Kuinka Karl Marx tavataan

Kulttuurien kohtaamattomuus: Jari Tervo vs. Husein Muhammed

1.

Yleensä enemmän kuin kohtalaiset myyntiluvut yleensä vähemmän kuin kohtalaisille kirjoilleen saanut Jari Tervo on uudessa romaanissaan ottanut tarkasteltavakseen tietyn kulttuurin ongelmaksi yleisesti käsitetyn kunniaväkivalta-asian, joka romaanissa henkilöidään sen nimihahmoon, kurdityttö Laylaan. Arvioiden mukaan kirja on ilmeisen tyypillistä nykytervoa: vakava aihe, mutta moniin suuntiin, sanottaisiinko käsiin hajoava käsittely, ja paikoitellen romaani on kuulemma hauskakin. Hyvä myyntituote, siis, tyypillisesti, ehkä taas kerran tavoittelemassa Tervolle kirjankustantajien ja -kauppiaiden yhdistyksen joulumarkkinoiden alla myynninedistämistarkoituksessa jakamaa Finlandia-palkintoa.

Suomalaistunut kurdilakimies Husein Muhammed kirjoitti Puheenvuoro-palstalla Tervon romaanista jonkinlaisen kirja-arvostelun, jossa tekstin valtaosa keskittyi ruotimaan kirjailijan huonoa kurdikulttuurin tuntemusta. Oikeinkirjoitus-, kieli- ja asiavirheitä, hyvin yksityiskohtaisia, listattiin kritiikissä pitkä lista, ja kokonaisvaikutelmaksi tuli, että Husein kurdikansan edustajana ja asianajajana antoi näin ymmärtää, ettei romaanin "todistusaineisto" ollut pätevää ja pitävää, joten yleisellä tasolla keskusteluissa paljonkin esilläoleviin kunniaväkivaltasyytteisiin on ilmeisesti syytä suhtautua kaikilla mahdollisilla varauksilla.

Kirjailija Tervo puolustautui Uuden Suomen haastattelussa mm. toteamallla ykskantaan, että Huseinin kritiikki on huti -- se iskee harhaan. Esimerkiksi Huseinin esille nostama asia, nimen Layla kirjainasu, ei Tervon mukaan voi ratketa kurdinkielen oikeinkirjoituksen puitteistuksessa, koska kirjan ja tytön nimen on tarkoitus viitata moniin asioihin ja kulttuureihin -- mukaanlukien mm. kitaristi Eric Claptonin maailmankuulu musiikkikappale, jonka sanoitus perustuu vanhaan persialaiseen runoon.

Kun Husein valittelee kritiikissään sitä, että Tervo esittää kirjassa kurdit "kylmäverisinä ja murhanhimoisina", Tervo kuittaa tämän ahtaana väärinymmärryksenä ja väljentää: "Kuvaan yhtä kovakätisesti ja yhtä lempeästi Laylassa kurdeja, turkkilaisia, kreikkalaisia, saksalaisia ja suomalaisia. Tiesin jo kansakoulun ensimmäisellä luokalla, että kylmäverisyys ja murhanhimoisuus eivät ole minkään kansan erityispiirteitä."

Juuri näistä puolin ja toisin lausutuista sanoista, "kylmäverisyys ja murhanhimoisuus", voitaisiin lähteä liikkeelle hieman pidemmälle pohtimaan sitä tosiasiassa paljon pintapuheita syvempää kulttuurikuilua, joka erottaa suomalaiskirjailijan ja kurdikriitikon,  tai laajemmin ottaen koko eurooppalaisen yksilöoikeuksia korostavan ihmisoikeusnäkökulman ja Huseinin kirja-arvostelussaan edustaman tyypillisen ryhmäkulttuuripuolustelun. Niiden välissä nykymaailmassa on ylikäymätön ymmärryskuilu, jota käyty "kirjallisuuskeskustelu" viimekädessä pyrkii missään onnistumatta täyttämään.


2.

Kylmäverisyys ja murhanhimoisuus. Millaisia mielikuvia nämä adjektiivit herättävät väkivallantekijästä? Ensinnäkin: eivätkö ne mitä selvimmin kuvaa yksilöä, nimenomaan yksilöä?

Esimerkiksi läpensä tunteeton tai paatunut, psykopaattinen yksilö voi tehdä hirmutekoja täysin kylmäverisesti, välittämättä uhrin kärsimyksistä tai siitä mitä muut ajattelevat. Murhanhimoinen voi niinikään olla vain yksilö -- murha mielletään yksilön tekona yhdelle yksilölle tai yhdelle yksilölle kerrallaan. Emme oikein pysty kuvittelemaan murhanhimoista yritystä, kyläyhteisöä, kaupunkia tai murhanhimoista kansaa. Jos sellaisen mielikuvistamme konstruoimme, se on järjestään vain murhanhimoisten yksilöyksiköiden summa.

Mutta sitten: kun kysymyksessä on kunniamurha, onko se sama asia kuin murha, joka siis voi olla kylmäverisen ja murhanhimoisen yksilön teko? Eikö kunniamurha ole olennaisesti jotakin kokonaan muuta -- eikö siihen aina sisälly nimenomaan yhteisöllinen tekijä? Kunnian ja häpeän tuntoja yksilö voi kokea ainoastaan yhteisössä, ja ne ovat vieläpä tyypillisesti aivan tietynlaisen, sosiaalisesti hyvin sitovan ja yksilöä vahvasti määräävän yhteisön tuntoja.

Jos pitäisi nimetä jokin tunne, jota kunnian- ja häpeäntuntojen täysin määräämä ja ohjaama ihminen kokee, niin kai se olisi lähinnä jokin sietämätön ryhmäpaine tai ahdistus. Ehkä ahdistus on paras attribuutti -- kunnian ja häpeäntunnoissaan paineen alla tuskaileva ihminen kokee nimenomaan ahdistusta ja sielullista ristiriitaa, kunnes on saanut tekonsa tehtyä ja yhteisön odotukset täytettyä.

Jari Tervo on siis täysin väärillä jäljillä, jos hän kuvittelee kunniamurhan olevan kylmäverisen ja murhanhimoisen yksilön teko. Se on tosiasiassa kaikkea muuta: se on oman ryhmänsä sosiaalisen paineen alla hirvittävästi kamppailevan ihmisen ratkaisu omaan sisäiseen tuskatilaansa. Ratkaisuna se palautuu hyvin primitiiviselle ihmismielen tasolle, jossa uhkaavan kohteen tuhoaminen on ainoa vaihtoehto vapautua ristiriidasta. Kunniamurhia tehdään siellä missä yksilön oma yhteisörooli on ajanut ihmisen sisäiseen tuskaan ja ahdistukseen, ja ahdistuksen kulissina toiminut kohde on pakko tuhota, jotta sielut saisivat rauhan.

Hyvin ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä yksilöillä ei ole mahdollisuutta aikuistua ja autonomisoitua -- yksilöinä he jäävät ikään kuin yhteisöllisen vedenpinnan alapuolelle pystymättä nostamaan päätään yhteisön ryhmäsidonnaisuuden yläpuolelle. Näille yhteisöille on ominaista yksityiskohtaisesti elämää säätelevä ankara normimoraali, jota yksilö ei saa eikä pystyisikään oman omantuntonsa mukaisesti tulkitsemaan.

Juuri tällaisissa yhteisöissä ymmärtääkseni säännönmukaisesti vallitsee jyrkkä sukupuoliseparaatio, jolla sukupuoliseen kasvuun normaalisti liittyvää ahdistusta yritetään hillitä ja pitää hallinnassa. Seurauksena sukupuoliseparaatiosta on sairas suhde kaikkeen mikä liittyy seksiin, jolloin torjunnasta tulee yhteisöllistä vedenpintaa ja lopulta koko kulttuuria kannattava voima. Ryhmäsidonnaisessa yhteisössä minkä tahansa  seksuaalitabun rikkominen voi johtaa kunniamurhaan, koska vaihtoehtona on torjunnasta turvallisuuttaan saavan yhteisön hajoaminen.

Esimerkkejä vastaavanlaisista sosiaalisesti sitovista yhteisörakenteista löytyy omastakin historiastamme. Esimerkiksi niin sanotut "härmän häjyt" harrastivat aikoinaan kylätappeluja, joiden tehtävä sosiologisesti ottaen oli lujittaa oman yhteisön yhteenkuuluvuutta hyökkäämällä naapurikylään ja tuhoamalla yhteistä vihollista. Myös niin sanottu "talvisodan ihme" oli ryhmäpsykologian kannalta vain lajityypillinen mutuaalireaktio, jossa sokkivaikutus aidosti yhdisti muuten pinnanalaisesti jakautuneen, vain autoritaarisin rakentein hallitun kansan.

Mutta se tyypillinen meikäläinen nykypäivän perheväkivaltatapaus, jota Tervo jossakin haastattelussa vertasi kunniamurhaan -- se, että huonon itsetunnon omaava suomalainen mies viinapäissään ja mustasukkaisuudenpuuskassa hakkaa tai tappaa vaimonsa -- se ei totisesti ole minkään ryhmäpaineen ja normimoraalin sanelema kunniamurha. Se on yksilötragedia, huonon omakuvan ja itsetunnon tragedia, ja sitä on käsiteltävä minävammana yksilöpsykologian puitteissa, ei kulttuurisena muodosteena, yhteisösidonnaisuutena.


3.

Kirjallisuus on kieltä, ja kannattaa kysyä mitä inhimillinen kieli on. Kieli ei ole, eikä voi olla kenenkään yksityisomaisuutta, vaan se on intersubjektiivinen sosiaalinen ilmiö tai muodoste, joka käsitekoneistoineen elää kaikkien ihmisten päiden yläpuolella sukupolvesta toiseen, vain vähitellen uudistuen ja muuttuen. Kieli on eräänlainen pilvi yläpuolellamme, ja kieli määrää vahvasti sen "ajatusilmaston", jossa elämämme elämme. Kaikki me synnymme jo olemassaolevaan kielimaailmaan, ja kannamme kieltämme mukanamme hamaan hautaan, mahdollisesti joitakin suhteellisen vähäisiä lisäyksiä tai uusia käsitteitä ja käsityksiä siihen tuotuamme.

Vaikka kieli on sosiaalinen muodoste ja yhteisöllinen, yhteiskuntaelimistöllinen elämänmuodollinen elementti, sen käsitekoneistolla ajateltavat ajatukset ajatellaan aina yksityisen ihmisen, yksilön, päässä. Tästä seuraa yksinkertainen yhteisösääntö: siellä missä yhteisö sallii yksilöiden kasvun niin että nämä pystyvät nostamaan oman päänsä yhteisöllisen vedenpinnan yläpuolelle ja ajattelemaan aivan itse ja omilla aivoillaan, siellä yhteisöt ovat enemmän uudistuvia ja luovia, ja siellä myös niin kieli kuin ajattelukin ovat monimuotoisempia, sallivampia ja kokeilevampia kuin mitä on asian laita ryhmäsidonnaisissa, yksilöllistä kasvua ja kehitystä säätelevissä yhteisöissä.

Niinpä erityisesti eurooppalainen uusi aika, jonka vahvana ajatushistoriallisena kantoaaltona on toiminut jatkuvasti lisääntyvä individualismi, on muutamassa vuosisadassa muuttanut maailmaa tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui koko ihmissuvun aiemman miljoonavuotisen historian kuluessa yhteensä. Kiitos modernista maailmastamme kuuluu nimenomaan yksilöllisyyden ja yksilöajattelun läpimuurolle. Vielä keskiajalla koko Eurooppa eli täysin pysähtynyttä aikaa, jolloin jopa järkiajattelun suunta kääntyi taaksepäin, palauttamaan kohdatut ajatusongelmat raamatuntulkinnalliseen yhteyteen -- mutta uusi aika kartesiolaisine Subjekteineen muutti kaiken ja toi mukanaan käsittämättömän määrän edistystä ja muutosta.

Kronikoitsijoiden, runoiljoiden ja kertomus- ja kirjekokoelmien sekä näytelmäkäsikirjoitusten kirjallinen perinne synnytti nimenomaan eurooppaisella uudella ajalla uuden kaunokirjallisen muodon, fiktiivisen romaanin. Kaunokirjallinen romaanimuoto on siis historiallinen ilmiö, aivan kuten myös sellaiset suuret asiat kuin kansallisvaltiot, edustuksellinen demokratia tai luonnontiede ovat aivan tietyn aikakauden ja kulttuurin, eurooppalaisen uuden ajan tuottamia historiallisia ilmiöitä.

Monista romaanitaidetta käsittelevistä opuksista suosittelen luettavaksi tsekkikirjailija Milan Kunderan Romaanin taidetta, jossa uuden ajan tärkeimmäksi teokseksi nostetaan sen ensimmäinen varsinainen romaani, valistusfilosofi Diderot'n hieman donquijotemainen päämäärätön matkakertomus nimeltään Jacques fatalisti. Romaanin ansiot olivat todella huomattavat, ehkä toistaiseksi ylittämättömätkin: päähenkilöt ovat toistensa komplementteja, muodostavat teesin ja antiteesin, kysymyksen ja vastauksen, ja itse kertojaääni hyppää jossain käänteessä mukaan tarinaan pohtimaan kysymystä, miten ennaltamäärättyä romaanihenkilöiden taival oikein on.

Olennainen oppi on siinä, että romaani on kuin kirjallisella tavalla toteutettu näytelmä, joka esitetään mielemme näyttämöllä. Romaani ei siis ole niinkään todellisuuden dokumentti, vaan fiktiivinen tajuntatapahtuma, jossa pääosia esittävät yhden mielen ja mielikuvituksen tuotteet -- viimekädessä lukijan mielikuvituksen omat tuotteet. Vaikka todellisuudessa henkilöt ovat sekä hyviä että pahoja, heissä on sekä ominaisuuksia että vastaominaisuuksia, näytelmälle ja romaanille on ominaista, että yksi roolihahmo ottaa kantaakseen yhden ominaisuuden, ja draama tai juoni syntyy siitä, että henkilöityneet ominaisuudet kamppailevat samalla mielen näyttämöllä keskenään. Ominaisuuksien kokonaisuudesta muodostuu katsojan oma minä.

On ehkä vähän vaikea käsittää, että fiktiivinen romaanimuoto on ajatusmuoto, joka puolestaan on eräs uuden ajan korostuneen yksilöllisyyden ilmentymä. Romaanin henkilöt ovat kuin tajunnan korttipakka, yhdessä ne muodostavat kokonaisen pelin -- persoonan.

Persoonallisen kokonaishahmon puitteissa voivat seikkailla monet laadulliset vastakohtaisuudet: sankari on usein hyvä, konna paha, donna kaunis, juonittelija häikäilemätön -- ja juoni sitoo yhteen kokonaisen joukon erilaisia yksittäisiä ominaisuuksia ja niitä edustavia roolihahmoja, jotka yhdessä synnyttävät kokonaisuuden -- kokonaisen "minuuden" --  ja käyttävät hyväkseen ja täyttävät lukijan mielen rakennuspalikat ja aivolokerot.


4.

Ero länsimaisen ajatteluperinteen ja ryhmävahvistautumista varjelevien "kulttuurien" tuntemusperinteen kanssa näkyy Husein Muhammedin "kirja-arvostelussa". Läntiselle kirjailijalle olennainen kysymys ei ole mikään senkaltainen kuin esimerkiksi mikä on sen veitsen oikea nimi, jolla kurkku viilletään auki. Esimerkiksi, siis, tai ei mitään muutakaan vastaavaa. 

Lakimies Husein saa siis luetella vaikka miten pitkän litanian kohtia joissa suomalaiskirjailija osoittaa tietämättömyytensä kurdikielestä ja -kulttuurista -- ja hän voi ikään kuin pykälä pykälältä näyttää nämä väärinkäytökset, ja käyttää niitä näyttönään -- mutta mitä tiukemmin hän yksityiskohtiinsa pitäytyy, sitä kauemmas hän itse päätyy elävästä elämästä -- kaikesta siitä fiktiivisestä, dynaamisesta, luovasta todellisuudenhahmottamisesta, joka on kirjailijan varsinainen ammattitaito, kuin myös todellisista ongelmista.

Kaunokirjailija toteuttaa fiktiota, luovaa kutsumustaan, jonka tarkoituksena ja tavoitteena on  tehdä jotain näkyväksi, ei toistaa mahdollisimman virheettömästi sitä mikä on jo tiedossa ja näkyvää. Yksilöajattelulle ja yksilön eriytymiselle perustuva länsimaisen kirjallisuuden perinne ei koskaan voi kohdata orientaalista, jo olemassaolevaan pitäytyvää ja itseään loputtomasti ornamentin tavoin toistavaa ryhmätuntemusten maaperää, ei vaikka hyvää tahtoa olisi kädet täynnä. Se dialogi on ikään kuin sokeat kanat nokkisivat toistensa ohi puolin ja toisin.

Milan Kundera muistuttaa teoksessaan meitä siitä, että länsimainen kirjailija on luova taiteilija, joka maalaa ja kirjailee kaikki ne vuoret jotka hän dynaamisella kartallaan tulee dynaamisilla kaarillaan ylittämään -- että jokainen fiktio itse asettaa omat ehtonsa ja toimii omalla tavallaan. Kirjailija on tekstinsä herra, kuten jo ensimmäisen eurooppalaisen romaanin tekijä kaukaa viisaasti sijoitti tekstiinsä myös itsensä kirjailijan kyselemään, missä määrin hänellä lopulta onkaan valtaa päättää romaanihenkilöidensä tekemisistä. Jos jokin, niin tämä kertokoon meille mistä romaanin taiteessa on kyse: yksilöminuuden yhdestä erityisestä ilmentymästä, yhdestä ajatusmuodosta, eurooppalaisen uuden ajan yksilökeskeisen ajattelun eräästä tuotteesta.

Eurooppalaisen individualismin piirissä tajuntaamme on muodostunut "mielen näyttämö" -- sitä nimitetään tietyissä yhteyksissä kartesiolaiseksi teatteriksi -- ja se rakentelee luontevasti erilaisilla ominaisuuksilla varustettuja "minähahmoja" erilaisiin käyttötarkoituksiin. Niin paradoksaaliselta kuin se saattaakin kuulostaa, fiktio voi olla joskus paras tapa kuvata todellisuutta.

Eurooppalainen ajattelu on eräänlaista mielensisäistä vuoropuhelua. Tätä psyykenrakennetta vastaavasti individualismissa rakentuvat moraalitunnot korostavat eläytymistä kulloisiinkin roolihahmoihin -- kulloisiinkin toimijoihin -- jolloin moraali pohjautuu tilannetajuun, empatiaan ja kokemukselliseen omantunnon puhutteluun kulloisessakin asiayhteydessä. Tällaisia eläymyksellisiä tuntoja tavataan moraalifilosofiassa nimittää omantunnonetiikaksi. Se on yksilön sisältä käsin määräytyvää moraalikäyttäytymistä, ja sen vastakohtana on ulkoaohjaava normimoraali, joka taas merkitsee auktoriteetin taholta määriteltyjä täsmällisiä, tietyt tekojen tunnusmerkistöt omaavia sääntöjä, joita on noudatettava jokaisessa tilanteessa niitä tulkitsematta, joustamatta, ja jokaista yksityiskohtaa uskollisesti seuraten. Kuin rikoslakia ainakin.

Huomaatteko moraalilaatujen eron: sen jota Tervon empaattinen eläytyminen romaanihenkilönsä tuntemuksiin edustaa, ja toisaalta sen, mitä Huseinin juridislaatuinen luettelo yksityiskohdissa tehdyistä virheistä edustaa? Omantunnonetiikka vastaan normimoraali?


5.

Muistakaamme myös, että nyt puhumme kunniamurhista. Tämä on yleisesti ymmärretty Tervon uuden kirjan pääteemaksi -- pääteema eivät siis ilmeisestikään ole kurdit -- kurdit eivät kai ole edes edustavassa sivuroolissa, vaan siinäkin tosiasiassa ovat  ylimalkaan ihmisoikeuksia sietämättömät ryhmäsidonnaiset yhteisöt. Näinhän kirjailija haastattelussa antaa ymmärtää, tai sitten olen ymmärtänyt täydellisesti väärin.

Kunniaväkivaltaa vastustaessamme vetoamme perustavanlaatuisiin ihmisoikeuksiiin, ja kun puhumme ihmisoikeuksista, puhumme niistä nimenomaan yksilöoikeuksina ja -vapauksina. Ne kirjattiin toisen maailmansodan jälkeen perustetun YK:n Ihmisoikeuksien Yleismaailmalliseen Julistukseen, ja jokainen julistuksen lukenut voi todeta, että me määrittelemme ihmisoikeudet vankasti juuri yksilön oikeuksina ja vapauksina. Julistuksessa on vain muutama kohta, joissa asetetaan niitä vaatimuksia, joita yhteisöjen olisi täytettävä jotta yksilöoikeudet ylipäätään voisivat toteutua.

Kysymys kuuluu: ovatko nämä ihmisoikeudet lopulta juuri eurooppalaisen ajatteluperinteen mukaisia, yksilökeskeiseen individualistiseen ajatteluun luotuja -- kuinka edes olisi mahdollista, että yksilöoikeudet voisivat toteutua ryhmäsidonnaisuutta varjelevassa yhteisössä, jossa yksilöiden ei edes anneta kasvaa itsenäisiksi yksilöiksi?

Millainen punnitustilanne siis syntyy, kun toiseen vaakakuppiin pannaan Tervon kunniamurha-aiheella kyllästetty fiktiivinen teos, ja toiseen vaakakuppiin Huseinin kirjasta kirjoittama pitkäpitkäpitkä kritiikki, kurdiasian puolustelu, jossa teoksen varsinainen asia, kunniaväkivalta, on tosin eksplisiittisesti tuomittu puolessatoista lauseessa, mutta loput on eräänlaista kurdeihin käpertyvää, kuitenkin yleistä orientalistista ornamentiikkaa sinänsä merkityksettömien yksityiskohtien ympärillä? Mihin päin vaaka kallistuisi?

Arvioidessaan Tervon romaania Husein sekoittaa omantunnonetiikkaan perustuvan kirjallisen fiktion omaan normimoraalia tavoittelevaan ja juridisen todistelun metodia käyttävään "todellisuudentajuunsa". Kirjailijan ihmisoikeusnäkökulman ja kriitikon kurdikulttuuripuolustelun välissä on nähdäkseni tosiasiallisesti ylikäymätön ymmärryskuilu, ja kriitikko sortuu puolustusasianajajan roolissa tuomitsemaan -- tahtomattaan, taitamattaan, ehkä tietämättään -- kirjailijan varsinaisen sanoman.

Ehkä kaikkein lohduttomin, ja samalla valitettavasti kaikkein todentuntuisin näkökulma Tervon ja Huseinin dialogiin on, etteivät he kumpikaan ajatuksineen ole edes saman vaa'an lähettyvillä.

Tervo tuskin tajuaa itsekään millaisen ajatushistoriallisen individualistis-intellektuaalisen perinnön haltija hän suosikkikirjailijanakin on. Hän porskuttelee kaupallisilla kirjamarkkinoilla kuin paraskin populisti -- puhuu vakavista asioista huuli pyöreänä vailla mitään psykologista vaistoa. Husein luultavasti on, ainakin jutustaan päätellen, kokemuksellisten lähtökohtiensa vanki, ja niinollen sokea ryhmäsidonnaisten kulttuurien yksilöä rajoittaville ominaisuuksille. Kumpi sitten katsoo oikein, kun kumpikin katsoo toistensa ohi ja näkee vain omiaan?


Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

1Suosittele

Yksi käyttäjä suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelija

NäytäPiilota kommentit (30 kommenttia)

Pertti Väänänen

Jo termi "kunniamurha" paljastaa teon vakavuuden. Tekoa ei kutsuta kunniatapoksi vaan kunniamurhaksi. Vaikkakin kyseessä on kollektiivisen häpeän tunteen pakottama teko, se ei asiaa muuksia muuta -murha mikä murha.

Oikkonen on kyllä oikeassa siinä, että Hussein ja Tervo ampuvat toistensa ohi. Hussein suojelee omaan kansaansa ehkä vähätellen ongelmaa, joka pulpahtaa esim. Ruotsissa ajoittain esille, kun tass Tervolle on päällä peruspohjoismainen ote asian käsittelyssä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Korostan, ettei tarkoitukseni missään mielessä ollut vähätellä kunniamurhaa rikoksena. Itse asiassa halusin jopa viedä sen lähemmäs äärimmäistä tuomittavuutta, rikosta ihmisyyttä vastaan.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Tässä vielä linkki kirjoituksen taustalla olevaan Husein Muhammedin blogiin:

http://huseinmuhammed.puheenvuoro.uusisuomi.fi/849...

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Ihan yhtä haettua kun kunniamurhan tulkitseminen yksilöongelmaksi on yritys ylevöittää läpikaupallista nykykirjallisuutta joksikin länsimaalaisen etiikan ja pohdinnan etuvartioksi. Nykykirjallisuuden kaupallisuus hoituu sillä että ote on toimittajamainen ja aihe poliittinen pinta-aihe.Ei kai sellainen tuotteistettu kirjallisuus ilmennä mitää yksilöminuutta tai yksilöllisyyden ehtojen pohdintaa. Eli kirja saattoi saada Husein M:lta juuri sen tyyppistä palautetta kuin mitä se ansaitsi,politisoitua ja toimittajamaista.Nimiin puuttuminen ei sitä paitsi ole ihan hihasta vedettyä. Nimi on jonkinlainen runollinen kuva joka liittyy miljoonin sitein sen kantajaan, ihan kulttuurista riippumatta.
Paras tapa taistella kunniamurhia tuottavia traditioita vastaan on minusta se että vahvistaa moniarvoisuutta omassa kulttuurissaan jolloin "tartunta" leviää mistä tartunnasta on hyviä ja rohkaisevia esimerkkejä kuulunut kevään aikana esim Egyptistä. Eli meidän pitäisi mm lukea ja tukea ja tuottaa hyvää kirjallisuutta ja keskustella niin korkealla tasolla kun mihin kulloinkin yllämme.
Tietysti jos asuu jossain eliitialueella ja kohtaa maahanmuuton vain median kautta voi tulla pessimistinen kuva vuorovaikutusmahdollisuuksista. Oikeasti vuorovaikutusta tapahtuu valtavasti päivittäin täällä "todellisuudessa", suurimmaksi osaksi se on nonverbaalista mikä onkin kiehtovaa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Nykykirjailijoistamme kaupallisimpia kai ovat nämä yleisönsuosikit kuten Sofi Oksanen ja Jari Tervo. Poliittisten pinta-aiheiden käsittelijöitä, siis.

Tarkoitukseni on pohtia sitä tosiasiassa paljon pintapuheita syvempää kulttuurikuilua, joka erottaa suomalaiskirjailijan ja kurdikriitikon, tai, laajemmin ottaen, koko eurooppalaisen yksilöoikeuksia korostavan ihmisoikeusnäkökulman ja Huseinin kirja-arvostelussaan edustaman tyypillisen ryhmäkulttuuripuolustelun.

Loppuyhteenvedossa palasin toki sijoittamaan esimerkkitapaukset ikään kuin omille paikoilleen.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Toki, osasin kyllä lukea tekstin.
Olen vaan sitä mieltä että eikö pitäisi myös pohtia tiukan ryhmäsidonnaisuuden aiheuttamaa kärsimystä omassa kulttuurissamme. Esim suomalaisessa lastenkasvatuksessa on vähän liikaa sellaista henkeä jäljellä joka on niinkuin juuri sinä olet ansiokkaasti nostanut esiin historiallisesti selitettävissä. On karaistus- ja hellyysvajementaliteettia. On kohtaamattomuutta on yliniukkaa (lähes hykäävää)vuorovaikutteisuutta vauvaiässä. Kun sinä olet nostanut näitä kysymyksiä esiin olet jotenkin halunnut syyllistää niistä eliittiä. Minusta syyllistämällä ei päästä mihinkään.
Jos mamuille riittää että saavat noita vihattuja taloudellisia tukia ja he sitten pystyvät kasvattamaan psyykkisesti terveitä lapsia niin eikö se ole fine.
Minä asun alueella missä koko ajan pistää silmään että suomalaiset lapset kärsivät vanhempien syrjäytymisestä yhdistettynä heikkoon "kasvatusperimään" missä luontainen oman lapsen helliminen ja kannustaminen on estynyttä. Se vaan on minusta suurempi ongelma kuin se että meillä on mamuja keskuudessamme erilaisine outoine traditioineen.
Liisa Keltikangas-Järvinen on ainoa joka on soittanut hälytyskelloja mainitsemastani tragediasta.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

lappalainen

""... olet jotenkin halunnut syyllistää niistä eliittiä...""

Suomalaiset ovat historiallisesti alistettu ja siksi aina kahtiajakautuva kansa. Historiaa saa syyllistää, mutta se elää myös keskuudessamme.

Vain eliitillä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eliitti on syyllistäjän, ei syyllistetyn roolissa.

Suomalaiset sosiaalivirkailijat syyllistävät asiakkaitaan kahdeksan kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa. Asiasta uutisoitiin tutkimus viime joulukuussa.

Maahanmuuttajiin kohdistetaan aktiivisia auttamistoimia, samaan aikaa kun omat köyhät väsyvät taistelemaan niistä avuista jotka heille kuuluisivat. Tästäkin on tehty selvityksiä.

Köyhyyden vaikutus arkielämään on tuhoava. Ei vain niin että köyhimpien eliniänodote on kaksitoista ja puoli vuotta lyhyempi kuin rikkaimpien, vaan myös ja ehkä nimenomaan arkipäivän jaksamisen tasolla.

Kahtiajakavat asenteet ovat arkipäivää. Ne ovat mukana jokaisessa katsekontaktissa, jokaisessa mielenviriämässä jossa joko samaistutaan sosiaalisesti ylöspäin tai otetaan etäisyyttä alempiin.

Köyhyys ja huono-osaisuus ovat meillä jo vahvasti periytyviä.

Yhteiskuntailmapiirin muuttaminen on likimain mahdoton "tehtävä". Se ei edes ole tehtävä, sillä kyse ei ole vain tekemisestä. Jos teot riittäisivät, vallankumous auttaisi. Mutta ajattelu tarvitsisi paljon syvempiä murroksia.

Vallankumous on historiassa ollut vaihtoehdoista helpoin. Siksi mellakat keräävät niin suuret ihmismäärät. Revisionismi on vaikeampaa, kun pitäisi ajatella kaikki uusiksi. Tarvitsisimme kuitenkin vielä syvempää nollausta, jonkinlaista kansallista psykoanalyysia.

Se on paljon vaikeampi juttu kuin "talvisodan henki". Paljon kaikkia syyllistämisiä syvemmällä.

Mamukeskustelu on vain indikaattori, ja maahanmuutto tällä hetkellä oman yhteiskunnallisen kiihtyvän kahtiajakautumisemme akseleraattori. Mamut ovat lähinnä eliitin leikkikalu, turvalelu, jolla se voi jatkaa historiallista rooliaan omien köyhien alistajana ja syyllistäjänä.

Peiliin katsominen ei auta, kun asenteet ovat jo niin projektiivisia.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

"Suomalaiset ovat historiallisesti alistettu ja siksi aina kahtiajakautuva kansa. Historiaa saa syyllistää, mutta se elää myös keskuudessamme.

Vain eliitillä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä. Eliitti on syyllistäjän, ei syyllistetyn roolissa.

Suomalaiset sosiaalivirkailijat syyllistävät asiakkaitaan kahdeksan kertaa enemmän kuin pohjoismaiset kollegansa. Asiasta uutisoitiin tutkimus viime joulukuussa.

Maahanmuuttajiin kohdistetaan aktiivisia auttamistoimia, samaan aikaa kun omat köyhät väsyvät taistelemaan niistä avuista jotka heille kuuluisivat. Tästäkin on tehty selvityksiä".
Minä en laskisi sosiaalivirkailijoita eliittiin. Se ikävä tosiasia että he syyllistävät asiakkaita on kamalaa mutta kertonee enemmän heidän omasta huonosta koulutuksesta tms kuin että he faktisesti olisivat eliittiä. Sitä tietysti odottaisi että sosiaalivirkailijat pitäisivät enemmän meteliä syrjäytyneiden oloista kuin mitä he nyt tuntuvat tekevän. Taitaa olla tutkijat aktiivisempia.
Olen aivan samaa mieltä että mamuille esim mamulapsille suunnataan tukea vaikka omat tarvitsisivat sitä enemmän, juuri siitä yritin kirjoittaa. Koska mamuilla on sukunsa ja perhekeskeiset traditionsa heille voi antaa korkeintaan rahaa ja suomenkielen opetusta lähes kaikki muu on luksusta. Lasten huomioonoton he osaavat. Myös tyttölasten.
Sellaiset opettajat joilla on paljon sekä mamuoppilaita että heikosti pärjääviä suomalaisia tarvitsevat tukea.
Köyhyyden stressaava kaikkea kalvava vaikutus on minulla tiedossa mutta ei pidä levittää juttuja siitä että mamut saisivat enemmän suoraa sosiaalitukea kuin omat jollei ole faktoja että asia on niin.
Mutta ehkä tämä problematiikka ja nämä kysymyksenasettelut voisi olla aihe A-studiokeskustelulle.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

lappalainen

""... en laskisi sosiaalivirkailijoita eliittiin...""

Mutta eliitti ei ole yhteiskuntaluokka, joukko mamselleja tai muu nimilista. Eliitti on aina se toiseen suuntaan lähtevä voimaviiva sillä vedenjakauksella, johon kampaus kulloinkin kammataan. Yhteiskunnallinen valta syntyy niistä voimaviivoista, se ei ole kokonaan perittyä eikä hankittua.

Eliitti ja kansa ovat kahtiajakautuvan yhteiskunnan rakenteellisia vakioita, ja vain eliitillä voi olla enemmän valtaa kuin ymmärrystä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Nyt Oikkonen latelet silkkaa mystiikkaa. Yhtä hyvin voisit kirjoittaa että eliitti on kaikki jotka eivät ajattele ja tunne kuten sinä.
Tuollaista sumuverhomystiikkaa voi ladella vain henkilö joka perinteisen määritelmän mukaan kuuluu eliittiin eikä ole koskaan joutunut kokemaan mitä on kuuluminen alemman statuksen porukoihin joka koskaan ei ole saanut ylhäältä alas mittavia nenänvartta pitkin kulkevia katseita joka koskaan ei ole laskenut riittävätkö rahat perheen ruokaan tässä kuussa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

lappalainen

Nyt taidat ladella ihan omiasi.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Omiansa täällä kaikki latelee mutta kiistätkö sinä kokonaan määritelmän eliitistä perinteisenä sosiologisena määritelmänä? Etkö usko että ihmisen sosiaalinen asema vaikuttaa hänen toimintaansa ja arvomaailmaansa?
Olen sitä mieltä että määrittelet eliitin näin: "ei mamukriittiset idiootit"

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

lappalainen

Ihmisen sosiaalinen samaistuminen vaikuttaa hänen toimintaansa ja arvomaailmaansa. Asemat, kuten dualismi, ovat syntyneet historiallisesti. Saat itse päättää pidätkö tätä perinteisenä sosiologiana, ryhmäpsykologiana, motivaatiopsykologiana, vai silkkana idiotismina.

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

Anteeksi Sini ja Seppo, että sekaannun keskusteluunne eliitistä. Eivät sosiaalivirkailijat tietenkään kuulu "yläluokkaan", mutta eliittiin he kuuluvat sikäli, että ovat vallanpitäjien ohjeiden toimeenpanijoita ja näinollen he joutuvat olemaan eliitin puolella, tahtoivat sitä tai ei.

Sellaisessa tilanteessa ihmisen on suljettava silmänsä epäoikeudenmukaisiltakin tuntuvilta ohjeilta, jos haluaa säilyttää työpaikkansa. Sosiaalityöntekijä on valta-asemassa avustusta hakevaan asiakkaaseen nähden ja vallankäyttäjänä hän voi jopa samaistua siihen eliittiin jonka ohjeita noudattaa, tai sitten yksinkertaisesti kovettamaan sydämensä. Lisäksi siellä soskussa on jonkinlainen kyyläysmentaliteetti, johtuen siitä, että tapauksista (siis asiakkaista) ei saa puhua edes keskenään, eikä varsinkaan arvostella annettuja menettelyohjeita.

Tuo Sepon mainitsema sos.työntekijöiden köyhien syyllistäminen heidän ahdingostaan on mielestäni psykologinen suojautumiskeino tai jonkinlainen torjuntamekanismi jottei tarvitsisi eläytyä asiakkaan tilanteeseen, tai sitten pelkkää ilkeyttä ja (alitajuista) vahingoniloa.

Niin, olen tulkkina joutunut asioimaan soskussa ja huomannut, että myöskin mamuja kohdellaan eri tavoin etnisestä taustasta riippuen, mutta kuitenkin paljon vieraskoreammin kuin kotimaisia asiakkaita.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Kiitos Seppo O. ja Elina M. viimeisistä kommenteista. Molemmat palauttavat keskustelun todellisuuteen.
Se että sosiaalivirkailijat alistuvat alistamiseen on todella mielenkiintoinen ilmiö. (Mamujen mielistely on yhdenlaista alistamista sekin ja se kääntyy helposti päinvastaiseksi jos "tulosta" ei tule, veikkaan)
Joku reiluus ja lämpö ja kapinahenki puuttuu näiltä "köyhyysviranomaisilta" jotka itse eivät myöskään pääse helpolla. Onhan maassa ollut pitkään oikeistoenemmistö, se osiltaan selittää sossujen henkistä avuttomuutta mutta ei kokonaan.
Toisaalta meillä ei kellään ole tietoa siitä mitä reaktioita tuo vihdoin ääneen sanottu tieto, että sossut syyllistää ja juoksuttaa, on saanut aikaan ammattikunnassa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Elina Moustgaard

""Sosiaalityöntekijä on valta-asemassa avustusta hakevaan asiakkaaseen nähden ja vallankäyttäjänä hän voi jopa samaistua siihen eliittiin jonka ohjeita noudattaa...""

Samaistuminen on nähdäkseni paras malli, jolla "eliittiä" on kuvattava. Kyse on itseidentiteetistä jota tavoitellaan, siitä miten oma dynamiikka koetaan ryhmädynamiikan osana, periaatteessa siis vahvistautumisesta, tunnustuksellisuudesta.

Vastaavasti voisimme ajatella esimerkiksi kaikkia Kokoomusta äänestäviä eliittinä, vaikka ko. puolue tavoittelee talouspolitiikkaa, joka on kansalaisista alle yhden prosentin etujen mukaista. Siis politiikkaa, jossa niin sanotut "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut.

Tästä huolimatta melkein joka neljäs ilmoittaa nyt kannattavansa Kokoomusta. Kyse on samaistumisesta "sosiaalisesti ylöspäin", eli talouseliitin arvojen sisäistämisestä.

Merkillinen on mielestäni tapa, jolla journalistit laidasta laitaan samaistuvat valtaeliittiin. Lehtimaailmassa jonkin verran liikkuneena olen usein tyrmistynyt siitä, miten tietojen pimittäminen ja yhteisten salaisuuksien varjeleminen voivat toimia ikään kuin sisäpiirin vihkiytymisen vahvistuksena.

Toimittajien lojaalisuus vallapitäjiä kohtaan on jotain aivan tajutonta, tavatonta, lapsellista ja samalla vastenmielistä. Harvan ammattikunnan sielu on ostettavissa yhtä halvalla kuin toimittajien.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

"Merkillinen on mielestäni tapa, jolla journalistit laidasta laitaan samaistuvat valtaeliittiin. Lehtimaailmassa jonkin verran liikkuneena olen usein tyrmistynyt siitä, miten tietojen pimittäminen ja yhteisten salaisuuksien varjeleminen voivat toimia ikään kuin sisäpiirin vihkiytymisen vahvistuksena."
Voisiko ajatella että meillä on länsimaiset arvot, rahavaltasolidaarisuus ja eu uskontona ja siksi ei ole kriitistä pohdintaa eikä epäkunniotusta "vaarallisia" teemoja kohtaan=pimittäminen.
Siinä mielessä emme ole yhtään sen parempia kuin muslimit omine ryhmävalheineen.
Minusta on pöljää yrittää ylevöittää omaa kulttuuriamme aina kun verrataan muslimeihin mutta heti seuraavan kulman takana vedetään oma vessan pöntöstä.
Minä näen kulttuurit kilpailijoina! Minä näen mamut haasteena joka on hyvä ottaa vastaan. Jos he ovat parempia jossain asiassa niin sittenhän voi ottaa opiksi.
Olen tänään ensimmäistä kertaa tuntenut spontaania arvostusta ps-puoluetta kohtaan. Puheenvuoropalstalle on ilmestynyt blogi jossa avoimesti tartutaan puolueen sisäiseen kiistakysymykseen! Jos ihmiset jotka lähtökohtaisesti haluavat puhaltaa yhteen hiileen pystyvät selvittämään keskinäisiä arvoristiriitoja keskustelun avulla ollaan hyvässä seurassa!!!
http://japed.puheenvuoro.uusisuomi.fi/85507-havans...

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

lappalainen

Yleiskäsitteillä on helppo noitua ymmärrys. Se on sitä arkipäivän mystiikkaa. Organisaatiolaatikot ilmestyvät ensin, sitten johtajat ja alaiset pannaan paikoilleen. Saneeraajat esittävät ensin summan joka on menoista karsittava, sitten aletaan etsiä säästökohteita. Niin se käy.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Joo. Mutta usein ihminen vaistoaa tyhjien fraasien takana olevat valheet.
Jos ilmapiiri ei salli kyseenalaistamista siitä ei ole mitään iloa että vaistoaa.

Matti Palviainen

"Paras tapa taistella kunniamurhia tuottavia traditioita vastaan on minusta se että vahvistaa moniarvoisuutta omassa kulttuurissaan jolloin "tartunta" leviää mistä tartunnasta on hyviä ja rohkaisevia esimerkkejä kuulunut kevään aikana esim Egyptistä."

? ? ? ? ? ? ?

Moniarvoisuuden vahvistaminen on johtanut siihen, että länsimaiset yhteiskunnat ovat suhtellistuttaneet yhdevertaisuuteen perustuvat ihmisoikeudet ja siihen, että kolmannen maailman etnisten ryhmien "ryhmäsidonnaisten kulttuurien yksilöä rajoittaville ominaisuuksille" on luotu otolliset olosuhteet. Ne kukoistavat rikkaruohojen lailla.

Olkoon tästä esimerkkinä romanit. Yhteiskunta maksaa romaninaisten kalliit kansallispuvut, joita naisen on pidettävä aina ja kaikkialla kesät ja talvet. Kesällä se on sietämättömän kuuma ja takaa vuoden ympäroi sen, että kukaan työnantaja ei romaninaista palkkaa. (Ja siksi suomalaisia syytetään rasismista romaneja kohtaan!)Siinä toteutuu romaniyhteisön tavoite: naiset ovat kotona ja välittäävät seuraavalle polvelle ko yhteisön normit, joihin hyvin tyypillisesti ryhmäsidonnaisten yhteisöjen tapaan kuuluu kahden normiston moraali: omien kohtelu on erilaista kuin ulkopuolisten.

Romaniyhteisö on myös hyvä esimerkki siitä, miten länsimainen yhteiskunta on täysin kyvytömn sopeuttamaan kolmannen maailman pieniäkin ryhmäsidonnaisia yhteisöjä omaan elintapaansa, jonka oleellinen piirre on yksilön oikeus päättää oikeasti elämästään.

Siispä monikulttuurisuuden lieveilmiöitä, jotka itseasiassa ovat kolmannen maailman kulttuurien ydintä, ei tule vähimmässäkään määrin suvaita.

Jos esimerkiksi lapsi (siis poikalapsi mukaan lukien!) ympärileikataan ulkomaillakin, siitä täytyisi seurata välittömästi lähtö maasta vanhemmille (ja heidän mukanaan alaikäisille lapsille). Vain näin menettelemällä saadaan ryhmäsidonnaiset eli nk monikulttuuriset ryhmät kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja sitä myöden länsimaista elämäntapaa.

Tottakai se johtaa siihen, että jotkut karkotetaan tai lähtevät maasta, mutta tämä on välttämätöntä, jottei Suomi ajaudu muun läniseuroopan tapaiseen yhteiskunnan jakautumiszeen erillisiin saarekkeisiin.

Tämän lisäksi kolmannen maailman maahanmuutto on lopetteva lukuunottamatta niitä harvoja, jotka täyttävät Geneven pakolaisospimuksen kriteerit.

Miksi? Siksi, että yksikään länismainen yhteiskunta ei ole sopeuttanut yhtäkään kolmannen maailman etnistä ryhmää luopumaan yksilöä rajoittavista ominaisuukistaan, joiden äärimuoto on kunniamurha.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Tässä on nähdäkseni ymmärretty ihmisoikeuksien kunniottamisen ehdot oikein. Ihmisoikeudet ovat nimenomaan yksilöoikeuksia, eivätkä ne voi toteutua ryhmäsidonnaisissa yhteisöissä, jotka eivät salli yksilöllistä autonomiaa.

Moniarvoisuus voi toteutua vain sellaisessa yhteisössä, jossa yksilöt ovat voineet kasvaa irti omasta kasvukulttuuristaan, niin että näille yksilöille on mahdollista kokea ihmisarvo korkeimpana arvona, eräänlaisena arvojen arvona.

Tällaista kokemusta ei voi olla olemassa sosiaalisesti sitovassa kulttuurissa jossa yksilöillä ei ole mahdollista nostaa omaa päätään ryhmävahvistautumisen vedenpinnan yläpuolelle. Ihmisoikeuksista on turha puhua siellä, missä yhteisö kääntyy sisäänpäin ja yhteisön jäsenet korkeimpina arvoinaan tunnustavat oman "kulttuurinsa" usein ihmistä ja elämää suurempia "totuuksia".

Moniarvoisuus on siis tosiasiassa monikulttuurisuuden vastakohta. Tämän tosiasian tunnistaminen ja tunnustaminen on kaiken maahanmuuttokeskustelun pullonkaula. Niin kauan kun tätä tosiasiaa ei nähdä eikä sen merkitystä ymmärretä, ollaan täysin eksyksissä, keskellä sovittamattomia ristiriitoja ja käsitteellistä sekamelskaa.

Silloin ei edes sellaisia kehittymättömyyskysymyksiä jotka tiettyjen maahanmuuttajaryhmien kohdalla tulevat käytännössä esille, kuten ympärileikkaaminen, jyrkkä sukupuoliseparaatio, naisten perusoikeudet, sopeutumattomuuden oikeuttavat pukeutumiskoodit, loukkaantumisherkkyyden kehittäminen, jne -- kysymykset joihin isäntämaan pitäisi ottaa nollatoleranssi jos haluttaisiin pitää edes alkeellisista ihmisoikeusnäkökohdista kiinni -- pystytä ratkaisemaan.

Nollatoleranssi on toisaalta kaksipiippuinen juttu: vaatimus "maassa maan tavalla" voi vaikuttaa ryhmäsidonnaisen yhteisön sisällä täysin päinvastaisesti kuin sen haluttaisiin vaikuttavan. Eli yhteisö vain tiivistää rivejään ja eristäytyy omaan keskuuteensa entistä tiukemmin. Sehän on lajityypillinen yhteisöllinen puolustusmekanismi niin ulkoista uhkaa kokevan kuin erilaisten mielipiteiden vaikutuksesta jakautuvan ja sisäisesti kiirsiytyvän yhteisön kohdalla.

Oman yhteiskuntamme syvä tragedia sisältyy siihen, ettemme ole itsekään valmiita keskustelemaan tällaisista asioista. Vaikka tämän toteaminen on fraasi, sanon sen tässä taas yhden kerran ääneen: maahanmuuttokeskustelu meillä on tabujen hallitsemaa. Asioista ei keskustella, koska niistä ei haluta keskustella -- koska niistä ei olla valmiita keskustelemaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

"Jos esimerkiksi lapsi (siis poikalapsi mukaan lukien!) ympärileikataan ulkomaillakin, siitä täytyisi seurata välittömästi lähtö maasta vanhemmille (ja heidän mukanaan alaikäisille lapsille). Vain näin menettelemällä saadaan ryhmäsidonnaiset eli nk monikulttuuriset ryhmät kunnioittamaan ihmisoikeuksia ja sitä myöden länsimaista elämäntapaa".
Juuri näin meidän pitäisi toimia!!!!Ongelma on se että jos riitelemme keskenämme kyseenalaistamalla toinen toisemme mamunäkemykset emme pysty antamaan näitä selkeitä signaaleita siitä miten kaappi seisoo. Tuntuu että mamuongelma on lyömäase jota heiluttamalla ei tarvitse ottaa mistään vastuuta.

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

Janne Kejo

"Tai voisimmeko jopa me länsimaalaiset olla vielä niin kaukana kehityksen lakipisteestä, että meidänkään yhteisömme jäseniä ei vielä oikein voi tulkita yksilöiksi?"

Eduskunnan puolueyhteisöjen jäseniä ei voi millään tulkita yksilöiksi. Jos joku ei noudata puoluekuria äänestyksessä, häntä rangaistaan tavalla tai toisella. Poikkeuksena Yrttiaho ja se toinen, Mustakallio?

Sama koskee tiukimpia muslimiyhteisöjä. Normikäytöksestä poikkeamista ei katsota hyvällä, pahimmassa tapauksessa suljetaan pois yhteisöstä, tavalla tai toisella. Eiköhän muissakin tiukan uskonnollisissa yhteisöissä ole omat norminsa ja poikkeavien yksilöiden kurinpalautusta tai yhteisöstä poissulkemista.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kejo

""Veikkanpa vastausta kysymykseeni""

Tavallaan hukkaat turhaan "argumenttejasi", koska esität kysymyksesi käsitteillä joihin haluamasi vastaus jo sisältyy.

Tässä ei kuitenkaan ole kysymys argumenteista ja päättelystä, vaan todellisuuden kuvaamisesta sellaisin käsittein, joilla se tulee mahdollisimman hyvin kuvatuksi. Kaunokirjallisuus ja empiirisen metodin välttämättä edellyttämä lähtökohtainen käsitteenmuodostus ovat tässä samalla viivalla -- kummassakin etsitään muotoa vielä muodottomalle.

Kysymykset yksilön ja yhteisön sisäkkäisyydesta ja kulttuurien kehitystekijöistä ovat auki. Ehkä toistan tämän: ne ovat ratkaisematta.

Kyvyttömyytemme puhua ilmenee yhdessä nimenomaisessa muodossaan juuri tuollaisessa vaatimuksessa että ongelmat olisi ratkaistava niillä käsitekorteilla jotka jo ovat pöydällä. Tai vielä rajatummin: juuri niillä korteilla jotka sinä olet pannut pöydälle.

Se on siis yksi muoto puhumattomuuden kulttuuriamme.

Toinen suunta on yritystä antaa muoto muodottomalle. Muotoilla edes oikeat kysymykset. Sitä on kyllä vaikea tehdä, jos on jo vastaukset valmiina.

Tässä blogissa oikeita ongelmia kuitenkin yritettiin kartoittaa. Taustana oli yhtäältä täällä käyty "kirjallisuuskeskustelu", toisaalta eurooppalainen ajatushistoria ja erityisesti romaanimuodon synty siinä.

Jouko Koskinen

Raamattua auktoriteettinaan pitävien ymmärtämys islamia kohtaan on ymmärretävä heidän kivitysharrastuksestaan ja julkisten elävältäpolttamisten valossa.

Toimii nykyäänkin - lain rajoissa mutta kaukana "kristillisen" etiikan ja empatian ulottumattomissa.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Miksi toiset kirjoitukset kuulostavat todemmilta kuin jotkin toiset ja huolellisesti loppuun saakka ajatelluilta.

Kaunokirjallisuutta voinee kuvata lyhyesti kirjoittajan mielen sisältöinä ulkoisesta todellisuudesta. Kaunokirjallisuutta, ei myöskään tule sekoittaa tietokirjallisuuteen, kuten ei valtauskontojen pyhiä kirjojakaan. Moniarvoisessa kulttuurissa elävä kirjoittaja on yksilö, jonka on mahdollista luoda jotakin uutta toisin, kuin tiukan ryhmäsidonnaisessa kulttuurissa elävän kollegansa.

Loogisena ajatuksena seuraa: "Jari Tervo(...)väärillä jäljillä, jos hän kuvittelee kunniamurhan olevan kylmäverisen ja murhanhimoisen yksilön teko. Se on (...) on oman ryhmänsä sosiaalisen paineen alla hirvittävästi kamppailevan (...) jossa uhkaavan kohteen tuhoaminen on ainoa vaihtoehto vapautua ristiriidasta."

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

En ole kirjallisuuslehtiä lukiessanikaan huomannut, että kirjallisuusväki osaisi asettaa romaania eurooppalaisen ajatushistorian kontekstiin. Kirjallisuuden opiskelut kai ovat kaventaneet näkökulmat.

Enkä tiedä kuuluvatko analyysit edes kirjailijan toimenkuvaan. Kirjoittaminen voi olla kuin vaistotoimintaa, säveltämistä, musiikkioppi on joskus enemmän haitaksi, nuotteja ei välttämättä tarvitse osata.

Mutta kritiikin ja kirjallisuuskeskustelun taso on oman harrastukseni vuosikymmenten aikana jatkuvasti laskenut. Tilalle on tullut lähinnä naistenlehtitasoinen keskustelu kirjailijoista.

Jouko Koskinen

"kun kirja ja pää osuvat yhteen ei kumahdus aina johdu kirjasta"
(totesi joku lukemattomista kirjailijoista)

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Voisiko kirjallisuuskeskustelun tason lasku tai sellaisen noteeraaminen liittyä siihen että ennen kaunokirjallisuus oli vahvasti hienokulttuurinen ilmiö joka leijui jossain mystiikan lähellä statuksen suhteen. Kansainvälistyneessä ja demokratisoituneessa maailmassa kirjallisuus on hajonnut eri kohderyhmiä puhuttelevaksi viihteeksi. Humanistisen alan korkeasti koulutetut lukevat yhdenlaisia kirjoja, joku muu kuppikunta taas omiaan. Tämä tuli mieleen kun kuulin Tervon haastattelun aamulla yleltä. Hän suhtautuu erittäin käytännöllisesti omaan kirjoittamiseensa ikäänkuin tekee itselleen tilauksen ja reseptin ja sitten valmistaa ruokalajin. Romaani on hänelle genre, minkä sisällä hän on valinnut osagenrensä. Minusta hän (radiojutun perusteella) on ok muttei kiinnostava.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Suomalainen sivistys on historiallisesti ottaen nuorta ja ouhutta. Ei meidän kansalliskirjallisuudessamme esiinny kuin yhden käden sormin laskettava määrä nerotyyppejä.

Historiassa nopeammin kehittyneeseen uuteen taiteenlajiin, elokuvaan, meillä ei niinikään ole päästy mukaan. Maailmalla menestyminen on joskus satunnaisesti onnistunut käyttäen minimalismin tyylikeinoa tai kaurismäkeläistä kymmenennen asteen Godard-jäljittelyä.

Jari Tervo yrittää turhaan tehdä välttämättömyydestä -- siis pikemminkin väistämättömyydestä -- hyveen. Ei hänestä olisi minkään hyvän kirjoittajaksi.

Televisiossa on mielenkiintoinen ohjelmistotilanne, kun samaan aikaan menee Teeman puolella teatterin juhlaviikkoja ja toisella puolella Tervon kyhäämää nykynäytelmää. Mitä se nyt sitten lajityypiltään onkaan, draamaa, komediaa, burleskia -- kökköydessään traagista, joka tapauksessa.

Onhan se tavallaan hyvä, että taide ja yleisö kohtaavat toisensa. Että on sellainen reilu perussuomalainen yhteys tekijöiden ja kokijoiden välillä. Tyylivirityskin on se ja sama, kansallisromantiikka, heinälatokomedia, maalaiskomedia, nyrkkipostikomedia -- kaikki ajavat saman asian.

Primitiivisissä kulttuureissa itku on joskus institutionalisoitu. Ehkä kehitys on sitten tuonut mukanaan toisen ääripään, että naurukin pystytään nyt institutionalisoimaan.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset