Kuka jaksaa enää poliitikkoja
1.
Amerikkalainen ystävämme yöpyi joskus luonamme, ja sattumoisin myös kaupungissa jossain poliittisessa kokouksessa piipahtanut kansanedustajatuttumme majoittautui kotiimme nukkumaan yön yli. Jälkeenpäin amerikkalaisystävä ihmetteli miten läheisiä ystäviä olimme kongressimiehen kanssa. Heillä mikään vastaava ei olisi mahtunut hänen kuvitelmiinsa. Sanoin, että ehkä ystävyytemme on todellakin poikkeavanlaatuista, koska se perustui lähinnä siihen ettemme kunnioittaneet toisiamme. Emme oikeastaan olleet sen enempää ystäviä kuin vihollisiakaan, ja kun osasimme kumpikin ottaa asiat asioina, meillä oli aika mutkaton ja suora suhde toisiimme.
Miten tällaisia suhtautumisasioita tulisi arvioida? Tuntuu siltä, kuin useinkin odottaisimme toisiltamme -- myös tai ehkä varsinkin silloin kun liikutaan esimerkiksi poliittisissa ympyröissä, tai muuten vain mielipidepiireissä -- jonkinlaista aateveljeyttä, yhteistuntoa, toveruutta tai ystävyyttä. Jos emme tällaista yhteistunnon tukea -- vahvistautumista -- saa, silloin koemme, että meidät on jotenkin petetty. Silloin ystävät muuttuvat äkkiä vihollisiksi. "Jokainen joka ei ole puolellamme, on vastustajiemme puolella". Ja taitaa olla vielä niin, että jos on kyse asioista joiden signaaliarvo on meille suuri ja joiden suhteen olemme erityisesti herkistyneet, reaktiomme voi olla hyvinkin tulehtunut, ja haukansilmämme välähtää: "Haa, juuri tuo sana hänet kavalsi. Nyt se on todistettu!"
2.
Nämä pähkäilyt nousivat mieleen, kun luin iltapäivälehdistä uutisotsikon, jonka mukaan "Pekka Haavisto ja Teuvo Hakkarainen ovat ystävystyneet". En oikein osaa kuvitella mitä todellisuudessa on tapahtunut. Ehkä he ovat kehittäneet kumpikin omia tuntosarviaan ja pystyttäneet reviireilleen liikennevaloja, joissa pystyvät nyt kulkemaan liikennesääntöjen mukaan? Vai onko niissä asioissa -- niin sanotusti asiallisissa asioissa -- jotka heitä mahdollisesti ovat erottaneet, tapahtunut jotain lähenemistä?
On merkillistä ettei ihmisiä ja asioita voi oikein mitenkään erottaa toisistaan. Subjektiivinen ja objektiivinen kietoutuvat käytännössä toisiinsa erottamattomin punoksin. On tapoja, joilla voimme vahvistaa objektiivisuuden leimaa -- esimerkiksi käsitteellistäminen, siis käsitteellinen eristäminen, tai yleistäminen, yksityisen ja yksittäisen pelaaminen ulos, jolloin määrä muuttuu laaduksi -- mutta voivatko asiat vaikuttaa kuulijoihimme asioina, vai vaikuttaako niissä lopulta vain se tapa jolla joka tapauksessa olemme ne valikoineet, muotoilleet ja esille asettaneet? Ja ovatko asiat koskaan tulleet asioina vastaanotetuiksi, kokonaisuudessaan, vai onko niitä käytetty vastaanottajan ehdoilla, valikoidusti ja omia merkityksiä antaen?
Poliitikko ja politiikka ovat sovittamaton ristiriita. Olen pitkään ihmetellyt sellaista asiaa kuin puolueuskollisuus. Se on minusta jotain aivan käsittämätöntä, kaiken hyvän tai edes tyydyttävän ajattelun este. Miten ylipäänsä kukaan voi pitää itseään täyspäisenä toistellessaan puolueohjelmaan ylöskirjattuja tilannekatsauksia ja päämääräasetteluja? Ilmeisesti puoluepoliitikon persoonallisuus on ohjelmoitu, persoonallisuudesta on puolet puolueen ohjelmaa. Poliitikossa toteutuu aina uudestaan ja uudestaan klassinen Faust-taru, jossa menestystä, mainetta ja kunniaa tavoitteleva ihminen myy sielunsa paholaiselle. Niin poliitikko pääsee "vallan ytimiin", mutta lopulta nuo ytimet paljastuvat sitten varsin tuliseksi paikaksi.
3.
Sanotaan, että politiikka on vuosikymmen vuosikymmeneltä henkilöitynyt. Suurten aatteiden -- "suurten kertomusten" -- aika on ohi, ja nyt on jäljellä vain henkilötyyppejä, imagoita. On hyvinpukeutuvia herrasmiehiä, naistenlehdissä poseeraavia puolueleidejä, verkkosukka- ja tennariministereitä, jne, jne. Ulkoista täydellisyyttä ja efektiivisyyttä vastaa yhtä täydellinen sisäinen tyhjyys ja kyvyttömyys. Joku maratonjuoksija-ministeri esittää mielipiteenään, että taloudellisesti vahvimmat euromaat ovat darwinismin mukaan oikeutettuja parhaisiin valta-asemiin. Oppositiopoliitikko tuomitsee hallituksen kaavaileman "kuntadarwinismin". Darwinin yli kävelee jo kuka tahansa. Pane toiseen vaakakuppiin spencerilainen suomalaispoliitikko ja toiseen Darwin, oho hupsista, vähemmän ajatteleva painoi enemmän.
Ehkä siksi on mahdollista, että suurimman työväenpuolueen johdossa on ollut suuri mies, joka on ollut suositumpi kokoomuslaisten kuin omiensa keskuudessa? Ehkä olemme tulossa aikaan, jolloin kukaan ei enää edes tunnista saati sitten tunnusta aatepolitiikkaa, tai edes yhteiskuntapolitiikkaa -- politiikan "asiat" ovat kokeneet Faust-tarua muistuttavan kehityksen, ja tärkeää on enää rahakukkaro, josta raha ei koskaan saa loppua. Vain talous sanelee politiikan ehdot. Ja koska talous on korkeuksiin kohonnutta numeromagiaa, poliitikoille ei oikeastaan edes jää muuta roolia kuin henkilökohtainen imagonrakentelu, oman itsen narsistinen esillepano, pukeutuminen, laittautuminen ja julkkisareenoille tyrkyttäytyminen.
Kun imagopoliitikko kysyy toiselta imagopoliitikolta, että "oletko ystäväni vai viholliseni", mahtaako se millään asioiden tasolla merkitä enää yhtään mitään? Onko sillä mitään sisältöä, joka ulottuisi yli poliitikkojen omien henkilökohtaisten ongelmien, oman itseidentiteetin rakentelun ja oman reviirin merkkailun? Eikö poliitikkojen keskinäinen veljeily ole vain eräänlaista erään erityisen yhteiskuntasosieteen sisäpiirileikkiä, jolla todellakaan ei ole mitään tekemistä enää minkään aatteen tai ylimalkaan ajattelun kanssa? Kai ne valtaa käyttävät, ja sitä pahempi vallalle. Suuret valokuvat sanomalehdissä korvaavat tekstitilan, eikä itse tekstissä enää esiinny ensimmäistäkään kriittistä ajatusta. Kuka jaksaa ottaa tosissaan?
Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!
Tuo Hakkaraisen ja Haaviston tempaus viihteellistää politiikkaa aika tavalla. Se tästä vielä puuttuisi, jos Haavisto ns. käännyttäisi Hakkaraisen.
Politiikan henkilöityminen ja viihteellistyminen ovat mielestäni edenneet käsi kädessä. Poliittisten asiasisältöjen epämääräistyessä on sitten nähty myös jähmeiden konkaripoliitikkojen paluu presidenttiehdokkaina. Kaikki käy, ja pelin voittaa luultavasti parhaiten pukeutunut.
Median kannalta onnellisin lopputulos olisi tietysti Haaviston ero nykyisestä puolisostaan ja Hakkaraisen kampeaminen kaapista uudeksi donnaksi, jolloin yhteinen tie Mäntyniemeen olisi silolla siunattu.
Kansalaisten pitäisi jaksaa vahdata politiikkoja.
Mikäli yleisen keskustelun taso ja kansalaisten vaikuttamisen halu tästä vielä laskee niin tulevaisuus ei näytä ruusuiselta muualta kuin norsunluutornista katsottuna.
P.V.: (Haavisto&Hakkarainen&Homous-tematiikka).. sitäkään en kyllä tässä kaipailisi, että Hakkarainen "eheyttäisi" Haaviston...
Mutta vakavasti puhuttuna: nykyisellä menolla ratsastetaan "poliittisella korrektiudella" täyttä laukkaa kohti anarkotyranniaa (ks. Takkiraudan erinomainen bloggaus 25.11.2011).
Samalla kun valtio suhtautuu välinpitämättömän löperösti tavallisten ihmisten kohtaamaan väkivaltaan, ilkivaltaan, murhiin, tappoihin, raiskauksiin ja varkauksiin, heitä syyllistetään kiihtyvällä tahdilla yhä merkillisimmistä asioista - ajatus- ja ns. viharikokset vain alkusoittoa: Uudessa-Seelannissa on vireillä hanke kriminalisoida kotitarve-kasvienkasvatuskin!?!
http://www.youtube.com/watch?v=1yN1j3rSdbk
Se millaista vahinkoa taloudellis-poliittisen koneiston valtaeliitti kansalaisille tietentahtoen aiheuttaa näkyy surullisen selvästi siinä miten aggressiivisesti Occupy Wall Street -liikkeen mielenilmaisijoita on kohdeltu USA:ssa. Poliitikoille käy kyllä kansalaisaktiivisuus, mutta vain braxilaisittain, eli että toiminta suunnataan establisoituneisiin poliittisiin puolueisiin ja parlamentarismi-teatteriin. Ihmisten (vähäiseenkin) omaehtoiseen liittymiseen ja voimien yhdistämiseen suhtaudutaan paranoidisella hysteerisyydellä.
Osoituksena siitä miten sairaaksi tällainen politikoitumisen tauti on jo edennyt otetaanpa esille Takkiraudan blogin ( http://takkirauta.blogspot.com/2011/11/anarkotyrannia.html ) linkistöstä löytyvä esimerkki -josta olisi varmaan löydettävissä analogioita Suomestakin. Tämä nostattaa niskavillani pystyyn, vaikkakin myös naurattaa:
Hiprakassa ollut oxfordilaisopiskelija kohtasi ratsupoliisin ja sanoi tälle:
“Excuse me, do you realize your horse is gay?” Ja arvatkaas mitä teki ratsupoliisi? Soitti kaksi partioautoa apuun, juhlatuulinen opiskelija vietiin yöksi putkaan järjestyshäiriön takia, opiskelijalle määrättiin 140 usd:n sakot ja poliisi yritti viedä vielä oikeudessakin eteenpäin syytettä homofoobisesta huomautuksesta (“homophobic remark”).
Olisi mukava tietää kuinka poliitikko ja entinen oikeusministeri Brax kommentoisi tätä tapausta ja onko hän tyytyväinen tähän yhteiskunnalliseen kehityssuuntaan, meillä ja yleisesti €uvostoliitossa?
(äh, nyt huomasin että intouduin kirjoittamaan täysin off-topikkia, mutta tuli vähän itseilmaisun painetta tuosta otsikosta "Kuka jaksaa enää poliitikkoja?"!)
Aivan loistava kommenttiteksti, kiitokset siitä. Se ei ole off-topic, koska blogini oli tällä kertaa pelkästään vapaata assosiointia ja tajunnanvirtaa tästä nimenomaisesta tyhjiöstä, jonka todellisuudentajun ja järjen täydellinen pako politiikasta on aikaansaanut.
Lueskelin myös Tapio Suhosen irvileukairrottelun tuolta viihdepuolelta:
http://tapios.vapaavuoro.uusisuomi.fi/viihde/89447-uutiskatsaus-tulevais...
Masentava mutta tosi kuva useamman kirjoittajan aatoksista:
Seppo Oikkonen:
poliitikoille ei oikeastaan edes jää muuta roolia kuin henkilökohtainen imagonrakentelu, oman itsen narsistinen esillepano, pukeutuminen, laittautuminen ja julkkisareenoille tyrkyttäytyminen
Kari Kilpiö hurskastelevista poliitikoista:
Hajareisin ollaan yhtenä hetkenä muotitietoisesti kannattamassa tiettyä asiaa... Epäluuloiset kansalaiset pitävät tällaisia tuuliviiri-hurskastelijoita epäluotettavina, eivätkä tietenkään äänestä heitä.
Jonna Purojärvi vetäytyvistä nuorista:
nuori ei siinä mielessä syrjäydy, kuin annetaan ymmärtää, vaan vetäytyy. .. suurin osa ei vain halua ottaa osaa nyky-yhteiskunnassa pyörivään näytelmään. ..Yhä suurempi syrjäytyneiden määrä kertoo vain ja ainoastaan yhteiskunnan tilasta, yhä sairaammaksi muodostuvasta erilliseksi toimijaksi tehdyn systeemin puutteellisista rakenteista. .. On aivan turhaa rahan ja ajanhukkaa yrittää saada syrjäytynyt nuori kiinni nykyisenkaltaiseen yhteiskuntaan.
- - - - -
Kun puhutaan yhteiskuntatakuusta, niin kenen pitäisi taata ja mitä?
Kiitokset sinulle kommentistasi. Niin on, että paljo huolestunut puhe siitä "miten politiikkaa ei enää arvosteta" pitäisi kääntää päälaelleen ja ryhtyä vähitellen perkaamaan kysymystä miksi politiikassa ei enää ole mitään arvostettavaa.
"Virallisen" yhteiskuntaeetoksen ja -paatoksen pinnan alla yhteiskuntamme on jo romahtanut pahasti. Elämme jonkinlaisia viimeisiä hetkiä -- ehkäpä hieman samanlaisia kuin N-liitossa elettiin ennen kuin sosialistisen järjestelmän ja järjestyksen pinta lopullisesti romahti.
Mutta toki meilläkin kulissia yritetään pitää pystyssä aivan viimeiseen saakka. Tuossa oikein topakka esimerkki oman neuvostoliittomme loppukouristeluista:
http://heidiekholmtalas.puheenvuoro.uusisuomi.fi/89587-sosiaaliset-taido...
Ymmärrän ykköskohdan varsin hyvin. Oma lähin kaveripiirini on varsin sekalaista sakkia, enkä monenkaan kanssa ole samaa mieltä monestakaan asiasta. Nuorempana otettiin yhteen, joskus jopa nyrkein. Eräs kaverini on myös heitättänyt minut putkaan.
Ristiriitoja on ollut ja toivottavasti tulee olemaankin, sillä mieluummin kuulen epämiellyttävän totuuden ja tuijotan omia heikkouksiani silmiin kuin olen sellaisten ihmisten seurassa, jotka sanovat sen, mitä haluan kuulla. Pelottavat minua.
Ennalta arvattavuus on arvokasta. On ihan sama mitä tekee ja miten valitsee elää, kunhan se on johdonmukaista. Kyky pitää sanansa. Itse olen toisinaan omastani lipsunut, mutta yritän parhaani. Lojaalius ei tarkoita sitä, että on aina samaa mieltä, vaan sitä, että sanoo sen minkä kokee todeksi, koska toinen sen ansaitsee. Kohteliaisuudet, puolitotuudet ja valheet voi jättää hyvänpäivän tutuille.
En voi kehuskella, että minulla on paljon ystäviä, mutta luotan absoluuttisesti niihin, joita minulla on. Se on mielestäni aika hyvin.
Mitä itse aiheeseen tulee, minusta koko systeemi on aika vanha. Pystyisimme nykyteknologialla paljonkin parempaan. On kummallista toistuvasti todeta, että meillä on välineitä vaikka mihin. Emme vaan ole keksineet kuinka käyttää niitä. Emme toisinaan edes yritä. Onko se historiallisesti poikkeuksellista?
Edustuksellisen parlamentarismin systeemi on selvästi vanhentunut eikä sillä päästä käsiksi oikeisiin ongelmiin. Puolueet esittävät teatraalista operettia jota juuri kukaan ei oikein jaksa haukottelematta katsella.
Uusien teknologioiden välineet pelottavat selvästi valtaeliittiä, ja ehkä he salaa toivovatkin että kansa ei keksisi kuinka niitä käyttää tehokkaasti? Nettiä ja sosiaalista mediaa demonisoidaan/vähätellään perinteisten medioiden poteroista.
Jaa- Kubrikin "2001: Avaruusseikkailu" alkukohtauksessakinhan oli varsin värisyttävä näkemys sapiensiksi kehittymisen alkutaipaleelta koskien "uusien välineiden käyttöönottoa".. sehän sopiskin tähän mukavasti :)
http://www.youtube.com/watch?v=af3YAP6TBmk
Ukkonen
Niin. Juuri tuollaisista elämäntunnoista sitten päätyy miettimään, ovatko poliitikot ylimalkaan ihmisiä.
Poliitikon pahin vihollinen on hänen oma äänestäjänsä -- äänestäjää pitää käsitellä mielin kielin, miellyttää ja valehdella ummet ja lammet, kehittää kaikille sopivia mitään sisältämättömiä kiertoilmaisuja, muokata itsestään ihannekuvaa, jonka epäihmisyyttä ei sitten tunnisteta.
Viime eduskuntavaalien ja "jytkyn" jälkeen on toki puhuttu siitä että internetin keskustelupalstoilla olisi nyt ollut ensimmäistä kertaa vahva vaikutus vaalitulokseen. Siltä pohjalta taas voi tulkita sitä vaalien jälkeen noussutta halua palstojen sensuroimiseen, jota on "establishmentin" taholta osoitettu.
Yhteiskunnan "yhteinen valhe" -- keinotekoisesti ylläpidetyt käsitykset siitä mikä on hyveellistä -- voi olla murtumassa. Nähtäväksi jää murtuuko se omaan naurettavuuteensa vai esimerkiksi epärehellisyyteensä, epämoraalisuuteensa, epäjärkevyyteensä.
Ketä velvoittaa yhteiskuntamoraali, jonka vallitessa yhteiskunnan kouluttamat ja veronmaksajien tuella toimivat terveydenhoidon yksityistämisen apostolit siirtävät miljoonansa veroparatiiseihin?
Olen soveltanut ymmälläni ollessani vanhaa latinaa ja luonut mielessäni aina uusia termejä vanhan totuuden eli "homo sapiens" tilalle.
Vanha vitsi on jo "homo sovieticus" vaikka hyvin kuvaakin ihmistä, jota oma järjestelmä on totaalisesti kasvattanut vuosikymmenien ajan eikä mikään ole tuosta "vitsistä" muuksi muuttunut, sillä olen seurannut eräässä paikassa muutamaa inkeriläistä ns. paluumuuttajaa viime vuoden kesästä lähtien ja voin vakuuttaa hyvällä sydämellä sekä täysin irvailematta, että tuo termi on totta ainakin noiden muutaman kohdalla.
Ihmisinä me kaikki olemme katsojasta ja silmien asennosta riippuen hyviä, hyvin huonoja tai parempia, mutta ominaisuudet seuraavat meitä kaikkialle.
Eikä kyse ole roduista, ei ihonväristä tai edes tavoista vaan se kumpuaa jostain selkäytimestä ja toinen selkäydin sen vaistoaa, näkee tai kuulee.
Ja sitten joko hyväksyy, omaksuu tai ei siedä.
"Poliitikko ja politiikka ovat sovittamaton ristiriita. Olen pitkään ihmetellyt sellaista asiaa kuin puolueuskollisuus. Se on minusta jotain aivan käsittämätöntä, kaiken hyvän tai edes tyydyttävän ajattelun este. "
Niinpä niin.
Sveitsissä ollaan jo menossa vielä eteenpäin;
Täällä Demokratia tosiaan on n. 200 vuotta Suomea edellä. Mm. viime sunnuntaina äänestettiin lähialueiden kunnissa useiden eri projektien rahoituksesta.
Siis siitä ottaako kunta lisää velkaa johonkin tarkoitukseen.
http://www.muutos2011.fi/vb/showthread.php?999-Svetisin-mallin-l%E4hidem...
tässä muita jotka ehkä kiinnostaa;
http://www.muutos2011.fi/vb/showthread.php?867-Sveitsin-Kunnanjohtaja-vi...
http://www.muutos2011.fi/vb/showthread.php?821-Sveitsin-kansanedustajien...
Viime aikoina olen usein ajatellut Herakleitoksen sanoja "sota luo uusia arvoja", enkä tietenkään tahdo sotaa, sen enempää asein kuin taloudella käytävää. Vaan onko tällä taloussodalla sellaista puhdistavaa, uutta luovaa vaikutusta, kuin perinteisellä sodalla, jonka päättyminen tuo helpotuksen siitä, että ei tarvitse pelätä kuolevansa pommiin, luotiin, vankileirille. Vaan tulee muutos ja se koskee kaikkia, on rakennettava elämän edellytykset ja kutakuinkin kaikki ovat samassa veneessä, kaikki ymmärtävät, että tarvitaan oikeaa yhteistyötä, jos ei sen itsensä vuoksi, niin ainakin selviämisen vuoksi. Pahaa pelkään, että tämä nyt käynnissä oleva vain luo katkeruutta ja isolle osalle kansaa/kansoja alaspainamista ilman puhdistusta. Spenglerhän kirjoitti sivilisaatioiden kehityskulusta, ja tästä hetkestä voinee vain todeta, niin kuin jääkiekkovalmentajat tuppaavat tekemään eli "näillä mennään".
Tyhjiöt täyttyvät, tavalla tai toisella, rakentavasti tai tuhoavasti, mutta jotta elämä säilyisi ja myös yhteisöllinen elämä, jotakin rakentavaa on tultava. Minä näen, että tulee varmasti jossakin muodossa myös laaja hengellinen herääminen, enkä nyt tarkoita laitoskirkkoa.
Seppo, sinä olet taitava soittaja. Osaat nimittäin koskettaa jotakin sellaista näkyvääkin, mutta ei niin helposti sanallistettavaa, minkä suurin osa tunnistaa, kun näkee edessään hahmotettuna. Sinä kirjoitat niin hyvin, että tekstiäsi on vaikea kommentoida. En silti pyydä sinua kirjoittamaan huonommin, vaan kiitän.
Kirjoita uusi kommentti
Kirjaudu tai rekisteröidy kirjoittaaksesi kommentteja
Kommentoi 14 kommenttia