset menestyvät tyypillisesti silloin kun voivat toimia altavastaajan roolissa, historiallisesti vakiintuneiden sääntöjen puitteissa, tai kun toimenkuva karsii kansalliset rajoituksemme kuten luovuuden puutteen.

Riskin ja aggression sisältävät urheilulajit, raaka aggressiivinen hevimusiikki, minimalistista estetiikkaa hyödyntävä elokuva -- sellaisissa kansainvälistä menestystä on saatu. Mitä sekin kertoo suomalaisuudesta?

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Jos suomalaisuuden tunnusmerkkeihin kuuluu alistetun kansan historia ja ruotsin kielen asema on tästä merkkinä, emmekö menettäisi ison osan kansallista identiteettiämme, mikäli ruotsin kieli menettäisi asemansa?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jansson

Alistetun kansan historia tarkoittaa sitä ettei alamaisasenteissa voi tapahtua mitään äkillistä. Muutokset tapahtuvat vuosisatojen, eivät vuosikymmenten perspektiivissä.

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

SO: "Esimerkiksi "moniarvoisuus" on aivan eri asia kuin "monikulttuurisuus". ...Itse asiassa nämä asiat ovat toisensa pois sulkevia vastakohtaisuuksia. "

Ymmärrän tämän aivan hyvin, ajatus on ihan looginen.

Mitä maahanmuuttajiin tulee, vetäydyt ongelmien yläpuolelle kuin psykiatri, joka ilmoittaa potilaan ongelmien johtuvan siitä, että olet imeskellyt vain äitisi vasenta rintaa, niin että pärjäilepä.

Maahanmuuttajien identiteettiongelma on orvaskettä myöten todellinen, ja omasta mielestäni heitä ei pidä vain jättää tuuliajoille ilmoittamalla että kun teillä ei ole suomalaisia juuria ja suomalaiskansallista ryhmäsidonnaisuutta, niin painukaa helvettiin täältä tai pitäkää turpanne kiinni, mikä on aika monen nykytrendin aallonharjalla ratsastelevan ja patsastelevan ratkaisumalli maahanmuuton ja "kotouttamisen" (hirvittävä sana) ongelmiin.

En tietenkään tarkoita, että olisi tarpeetonta setviä monikulttuurisuuden perusongelmaa ja oikoa moniarvoisuuden nimissä paasaavien, Persujen "suvaitsevaistoksi" kutsuman porukan väärinymmärryksiä ja sinisilmäisyyttä kulttuurien yhteensovittamisesta.

Mutta taas törmätään ikiaikaiseen vastakkainasetteluun: kun talo palaa, sammutetaanko tulipalo vai ryhdytäänkö sen sijaan pohtimaan tulipalojen ehkäisyä? Aika useat palokunnat sammuttavat palon vain valmistautuakseen seuraavaan sammutustyöhön. Ja sammutustyö on heidän elinkeinonsa, jonka menettäminen veisi toimeentulon. Mutta myös moni jättää ikävän tulipalon kokonaan huomiotta ja unohtuu pohtimaan siihen johtaneita syitä, ja sillä välin liuta muitakin taloja ehtii palaa poroksi.

Minkä ohjeen antaisit maahanmuuton palokunnalle? Entä niille, jotka palokunnan toiminnasta päättävät?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa sisäinen hajoaminen kai tapahtuu maahanmuuttajalähiöistä lähtien, ja jos sama malli toteutuisi meilläkin, nimenomaan toisen vierassukupolven sopeutumattomuus nostattaisi mellakat pintaan.

Se on yhtäältä hyvin ymmärrettävä ilmiö, tuo seuraavan muuttajasukupolven radikalisoituminen. Esimerkiksi vahva sukupuoliseparaatio on sellainen kulttuuriominaisuus, joka tekee vaikeaksi ellei mahdottomaksi integroitumisen ja mm. kielen oppimisen. Seuraava sukupolvi parhaassakin tapauksessa kasvaa kaksinkertaisten kaksoisstandardien todellisuuteen.

Tällaisia ongelmia ei voi mitenkään välttää. Ei siis ole olemassa mitään maahanmuuttopolitiikkaa, jolla ne voitaisiin tehdä olemattomiksi, eikä mitääm asenteita, jotka mitenkään auttaisivat niiden ratkaisemisessa.

Ennustukseni kuitenkin on, että päinvastoin kuin vanhoissa eurooppalaisissa valtioissa, meillä yhteiskunta hajoaa omien köyhiemme ratkaisemattomiin ongelmiin, ei maahanmuuttajasukupolvien aiheuttamaan häiriöön. Oma köyhyytemme kumuloituu sukupolvi sukupolvelta yhä ratkaisemattomammaksi sosiaaliseksi häiriöksi.

Omat ongelmamme meidän pitäisi ratkaista, mutta nekin ovat ratkaisemattomia. Ei ole mitään tapaa, jolla kansantaloudet voisivat säästyä ylikansallisen rahatalouden tuhovaikutuksilta. Ei ole mitään tapaa, jolla reaaliset yhteiskunnalliset välttämättömyydet ja kipeästi tarvittava sosiaalipolitiikka tulisivat huomioonotetuiksi rahaohjasteisessa globaalitaloudessa.

Kun nostamme kädet pystyyn ratkaisemattomien ongelmien edessä, se on realismin eikä todellisuuspaon merkki. On mielestäni merkillepantavaa, että niin monen ihmisen äänenpäinot taantuvat ja raaistuvat heidän joutuessa kohtaamaan ratkaisemattomia ongelmia. Ikään kuin karkea kieli ja nyrkinisku ensin pöytään sitten viestintuojan tai valitun "vastuunkantajan" naamaan auttaisivat.

Tuosta täytyy ehkä kirjoittaa pitempään ja perusteellisemmin: kuinka todellisuusefektiä tavoitellaan. Rasistikeskustelussahan kävi ilmi, että epämääräistä käsitettä yritettiin tyypillisesti saada määritellyksi lisäämällä kuvaukseen adjektiiveja sieltä efektiivisemmästä päästä.

Olet yhtä hyvä kuin minä neuvomaan sitä "palokuntaa". Sinulla on käytettävissäsi hyviä keinoja nolla kuten minullakin. Mutta minä lisään, että palokuntakin on tässä vain jatke karkealle kielelle, toimimaton metafora. Todellisuus ei ole metafora.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset