Kuinka Karl Marx tavataan

Vääriä käsityksiä minuudesta


1.

Ihmisen "minä" on merkillinen käsite, jota on hankala määritellä yleisellä tasolla. Luulisi että "minä" olisi vesiselvä juttu -- jokaisellahan on oma "minä", ja luulisi sen olevan niin lähellä, ettei tutkimusmatkoille tarvitse kovin kauas lähteä. Hankaluus kuitenkin taitaa olla juuri tässä: "minä" on havaittavissa täydellisesti vain itsessä, ja jos yrittää tutkia jonkun toisen "minää", siihen tuskin pystyy eläytymään muuten kuin oman "minän" kautta.

Subjektiivinen kokemus meillä toki jokaisella "minästämme" on. Jos "objektiivisesti" yritämme määritellä sitä mikä jokaiselle "minälle" olisi olennaisinta, luultavasti paras määritelmä olisi, että "minän" raameissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden. Eli näin "minä" olisi ilmeisesti jokin tai jotakin, jonka varassa ajallista jatkuvuutta koetaan ja havaitaan.

Kun kuitenkin subjektiivisesti yritämme jäljittää tätä "kokijaa" -- siis jonkinlaista oman itsemme alkupistettä -- huomaamme, että jäljittäjä ja jäljitettävä sukeltavat ja sulautuvat toisiinsa, eikä ole mitään "minän" ulkopuolista tarkastelupistettä, josta "minä" näyttäytyisi sellaisena kuin se jotenkin "oikeasti" on.

Tästä seikasta -- tarkkailijan ja tarkastelun kohteen yhtymisestä, Subjektin ja Objektin toisiinsa kietoutumisesta -- johtuen mielikuvamme ja käsityksemme "minuudesta" ovat aika epämääräisiä. Ehkä viisainta olisikin lähteä määrittelemään "minuutta" kielteisestä käsin, sulkemalla pois sitä mitä "minuus" ainakaan ei ole. Ainakin muutama selvästi väärä käsitys voitaisiin näin siirtää syrjään.


2.

Ensimmäinen virheellinen mielikuva on mielestäni "minuuden" kuvitteleminen jonkinlaisena sipulina, josta voidaan kuoria ensin pintakerrokset pois, sitten kaivautua yhä syvemmälle, kunnes jossain kaikkien kerrosten sisällä päädytään johonkin syvimpään ytimeen, ikään kuin minuuden ydinpisteeseen. Miksi tämä yleinen ja analogiana kaikin tavoin vaikuttava, myös todellisentuntuinen ja kehitysajattelunkin valossa järkeenkäypä mielikuva on väärä?

Se ei ole väärä siksi etteikö mielemme todellakin olisi niin rakenteiltaan kuin henkisiltä ominaisuuksiltaan kerroksellinen. Mutta se on väärä siksi, että kerroksellisuuttakin syvempi rakenne meissä muodostuu vastakohdista -- niin elistömme tasapainotiloja säätelevistä vastakodista kuin myös psyykkisen apparaattimme hahmottamista vastakohdista.

Olemme biologiselta kannalta eräänlaisia homeostaattisia vakautusjärjestelmiä. Elämä, joka soluissamme virtaa, pyrkii aina tasapainotiloihin. Kun elistömme tarvitsee jotakin, se pyrkii sitä ottamaan, ja mitä se ei tarvitse, sen se pyrkii jättämään. Kun yksinkertaiset elintoiminnot ovat pitkän kehityksellisen matkan varrella muuttuneet yhä monimutkaisemmiksi, myös kaikki myöhäsyntyisempi rakenne hyväksikäyttää pyrkimystä tasapainotiloihin.

Esimerkiksi tuntemuksiamme määräilevät hormonit -- koko tunne-elämämme fyysinen perusta -- toimivat parittain ja vastakohtia muodostaen: jopa niin, että tietyn hormonin liikaeritys saattaa provosoida vastakkaisen hormonituotannon, jonka vaikutus elimistössä kääntää tilanteen paradoksaalisesti päälaelleen. Itku ja nauru, vaikka ne tuntemuksina ovat aivan vastakkaisia toisilleen, ovat ilmeliikkeinä hyvin samanlaisia ja käyttävät samoja kasvonlihaksia, jopa suunnilleen samalla tavalla, ja, kuten kansanviisaus sanoo, voi tapahtua että "itku pitkästä ilosta".


3.

Tietoinen ajattelumme rakentaa vastakohtaisia käsitepareja, joiden varassa havaintoja jäsennetään ja tietoja käsitellään. Sitä alkaa tapahtua heti vastasyntyneen avattua silmänsä, jolloin se alkaa havaita valoja ja varjoja, isoja ja pieniä kohteita, ja myös hyvältä tai pahalta tuntuvia asioita. Kun maailmasta myöhemmin saadaan tietoa, senkin paikkansapitävyyttä punnitaan vastakohtapari tosi - epätosi -akselilla.

Ihmissuvun alkulähteellä minäänsä etsiskelevä Narkissos kurkisti lammen pintaan ja näki siinä oman kuvajaisensa. Hän ei mitenkään voinut tietää, että kyse oli kuvajaisesta -- hän suhtautui heijastukseen kuin itsensä, "minänsä", ulkopuoliseen olentoon. Kun Narkisson hymyili, heijastusolento vastasi. Narkissoksen kanssakäyminen oman "kaikunsa" kanssa muodostui vastakohtapareista: Narkissos ikään kuin kysyi, ja heijastus vastasi hänelle. Narkissoksesta tuli "oman itsensä servomekanismi" -- näin Marshall McLuhan asian ilmaisee. Sellaista on pohjimmiltaan jokaisen "minän" kanssakäynti jokaisen "maailman" kanssa.

Psyykemme rakenteet ovat siis olennaisesti kahtiajakautuvia, dualistisia. "Minä" ei ole niinkään sipuli kuin alusta asti dualististen vastakohtaparien rakennelma. Minä on esimerkiksi kysymyksiä ja vastauksia. Myös se perusdualismi, joka muodostuu Subjektin ja Objektin, siis tarkkailijan ja tarkasteltavan kohteen -- vaikka tarkastelun kohteena olisi oudosti pakeneva "minuuden" käsite -- välillä on periaatteessa samaa vastakohtajäsennystä, joka muodostaa "minämme" kaikki kantavat rakenteet.

 
4.

Toinen väärä "minuutta" koskeva mielikuva on vähän sukua sipulille. Kun kerroksellisuus on rakenteillemme ominaista, kuvittelemme helposti, että sielussamme on ikään kuin jonkinlainen tai jokin psyykkinen vedenpinta -- jokin taso, jolle tietty psyykentoiminto sijoittuu. Tyypillisesti esimerkiksi ajattelemme, että kirkkaimmat tajunnan tapahtumat ovat korkealla pinnan yläpuolella, kun taas jossain pinnan alla on mittaamattomia syvyyksiä primitiivistä alitajunnallista hämärää.

Tämäkään mielikuva ei ole sinänsä väärä, tai väärä siksi etteikö se pitäisi paikkansa. Se pitää paikkansa. Sen sijaan mielikuva johtaa harhaan koska se luo vaikutelman, että psyykkiset tapahtumat sijoittuvat ikään kuin tiettyyn tai tietyn pinnan tasoon. Kuvittelemme että esimerkiksi "korkea-asteinen abstraktinen ajattelu tapahtuu älyllisellä tasolla". Ajattelu on kuitenkin kaikkea muuta kuin yhdessä tasossa tapahtuva mielentoiminto, ja on jopa niin, että kaikkein korkea-asteisin ajattelu on nimenomaan sellaista, jossa psyykkisen apparaatin eri tasot joustavimmin ja eniten läpäisevät toisiaan.

On totta että primitiivinen "ajattelu" on jokseenkin puhdasta "magiaa" -- siinä tapahtuu "minän" ja "maailman" sisään- ja ulosvirtausta, havainnon kohteiden psyykkistä incorporointia, "sisäänsyömistä", ja ulkoistamista, projektiota. Maagisen ajattelun varaan rakentuivat ihmisen ensimmäiset "yleiskäsitteet", luonnonjumaluudet. Primitiivinen ihminen näki vuoren siellä ja toisen täällä, ja kun hän näki oikein suuren vuoren, vuoren jossa oli vuoren ominaisuuksia monin verroin, hän hahmotti sen VuortenVuorena, VuoriJumalana (Feuerbach).

Näin kaikessa yleistävässä käsitteenmuodostuksessamme on alusta alkaen ollut mukana maaginen pohjasointu. Vielä kaikkein korkeimmatkin älylliset abstraktiot rakentuvat olennaisesti sen varaan -- vaikka tositiedon kriteerit tietenkin ovat aivan toiset kehittyneen ajattelun tasolla kuin mitä ne olivat primitiivisen ihmisen mielessä.


5.

Emme normaalisti hahmota ajattelussamme vaikuttavaa magiaa, koska se sijoittuu tavallaan selkämme taakse. On nimittäin niin, että kun Subjekti yrittää mahdollisimman "objektiivisesti" tarkkailla silmiensä edessä avautuvaa maailmaa, se vaistomaisesti ottaa maailmaan jonkinlaista "tarkkailuetäisyyttä" ja painaa selkäänsä johonkin todellisuuden kuvitteelliseen peräseinään yhä tiukemmin. Mielikuva tällaisesta eteen aukeavasta "objektiivisuudesta" pohjautunee nimenomaan yritykseen irtipäästä Subjektin ja Objektin tosiasiassa väistämättömästä elimellisestä yhteenkietoutumisesta.

Kehityshistoriamme taustalle tai pohjalle piiloon jäävä magia on kuitenkin mukana jokaisessa havainnossa jota "objektiivisesta" maailmasta teemme. Se on myös enemmän tai vähemmän mukana kaikissa niissä kuvauksissa ja selityksissä joita maailmasta annamme. Myös korkeasti älyllisissä niin sanotusti "tieteellisissä" kuvauksissa ja selityksissä.

Asian ymmärtämiseksi voisimme käyttää analogiana tähtitaivasta. Näemme siellä tähtikuvioita, tiettyjen kirkkaiden tähtien ryppäitä, joista ihmiset ovat kautta aikojen kuvitelleet kaikenlaista. Näille konstellaatioille on annettu nimiä, esimerkiksi eläinradan merkit ovat sellaisia. Tosiasiassa tähtikuvioita ei kuitenkaan ole edes olemassa -- esimerkiksi silmissämme näkyvät Otavan seitsemän tähteä sijaitsevat avaruuden "syvyyssuunnassa" niin valtavan kaukana toisistaan, ettei mistään muusta suunnasta katsoen kuin ikioman maapallomme näkövinkkelista mitään kuviota niiden kesken edes muodostu.

Ajatuksemme ovat juuri tällaisia tähtikuvioita. Niiden olennaisin "tekijä" on mielemme eri kerroksia läpäisevä "syvyssuuntainen", jollakin lailla "kokoava" näkökulma. Ehkä "minä" on juuri tällainen näkökulma. Ajatuksissamme on aina mukana kaikenlaisia rakennetekijöitä hyvin monista mielen kerroksista, alkaen pohjimmaisesta, kaikkea yhteenliittävästä ja yhteyksiä hahmottavasta magiasta. Tämän magian vaikutukset esimerkiksi talousajattelussa ja rahaan liittyvässä kaikkivoipaisuuskuvitelmassa olisivatkin sitten jo toisen tai toisten juttujen aihe.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (100 kommenttia)

Käyttäjän moro kuva
Markku Tyry

Kyllä se minuuden ydin kulkee mukana syntymästä hautaan.

Sellaiseksi, kuin synnyt, sellaisena myöskin kuolet.

Minuus,- ja luonne, on syntymässä kiveen hakattu, eikä siitä suuria poikkeuksia voi tehdä.

Jos synnyt ahkeraksi, olet ahkera hamaan loppuun asti.
Jos geenisi tukevat vastustamattomasti laiskuutta,- ja aivosähkökäyrät puoltavat sitä, olet valitettavasti laiska elämäsi loppuun asti.

Ihminen voi jalostaa eri osapuolia itsessään, mutta perusasioihin ei voi muutoksia tehdä.

Joku syntyy neroksi, jollekin osa-alueelle,- ja toinen toiselle osa-alueelle. Ristiin nämä eivät voi olla neroja toistensa osaamisalueella.

Meillä on kyllä kykyä luovimiseen aitojemme ulkopuolellakin, mutta vain rajallisesti. Jotkut puolestaan ovat luovimisen erikoisosaajia, koska kaikille alueille löytyy osaajansa, niin pahoille, kuin hyvillekin.

Tämä on mahdollisimman epätieteellinen,- ja omin sanoin sepitetty, mutta valitettavasti totta.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Dokumentoidut kertomukset ns. susilapsista antavat havainnollisen kuvan siitä miten vähän ylimalkaan inhimillisyydestämme saati psyykestämme on niin sanotusti syntyperäistä.

Takavuosisatoina vastasyntyneitä hyljättiin metsään, ja joskus tällaiset lapset saattoivat selvitä hengissä vuosikausia, kun sudet olivat omineet ne pennuikseen. Löydettäessä näissä lapsissa ei havaittu minkäänlaisia inhimillisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi kasvitieteilijä -- kasvien ns. luonnollisen luokittelyjärjestelmän kehittäjä -- Karl von Linne määritteli löytämänsä susilapsen uudeksi ennestään tuntemattomaksi eläinlajiksi.

Ihmisestä kasvaa ihminen siis vain mikäli hän kasvaa ihmisten joukossa. Ihmis- ja itseidentiteettimme on ratkaisevasti lajityypillisen sosiaalisuutemme tuottamaa.

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Susilapset ovat mielenkiintoisia ja allekirjoittanutta häiritseviä selittämättömyyksiä.

Sitten törmäsin dokumenttiin, jossa pohdittiin sitä, miten lapset eivät leiki nykyään (USA). Leikkiminen kuuluu olennaisesti lapsen kehitykseen. Jos se jää pois, ne osat, joita leikkiminen aktivoi, jäävät kehittymättä. Lopuksi iäksi. Aikuisen aivot eivät muokkaudut. Aivan kuin lapsen aivot olisivat märkää savea, johon voi piirtää jälkiä; Kun savi kuivuu, se on siinä.

Susilasten kohdalla on luultavasti juuri näin. Kun lueskelin eri tapauksista, tapaus, jossa lapsi oli ollut suht pitkään tekemisissä ihmisten kanssa ennen elämäänsä sutena, oppi myös nopeasti puhumaan uudestaan.

Ihminen on läpeensä ihmeellinen, sillä syntyi hän minne tahansa, hän adaptoituu kaikkeen ja osa niistä adaptaatioista on nykytiedon mukaan suoraan perityviä aktiivisissa geeneissä. Voi silti luulla, että tiettyjen kriteerien täytyy täyttyä. Susi- tai apinalauma ei ole sattumaa, sillä ne ovat tarpeeksi lähellä ihmiseen "kirjoitettua" sosiaalisuutta.

Koko ajan näyttää enemmän siltä, että pakanalliset luonnonuskonnot ymmärsivät ihmistä enemmän kuin yksikään valtauskonto.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ukkonen

Ihminen on todellakin läpensä ihmeellinen.

Sopeutumista saattaisi kuvitella myös niin, että resurssit vaikka mihin ovat olemassa, ja se ihmisyys ja inhimillisyys, joka toteutuu, olisi sitten aina valikoitumisen tulos. Aivommehan todellakin hukkaavat "tarpeettomat" vaihtoehdot -- taitaa jopa osa soluista kuolla. Yksi teoria skitsofreniasta oli sellainen, että liian monet aivosolut kieltäytyivät kuolemasta.

"Ymmärtäminen" on myös merkillinen käsi. Bergströmilaisittain sanottuna vastasyntynyt ymmärtää kaiken, mutta ei tiedä mitään. Sillä on vielä rajaamattomat energiageneraattorit käytössä. Vasta myöhemmin syntyvät kytkentäpiirit, jota kuluttavat energiat siellä missä tehoa tarvitaan.

Kehitystapahtumien ihmeellisyys voidaan kääntää ja purkaa esiin esimerkiksi hypnoosissa. Hypnoosi-ilmiöstä ei ole mitään kaikenkattavaa teoriaa eikä selitystä. Mutta jokin regressiivinen kanava se on, sillä voidaan luoda ikään kuin takautuvia tähtikuvioita, palata joidenkin tunnelien kautta takaisin kehityksellisiin varhaisvaiheisiin.

Jotakin on opittu ja tiedetään. Esimerkiksi se että psyyken ja ruumiin toiminnot palaavat sitä lähemmäs toisiaan mitä varhaisempaan kehitysvaiheeseen palataan. Hämmästystä herättävä yksityiskohta on esimerkiksi mielestäni, miten ns. Babinskin refleksi -- kun raapaistaan jalkapohjaa ja isovarvas käpertyy alle parikuukautisella ylöspäin, sen jälkeen alaspäin -- saadaan hypnoosissa palautetuksi vastasyntyneen tasolle.

Hypnoosissa pystytään myös tuottamaan vaihtoehtoisia "minuuksia". Suomalainen psykoanalyytikko Reima Kampman väitteli aikoinaan aiheesta. "Sivupersoonat" ovat nekin ihmeellisiä, kertovat psyyken potentiaaleista ja venyvyydestä. Ne muuttavat käsityksiä joita meillä on "minästä" jonkinlaisena kiinteänä ydinpisteenä.

Käyttäjän Json kuva
Jani Jansson

Toivottavasti ehdin perehtyä kirjoitukseen paremmin, mutta nyt ehdin vain raapaista. Kun kuitenkin otit sipulivertauksen esille, en malta olla alleviivaamatta.

Sipulivertauksen idea on laajalti väärinymmärretty, ehkä jopa alunperin virheellisesti asetettu.

Mikäli sipulia haluaa käyttää ruuanlaitossa, se harvoin kuoritaan 'kerroksittain'. Aivan uloin kerros tietenkin poistetaan. Loppuosa sipulista pilkotaan, joko renkaiksi tai kuutioiksi. Oleellista on se, että useammasta kerroksesta tulee tavaraa mukaan.

Jos sipulin kuorii 'kerroksittain' ei todellakaan jää mitään mistä laittaa ruokaa.

Sipuli ja minuus ovat oivallisesti verrattavissa, kunhan käyttää vertausta oikein.

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

"Kehityshistoriamme taustalle tai pohjalle piiloon jäävä magia on kuitenkin mukana jokaisessa havainnossa jota "objektiivisesta" maailmasta teemme. Se on myös enemmän tai vähemmän mukana kaikissa niissä kuvauksissa ja selityksissä joita maailmasta annamme. Myös korkeasti älyllisissä niin sanotusti "tieteellisissä" kuvauksissa ja selityksissä."

Näinhän se on. Ihminen jäsentää mytologisesti todellisuuttaan

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ihmiskunnan alkuhämärissä dramaattisten tapahtumien kertaaminen ja toisto kiteyttivät sankaritarinoita, mytologioita, joissa jokin tapahtuma tai hahmo kohotettiin ihmisen ja elämän yläpuolelle, ja myyttinen ajattelu tarjosi samaistuksen kautta kosketuskohdan johonkin ajattomaan ja ikuiseen. Myyteissä ei esiinny aikaa eikä esimerkiksi sattumaa.

Antiikin kreikkalaisten ajattelu oli ajatonta, ikään kuin todellisuudesta napatuille pysäytyskuville rakentuvaa. Nämä "kuvat" -- ideat -- saattoivat "esittää" yhtä lailla kohteita kuin jotain sellaista jota nykyisin kutsumme "ominaisuuksiksi". Ajattomassa maailmassa ei tietenkään esiintynyt syysuhteita siinä dynaamisessa mielessä jossa me ne nyt näemme -- antiikin kreikkalaisille "syyt" sisältyivät ominaisuuksina olioihin.

Mutta todellakin: jokin ikuinen kuvio toistuu esimerkiksi siinä, että samoin kuin kreikkalaisten "psykologia" muodostui lähinnä siitä että he kokivat myyttisen jumalmaailman vaikutuksia "sisällään" -- noiden hyvinkin ihmishahmoisten ja eri ominaisuuksia ja taipumuksia edustavien, jossain korkealla Olympos-vuorellaan asuvien jumalien -- aivan samoin oma julkkiskulttuurimme yhä tarjoaa ihmisten valtaenemmistölle samaistuskohteita ja hyvinkin "sisäisiä" eläytymiselämyksiä.

Olisiko oma yhteiskuntamme muuta kuin toisinto antikin myyttisestä jumalmaailmasta? Eivätkö ihmiset edelleenkin elä eräänlaista sijaiselämää samaistumalla julkisuuden sankareihin, julkkiskulttuuriin?

Käyttäjän demoni kuva
Liisa Polameri

Populaarikulttuurin esitykset erityisesti, ruumiillistavat ja muokkaavat aistein havaittavan konkreettiseen muotoon - "toimijan ominaisuudeksi"- kulttuurisesta järjestyksestä, uusintaen ja ylläpiten olemassa olevaa yhteiskunnallista ja kulttuurista tilaa. Myös mainonta - viihde- ja väkivaltateollisuuden tuotteiden lisäksi - hyödyntää myyttejä omissa esityksissään.

Käyttäjän Olympos kuva
Antti Papinniemi

Eikö minuutta voi käsitellä myös arvottamisen kautta? Kokemukset maailmasta ja elämästä rakentaa yksilöllisen arvojärjestelmän, jonka välityksellä erottelemme itsemme muista. Arvotamme eri asioita eri tavalla, koska jokaisella on erilainen kokemushistoria. Se miten arvotamme asioita määrittelee käyttäytymisemme, koska teemme päätöksiä luomamme arvojärjestelmän määrittelemillä kriteereillä.

Ihminen rakentaa käyttäytymismallin keräämällä havaintoja ympäröivästä todellisuudesta ja arvottamalla sellaisia ratkaisuja, jotka vaikuttavat tuottavan parhaita tuloksia. Uudet kokemukset vahvistavat tai muokkaavat olemassaolevaa arvojärjestelmää. Törmäily toisistaan erilaisten arvojärjestysten välillä luo kitkaa ihmisten ja kulttuurien välille. Toisten arvottaessa asioita merkittävästi erilaisella tavalla, myös käyttäytyminen ja minuus rakentuvat eri tavalla. Kahden hyvin erilaisen ihmisen voi olla vaikea ymmärtää toisiaan, koska he toimivat täysin erilaisella "ohjelmoinnilla".

Hapuilevaa pähkäilyä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Yleisinhimillisen moraalin osuus on helposti haarukoitavissa, pidemmälle menevien yksilöllisten elämänarvojen valikoima ei.

Jokaisen vastasyntyneen maailmaan hahmottuu ensin "sinä" -- eli kuva hoivaavasta, turvaa antavasta hahmosta -- ja vasta myöhemmässä vaiheessa muodostuu "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin muodostumisen marssijärjestyksestä suoraan johtuu, että elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken minkä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.

Eli ihmisen lajityypillisestä sosiaalisuudesta seuraa myös ihmiselle ominainen lajityypillinen moraali. Nämä asiat kietoutuvat kehitystapahtumina yhteen.

Mutta koska olemme aikalailla harhaisen, individualistisen ihmiskuvan vallassa, emme oikein osaa hahmottaa ja tavoittaa yleisinhimillisiä ominaisuuksiamme. Lisäksi nämä yleisinhimilliset ominaisuudet ovat todellakin vain pohja, jolle kunkin ajan ja kulttuurin -- yhteisön -- vaikutus luo ilmiasun.

Meiltä puuttuu siis kykyä nähdä ihminen oman kulttuurinsa ja ryhmänsä "tuotteena", kulttuurisena artefaktina. Individualistisessa sokeudessamme kuvittelemme "yksilöllisyyden" ylittävän sen inhimillisyyden rajoitukset, joita kasvu tietyssä yhteisössä yksilöön väistämättä jättää.

Käyttäjän Olympos kuva
Antti Papinniemi

Ajattelu tarvitsee symboleita (oliot?) ja niille annettavia arvoja. Uskoisin, että yksilöllisiä eroja on jo tässä asetelmassa. Osalla on rikkaampi symbolimaailma ja laajempi valikoima arvoja, joita niihin voidaan yhdistää. Näiden symbolien ja niille annettujen arvojen perusteella jäsentelemme maailmaa. Keräämme uusia havaintoja ja kokemuksia, jotka haastavat olemassaolevan arvomaailman. Positiiviset kokemukset vahvistavat siihen liittyviä arvoja ja symboleita, luoden käyttäytymismalleja, joiden avulla ratkaisemme rutiineiksi muodostuneita päätöksentekotilanteita.

Lapsen ja äärimielipidettä edustavan aikuisen erona on arvojärjestelmän vakiintumisen aste. Lapsen arvomaailma ei ole vielä vakiintunut ja aiemmasta poikkeavat havainnot saavat suhteellisesti suuremman merkityksen seuraavassa päätöksentekotilanteessa. Vahvan arvomaailman omaava ihminen on tavallaan linnoittautunut oman arvomaailmansa sisään, eikä hyväksy poikkeavia havaintoja tai toimintaa. Osittain kysymyksessä voi olla minuuden puolustusmekanismi, jolla estetään sen kriisiytyminen.

Arvottamisen avulla minuuden käsitteleminen avaa mielenkiintoisia näkökulmia. Esim. identiteettikriisi voi johtua vanhan arvomaailman kyseenalaistavasta havainnosta, joka vie pohjan vanhalta käyttäytymismallilta ja siten aiheuttaa yksilölle subjektiivisen kokemuksen minuuden "kriisistä".

En tiedä... Kirjoitus johti ajatukset tällaisille poluille.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

"Sinä" on kompleksinen abstraktio, jonka ymmärtäminen luo "minä"-käsitteen, tai päinvastoin. Ennen kummankaan käsitteen ymmärtämistä äiti ei ole "sinä", vaan "Äiti".

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Papinniemi

""Arvottamisen avulla minuuden käsitteleminen avaa mielenkiintoisia näkökulmia.""

Kehityksellisesti varhaisimmat ihmissuhteet ovat yksilöllisesti eriytymättömiä -- pikemminkin symbioottisen alkuyhteyden tasolla tapahtuvia kuin esimerkiksi valintoja, päätöksiä, tms. Kaikille ihmisille ominainen varhaiseen ihmis- ja itseidentiteettiin liittyvä "minkä teet toiselle, sen teet itsellesi" -moraali on myöhempien arvojen ja oikeudentunnon perusta.

Sosiaalisesti hyvin sitovissa, vahvan ryhmäsidonnaisuuden omaavissa yhteisöissä ihmisiä ohjaa normimoraali, ja yksilöt kokevat oikean ja väärän lähinnä kunnian- ja häpeäntuntoina itsessään. Yhteisöissä joissa pidemmälle menevä yksilöllinen eriytyminen on mahdollista, normimoraalin sijaan kehittyy omantunnonetiikka, joka ei perustu ulkoapäin tulevaan yhdenmukaisuuden paineeseen, vaan yksilön autonomiaan, koskemattomuuteen ja elämän kunnioittamiseen.

Ryhmäsidonnaisuuden vallitessa ajattelu on tunnustuksellista, eli ihmiset tarvitsevat ajatuksilleen ulkoapäin tulevaa vahvistusta. Tunnustukselliset totuudet ovat usein ihmistä ja elämää suurempia, ja niissä yhteisö asetetetaan yksilöiden edelle. Valta tällaisessa yhteisössä on autoritaarista, se tulee "ylhäältä alaspäin", ja se "otetaan" valtataisteluissa -- se ei siis perustu "alhaalta ylöspäin" edustuksellisille vallankäyttäjille annettuun luottamukseen.

Niin sanottu "moniarvoinen demokratia" on ehkä kehittynein yhteiskuntamuoto mitä ihmiskunta on toistaiseksi keskuudessaan saanut aikaan. Se on mahdollista ja toteutuu ainoastaan pitkälle yksilöllisesti eriytyneiden yksilöiden yhteisössä, eikä moniarvoinen demokratia pysty sulattamaan piiriinsä ensimmäistäkään omiin ryhmäsidonnaisiin "totuuksiinsa" sulkeutunutta "kulttuuria".

Moniarvoisuus ja monikulttuurisuus ovat siis toisensa pois sulkevia vastakohtia.

Suihkonen

""Ennen kummankaan käsitteen ymmärtämistä äiti ei ole "sinä", vaan "Äiti".""

Ihmis- ja itseidentiteetin syntymisessä ei ole kyse käsitteiden merkitysten ymmärtämisestä, vaan symbioottisesta kokemuksesta, joka sinänsä toki voi olla nimettävissä "puhtaaksi ymmärrykseksi" kuten aivotutkija Matti Bergström taisi tehdä.

Alkusymbioosiin kuuluva kaikkivoipaisuusmagia on kaiken myöhemmän yleistämisen, yleistävän käsitteenmuodostuksen -- ja siinä mielessä myös merkitysten ymmärtämisen -- edellytys.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

"Ihmis- ja itseidentiteetin syntymisessä ei ole kyse käsitteiden merkitysten ymmärtämisestä, vaan symbioottisesta kokemuksesta,"

Tuon voin allekirjoittaa. Äiti-, tai sinä/minä -käsitteiden käsitteellinen ymmärtäminen ei välttämättä onnistu jokaiselta koko ihmisen elinaikana, saati että ihminen olisi siitä kiinnostunut. Kuitenkin täytyy olla jokin hierarkkinen järjestys, jossa lapsi muodostaa kategorioita tietämättä, mitä ne kategoriat ovat. Kun lapsi ensikertaa kykenee kategorisoimaan 'sinän', hän tulee erottaneeksi sen 'minästä'. Ja juu, jotkut pseudohömpät puhuvat tästä yhtenä neljästä perustraumasta.

Käsitteenmuodostus on identtisesti sama asia, kuin kategorisointi. Riippuen siitä, miten onnistuneita nuo kategorioiden valinnat ovat, ihminen kykenee koherentisti ymmärtämään hyvinkin laajoja asioita: kääntäen, jos kategorisointi pilkkoo vain yksittäistapauksia ja "nimeää" ne, kyseessä on puhdas disintegrointi ja kykenemättömyys arvioida tapausten syitä ja seurauksia. Tuosta esimerkkinä oli Star Trekin (next generation) jakso, jossa planeetan kielenmuodostus oli tapahtumien nimeämistä tyyliin "Picard & K'ht'korahdus planeetalla Xyzz".

Matti Palviainen

"Meiltä puuttuu siis kykyä nähdä ihminen oman kulttuurinsa ja ryhmänsä "tuotteena", kulttuurisena artefaktina. Individualistisessa sokeudessamme kuvittelemme "yksilöllisyyden" ylittävän sen inhimillisyyden rajoitukset, joita kasvu tietyssä yhteisössä yksilöön väistämättä jättää." - Seppo Oikkonen

Tässä on hyvin tärkeä totuus. Soisin sen jokiasen ymmärtävän. Jos ei sitä oivalla, on enemmän tai vähemmän kasvuyhteisönsä rajaama.

Käyttäjän Olympos kuva
Antti Papinniemi

Nyt taitaa oma epätieteellisyyteni sekoittaa asioita. Käytän arvo sanaa laajemmassa merkityksessä. Ominaisuus saattaisi olla täsmällisempi käsite. Lasken samaan kategoriaan hyvä - paha -tyyliset vertailutarvot, sekä nopea - hidas, pieni - suuri -ominaisuudet, jotka ovat mitattavissa.

Olisiko valistuksen anti ihmisille, nimenomaan ajattelun työkalujen leviäminen laajoille ihmisryhmille? Aiemmin olemme eläneet häilyvässä objektimaailmassa ja näiden objektien vertailu on ollut hyvin epätäsmällistä. Esim. hevonen, musta hevonen, ruskea hevonen, nopea hevonen... mutta tieteellisten käsitteiden leviämisen seurauksena olemme pystyneet käsittelemään maailmaa tarkkojen käsitteiden ja mitattavien ominaisuuksien valossa (sisäisen vertailun ja erottelun kehittyminen, sekä mahdollisuus siirtää havaintoja täsmällisesti).

Yksi näkökulma mikä jäi eilen illalla pyörimään päähän on toimija subjektin ja tarkkailija subjektin erottaminen toisistaan. Toimija subjekti elää mielestäni "omaa" elämäänsä ja tietoisuus on tavallaan sen päälle rakentunut tarkkailija, joka pystyy analysoimaan toimijan käyttäytymistä ja hyödyntämään syy-seuraus -yhteyksiä.

Arvojärjestelmä elää mielestäni toimijassa, joka tekee tavallaan vaistomaisesti erilaisia päätöksiä. Tarkkailija voi ottaa tilanteen haltuun, jos kokee sen tarpeelliseksi, mutta esim. kävely on mielestäni toiminto, jossa toimija käyttää muistiin tallennettuja rutinoituneita malleja ja samaan aikaan tietoinen tarkkailija saattaa keskittyä täysin toiseen toimintoon. Huomaisin myös tarkkailijan käyttämien käsitteiden häilyvyyden. Esim. vihreä liikennevalo ei itsessään sisällä mitään arvoa toimijalle, vaikka tarkkailija voikin yhdistää sen ja kokemuksen turvallisesta tien ylityksestä informaatioksi, jonka perusteella voi tehdä päätöksiä. Toimijaa ei todennäköisesti kiinnosta pätkääkään, minkä arvon tarkkailija antaa "turvalliselle tienylitykselle". Se voisi aivan hyvin olla kärpänen ikkunalaudalla, jos kokemus tukee "ajatusta".

Taas nopeasti kirjoitettu ja epätäsmällinen teksti.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Käsitteenmuodostus on identtisesti sama asia, kuin kategorisointi.

Kategorisointi perustuu havainnon ominaisuuksien tunnistamiseen ja sijoittamiseen johonkin aiemmin luotuun kategoriaan. Se, mihin jokin kategorisoidaan riippuu siitä, mihin ominaisuuksiin havainnoitavassa kiinnitetään huomiota.

Vaikka käsitteenmuodostuksessa onkin paljon samaa kuin kategorisoinnissa, on näillä kahdella kuitenkin painotuksellinen merkitysero. Käsitteenmuodostuksessa ominaisuuksien tunnistaminen on myös keskeisessä osassa, mutta käsitteenmuodostus on luonteeltaan syntetisoivaa, kun taas kategorisointi analysoivaa.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Ennen ajattelin juuri tuolla sipulityylillä, ja eihän siitä mitään tullut. Nykyään koen pikemminkin että minuus on kaikkea mahdollista, mutta en pysty oikeasti selittämään sitä.
Sitä vähän ihmettelen, että jos ja kun minuus ei ole mikään tietty ydin, minkätakia toisinaan kokee kiistattoman selkeästi minuutensa olevan jotenkin hukassa, ja myös minuuden jälleen "löytäminen" (siihen palaaminen, tai jotain) on erittäin selkeä kokemus? Se ei oikein käy järkeeni, ja silti se on niin ilmeistä.
Jos minä jotain vertaisin sipuliin niin minän ja maailman vuorovaikutuksen tasoja.
Ja muutekseen: kun Antti sanoi niin osuvasti, että lapsen mieli on kuin märkää savea, kun taas Seppo mainitsi, että skitsofrenia voi johtua siitä, etteivät tarpeeksi monet aivosolut kuole...
Tulipa mieleen, että mitä olisi sellainen tila, jos "aivojen savi" ei koskaan kuivuisikaan kokonaan? Vai olisiko se tasan sama ilmiö kuin skitsofrenian kohdalla, tai mikään ilmiö lainkaan?

No joo, vähän väsynyttä kommentointia väsyttävän päivän päätteeksi xP

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

""... jos ja kun minuus ei ole mikään tietty ydin, minkätakia toisinaan kokee kiistattoman selkeästi minuutensa olevan jotenkin hukassa...""

Jospa tuo tunne johtuisi juuri siitä, että persoonallisudessa on monta osa-aluetta, eivätkä ne aina eheydy ja sopeudu toisiinsa tai johonkin kokonaisuuteen, vaan osien kesken vallitsee toisiaan poissulkeva tila, niin sanottu dissonanssi.

Jokaisen kannattaa keksiä omia hyviä lääkkeitään hajoamistiloihin. Vanha repepti on "viini, laulu ja naiset", ja sitä sopii soveltaa kohdalleen sopivasti. Hallittu regressio on psyyken tankkaamista, paluuta elämänvoimien alkulähteille. Eheyden kokemus löytyy sieltä jostakin.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Tuo Otava-analogia kirjoituksen lopussa kolahti minulla. Se oli hyvä ja avaava vertauskuva. Kaikki käsitteemme ovat todentotta mielivaltaisia ja järjellisiä vain tarkastelevan mielen perspektiivistä. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään objektiivista perspektiiviä, jonka näkökulmasta nuo käsitteet olisivat merkityksellisiä.

Tämänkin jälkeen on kuitenkin tuotava keskusteluun myös meditaatio ja tyhjän mielen näkökulma, jota mm. buddhalaisessa traditiossa vaalitaan. Meditaatioharjoituksilla pyritään nk. ajatuksettomaan tietoisuuden tilaan, jossa ollaan valveilla, mutta mieli ei lisää kokemukseen merkityksiä tai mielikuvia. Tässä, monesti hyvin vaikeasti saavutettavassa mielentilassa, henkilön minuuden kokemus katoaa, jolloin jäljelle jää vain havainnointi ja oleminen. Joskus myös mieli voi tulla tässä mielentilassa yhdeksi jonkin havaintomaailmassa tapahtuvan ilmiön kanssa kuten musiikin. Yhdistävänä tekijänä kuitenkin näille meditatiivisille mielentiloille on "minän"-tilan hetkellinen katoaminen, jolloin myös ajan ja jopa paikan taju katoaa.

En tiedä epäiletkö esim. sinä, Seppo, tämänlaisen mielentilan koko olemassaoloa, mutta minusta sellainen voi olla aivan hyvin saavutettavissa pitkäjänteisellä meditaatioharjoittelulla. Ainakin vuosikymmeniä meditaatiota harjoittaneilla munkeilla on havaittu aivoskanneritutkimuksissa muista ihmisistä poikkeavaa aivotoimintaa erinäisille ärsykkeille altistuttaessa. Myöskin joissakin itseoivallusta painottavissa itämaisissa uskonnoissa eräs hengellisen edistyksen mittari on ajattelun vähyys. Jatkuvasti pakonomaisesti ajatteleva mieli on rauhaton ja tasapainoton, kun taas rauhaisa mieli ajattelee vähän ja hyvin.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

En ainakaan epäile "meditatiivisten mielentilojen" olemassaoloa. Johan alkeellinenkin paneutuminen hypnoosi-ilmöstä kirjoitettuihin kirjoihin riittää avamaan silmät sille miten hämmästyttävistä mahdollisuuksista aivojen suorituskyvyssä on kyse.

Hypnoosi on regressiivinen kanava, ja hypnoosin "syvyys" merkitsee taantumista tilaan, jossa normaalisti toisistaan eriytyneet mieli ja keho palautetaan yhä tiiviimpään keskinäisyhteyteen. Kuten tuolla ylempänä taisin jo sanoa, siinäkään ei ole kysymys mistään yhtenäisen "psyykkisen vedenpinnan" tason laskemisesta hypnoosimetodin avulla, vaan nimenomaan eräänlaisten taaksepäin avautuvien "tähtikuvioiden" löytämisestä.

Meditoijathan myös hallitsevat kehoaan erityisillä tavoilla, jopa niitä elintoimintoja, joita normaalisti pidetään "tahdon" ulottumattomissa olevina, siis ei-tahdonalaisina. Nämä ilmiöt ovat hyvin mielenkiintoisia, vastaavanlaisia kytkentöjä saadaan aikaan syvätranssissa.

Käyttäjän moro kuva
Markku Tyry

"Ennen ajattelin juuri tuolla sipulityylillä, ja eihän siitä mitään tullut."

No, Kaisa hyvä, ei tietenkään tullut.
Etkö ole kuullut apostoli Soinin julistusta.
Sipulille,- ja melonille ei sovi sama lippis.

Käyttäjän helanes kuva
Esa Helander

Minä olen minä ja sillä sipuli, ainutkertainen. Ei sitä tarvitse määritellä, ei sitä voi määritellä. Ajattelun, tunteiden, mielikuvituksen, alitajunnan, unien kudelma, kaiken aikaa sama ja silti kaiken aikaa muuttuva.

Mielen hajotessa minä vaihtuu uudeksi. Katoaako minä, jos dementoidun? Supistuu ainakin eli siis muuttuu, kadonnee lopulta. Nukkuessa minä "lepää" tai rakentuu unien kautta.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Se mitä sanot nukkumisesta, tarvitsee lisäyksen. Taitaa olla niin, että aivot, vai oliko se nyt vain toinen puoli niistä, tekevät varsinaisen työnsä nukkuessa. Unet ehkä rakentelevat meille ne tähtikuviot tai kenties uniavaruuksien madonreijät, joita pitkin pääsemme päivätajunnassamme valoa nopeammin asiasta toiseen. Uni ei todellakaan ole mikään vähäinen urakka. Voi olla mahdollista, että eräänä aamuna heräämme, ja Kafkan Gregor Samsan tavoin huomaamme yöllä muuttuneemme suunnattoman suureksi syöpäläiseksi...

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Nukkuessa minä "lepää" tai rakentuu unien kautta."

Oma tuntumani puoltaisi pikemminkin sitä, että juuri unissa minuus "toimii" kaikkein intensiivisimmillään ja laajimmassa merkityksessään. Unista, epämiellyttävistäkin, puuttuu sellainen minuuden ristiriitaisuus, hajanaisuus ja hukassa olemisen tunne jota valveilla saattaa kokea.
No, se on vain minun kokemukseni, ja ehkä siksi olenkin tällainen "unihörhö", kun minulle unissa on jotain ihan ainutlaatuisella tavalla rauhoittavaa (siis ainutlaatuisella sikäli, ettei samaa koe valveilla).

Käyttäjän helanes kuva
Esa Helander

Unen syvintä vaihettahan emme tiedosta, joten arvelen minän (aivojen) silloin lepäävän. Mutta unet on todella mielenkiintoinen, jokseenkin tutkimaton maailmansa. Olen itse nähnyt elämäni aikana määrättömän määrän unia. Ja mikä ihmeellisintä, muistan "uniteemojani" satamäärin, vaikka muuten en elämästäni elämästä juuri mitään muistakaan.

Yleensä olen unissani aina matkalla, milloin mitenkin. Lentouneni on kehittynyt matkan varrella vaivalloisista hyppelyistä lopulta rakettimaiseen menoon, selkä edellä muuten.

Uneni ovat enemmän tuntemuksia ilman värejä kuin näkyjä. Mutta kun olin jonkin aikaa lähes sokea, näin yllättäen käsittämättömän kirkkaita väriunia.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Olen itse nähnyt elämäni aikana määrättömän määrän unia. Ja mikä ihmeellisintä, muistan "uniteemojani" satamäärin, vaikka muuten en elämästäni elämästä juuri mitään muistakaan."

Niin... luulisin että itse asiassa kaikki näkevät lukuisia unia joka yö, mutta ne tuppaavat unohtumaan nopeasti tai samantien, etenkin jos niistä ei ole kovin kiinnostunut. Itse olen kirjoittanut uniani muistiin vuosikausia (koska pidän unia niin mielenkiintoisina), mutta en millään jaksa tai edes ehdi kirjoittaa niitä KAIKKIA ylös, kun yleensä muistan monta unta per yö, melko yksityiskohtaisestikin...

"Lentouneni on kehittynyt matkan varrella vaivalloisista hyppelyistä lopulta rakettimaiseen menoon, selkä edellä muuten."

Kiehtovaa kuulla, että sinullakin lentotaito on kehittynyt ajan myötä, nimittäin itselläni on ihan sama juttu! :O (paitsi minulla se ei ole rakettimaista, vaan joudun räpyttelemään käsiä kuin siipiä :D)

"Uneni ovat enemmän tuntemuksia ilman värejä kuin näkyjä. Mutta kun olin jonkin aikaa lähes sokea, näin yllättäen käsittämättömän kirkkaita väriunia."

Minulla unet ovat useimmiten sellaisia, että olen jossain roolissa ja tapahtuu kaikenlaista...
Mutta tuo, kuinka unet välillä kompensoivat todellisuutta on kiintoisa juttu.
Itselläni ei ole ollut näössä vikaa, mutta tuntuu että talvella, kun kaikkialla on niin synkkää ja väritöntä, näkee enemmän sellaisia huikean värikkäitä unia. Ja kun elämä on harvinaisen yksitoikkoista, näkee sitäkin hurjempia seikkailu-unia...

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Jaa.a..toisaaltaan voisi kuvitella todellisen 'minän' olevan vain tyhjä astia joka täytetään kaikella sonnalla mitä ympäristö tarjoaa ja näin muodostuisi 'varjominä' kaiken tuon alkukantaisen päälle.

Mutta sitten tullaankin mielenkiintoiseen kohtaan..mitä jos tämä tyhjä astia ei olekkaan ollut vuosituhansiin tyhjä vaan siellä on jäljellä jotakin entistä..Kuten on todettu näitä tapauksia missä lapsi alkaa kertomaan jotain tarinaa mikä on tapahtunut jollekkin edesmenneelle. Kuulin,että eilen on tälläinen ohjelmakin tullut TV:stä?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Jos viittaat ns. yliluonnollisen mahdollisuuteen, totean, että ihmiselämä on ihan sellaisenaan niin selittämätöntä ja ihmeekllistä kuin mikä ikinä olla voi.

En ymmärrä sitä että joku kokee jonkin eron ns. yliluonnollisen ja luonnollisen välillä. Jokainen ajatus, joka päässämme syntyy, on täysin selittämätön, tuntematon ilmiö. Yhtään ajatusta ei yksikään aivotutkija ole vielä onnistunut ihmisaivoista kiinni ottamaan, tutkimuspöydälle nostamaan ja voitonriemuisesti huudahtamaan: "Katsokaa, tuossa se on! Ajatus!"

Jossain kommentissani mainitsemani Reima Kampman väitteli niin sanotusta sivupersoonailmiöstä -- hypnoosissa erityisten suggestioiden avulla aikaansaadusta tilasta, jossa koehenkilö pantiin "menemään aikaan ennen syntymäänsä". Monet kertoivatkin tarinoita, joissa olivat joku muu jossain muualla, ja monet tarinoista olivat aika uskomattomia.

Kirjassaan "Ihmisen rajat", joka oikeastaan käsittelee hypnoosin mahdollisuuksia hoitotyössä, Kampman kertoo tarinan siitä kuinka Oulun sairaalassa sivupersoonatutkimusten nauhoitettuja hypnoosikeskusteluja puhtaaksikirjoittanut nainen eräänä päivänä oli kieltäytynyt jatkamasta työtään ja sanonut: "Tässä on Saatana mukana, en tee tätä enää." Niin vahvoja tunnereaktioita siis kyseinen aihepiiri saattoi jossakussa herättää.

Kuitenkin sivupersoonailmiö on puhtaasti psykologinen ilmiö, se selittyy ei vain hyvin vaan täydellisesti sen psykoanalyyttisen käsitteistön puitteissa, jossa Kampman sitä käsittelee. "Minuuden" käsitteen kannalta se on hyvin, hyvin, hyvin opettavainen ilmiö, ja myös sen kannalta, miten valtavat tietopotentiaalit aivoillamme voi olla hyödynnettävänään, jos ne syvässä hypnoosissa saadaan aivojemme varastoista käyttöömme.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Lasta ei ollut hypnotisoitu..vaan alkoi juttelemaan entisestä elämästään mitä oli tehnyt ja miten oli tippunut (veteen muistaakseni) ja seuraavaksi ollutkin tuossa perheessä.. Kun asiaa alettiin tutkimaan niin todettiinkin näin tapahtuneen jollekkin miehelle lähistöllä.. Muistaakseni se meni näin.

Yliluonnollista tai sitten hyvin luonnollista..tätä ei vielä osata selittää,eikä suinkaan ensimmäinen kerta maailmassa,kun tälläistä on tapahtunut..siis ilman hypnoosia.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Lasta ei ollut hypnotisoitu..vaan alkoi juttelemaan entisestä elämästään mitä oli tehnyt ja miten oli tippunut (veteen muistaakseni) ja seuraavaksi ollutkin tuossa perheessä.. Kun asiaa alettiin tutkimaan niin todettiinkin näin tapahtuneen jollekkin miehelle lähistöllä.."

Joku mies lähistöllä oli MYÖS tippunut veteen?? oho! :D
No joo, härnään.
Olin muutekseen itse joskus alle 7-vuotiaana vakavissani vakuuttunut, että oli elänyt toisessa maailmassa, nimeni oli ollut "Severiina" ja minulla oli ollut kaksois-sisko.
Sitten joku pahan noidan tyylinen oli loihtinut minut tähän maailmaan ja ainoa keino päästä takaisin olisi löytää pilvien yläpuolelle ylettyvä kuusi jonka sisällä kulkee kierreportaat (siihen portaikkoon liittyi ansoja ja kaikenlaista), ja kuusen latvasta voisi sitten hypätä taivaankannen repeämään. Ja ne punaiset nauhat joita sidotaan joihinkin puihin (vissiin suunnistajille tai jotain) olivat tietysti minun hiusnauhojani sieltä toisesta maailmasta ja keräsin ne talteen.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Vellu Heino

""Yliluonnollista tai sitten hyvin luonnollista...""

En ehkä tehnyt itseäni ihan ymmärrettäväksi. Kysymys yliluonnollisesta tai luonnollisesta on siis mielestäni sivuseikka siksi, ettei mikään "yliluonnollinen" ymmärtääkseni tuo lisää ihmeellisyyttä siihen mikä on "luonnollista".

"Maailmassa ei ole ihmeellistä se miten jokin asia voi olla, vaan se, että maailma on." -- Wittgenstein

Käyttäjän dekooderi kuva
Taavi Haukivirta

Kaisa Kansine voisi harkita kirjoittamista, enkä tarkoita nettikeskustelua.

Käyttäjän Taksari kuva
Jani Pulkki

Minuus on aistihavaintojen käsittelyn ja tallentamisen yhteydessä syntyvä illuusio. Mitä minuus varsinaisesti on, siis sellaisena kuin Oikkonen tässä haluaa avata, onkin aika hankalaa määritellä. Meemien ja geenien, tapahtumien ja muistin, vaistojen ja kokemusten muovaama ainutkertainen olio, tästä oliosta ei tosin voi löytää varsinaista kohtaa mistä minuus alkaa ja esim. kulttuuri loppuu, tai mistä "sielu" alkaa ja ruumis loppuu. Tärkeintä onkin ymmärtää ettei mitään sielua tai henkeä ole, vaikka se on juuri kaikkein vahvin maaginen kokemus, ja yhtä vahvasti kun se intuitiivisesti vaikuttaakin olevan totta, niin se on väärä olettamus. Mitään tabula rasakaan ei ole. Monet geenit tarvitsevat aktivoituakseen tietyn ärsykkeen, ovat kuin kytkimellä laukataistavia. Vauvan aivot ovat täynnä potentiaalisia kytkentöjä, mutta täysin tarpeettomia. Oppimisprosessissa kykentöjä tehdään ja hyödyttömät yhteydet tippuvat pois, aivot luutuvat tietynlaiseen toimitamekanismiin, tätä ei tapahdu, mikäli sopivia ärsykkeitä ei ole ja näin "minuus" jää syntymättä, ilman suhdetta yhteisöön. Minuudella ilman kultuurin antamaa käyttöjärjestelmää tekee yhtä paljon kuin Crayn hienoimmalla supertietokoneella ilman käyttöjärjestelmää. Vohan se olla vaikka kuinka hieno kone, mutta ei sillä saa edes sähköpostia tulostettua.

Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on ainostaan yksilö suhteessa muihin, myöskään ajattelu ei nouse tyhjästä vaan on kulttuurin "ohjelman" pyörimisestä johtuva näköharha. Kun tapahtumiin etsii taustoja ja syitä kokemushistoriastaan käsin, siis muistista, niin tässä yhteydesssä syntyy kokemus havannoitsijasta, minuudesta. Uni on pakkausohjelma, ja automaattinen(niinkuin kaikki muukin ajattelu) yhteyksien ja merkitysten luoja.

Anne Pylkkönen

Oivallinen blogikirjoitus Oikkoselta (jälleen!!!#%§@£$€ - pääni taas melkein savuaa kun yritän ymmärtää :) ) mutta ajatuksenjuoksuni töksähti täydellisesti näihin Jani Pulkin sanoihin:
"Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on ainostaan yksilö suhteessa muihin.."

Mietin että jos kävelen vaikka ruuhka-aikaan Helsingin rautatieasemalla, tai vaikkapa lähden suurkonsertin tai massaurheilutapahtuman loputtua kotiin suuren ihmisvirran puolitahdottomana ajopuuna edeten, en tunne olevani oikeastaan yksilö samalla tavalla kuin kotona perheen parissa tai ystävien luona iltaa istumassa.

Kun sulaudun massaan, olen ennenkaikkea fyysinen kappale joka vie tietyn tilan, etenee tietyllä rajoitetulla vauhdilla (ja ehkä haisee/tuoksuu joltain kanssaihmisten nenään?). Perheen, sukulaisten, tuttavien ja ystävien kesken olen taas nimenomaan juuri yksilö, ja veikkaanpa että heille on tärkeintä juuri se "minäni" historiallinen jatkumo, ja ne asenteet, kokemukset ja dispositiot joita minulla "yksilönä" on - ja joista he tuntuvat joskus vähän hassusti olevan itseasiassa paremmin perillä kuin minä itse!?!

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Pulkki, Pylkkönen

""... myöskään ajattelu ei nouse tyhjästä vaan on kulttuurin "ohjelman" pyörimisestä johtuva näköharha...""

Tuo voisi olla se kommentin kohta, josta voisi laventaa mukavasti.

Me kaikkihan synnymme ikään kuin olemassaolevaan, valmiiseen "kielimaailmaan" --- kieli on intersubjektiivinen, yksilöiden päiden yläpuolella sukupolvesta toiseen elävä ja vain hitaasti muuttuva "pilvi", joka muodostaa sen "ajatusilmaston", jossa sukupolvet elämänsä elävät.

Näin olleen kieli ja sen käsitekoneistot ovat meille "annettua" todellisuuta ja elämänmuotoa, jonka sitten omaksumme kasvaessamme ja kehittyessämme, ja johon sitten saatamme tehdä itsekukin jonkin pienen "korjausliikkeen", joka jää perinnöksi tuleville sukupolville.

Kielen intersubjektiivisen luonteen kautta myös ajattelumme on ratkaisevasti "sosiaalista ja historiallista muodostetta", vaikka tietysti koemme itse yksilöinä ajattelevamme -- ja uskoakseni myös koemme ajattelevamme aika itsenäisesti, riippumattomasti.

Ajattelu on kuitenkin pohjimmiltaan olennaisesti sosiaalista. Toki se tapahtuu yksilössä, toki me teemme sitä.

Voisimme ehkä verrata yksilöllistä ajattelua yksilölliseen tahtoon. Meillä on taipumus mieltää "tahto" yksilöominaisuutena, mutta itse asiassa se alunalkaen oli sama asia kuin "valta", ja valta oli olennaisin tekijä joka jäsensi ihmisen alkulauman toimia.

Alkulaumassa saattoi olla vain yksi "tahto" eli yksi "valta", joka henkilöityi lauman johtajauroksessa. Johtajan merkkisignaaleja jokaisen oli toteltava välittömästi, koska vain se takasi lauman henkiinjäämisen.

Tavallaan "tahdon" tai "vallan" määrä oli laumassa vakio, koska johtajan kuollessa astui hänen paikalleen seuraaja, eikä "vallan" määrä tässä yhteisössä muuttunut mitenkään.

Kuvitelma "yksilöllisestä tahdosta" murentuu viimeistään kun erityistä regressiivistä kanavaa, hypnoosia, käyttäen elvytämme ihmiselle lajityypillisen alkulauman "sosiaalisen tahtotoiminnon" ja siirrämme hypnotisoidun "tahdon" hypnotisoijalle.

Yksilöllinen ajattelu -- yksilöllinen tahto. Rinnastuvatko ne? Ainakin huomaamme -- meidän on pakko ottaa huomioon -- se tapa, jolla nämä asiat ovat kehityshistoriassamme olleet "yhteisiä".

Ehkä on erityisiä tilanteita -- sellaisia joista Pylkkönen kertoo, jolloin jotkut arkaaiset tunnot valtaavat mielemme, ja tunnemme yksilöllisen minuutemme sisällä jotain joka resonoi alkuhistoriamme kaikupohjaan.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Kuinka ratkaisevasti kieli muodostaa todellisuuden? Ainakin kaksi kirjallisuuden klassikkoa käsittelee tätä: 1984 ja Anthem. Orwellin dystopiassa väärät ajatukset "tehtiin mahdottomaksi" poistamalla niitä käsittelevät sanat. Anthemissa valaistumisen hetki syntyy, kun joku yksilö löytää kauan sitten piilotetun sanan 'minä'. Tietysti sitten muistuu myös mieleen Costa Gavrasin 'Z', joka oli myös kielletty kirjain.

Väitän siis, että kieli on pinnallista. Kielen tehtävä on joka tapauksessa käsitellä todellisuutta ja todellisuus manifestoi itseään myös kielestä riippumatta -- puhtaimpana esimerkkinä on jokaisen nykykielen lainasanat joilla kuvataan vaikkapa valokuvaa tai kännykkää. Kun jokin todellisuuden aspekti ymmärretään, sille löydetään kuvaava sana.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Orwellin dystopiassa väärät ajatukset "tehtiin mahdottomaksi" poistamalla niitä käsittelevät sanat."

Olkoon kieli kuinka perustavanlaatuinen ja korvaamaton todellisuuden hahmottamiskanava tahansa, en usko että tuollainen olisi mahdollista niin kauan kun käytössä on edes kielen alkeet. Uusien käsitteiden ja sanojen keksiminen kun ei ole suinkaan mahdotonta, ainakaan jos on minkäänlaista käsitystä kielestä. Itsellänikin on useita iki omia käsitteitä joita käytän yksinomaan ajatellessani (koska en ainakaan tiedä niille käsitteille vastineita oikeissa kielissä, siis ellei monen lauseen selityksiä lasketa "vastineiksi" :D).

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Suihkonen

""Kielen tehtävä on joka tapauksessa käsitellä todellisuutta ...""

Ajattele, miten tavaton näkökulmaero tällaisella väitteellä on siihen, jos sanon, että "kieli on kehityksellistä ja sosiaalista muodostetta".

Tai siihen, jos sanon, että kehitykseemme on kuulunut yritys kasvattaa etäisyyttä Subjektin ja Objektin väliin. Siis esimerkiksi "kielen" ja "todellisuuden" väliin.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Ajattele, miten tavaton näkökulmaero tällaisella väitteellä "Kielen tehtävä on joka tapauksessa käsitellä todellisuutta" on siihen, jos sanon, että "kieli on kehityksellistä ja sosiaalista muodostetta".

Totta kai siinä on merkittävä näkökulmaero. Sinä painotat epistemologiaa ja minä metafysiikkaa.

Toisaalta postmodernissa filosofiassa koko metafysiikka häviää tarpeettomana sosiaalisen muodosteen tieltä: kielen väitetään todellakin 'luovan' todellisuuden kuten jumala loi maailman logoksen avulla.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Tärkeintä onkin ymmärtää ettei mitään sielua tai henkeä ole, vaikka se on juuri kaikkein vahvin maaginen kokemus, ja yhtä vahvasti kun se intuitiivisesti vaikuttaakin olevan totta, niin se on väärä olettamus."

Uskonnollisuuteen tai yliluonnollisuuteen viittaavat sanat ehkä hämäävät, mutta eikö sielu ole lopulta sama kuin tietoisuus? Itse ainakin pidän sielua ja tietoisuutta samana asiana, ja tietoisuuden olemassaolo puolestaan on suurin piirtein ainoa asia jonka voi todeta 100% varmaksi.
Niin joo, ja vielä tarkennuksena, tietoisuudella en tarkoita esim älykkyyttä, vaan yksinkertaisesti kunkin olemassaolon kokemusta, siis minuuden kokemusta. Sitä voi vaikka loputtomiin väittää "harhaksi", mutta niin kauan kun kokemus on, se ON :D

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

""... eikö sielu ole lopulta sama kuin tietoisuus?""

Juu. Jostain syystä olen viehättynyt sanan "sielu" käyttöön vähän samassa sävellajissa kuin Matti Bergström termiä käytti.

Eero Silvasti kysyi tv-ohjelmassa Bergströmiltä, mikä se on se sielu? Ja Bergströn vastasi, että asian kuin asian sielu on se, joka siinä asiassa eniten on sitä asiaa.

"Esimerkiksi pöydän sielu on se, mikä siinä pöydässä on juuri pöytää. Mikä siis tekee pöydästä pöydän."

Ihmisen tietoisuus, mieli, sielu -- jokin joka tekee ihmisestä ihmisen. Eikö juuri sitä tarkoiteta, ajeta takaa? Sielu-sanan uskonnollinen vivahde ei vaivaa minua, omassa päässäni sana kuuluu Bergströmin äänellä lausuttuna.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Itsekin pidän sanasta "sielu", vaikka joskus vältän sitä väärinkäsitysten riskin vuoksi :)
Mainiosti sanottu tuo "asian kuin asian sielu on se, joka siinä asiassa eniten on sitä asiaa", vertauksineen päivineen se käy järkeen sitäkin loistavammin!

Käyttäjän dekooderi kuva
Taavi Haukivirta

Jani Pulkki: "Ihminen ei ole yksilö. Ihminen on ainostaan yksilö suhteessa muihin [...]"

>> Tämä on yleispätevä periaate ja jonkinlainen aksiooma, eli mikään ei ole olemassa tulematta havaituksi, sillä sitähän oleminen on. Suhteellisuutta soveltaessa taas tulee soveltaa suhteellisuudentajua; "Yksilö" on pelkkä abstraktio siinä missä vaikka "tietoisuus" ja "ajatuskin", mutta se ei tarkoita etteikö "yksilö" voisi olla käyttökelpoinen ajattelunväline, jolloin meidän täytyy tunnustaa sen olemassaolo siinä missä muidenkin maailmaamme jäsentävien käsitteiden. Objektiivisen totuuden redusoimisen obsessio ylikellottaa rationaalisen ajattelun sfääreihin joissa sen mittarit, lukujoukot, käsitteet eivät enää päde. Konstruoidun totuuden selkeys on asioiden suhteita käsittelevien ajatusprosessien rigidiin matemaattis-loogiseen labyrinttiin eksymisestä johtuva harha, juopumustila joka tuottaa kangastuksen totuuden keitaasta sillä huomaamattomalla silmänkääntötempulla, että syvimpienkin filosofisten kysymysten tavoittelemien merkitysten tilalle sijoitetaan arbitraarisia määreitä ja suhteita jotka yhtäkkiä muka ovatkin itsessään merkityksellisiä vain koska niistä muodostuva verkko vahvistaa itseään, eli koko tieteellisen maailmankuvan filosofis-eksistentiaalinen tyydyttävyys perustuu toistoon ja eräänlaiseen kehäpäätelmään. Yksi symboli kertoo todellisuudesta enemmän kuin tuhatsivuinen modernin fysiikan teos.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki
Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Minua ärsyttävät nämä minä- miehet. Ollaan niin minä minä minä ja kyllä minä tiedän mikä minä on.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

juuri niin. Zen budhistisessa koulukunnassa näitä höpöttäjiä olisi jo ajat sitten mätkäisty opettajan toimesta mojovasti nyrkillä johonkin.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Ja kuuluisiko mojovan nyrkin iskun pelon saada kaikki pitämään zen budhistista koulukuntaa auktoriteettinaan? Aika henkevää.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Hei nyt oikeesti! Pekka Lampelto!

"Tuo Otava-analogia kirjoituksen lopussa kolahti minulla. Se oli hyvä ja avaava vertauskuva. Kaikki käsitteemme ovat todentotta mielivaltaisia ja järjellisiä vain tarkastelevan mielen perspektiivistä. Ei ole kuitenkaan olemassa mitään objektiivista perspektiiviä, jonka näkökulmasta nuo käsitteet olisivat merkityksellisiä.

Tämänkin jälkeen on kuitenkin tuotava keskusteluun myös meditaatio ja tyhjän mielen näkökulma, jota mm. buddhalaisessa traditiossa vaalitaan. Meditaatioharjoituksilla pyritään nk. ajatuksettomaan tietoisuuden tilaan, jossa ollaan valveilla, mutta mieli ei lisää kokemukseen merkityksiä tai mielikuvia. Tässä, monesti hyvin vaikeasti saavutettavassa mielentilassa, henkilön minuuden kokemus katoaa, jolloin jäljelle jää vain havainnointi ja oleminen. Joskus myös mieli voi tulla tässä mielentilassa yhdeksi jonkin havaintomaailmassa tapahtuvan ilmiön kanssa kuten musiikin. Yhdistävänä tekijänä kuitenkin näille meditatiivisille mielentiloille on "minän"-tilan hetkellinen katoaminen, jolloin myös ajan ja jopa paikan taju katoaa.

En tiedä epäiletkö esim. sinä, Seppo, tämänlaisen mielentilan koko olemassaoloa, mutta minusta sellainen voi olla aivan hyvin saavutettavissa pitkäjänteisellä meditaatioharjoittelulla. Ainakin vuosikymmeniä meditaatiota harjoittaneilla munkeilla on havaittu aivoskanneritutkimuksissa muista ihmisistä poikkeavaa aivotoimintaa erinäisille ärsykkeille altistuttaessa. Myöskin joissakin itseoivallusta painottavissa itämaisissa uskonnoissa eräs hengellisen edistyksen mittari on ajattelun vähyys. Jatkuvasti pakonomaisesti ajatteleva mieli on rauhaton ja tasapainoton, kun taas rauhaisa mieli ajattelee vähän ja hyvin."

Se on siinä eikä sen vieressä, tai tuolla.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Minä puolestani en tajua, miksi täysin tyhjä mieli olisi missään määrin tavoiteltava asia. Jos sinä alat saada tarpeeksesi "minä minä -miehistä", niin minä alan saada tarpeekseni tuosta iänikuisesta "tavoitelkaa tyhjyyttä, se nyt vain itsestäänselvästi on parasta ever"-saarnaamisesta. Osaan kyllä liiankin hyvin taannuttaa mieleni jonnekin sen pimeille perukoille ilman itse-aiheutettua aivokuolleisuutta, kiitos vain.
(no offense yhdellekään budhistille joka ei tuputa juttujaan ainoana totuutena)

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Mielestäni olet jo saavuttanut tyhjän mielen :D

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Heko heko :P No on kai se parempi kuin ettei saavuta senkään vertaa vaikka oikein yrittää?

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Sillä tyhjällä mielellä ei tarkoitettu aivokuollutta :D

Vaan kaikista vaikuttimista vapaa..eli voisi käyttää sanaa vapaa mieli ettei pidä aivokuolleeksi itseään tainnuttaa :)

Se mikä siinä on hyvää,niin se on täysin objektiivista ja myös silloin voi itseään tutkia objektiivisesti..kaikkien vaikutteiden alaisena ei kovinkaan objektiivinen voi olla.

Kunhan selvensin ;)

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Sillä tyhjällä mielellä ei tarkoitettu aivokuollutta :D"

Kunhan kiusasin Rikua.

"Vaan kaikista vaikuttimista vapaa..eli voisi käyttää sanaa vapaa mieli ettei pidä aivokuolleeksi itseään tainnuttaa :)"

Tuo pistää miettimään, että mitä näihin KAIKKIIN vaikuttimiin lasketaan? Itse mieltä ei kai voi sulkea pois mielen vaikuttimena, ellei tosissaan puhuta aivokuolleisuudesta :D
Osaan kuvitella (ainakin teoriassa) kaikista ulkoisista ärsykkeistä vapaan mielen, mutta entäpä mieleen itseensä sisältyvät "vaikuttimet"?
Mistä tosiaan päästään tähän:

"Se mikä siinä on hyvää,niin se on täysin objektiivista ja myös silloin voi itseään tutkia objektiivisesti.."

Ymmärtääkseni kaikki kokeminen on subjektiivista, koska "kokeminen" pitää jo sisällään sen, että täytyy olla joku (siis subjekti) joka KOKEE.
Ainoa tapa olla oikeasti objektiivinen olisi olla olematta kukaan, mikä tarkoittaisi joko, ettei ole yhtään mitään (edes olemassa, eikä siis tietenkään voi tutkia "itseään" tai mitään), tai että on ikäänkuin kaikkitietävä ja kaikenkattava jumala.
Ehkä budhistit tosiaan uskovat, että tuollaiseen jumalatilaan voi päästä? Se on kuitenkin sanalla sanoen yliluonnollinen ajatus johon tarvitaan irrationaalista uskoa. Enkä sano tätä pahana asiana, kunhan totean, että näin olen käsittänyt. Olenko väärässä?

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

PS: korjaus: tietenkin on asioita, jotka ovat olemassa olematta subjektiivisia - niinkuin esineet (kai, mitä minä tiedän niiden kokemuksista :D). Mutta ne eivät koe mitään eivätkä etenkään tutki yhtään mitään :P

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Ajatuksettomassa tietoisuudessa ei ole mitään oikeasti hyvää eikä pahaa, eikä myöskään ajatuksellisessa. Omassa merkitysmaailmassamme voi tosin olla.

Ajatukseton tietoisuus on käsittääkseni "akkuja lataava" mielentila, jonka avulla myös ajatuksellinen mielentila voi päästä parempaan tasapainotilaan. Jos aivoissa surraa jatkuvasti pakonomaisesti ajatuksia, joissa on myös stressivaste, se johtaa todennäköisesti pahoinvointiin ja kehnoon ajatteluun. Siinä ei ole mitään pahaa, mutta meillä ihmisillä on monesti yhtenä tavoitteena välttää kärsimystä.

Siinä se ehkä on -- ajatuksettoman tietoisuuden idea. Kärsimyksen välttäminen ja elämän täydempänä kokeminen. Niissä ei ole mitään hyvää tai pahaa, mutta monelle ne voivat vaikuttaa varsin mukavilta tavoilta olla maailmassa. Kyllä itse ainakin olen huomannut, että on helvettiä ajatella erittäin ahdistavia ajatuksia ja mielikuvia toistuvasti ja pakonomaisesti pitkin päivää esim. vaikean elämäntilanteen takia. Se taas on taivaallista, jos pystyy aistimaan ympärillään olevaa maailmaa täydesti tasapainoisessa mielentilassa ja kokea kauneutta ilman tuomitsemista ja problematisointia.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Ajatukseton tietoisuus on käsittääkseni "akkuja lataava" mielentila, jonka avulla myös ajatuksellinen mielentila voi päästä parempaan tasapainotilaan. Jos aivoissa surraa jatkuvasti pakonomaisesti ajatuksia, joissa on myös stressivaste, se johtaa todennäköisesti pahoinvointiin ja kehnoon ajatteluun."

Ymmärrän tuon pointin. Karseaahan se on, jos joutuu häiritsevien ja rauhattomien ajatusten kierteeseen, osaamatta lopettaa...
Itse kuitenkin täydellisen tyhjyyden sijaan siirrän ajatukseni esimerkiksi sellaiselle vaihteelle, että vain kuvittelen täysin fiktiivisiä tapahtumia mielikuvitusmaailmassa, jossa henkilöt ja kaikki mahdollinen on täysin fiktiivistä. Vähän niinkuin elokuvia katselisi, paitsi kokemus on intensiivisempi ja samalla silti rahoittavampi kun se on niin totaalinen irtiotto todellisuudesta. Mielikuvitusmaailmani kuvitteleminen ei vaadi yhtään luovuuden ponnisteluja tai vastaavaa, koska olen kehitellyt sitä mielessäni lapsesta asti ja siellä on jo valmiiksi niin paljon tutun turvallisia kuvittelukohteita xD
Mutta juttunsa kullakin, kaikki eivät ole samanlaisia parantumattomia eskapisteja kuin minä ja ehkä parempi vaan, kun malttavat elää kunnolla ihan oikeassakin todellisuudessa :P

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"29.8.2011 22:35 Aki Suihkonen uusi

Kuinka ratkaisevasti kieli muodostaa todellisuuden? Ainakin kaksi kirjallisuuden klassikkoa käsittelee tätä: 1984 ja Anthem. Orwellin dystopiassa väärät ajatukset "tehtiin mahdottomaksi" poistamalla niitä käsittelevät sanat. Anthemissa valaistumisen hetki syntyy, kun joku yksilö löytää kauan sitten piilotetun sanan 'minä'. Tietysti sitten muistuu myös mieleen Costa Gavrasin 'Z', joka oli myös kielletty kirjain.

Väitän siis, että kieli on pinnallista. Kielen tehtävä on joka tapauksessa käsitellä todellisuutta ja todellisuus manifestoi itseään myös kielestä riippumatta -- puhtaimpana esimerkkinä on jokaisen nykykielen lainasanat joilla kuvataan vaikkapa valokuvaa tai kännykkää. Kun jokin todellisuuden aspekti ymmärretään, sille löydetään kuvaava sana."

Siis että kieli muodostaa muutamassa kirjassa todellisuuden, mutta sinä väität, että kieli on pinnallista. Onko siis todellisuus pinnallista, vai etkö ole sitä mieltä, että kieli muodostaa todellisuuden, kuten mainitsemissasi kirjoissa?

Oletko muuten huomannut, että meidänkin yhteiskunnassa jotkin sanat on kielletty, ja sitten on vielä ne sanat, joita emme tiedä olevankaan?

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"sitten on vielä ne sanat, joita emme tiedä olevankaan?"

Ne vain odottavat keksimistään. Siitä vain sanoja laatimaan! :D Kukapa (esimerkiksi) filosofi EI olisi värkännyt ihan omia käsitteitään.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Tarviiko ne keksiä, jos ne on olemassa?

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Jos niiden olemassaoloa ei tiedä, niin pitäähän ne enemmän tai vähemmän keksiä. Kyllä varmasti maailman kielissä piisaa ainutlaatuisen nerokkaita käsitteitä, mutta kun ei kaikkia kieliä jaksa opetella näppärien käsitteiden löytämisen toivossa, joutuu keksimään sellaisia itse.
Vai viittaatko joihinkin YLIMAALLISIIN sanoihin, jotka vain valaistuneiden zen budhistien aateli saa tuntea, tai jotain??

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Tarkoitin, että *huomattavimmissakin* teoksissa, jotka käsittelevät kielen ja todellisuuden suhdetta, todellisuus ei muodostu kielestä, vaan kieli kuvaa todellisuutta. Vastaus ensimmäiseen kysymykseeni on siis: ei lainkaan ratkaisevasti. Puu on edessämme riippumatta onko sille kielessämme vastinetta.

Yksilö joutuu muodostamaan ensimmäisten käsitteittensä joukossa 'yksikkö'-käsitteen -- kauan ennen kuin kykenee kuvaamaan sitä kielen keinoin.

Kielellä voidaan ohjata todellisuuskäsityksen muodostamista: Anthemissa sanan "minä" lausuminen oli rangaistava kuolemalla. Sillä sanan ulkoasulla itsessään luonnollisesti ei ollut mitään merkitystä, vaan sen sisällöllä, *egolla*, jonka Equality 7-2521 (myöhemmin Prometheus) löytää 'henkilökohtaisen suhdekokemuksen' myötä.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"Tarkoitin, että *huomattavimmissakin* teoksissa, jotka käsittelevät kielen ja todellisuuden suhdetta, todellisuus ei muodostu kielestä, vaan kieli kuvaa todellisuutta. ... "

Höpsis. Ymmärrän mitä tarkoitat. Se on kuitenkin individualistista harhaa, joka johtuu siitä, että lukija kuvittelee voivansa tutkailla todellisuutta sen ulkopuolelta.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"29.8.2011 23:54 Kaisa Kansine

Jos niiden olemassaoloa ei tiedä, niin pitäähän ne enemmän tai vähemmän keksiä. Kyllä varmasti maailman kielissä piisaa ainutlaatuisen nerokkaita käsitteitä, mutta kun ei kaikkia kieliä jaksa opetella näppärien käsitteiden löytämisen toivossa, joutuu keksimään sellaisia itse.
Vai viittaatko joihinkin YLIMAALLISIIN sanoihin, jotka vain valaistuneiden zen budhistien aateli saa tuntea, tai jotain??"

Mistä voisin tietää.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Mistä voisin tietää."

Ainakin sinä kovasti tiesit kertoa, että jotain sellaisia sanoja on :D

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Olen aivan varma, että on olemassa sanoja, joiden olemassaolosta en ole tietoinen.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

No kun ilmaiset sen noin, asiahan on itsestään selvä.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"30.8.2011 00:15 Kaisa Kansine

"Sillä tyhjällä mielellä ei tarkoitettu aivokuollutta :D"

Kunhan kiusasin Rikua.

"Vaan kaikista vaikuttimista vapaa..eli voisi käyttää sanaa vapaa mieli ettei pidä aivokuolleeksi itseään tainnuttaa :)"

Tuo pistää miettimään, että mitä näihin KAIKKIIN vaikuttimiin lasketaan? Itse mieltä ei kai voi sulkea pois mielen vaikuttimena, ellei tosissaan puhuta aivokuolleisuudesta :D
Osaan kuvitella (ainakin teoriassa) kaikista ulkoisista ärsykkeistä vapaan mielen, mutta entäpä mieleen itseensä sisältyvät "vaikuttimet"?
Mistä tosiaan päästään tähän:

"Se mikä siinä on hyvää,niin se on täysin objektiivista ja myös silloin voi itseään tutkia objektiivisesti.."

Ymmärtääkseni kaikki kokeminen on subjektiivista, koska "kokeminen" pitää jo sisällään sen, että täytyy olla joku (siis subjekti) joka KOKEE.
Ainoa tapa olla oikeasti objektiivinen olisi olla olematta kukaan, mikä tarkoittaisi joko, ettei ole yhtään mitään (edes olemassa, eikä siis tietenkään voi tutkia "itseään" tai mitään), tai että on ikäänkuin kaikkitietävä ja kaikenkattava jumala.
Ehkä budhistit tosiaan uskovat, että tuollaiseen jumalatilaan voi päästä? Se on kuitenkin sanalla sanoen yliluonnollinen ajatus johon tarvitaan irrationaalista uskoa. Enkä sano tätä pahana asiana, kunhan totean, että näin olen käsittänyt. Olenko väärässä?"

öö, siis Eric Frommin kirjoja joskus lueskelin, ja niistähän kävi selväksi, että omien ajatusten alkua on mahdotonta selvittää ,koska ajatus sen edellisen ajatuksen lähtökohdan selvittämisestä syntyy yrittämättä, joten "zen" on vaan sitä , että osaa olla.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"öö, siis Eric Frommin kirjoja joskus lueskelin, ja niistähän kävi selväksi, että omien ajatusten alkua on mahdotonta selvittää"

Niin? En tahdo nyt kuulostaa nenäkkäältä, vaan kysyn vilpittömästi: Miten tämä liittyy objektiivisuuteen ja subjektiivisuuteen?

"zen" on vaan sitä , että osaa olla."

Siis sitä, että ei aktiivisesti ajattele?
Kyllähän sitä joskus yllättää itsensä siitä tilasta, ettei mielessä ole yhtään varsinaista ajatusta, mutta sen huomaamiseen se tila loppuukin. Olen silti aika varma, että silloinkin kun ei ajattele, mielessä on jotain (tai pikemminkin se tuntuu siltä kuin mieli olisi jossain).
Onko "zen" sittenkin vain tätä?

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"Niin? En tahdo nyt kuulostaa nenäkkäältä, vaan kysyn vilpittömästi: Miten tämä liittyy objektiivisuuteen ja subjektiivisuuteen?"

Kuten sanoit;

"Ainoa tapa olla oikeasti objektiivinen olisi olla olematta kukaan, mikä tarkoittaisi joko, ettei ole yhtään mitään (edes olemassa, eikä siis tietenkään voi tutkia "itseään" tai mitään), tai että on ikäänkuin kaikkitietävä ja kaikenkattava jumala.
Ehkä budhistit tosiaan uskovat, että tuollaiseen jumalatilaan voi päästä? Se on kuitenkin sanalla sanoen yliluonnollinen ajatus johon tarvitaan irrationaalista uskoa. Enkä sano tätä pahana asiana, kunhan totean, että näin olen käsittänyt. Olenko väärässä?""

..ei ole mahdollista olla objektiivinen olematta subjekti.

On kuitenkin mahdotonta olla olematta subjekti, joten zen ei mielestäni edellytä olemattomuutta, koska zen on.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

""zen" on vaan sitä , että osaa olla."

Siis sitä, että ei aktiivisesti ajattele?
Kyllähän sitä joskus yllättää itsensä siitä tilasta, ettei mielessä ole yhtään varsinaista ajatusta, mutta sen huomaamiseen se tila loppuukin. Olen silti aika varma, että silloinkin kun ei ajattele, mielessä on jotain (tai pikemminkin se tuntuu siltä kuin mieli olisi jossain).
Onko "zen" sittenkin vain tätä?"

Zen on sitä, että ajattelee, mutta ei välttämättä ajattele ajattelevansa.
Zen ei kuitenkaan edellytä tai rajaudu vain ajatuksien olemiseen yrittämättä.

Zen siis on.

Hyvin yksinkertaista, mikä usein onkin edellytys kaikkein monimutkaisemman saavuttamiseksi :D

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Mu. Ihan ystävyydellä, osoitatte tyypillistä länsimaista säälittävää arroganssia tuollaisilla jutuillanne. Ei ole kunniaksi. - "Siellä idässä ne on niin hitaita, minä näin nopsasti tämän keksin tässä."

Väitänpä että valaistumiseen liittyy sellainen "loksahtamisen kokemus". - Selittäkää mikä on tämä oivallus?

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Subjektiivisuus ei tarkoita sitä, että tieto on mahdollista vain "subjektille". Se tarkoittaa 'mielivaltaista', se tarkoittaa "tietoa", jonka lähde on tietoisuus itsensä.

Nämä käsitteet ovat sekä metafyysisiä, että tietoteoreettisia ja ne koskevat tietoisuuden ja olemassaolevan suhdetta. Objektiivisuus on metafyysisesti sen faktan tunnistaminen, että todellisuus on olemassa riippumatta kenenkään havaitsijan tietoisuudesta. Tietoteoreettisesti se tarkoittaa että havaitsijan on hankittava tietoa todellisuudesta tietyin keinoin (järki) käyttäen tiettyjä sääntöjä (logiikka). Tiedonhankinnalle ei ole olemassa oikoteitä, kuten ilmestyksiä tai automaattista tietoa tai etuoikeutettuja oraakkeleita.

Uskonnot ja mystiikka kertovat, että "subjekti" on este havainnolle; että kaikki maailman tieto vain on ja että ihmisen materiaalinen ruumis on sen "havaitsemisen" tiellä. Tämän dualismin materiaalinen vastine on sosialismi, jossa kaikki maailman vauraus vain on ja on ihmisen tehtävä vain ottaa se -- ja tiellä on ihmisen ahneus, ts. tietoisuus.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Subjektiivisuus ei tarkoita sitä, että tieto on mahdollista vain "subjektille". Se tarkoittaa 'mielivaltaista', se tarkoittaa "tietoa", jonka lähde on tietoisuus itsensä."

Kaiken tiedon lähde käytännössä ON tietoisuudessa itsessään: ei kai meillä ole mitään muuta tapaa kokea todellisuutta kuin tietoisuudessamme.

"Objektiivisuus on metafyysisesti sen faktan tunnistaminen, että todellisuus on olemassa riippumatta kenenkään havaitsijan tietoisuudesta."

Kyllä kai, en näe syytä epäillä etteikö todellisuus olisi olemassa riippumatta havainnoistani. Kuitenkin ainoa todellisuus johon "pääsen käsiksi" muodostuu havainnoista ja kokemuksista.

Jari Vuorinen

"Psyykemme rakenteet ovat siis olennaisesti kahtiajakautuvia, dualistisia. "Minä" ei ole niinkään sipuli kuin alusta asti dualististen vastakohtaparien rakennelma."

Mielestäni me olemme enemmän ympäristöä kuin jotain todellista minäämme.

En kuitenkaan kiistä minän olemassaoloa,sillä aikajatkumossa on oltava jotain ,minkä me koemme minänä.Ja se on näin.

Esim.silmämme verkkokalvo,tuo ihmeellinen instrumentti,joka muodostaa yhden rajapinnan elottoman ja elävän,vuorovaikuttaa valon kanssa.

Valolla on dualistinen luonne.Puhutaan valon Aalto-hiukkas Dualismista.Jos valolla ei olisi tätä luonnetta,emme voisi nähdä mitään.

Me olemme sitä-ja minämmekin-mitä luonnolaitkin ovat.Ja minusta valo on hyvin elävää,vaikka se kuuluukin elottomaan luontoon.Atomilla on elektronikuorirakenne,joilla on kvantittuneet tilansa.Meihinkin pätee Reduktio :Ominaisuudet atomitasolta periytyvät meidänkin ominaisuuksiimme,sillä tapamme,tottumuksemme,ajattelumme ja uskomuksemme ovat hyvin kvantittuneita ts.ne pyrkivät noudattamaan tuttua ja samaa.

Se missä aina noudatetaan tuttua ja samaa,on hyvänä esimerkkinä uskonto,jos nyt mennään minää pidemmälle.Uskontohan edustaa eräänlaista kollektiivista Superminää.

Onko kukaan koskaan maininnut Uskontoa kollektiiviseksi Superminäksi ?.Ihmisellä on luovuus,joka voi rikkoa kvantittuneita tiloja.Sitä voi pitää pienenä ihmeenä.Luovissa tiloissa minuus herkistyy kylläkin ja luova ihminen kärsii usein henkisesti.Enemmän tai vähemmän.

Ihmisellä on kaksi Hemisphereä-aivopuoliskoa.Vasen ja oikea.Siinäpä jonkinmoinen Dualistinen pari,jota minuutemme asuinsijana pidetään.

Hei hetkinen,eipä unohdeta Dualismia ja tulee siis sanoa :"asuinsijoina pidetään."No,toki aivopuoliskot vaihtavat tietoa noin sentin paksuisen aivokurkiaisen välityksellä.Aivokurkianen=paksu hermokimppu.(Laajakaista)

Kakarana,noin about kymmenvuotiaana minulla oli joskus sellainen tunne,että maapallon toisella puolella tai jossain toisessa maailmassa,toisella planeetalla-on jokin täysin samanlainen ihminen kuin minä-minun dualistinen parini ?Minulle vastakkainen. Luulisin ,että tämmöisiä mielikuvitus-juttuja on ollut lapsena muillakin.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

" Objektiivisuus on metafyysisesti sen faktan tunnistaminen, että todellisuus on olemassa riippumatta kenenkään havaitsijan tietoisuudesta."

Höpsis. "Todellisuutta" tai sen kummemmin mitään muutakaan ei ole ilman tietoisuutta.

" Tietoteoreettisesti se tarkoittaa että havaitsijan on hankittava tietoa todellisuudesta tietyin keinoin (järki) käyttäen tiettyjä sääntöjä (logiikka). "

Vielä enemmän pölönpölö. Kuten sanottu, objektiivisuus edellyttää subjektia.

" 09:51 Heikki Hyötyniemi uusi

Mu. Ihan ystävyydellä, osoitatte tyypillistä länsimaista säälittävää arroganssia tuollaisilla jutuillanne. Ei ole kunniaksi. - "Siellä idässä ne on niin hitaita, minä näin nopsasti tämän keksin tässä."
....

"

Totta. Tärkeintä onkin, että minä olen oikeassa.

Käyttäjän akisuihkonen kuva
Aki Suihkonen

Jaa, onko se "alkuperäinen" tietoisuus siis todellisuuden ulkopuolella? Onko se olemassa? Jos on, miksi se ei ole "todellisuutta"?

Se, että objektiivisen tiedon hankkiminen vaatii juuri sen "subjektin", joka hankkii sen tiedon, ei tee tiedosta subjektiivista. Tieto on tietenkin henkilökohtaista ja sen kontekstina on kaikki muu tieto, jonka yksilö on hankkinut. Silti se, että siitä voidaan muun muassa keskustella toisten yksilöjen kanssa ja päätyä vaikka tulokseen, että kyllä: meidän molempien edessä on "puu", on todiste tiedon metafyysisestä objektiivisuudesta. Se, että se on hankittu suoralla aistihavainnolla on todiste tiedon objektiivisesta epistemologiasta.

Puun (tai lusikan) olemassaolon kiistäminen on oman tietoisuutesi olemassaolon kiistämistä.

Seuraavaksi varmaan väität, että kyseessä ei ole sama puu, koska silmiin tulevat fotonit eivät ole samat...

"The primacy of consciousness theory asserts that consciousness somehow creates reality. Sometimes it takes the form of a divine consciousness that creates reality, and sometimes it takes the form of each individual consciousness creating their own personal reality.

In either case, there is a contradiction. To be conscious is to be aware (of something.) One can not be aware without something to be aware of. In other words, a consciousness without anything to be conscious of is not a consciousness. Nor can a consciousness be aware of itself and claim to be independent of existence, because if a consciousness is aware of itself, then it must itself exist and be an existent.

The truth is that Existence is primary. "

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"Jaa, onko se "alkuperäinen" tietoisuus siis todellisuuden ulkopuolella?"

Ei ole.

"Se, että objektiivisen tiedon hankkiminen vaatii juuri sen "subjektin", joka hankkii sen tiedon, ei tee tiedosta subjektiivista. "

Tekeepäs. Puu on olemassa subjektin tietoisuudessa, joilloin puu on subjektiivinen.

"Seuraavaksi varmaan väität, että kyseessä ei ole sama puu, koska silmiin tulevat fotonit eivät ole samat..."

Tietenkään kyseessä ei ole sama puu.

Puu on kuin joki, aina sama, mutta kuitenkin alati muuttuva.

"Puun (tai lusikan) olemassaolon kiistäminen on oman tietoisuutesi olemassaolon kiistämistä."

Ei ole, koska en voi kiistää olemassaoloani olematta olemassa.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Vaihteeksi olen Rikun kanssa samoilla linjoilla :D Yksinkertaista mutta totta, nuo Rikun toteamukset.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Jaa niin, ehkä olisi syytä antaa palautetta myös blokistille. Se Otava -vertaus oli kyllä oivaltava ja muutenkin taas hyvää pohjustusta, joskin välillä tulee mieleen, että kyllä ihmisen täytyy olla jotenkin vinksahtanut, kun jaksaa noin paljon pohtia.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kiitoksia kiitoksista. Olette kyllä näköjään pohtineet asioita niin paljon, että tunnen totaalisesti pudonneeni kelkasta. Seuraan keskustelua kiinnostuneena.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"30.8.2011 12:07 Kaisa Kansine uusi

Vaihteeksi olen Rikun kanssa samoilla linjoilla :D Yksinkertaista mutta totta, nuo Rikun toteamukset."

Valitsit viisaasti. Minän on nimittäin mahdotonta olla väärässä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Millainenhan käsitteidenkäyttöharjoitus syntyisi, jos eräänä päivänä törmäisimme todellisuudessa johonkin, josta emme tietäisi emmekä pystyisi sanomaan, mitä se on? Siis jotenkin niin, että vaikka sanoisimme: "Se on jotain aivan uutta!", jo samassa tajuaisimme, ettei sitä voisi edes niin määritellä.

"No ei se ole ainakaan puu", sanoisimme, mutta se ei auttaisi.

Olisiko sellainen tapahtuma mahdollinen? Entä ehkä jossain vähemmän teoreettisessa mielessä, esimerkiksi ns. "yliluonnollisten" ilmiöiden yhteydessä -- jos sellainen ihme sattuisi eteemme, mikä määräisi suhtautumisemme siihen?

Ajatellaan esimerkiksi kristittyä, joka eräänä päivänä törmäisi tekoon, josta kukaan ei ole vielä määritellyt -- eikä hän itse pystyisi määrittelemään -- onko se synti vai hyve? Kuinka sellaisen teon arvo määräytyy? Miten sitten suu pannaan, pannaanko kädet ristiin?

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

Aivan.

Kieli on vajavaisuudessaan potentiaalinen ongelma, ei voi kuvata sellaista, mille ei ole sanaa.

Muutenkin, nettikeskusteluissa tulee väistämättä eteen tilanteita, joissa tulkinnanmahdollisuudet vaikeuttavat kommunikointia.

Sitten tuli vielä mieleen lauseesta "minä olen" , että miksi ylipäätään määritellään 1. persoonan subjektiksi "minä" . "minän" määrittäminen subjektiksi on jo itsessään vastuun ulkoistamista "minälle" ja eriyttää "minän" ympäristöstä. Voi toisinsanoeen johtaa länsimaiseen individualismiin/individualistiseen harhaisuuteen :D

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

"Sitten tuli vielä mieleen lauseesta "minä olen" , että miksi ylipäätään määritellään 1. persoonan subjektiksi "minä" ."

Jos kyseessä on "minä", niin tottakai silloin puhutaan sen mukaisesti. Ei kukaan estä käyttämästä passiivimuotoa, vaikka se tekeekin lauseiden muotoilemisesta hieman haastavampaa...

"minän" määrittäminen subjektiksi on jo itsessään vastuun ulkoistamista "minälle" ja eriyttää "minän" ympäristöstä."

Minän määrittäminen subjektiksihan on nimenomaan ULKOISTAMISEN täydellinen vastakohta.
Vai haluatko selittää minulle millä perusteella ei olisi?

Jari Vuorinen

Juuri tuollaiseen kokemukseen jouduin kun WTC kaksoistoneihin kohdistui Terrori-isku.Koneet upposivat torneihin.Se oli samalla aikaa epätodellista ja totta.

Käyttäjän Olympos kuva
Antti Papinniemi

Uusi palanen yrittäisi löytää oman paikkansa olemassa olevasta "jotain" kartasta (ja tallentuisi aistihavaintona, vaikka sitä ei voisi käsitteellistää sanoiksi). Ensin sen ominaisuuksia vertaillaan aiemmin opittuun, mutta jos se olisi jotain täysin ristiriitaista koetun todellisuuden kanssa, niin suurin osa ihmisistä varmaan rakentaisi puolustusmekanismiksi uskoon perustuvan selityksen (tai sekoaisi)?

Vaikeaa edes kuvitella jotain sellaista, jolla ei ole mitään aiempiin kokemuksiin vertailtavaa ominaisuutta. Eikö Buddhalaiset sano, että myös ei-jotain on jotain, koska ei voi olla ei-jotain, jos ei ole jotain? ;)

Hyvä (hyve) ja paha (synti) asetelma on sinänsä haastava, koska se kumpuaa ihmisen säilymisvaistosta, mutta se ei oikeastaan tarkenna sitä, onko sen tarkoitus suojella yksilöä vai yhteisöä? Molemmista vaihtoehdoista on selviä esimerkkejä. Ihminen on valmis tappamaan elääkseen sekä kuolemaan muiden elämän puolesta.

Käyttäjän saraskari kuva
Marja Saraskari

Hah hassua. Ihan kuin ainekirjoitukset lukion
äidinkielenopettajan valistamiseksi syvällisellä ymmärrykselläni.

On tosiaan makeeta ajatella kaikkia suuria asioita ja ilmoittaa totuuksia lonkalta.

"Ihmistieteemme jatkavat harharetkeään yleishumanistisen hymistelyn
säestyksellä. Meitä eivät häiritse ryhmäpsykologiset ilmiöt, joita
positivistinen ja meristinen, empirismin perintöön pitäytyvä ja
korrespondenttista totuudellisuutta varjeleva ja vahvistava
"tieteellinen" ajattelumme ei pysty kuvailemaan ja selittämään.
Ymmärryksestä puhumattakaan. Esimerkiksi hypnoosi-ilmiö on tällainen --
se on regressioilmiö, joka palautuu ryhmäpsykologisiin voimiin, jotka
taas putoavat ihmistieteiden tyhjään aukkoon sosiologian ja
yksilöpsykologian välissä."

Muutama asia enivei nyppii mua vielä enemmän kuin (meidän)
maailmojasyleilevät viittaukset.
- S.O. ei ole lukenut Perikatoa, saatana, eli se on tavallista
kaunopuhujaa törpömpi oikea huijari.

Sekin, että Reima Kampmanin 1950-luvun tietämyksen jälkeen tietoisuutta on tutkittu aika tavalla.
Siitä tiedetään enemmän kuin Oikkonen luulee.
Tietoisuus on monialainen tutkimuskohde.

Ryhmäpsykologia ei putoa sosiologian ja yksilöpsykologian väliin.
Ollenkaan. Ei ole koskaan pudonnutkaan.

Hyvä esimerkki huonosta esimerkistä, jolle empiria ei merkitse mitään.

Yhdestä yksityiskohdasta voisin antaa kiitoksen.
Tosin ei ole kovin fiksua leimata kaikkia keskusteluun osallistuvia keikareiksi. Varsinkaan, kun ei puhuta itse asiasta.
Englannin määräävä artikkeli on ollut alkujaan ’that’. Kielihistoria selittää jotakin.
Kiistanalaista sen sijaan on se, onko the Finns suurempi joukko kuin The Finns.
Voi ollakin. Jos The Finns on erisnimi.
Iso alkukirjain ei kuitenkaan luo määräävään artikkeliin merkityssisältöä.
’Sanan merkitys on sen käyttö.’

Empiriasta sen verran, että tieto ja tietäminen on aika vaikeaa.

Käyttäjän Olympos kuva
Antti Papinniemi

Nostit esille aiheen, jonka takia vielä palasin vilkaisemaan Sepon blogia.

"Empiriasta sen verran, että tieto ja tietäminen on aika vaikeaa."

Haluaisin, että joku kirjoittaisi artikkelin tiedon, uskon ja luulon suhteista toisiinsa. Internetin aikakaudella, kun samaan aikaan tiedon auktoriteetit ovat murenemassa, olisi hyvä auttaa ihmisiä ymmärtämään näiden kolmen käsitteen erot. Erittäin moni pitää uskoa ja luuloa tietona, koska eivät tiedä, mitä tieto on ja miten joku asia vahvistetaan tiedon piiriin kuuluvaksi. Kyliltä kuultu ei ole tietoa. Ei myöskään oma vahva usko jonkun asian todenperäisyyteen.

Haluaisin muutenkin rakentavampaa keskustelua ihmisen tietoisuuden toiminnasta ja ne, jotka sen parhaiten tuntevat, voisivat opastaa muita ihmisiä hyödyntämään tätä hienoa työkalua.

Pitäisin hyvänä ideana koko puhutun kielen muokkaamista täsmällisempään esittämiseen. Lisää logiikkaa, turhat mutu-käsitteet omaan kategoriaan, jne... Pidän ihan potentiaalisena tulevaisuuden skenaariona sitä, että puhuttu kieli ja ohjelmointikielet alkavat lähestyä toisiaan, koska ohjelmointikielet ovat esityksessään täsmällisiä (logiikkaa), toisin kuin häilyvät käsitteet, joita käytämme tällä hetkellä. Maailma käyttäytyy lainalaisuuksien mukaisesti, miksi kieli, jolla käsitteellistämme maailmaa on niin kaukana kokemuksesta (tai väittäisin, että meillä on paljon käsitteitä, jotka eivät enää kosketa kokemusta elämästä = uskoa?)?

No, olen ajatuksilla leikkivä ja niitä maisteleva ihminen. Ehkä näen asiat eri arvossa, kuin suurin osa muista? Sanotun määrä kasvaa räjähdysmäisesti, mutta lisääkö kaikki tämä ihmisten ymmärrystä? Sanojen takana oleva ajatus on usein vaikea löytää, koska niiden taustalla oleva kokemushistoria on erilainen ja käsitteet jättävät paljon tulkinnanvaraa (poikkeuksena kahden korkeasti koulutetun henkilön tieteellinen keskustelu).

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

En tiedä, mitä mieltä Seppo on näistä ... laitan alle oman näkökulmani, Oikkonen oikkaskoon!

Kuulemma virallisesti "tieto on perusteltu tosi uskomus". Siis yksi käsite selitetään hermeneuttisesti kolmella muulla yhtä ladatulla käsitteellä ... onnea yritykseen!

Haluaisin tuoda mukaan vaihtoehtoisen tulkinnan. Neokybernetiikassa kaikkien käsitteiden pitää palautua jonkinlaisiin idea-avaruuden attraktoreihin: relevanssi (korrelaatiorakenteen olemassaolo) on tärkeämpää kuin "totuus" (tai tarkka teorianmukainen määrittely). Käsitteiden sisällölle pitää antaa mahdollisuus elää (ihan konkreettisesti), hakien dynaamista tasapainoa naapurikäsitteiden määräämässä "jännitekentässä". Hyvällä onnella näille relevanssirakenteille voidaan jälkikäteen antaa fiksattu nimi ja sen sisältö voidaan riittävällä tarkkuudella palauttaa rakenneosiinsa: siinä sinulle (subjektiivisen) tosiasian sanakirjamääritelmä.

Nyt sitten voidaan määritellä, että luulo/uskomus on (subjektiivisessa) maailman mallissa mukana oleva attraktiorakenne. Mitä paremmin malli vastaa objektiivista todellisuutta (esimerkiksi tiede), sitä alttiimmin jotkut ovat valmiita nimittämään tätä luuloa "tiedoksi" tai "totuudeksi"!

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Hyötyniemi

""... tieto on perusteltu tosi uskomus...""

Juu, tiedonfilosofisesti tämä "skepsis-huuhaa" on jonkinlaista iloista vulgaaripositivistista sekametelisoppaa, sanakirja- tai wikipediatietona varmaan erinomaisen käyttökelpoista. Melkein voisi suositella sivistystietokilpailun bonuskysymykseksi, jonka hallitsija saisi vielä lisäpisteitä, jos osaisi toistaa vakuuttavilla äänenpainoilla samaa lausetta aina eri sanaa painottaen: "Tieto on perusteltu tosi...", "Tieto on perusteltu tosi...", jne.

Stephen Toulmin sanoo, että tieteellisessäkin selittämisessä vaikuttaa teologisen selittämisen perinne. Olen tulkinnut tämän niin, että hän tarkoittaa pitkässä ajatushistoriallisessa perspektiivissä havaittavaa koherenttisen totuudellisuuden ensisijaisuutta korrespondenssiin nähden. Ikään kuin "kokonaisymmärrys", tai "holismi", siis ajattelumme sisäinen ristiriidattomuus ja eheys, olisivat olleet jotenkin pohjimmaisia ja perustavanlaatuisempia, myös totuudellisuuden suhteen ratkaisevampia kriteereitä kuin yksittäisen väitteen paikkansapitävyys tai -pitämättömyys.

Eurooppalaisella uudella ajalla on mielestäni sitten kiistämättömästi tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja empirian ja korrespondenssin vastaava vahvistuminen. "Kokonaisymmärrys" -- ja myös holistiset visionaariset, valistuksen, marxismin, psykoanalyysin, Spenglerin teoksen, jne, kaltaiset "suuret kertomukset" -- ovat katoamassa, sen sijaan "tiedämme" yhä enemmän yhä vähemmästä.

Erityistieteet omine suureineen ja mittayksiköineen ovat kukin pilkkoutuneet osa-alueiksi, koulukunniksi ja oppisuunniksi, ja nyt elämme eräänlaisessa "ismien" maailmassa, jossa koemme totuudellisuutta jo siitä että jokin asian on kuvattu jonkin ismin käsitteellisessä puitteistuksessa.

Emme ehkä toistaiseksi oikein ymmärrä (!), miten tuhoisaa tämä kehitys voi olla. Sen tuhoisuus saattaa toistaiseksi näyttäytyä hyvin vain huonoista historiallisista lähtökohdista kehittyneen ja nyt liian pitkälle autonomisoituneen raha-ajattelun -- talousteorian -- kohdalla. Siinä ei enää hallita todellisuutta edes sen vertaa kuin mitä yhteisillä valheilla muuten ihmisten käyttäytymistä saatetaan ennustaa. Mutta sama liian pitkälle tapahtuva autonomisoituminen saattaa muuttaa muutkin tiedonalat minkään kokonaisuuden kannalta käyttökelvottomiksi.

Ei jatketa tästä enää käytännön suuntaan. Siellä odottaisivat kysymykset mm. kauneuskirurgiasta, ihmisten varaosista, geenimanipulaatiosta, yms. Jos joku on kiinnostunut, sosiologi Ulrich Beckilta löytyy hyviä pohdiskeluja aiheista.

Mietitään niitä kysymyksiä, joita kyberneetikkona esität. Totuusteorioiden historiallisen muutostrendin kannalta kysymykset dynaamisten mallien sijoituspaikasta muodostuvat mielestäni aika hankaliksi. Vähintäänkin paradokseja on ilmassa.

Koherenssiin, kokonaisvaltaiseen ajatteluun, voisi ajatella kuuluvan myös "dynaamisen" ominaisuuden -- sen sijaan korrespondenttinen totuudellisuus saavutetaan pysäytetyssä "todellisuuskosketuyksessa", eli se on tavallaan ajatonta. Paradoksaalista kuviossa, ja kaikenkaikkiaan outoa on, että teologisen selittämisen perinne, joka ylläpitää koherenttista ajattelua, viittaisi nimenomaan vanhaan ajattomaan maailmaan, ja luulisi, että eurooppalaisella uudella ajalla sekä dynaamisen draivin että korrespondenssin jatkuva vahvistuminen tuottaisivat "muutosta" sietävää tositietoa.

Niinpä tämän tiedonfilosofisen raamin puitteissa jää kybernetiikan paikka hieman epäselväksi. Ehdotan että kybernetiikan malleilla on sekä koherenssin että korrespondenssin ominaisuudet? Asiantuntijana saat sanoa, voidaanko niitä ylipäänsä viedä tai tuoda "perinteisen" tiedonfilosofian kehikkoihin tarkasteltaviksi. Olen joskus selaillut Ahmavaaraa, mutta ymmärryskynnykset olivat niin tajuttomia, että päätin pysytellä filosofian ja psykologian maaperällä.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Kiitos pitkätä vastauksesta! Usein se, joka "yliopistosivistystä" kyseenalaistaa, kohtaa hyisen hiljaisuuden ... kuinkahan suuri osa tästä vaikenemisesta johtuu näiden sivistyksen portinvartijoiden epävarmuudesta oman ymmärryksensä riittävyydestä? Yhteinen salaisuus pelastaa, se pakottaa pitäytymään yhteisiin dogmeihin joita kukaan vihkiytynyt ei kyseenalaista (ja vihkiytymättömät kirotaan). Ja sitten, kun ei uskalleta irrottautua dogmeista, kuullaan selitystä "mitä Wittgenstein on sanonut Aristoteleen sanoneen luonnosta" tms.

"Stephen Toulmin sanoo, että tieteellisessäkin selittämisessä vaikuttaa teologisen selittämisen perinne"

Tuohan on hyvin sanottu. Itse ymmärrän tuon (tai se sopii omiin ajatuksiini) niin, että uskoa on kaikki tieto, jota ei itse pysty palauttamaan elementaarisiin havainnon yksiköihin elementaaristen päättelyaskelien kautta. Mitä pidemmälle jokin tiede etenee, sitä enemmän joutuu pysyttäytymään "viidakon läpi kulkevalla moottoritiellä": joutuu USKOMAAN, että "kyllä tämänkin varmasti on joku joskus selvittänyt". - Matemaattisissaa tieteissä on (tosin vain parhaimmillaan) se hyvä puoli, että käsitteiden ja ilmiöiden "synnyt" ovat hallinnassa, jolloin kokonaisuus emergoituu ilman että siellä äärimmäisen kompleksisella näkyvällä pintatasolla olisi mitään olennaisesti uutta selitettävää.

"Eurooppalaisella uudella ajalla on mielestäni sitten kiistämättömästi tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja empirian ja korrespondenssin vastaava vahvistuminen ..."

Seuratessani noita Musiikkitalon avajaisia minulla loksahti jokin ... väännän siitä jotakin omaan blogiini (onneton markkinointiyritys!).

"Niinpä tämän tiedonfilosofisen raamin puitteissa jää kybernetiikan paikka hieman epäselväksi. Ehdotan että kybernetiikan malleilla on sekä koherenssin että korrespondenssin ominaisuudet? Asiantuntijana saat sanoa, voidaanko niitä ylipäänsä viedä tai tuoda "perinteisen" tiedonfilosofian kehikkoihin tarkasteltaviksi"

No niinkuin oli aiemmin puhetta ... Herakleitoslaista muutoksiin pohjautuvaa ajattelua ei voi järkevästi tarkastella staattisessa, perinteisen filosofian kehyksessä. Platon ilmeisesti viisaana miehenä totesi, että muutos on liian monimutkaista käsitteistäväksi, siispä "muutos on vain harhaa". Tilanne kuitenkin (mielestäni) muuttui, kun ajattelun työkaluja kehitettiin (Newton). - Ajatushistorioitsijana ymmärrät, että aiemminkin on seurattu turhan pitkään väärää polkua!

"Olen joskus selaillut Ahmavaaraa, mutta ymmärryskynnykset olivat niin tajuttomia, että päätin pysytellä filosofian ja psykologian maaperällä"

Ai olet lukenut Ahmavaaraa ... ei millään pahalla, mutta kybernetiikassa on kyllä MONENLAISIA kehittelyjä. Väärille poluille johtavien assosiaatioiden välttämiseksi olenkin (omalta osaltani) ajatellut ruveta kybernetiikan sijaan puhumaan "emformaatioteoriasta", eli emergentin (in)formaation teoriarakennelmasta. - Tämä kaikki on vasta muotoutumassa!

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Minun silmissäni musiikkitalo vaikutti epäinhimilliseltä. Olen aina kokenut musiikin jotenkin elimellisenä, orgaanisena -- ja suorat linjat ja geometriset pinnat ikään kuin tappavat kaiken elämän.

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"30.8.2011 22:17 Kaisa Kansine

"Sitten tuli vielä mieleen lauseesta "minä olen" , että miksi ylipäätään määritellään 1. persoonan subjektiksi "minä" ."

Jos kyseessä on "minä", niin tottakai silloin puhutaan sen mukaisesti. Ei kukaan estä käyttämästä passiivimuotoa, vaikka se tekeekin lauseiden muotoilemisesta hieman haastavampaa...

"minän" määrittäminen subjektiksi on jo itsessään vastuun ulkoistamista "minälle" ja eriyttää "minän" ympäristöstä."

Minän määrittäminen subjektiksihan on nimenomaan ULKOISTAMISEN täydellinen vastakohta.
Vai haluatko selittää minulle millä perusteella ei olisi?"

Siis onko nyt kyseessä sinä vain sinun minä :D

Et sinä ole minä, sinä olet sinä :D

Olet, olen.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Kyllä minä olen minä... O_O

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

ei, kyllä sinä olet sinä. Et minä.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Sovitaanko, että riippuu näkökulmasta? :D

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Noniin..ja tässä vastaus kaikkeen Rikun sanomiseen :)

http://www.youtube.com/watch?v=iMUiwTubYu0

Käyttäjän RikuMaki kuva
Riku Mäki

"1.9.2011 22:06 Kaisa Kansine uusi
Käyttäjän Kansine kuva
0 pistettä

Sovitaanko, että riippuu näkökulmasta? "

Sinun olis kuulunut nyt todeta, että "Olen siis sinä"

johon olisin vastannut "Aivan, mutta et minä" :D

Toimituksen poiminnat