Kuinka Karl Marx tavataan

10 kirjaa kirjoitettuina, luettuina ja harakoille jaettuina

Kirjoittava ihminen on ajatustensa ja tekstinsä kanssa yksin. Hänellä on merkillinen tehtävä, hän antaa muotoa muodottomalle, määrittelee vielä määrittelemätöntä. Hänellä on pyrkimyksenään päästä käsitteelliseen selvyyteen asioista. Kynä käy -- tai nykyisin tietokone tekstiohjelmineen -- enkä tiedä, onko oikein sanoa, että kirjoittaja seurustelee tai keskustelee paperin tai tekstinsä kanssa. Kirjoittaminen on ajattelun, ei seurustelun muoto.

Lukemisen täytyisi olla samanlainen mutta päinvastainen tapahtuma. Lukija poimii tekstiä silmillään ja etenee omassa vastaanottamisen prosessissaan juuri niillä ehdoilla ja sillä nopeudella jonka teksti auetakseen vaatii. Sen minkä kirjoittaja on käsitteisiin vanginnut, sen lukija purkaa omassa lukukokemuksessaan. Kuten kirjoittaminen on käsitteiden ehdoilla tapahtuva prosessi, myös lukeminen on käsittämisen ehdoilla etenevä prosessi.

Jos jokin todellinen kirjoittajalta lukijalle välittyy, ymmärrys välittyy. Ei kuitenkaan ole mitään absoluuttisia kirjoittamis- ja lukuprosessin ulkopuolisia mittareita, joilla tätä "ymmärtämistä" voitaisiin mitata, tai edes sen välittymisestä varmistua.

Koska inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta, eli historian mitassa sukupolvesta toiseen ihmisten päiden yläpuolella elävää intersubjektiivista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus -- meillä on lupa uskoa, että meidän on mahdollista ymmärtää toinen toisiamme. Yhtä varmasti voimme kuitenkin sanoa, ettemme kaikki voi ymmärtää kaikkia emmekä kaikkea. Ymmärryksen rajojen tutkiminen on tiedonfilosofinen tehtävä, eikä tiedonfilosofilla ole tehtävänsä suorittamiseksi käytettävissään muita työkaluja kuin oma kielensä, oma ymmärryksensä, omat huomionsa omasta ajattelustaan, joka oletettavasti on joiltakin osin "yleispätevää" inhimillistä ajattelua.

Tiedonfilosofiaa on kirjoitettu kautta ihmisen historian, ja jo länsimaisen filosofian isäksi nimetyn Sokrateen puheet kirjoitti Platon muistiin varmistaen näin, että myöhemmillä sukupolvilla olisi jotain ymmärrettävää. Sokrates oli armoitettu puhuja, ja itse asiassa tässä ominaislaadussaan varsin harvinainen filosofi. Filosofit näet yleensä ovat tyypillisesti kirjoittavia ihmisiä, eivät puhujia. Filosofia on olemukseltaan nimenomaan käsitteelliseen selvyyteen pyrkimistä, ei sosiaalisen vuorovaikutuksen harrastamista.

Tavallaan Sokrates kokikin poliitikon eikä filosofin kohtalon. Hänet tuomittiin nuorison harhaanjohtamisesta ja kansanvillitsemisestä. Länsimaisen filosofian historiassa filosofit ovat tavallisesti sulkeutuneet mietiskelykammioihinsa, eivätkä heidän mietelmistään ole juuri kiinnostuneet muut kuin toiset filosofit. No, poikkeauksiakin historiassa toki on -- on vallankumouksellisia ja vaarallisiakin filosofeja. Mutta osaako kukaan nimetä yhtään nykyistä filosofia, jota pidettäisiin niin vaarallisena, että häntä vastaan käytäisiin yhteiskunnan eliitin taholta hyökkäyksiin ja yritettäisiin hänet vaientaa? Olisiko esim. Jussi Halla-aho tällainen ajattelija?

Nykyinen filosofian jonkinlainen kansansuosio perustuu filosofian tason romahtamiseen seurustelun tasolle. Filosofit voivat hakeutua jopa muotijulkkisen rooliin, he ovat imagoindividualismin tarvitsemia idoleita, puhe- ja lausuntoautomaatteja, joita naistenlehdet voivat palstoillaan esitellä suurikokoisin värivalokuvin. Kuka kuitenkaan pystyy nimeämään yhtä ainoaa esimerkiksi Esa Saarisen, Timo Airaksisen tai Thomas Wallgrenin tiedonfilosofista oivallusta? Minä en ainakaan pysty.

Ero kirjoittavien ja puhuvien ihmisten välillä on mielestäni olennainen. Kirjoittavat ihmiset pyrkivät lähemmäs käsitteitä ja ymmärtämisen syviä kokonaisvaltaisia tasoja. Puhujat saavat nautintonsa noustessaan vuorovaikutustilanteessa huomion keskipisteeseen. Kirjoittajat painivat kammioissaan koherenttisen totuudellisuuden hallintaongelmissa, puhujat lumoavat julkisareenoilla kuulijoitaan ja vetelevät aina nokkelasti niitä naruja joilla vaikutussuggestioita parhaiten ylläpidetään. Siinä missä kirjoittaja tuskailee löytääkseen muodon muodottomalle, siinä suuri puhuja pasauttaa ääneen sen mitä suuri yleisö haluaa kuulla -- ja saa suosion ja kannatuksen osakseen.

Kaikkein kummallisin tilanne jopa teoriassakin voisi olla se että puhujat puhuvat kommentoiden kirjoitettuja tekstejä jollakin nimenomaan puhe-esiintymistä korostavalla foorumilla. Juuri tällainen täysin käsittämätön tilanne on esimerkiksi Timo Harakan ja Anna Kortelaisen tv-ohjelma "10 kirjaa rahasta".

Siinä kirjailijat ja kirjat pannaan palvelemaan puheammattilaisten puheshowta, johon kaiken lisäksi on kutsuttu kuviota täydentämään joku kirjan "valinnut" ulkopuolinen puhekumppani. Käsiteltävät kirjat eivät ole mitään viimeisiä uutuuksia tai poikkeavaa oivaltamista vaativia opuksia, päinvastoin, niissäkin näkyy ohjelman tekijöiden päällimmäinen pyrkimys syöttää suurelle yleisölle ylhäältäpäin sellaista "ymmärrystä" jota sen ilmeisesti on ajateltu kykenevän ottamaan vastaan.

Ohjelman katsojan kannattaa kokeilla seuraavaa temppua. Poistakaa vastaanottimesta ääni kokonaan ja keskittykää tarkkailemaan juontajien kasvonilmeitä. Niissä tulevat aivan esimerkillisellä tavalla esille puhumisen vaikutusefektit, kaikki nuo itsetyytyväiset hymähtelyt, päännyökytykset, tarmokkaan selityksen pingottamat poskilihapoimut, ylimieliset niskannakkelut ja heltanheilahdukset, yrmeät suupielten rypyt, kulmienkurtistukset ja olkapäänkohautukset -- koko se vuorovaikutussignaalien kirjo, jolla puhujat yrittävät vakuuttaa itseään ja toisiaan.

Äänetön näytelmä on mahtavaa seurattavaa. Ero varsinaisen aiheen -- jos sellaiseksi määrittelisin kirjoitetun tekstin ominaislaadun -- ja aiheenkäsittelyn, eli ilmeikkyyttä ja vaikutusefektiä itseisarvoisesti tavoittelevan seurustelun välillä tulee puhumattomasti puhuvassa kuvassa huutavan selvänä esille.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (25 kommenttia)

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

KIrjoittava ihminen on tuhansia päiviä ollut muiden ihmisten ajatusten vaikutuspiirissä. MIten hän voisi olla ajatusten ja tekstien osalta yksin?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Maailmassa jokaikinen uusi ajatus tai lause, jonka ajattelija ajattelee tai kirjoittaja käsitteellistää, on yksin tehty. Ajatteleminen ja kirjoittaminen ovat lähellä toisiaan, vuorovaikutus ja puhuminen kokonaan toinen juttu.

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

Mutta eikö ajatteleminen/kirjoittaminen ole merkityksellistä vasta kun se vastaanotetaan? Mielestäni aivan samoin, kuin ajattelun sosiaalinen julkituonti, ajattelu/kirjoittaminen noudattaa vuorovaikutuksen lakeja - ei kai ole mitään mieltä ajatella/kirjoittaa vain omaksi huvikseen? Onko ajattelulla mitään todellista sisältöä ilman mitään vuorovaikutusta ja onko ajatusta itse asiassa olemassakaan ilman sitä?

Sokrateen ajattelukin muuttui merkitykselliseksi vasta hänen puhuttuaan sen julki ja sittemmin Platonin kirjoittaessa sitä muistiin jälkipolville.

Eri asia on sitten huuhaa-esiintyjäfilosofit.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Andersson

Esität hyviä kysymyksiä. Vastaukset niihin riippuvat siitä tarkastellaanko asioita luovan ajatteljan, kielen, vai välittömien vastaanottajien kannalta.

Luulen että uutta luova ajattelu on se joka näissä kuvioissa kantaa suurimmat ongelmat. Yleinen ajattelu luo itsekunkin meistä tajuntaan sen pohjan, wittgensteinilaisittain "varmuuden", jolta kriittinen epäily ja uuden luominen vasta mahdollistuvat.

Valitettavasti kaikki ihmiset eivät voi ajatella luovasti.

Sellainen tilanne olisi mahdottomuus - sellaisen kuvitteleminen on psykologisen ihmiskuvan ekstrapolointiharha. Se on samanlainen harha kuin ajatus, että yhteiskunta olisi parhaimmillaan muodostuessaan täydellisistä yksilöistä. Yhteiskunta on kuitenkin selviämiskykyisin muodostuessaan monenlaisista yksilöistä.

Se etteivät kaikki voi ajatella hyvin tai "luovasti" ei johdu joukkojen eikä yksilöiden kyvyttömyydestä, vaan se seuraa suoraan ajattelun intersubjektiivisesta luonteesta. Ihminen on parvikala, joka ui kielen ja käsitteiden meressä. Suurimman osan tajuntamme ajatusaineksesta on toistettava jatkuvuuden takaavaa Vakioista Taustaa. Vain pieni osa ajattelusta voi olla "luovaa".

Kaiken Ajattelun suhteen pätee sama kuin Rahan suhteen: jos yksittäiset operaatiot saavat kasvaa kohtuuttomiin mittoihin, seurauksena on vain hallitsemattomia arvonmuutoksia ja kaaos. Siksi hyvällä ajattelulla on sosiaalisesti määräytyneet määrälliset rajoituksensa.

Olemme ihmisinä kehittyviä olentoja, ja kehitys on vähemmistövetoinen prosessi. Edelläkävijöiden kannalta heidän enemmistön taholta kokemansa vastustus on aina taakka. Kokonaiskuvassa voidaan nähdä että jokin osa uudesta ajattelusta ikään kuin murtautuu läpi ja muuttaa yleistä ajattelua.

En usko siihen, että edelläkävijät millään lailla "valitsisivat" sitä ajattelua joka heitä puhuttelee. "Tie valitsi minut, en minä tietä." En usko että luovilla yksilöillä on juuri valinnanvaraa saati tarkoituksenmukaisuusharkintaa. Vain totuudellisuus puhuttelee heitä.

En myöskään helli mitään kuvitelmia siitä että luovuus sinänsä olisi jokin ihmiselle suotu loistava lahja. Moni luova ihminen mielellään vaihtaisi luovuutensa johonkin vähemmän kuluttavaan ja rasittavaan elämänkulkuun.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

"Maailmassa jokaikinen uusi ajatus tai lause, jonka ajattelija ajattelee tai kirjoittaja käsitteellistää, on yksin tehty"

Äläs ny. Tiimityöhän se on kaiken A ja O. Sanovat. Hehh ...

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Hyötyniemi

Sanovat... ainakin siellä tositositosiluovassa Aalto-yliopistossa.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Joo, monta outoa tarinaa voisin kertoa ... pitkäjänteisiä strategioita hiotaan ja vatvotaaan, ja seuraavana vuonna voi koko korkeakoulu olla kadonnut alta. Huippuinnovaatioista puhuvat huipputiedemiehet jotka eivät innovaatiota tunnistaisi vaikka sellainen potkaisisi heitä p*rseeseen ...

Käyttäjän kyy kuva
Mark Andersson

Oikkonen: Hyvä on havaintosi siitä, että maailma ei toimisi parhaiten jos koko ihmiskunta muodostuisi täydellisistä, lahjakkaista ja luovista yksilöistä. Olettaisin, että yleisesti luullaan toisin.

Perusjalkapallonkatsoja kaiketi kuvittelee, että paras joukkue saadaan aikaan parhaat ja kalleimmat pelaajat pestaamalla. Havaintosi kumoaa tämän, ja tämä on onneksi ollut nähtävissä myös käytännössä.

Näin on myös meidän ihmisten elämässä, kuten virkkoi kliseinen uskonnonopettajani aikanaan.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Tämä kolumni toi mieleeni Aleksis Kivi-patsaan. Kivi istuu niin ankarasti sisäänpäinkääntyneenä ja ajattelevana että sääliksi käy.
Rodinin ajattelija kalpenee fyysisyydessään Kiven patsaan rinnalla.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Voit olla oikeassa, mutta mahdollisesti tahtomattasi ja tavalla, jota et ehkä ajatellut. Luovat ihmiset tarvitsevat sääliä -- "Love and Mercy".

http://www.youtube.com/watch?v=PISkFEzC5XE

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Palaute osoittaa joko kuinka huonosti ilmaisen itseäni, tai että kulttuurimme on niin negatiivisen ironian läpikyllästämä että sana sääli luetaan kaikissa piireissä halveksinnaksi.
Tai jotain muuta surullista.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

stella varis

"Sääli" on varmasti väärinymmärtämisen lähde. Sanaa ei kai juurikaan käytetä persoonattomana ilmauksena, vaan lähes aina on kyse siitä että joku säälii jotakuta. Ja, olet oikeassa, siinä on aina tietty kielteinen sisältö.

Sanaa "armo" ei paljoa käytetä. Se voisi olla persoonattomana ilmaisuna käyttökelpoinen. "Kaikki tarvitsevat armoa." Käsitteessä rasitteena on sen uskonnollinen vivahde.

Sanat "ymmärtäminen" ja "hyväksyminen sulkeutuvat omaan keskinäiseen ontologiaansa. Onko meillä mitään oikeaa sanaa, hyvää sanaa? -- Ei taida olla ainoa tapaus, jolloin itse tunne sisällämme on selvempi kuin mikään sana nimetä tai tapa ilmaista sitä.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Niin, yritin sanoa että A. Kiven patsas liikuttaa minua kun "kuva" minun mielestäni siinä tekee valtavan kovaa ajatustyötä. Mutta liikuttaa on laimeampi sana.
Jostain syystä tästä tuli minulle sanojen miinakenttä.
Kai se sitten on hyvä että saa miettimistä.

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Onko jossakin ihminen, joka ei ole luova? Se ihme olisi mukava nähdä.

Käyttäjän grohn kuva
Lauri Gröhn

Alakoulussakin jo pilvin pimein. ei kuulema synnyt ainetta tai piirustusta edes annetusta aiheesta.

http://grohn.puheenvuoro.uusisuomi.fi/75481-luovuu...

Käyttäjän katriinakajannes kuva
Katriina Kajannes

Oli antoisaa kuulla tutun erityisluokanopettajan kertovan näistä asioista. Eräskin koululainen kieltäytyi kaikesta kommunikaatiosta ja yhdessä tekemisestä - enimmäkseen hän ryömiskeli pulpettien alla. Kun hänet valittiin päärooliin luokan näytelmässä, hän muuttui vähitellen ikään kuin toiseksi pojaksi. Hänestä tuli avoin, ystävällinen ja yhteistyökykyinen.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

Lauri Gröhn:

Ainakin osittain ongelmana on luovuuden erilaiset tulkinnat.

Toiset (juuri taiteilijat) ovat "luovia", koska he eivät tunnusta mitään rajoitteita, pistävätpä vain haisemaan, miettimättä lopputulosta. Vastuu on sitten katsojalla/kuulijalla/lukijalla.

Toisilla vaikeus aloittaa johtuu annetun tehtävän määrittelemättömyydestä: on vaikea aloittaa, jos ei hahmota tehtävän vapausasteita. Vasta kun ymmärtää ongelman rajoitteet, pystyy luovasti näkemään ne vapaudet mihin edetä. Sattuneesta syystä itse arvostan juuri tällaista "insinööriluovuutta" enemmän.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Puhuminen on tosiaan hyvin erilaista kuin kirjoittaminen. Kun jostain syvällisemmästä yrittää kasvotusten keskustella, on jatkuvasti läsnä sellainen kiusallinen tunne, että on pakko möläyttää ajatuksia ilmoille ihan raakileina.
Toisaalta, jos puhuessaan onnistuu kerrankin muotoilemaan asiansa harkitusti ja selkeästi, asetelma käy kiusalliseksi, kun huomio kiinnittyy vähintään yhtä paljon puhujan persoonaan kuin hänen asiaansa. Minusta ainakin on suunnilleen yhtä noloa töksäyttää jotain ajattelematonta kuin sanoa jotain verrattain fiksua sillä seurauksella, että huomio kiinnittyykin persoonaani, jollain pinnallisella tavalla. Silloin tuntuu tyyliin, että myös se "fiksu" ajatukseni turmeltui ja muuttui paljon pinnallisemmaksi, kun toin sen julki!
No joo, kommunikointi on kummallisen vaikeaa. Myös kirjoittamalla kommunikointi (niinkuin tällainen kommentointi)! Mitähän minäkin tässä yritän sanoa. Luullakseni jotain, joka oikeasti vaatisi tuntikausien ajatustyötä, että osaisin kirjoittaa siitä edes pintaa raapaisten, ja nyt se ei ainakaan onnistunut.

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Kumpa muuten asia olisikin niin, ettei oikeasti tuntuisi olevan mitään erityistä asiaa, ja saisi nautintoa leppoisasta syvälliseltä kuulostavasta sanoilla kikkailusta. Se olisi varmaan rentouttavaa!
Mutta mitä vielä - päinvastoin jatkuvasti tuntuu, että olisi oikeastikin jotain asiaa, mutta lopputuloksena on vain jotain ärsyttävää sanakikkailua, jossa pointtiaan ei saa selvitettyä kunnolla edes itselleen. Siis tällaista minulla, plääh.

Jouni Kokkonen

Onnistuin kerran sanallisessa väittelyssä kehittämään määritelmän väiteltävälle asialle niin tyhjentävästi, ettei vastaan voinut sanoa millään loogisella argumentilla. Vasta-argumentti oli, että etkö voisi sanoa sitä ihan omin sanoin, eikä jostakin kirjasta.

Toki oma argumenttini kuulosti ihan Newtonin lailta, mikä sanallisessa väittelyssä ei tunnu kelpaavan argumentiksi muille keskutelijoille. Sellainen on liian tarkka, liiaksi aiheen ytimessä. Puhuessa pitää puhua aiheen ympäriltä ns. omin sanoin.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Tässä on mielestäni jokin asia mietittäväksi.

Määritellessämme käsitteitä toisten käsitteiden avulla ja perustellessamme sitten väitteitämme näennäisen täydellisesti voimme onnistua sanomaan jotain muodollisen pätevää ja kumoamatonta, mutta on mahdollista, ettemme ole sanoneet mitään mikä koskettaisi todellisuutta.

Logiikassahan tämä ominaisuus näkyy täydellistyneenä -- logiikka on tautologia, saman sanomista eri muodoissa. Sisällön ja muodon suhde ja niiden keskinäiset kosketuskohdat jäävät selvittämättömiksi, kun jokin asiasisältö "todistellaan" logiikan avulla "oikeaksi".

On kyseenalaista voidaanko logiikalla "sanoa" mitään. Samoin voi olla asian laita "täsmällisyyden" suhteen. Saattaa olla että pyrkimys loogisuuteen ja täsmällisyyteen johtaa meitä harhaan -- jokin olennainen todellisuuskosketus katoaa. Täydellinen todistelu elää vain omassa täydellisyydessään.

Käsitejärjestelmiemme ja todellisuuden suhde on tiedonfilosofinen ongelma. Sitä ei pidä kuvitella ratkaistuksi. Emme toistaiseksi ole nähneet "todellisuutta" kuin käsitteidemme läpi. Historiallisen matkan varrella käsitteemme ovat kuitenkin muuttuneet niin valtavasti, ettei sen pitäisi rohkaista meitä ainakaan kuvittelemaan nykyisiä käsitteitämme lopullisen "päteviksi".

Käyttäjän Kansine kuva
Kaisa Kansine

Jostain syystä juolahti mieleen se (arvaa mistä tuttu :D) hulvaton päätelmäketju: "Koska Jumala määritelmän mukaan on täydellinen, Hänen täytyy olla olemassa, sillä jos Häntä ei olisi Hän olisi siltä osin epätäydellinen."
Tuo jäi mielenkiintoisena mieleen - tavallaanhan tuokin on "loogista", vaikkei siinä ole mitään järkeä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kansine

Kyseessä on Anselm Canterburylaisen kehittelemä ns. ontologinen todistus. Elettiin vielä kohtuullisen syvää keskiaikaa, melkein tuhat vuotta sitten siis. Tuossa "todistelussa" siis olion ominaisuudesta pääteltiin sen olemassaolo.

Eurooppalaisen ajattelun historiassa oliot ja niiden ominaisuudet ovat olleet aina keskinäissuhteessaan käymistilassa. Antiikin kreikkalaisten ajattelussa esimerkiksi "syyt" sisältyivät ominaisuuksina lioihin.

Jos ajattelussamme mennään taaksepäin kohti "alkuperäistä" primitiivistä hahmon- ja käsitteenmuodostusta, myös sanaluokkajaot palautuvat toisiin lokeroihin kuin meille "päteviltä" näyttävät sanalaadut.

Emme ole koskaan "nähneet" todellisuutta "oikein", vaan aina käsitteiden määräämällä tavalla. Tiedonfilosofian paras osa on mielestäni se, joka on keskittynyt tutkimaan käsitteitä, kielen ja ajattelun sekä "totuuden" suhteita.

Viime vuosisadan ehkä eniten tiedonfilosofista keskustelua nostattanut Ludwig Wittgenstein omasi aivan poikkeuksellisen kyvyn nähdä kielen alkeismuotoja ja ajattelumme perimmäisiä rakenneaineksia. Hän kävi läpi kokonaisia ajattelun alueita, kuten matematiikan ja psykologian filosofiaa, vain palatakseen siihen mikä on kaikkein alkuperäisintä ja ratkaisevinta.

Emme saa kuvitella näitä ongelmia vielä ratkaistuiksi, vaikka vallalla oleva tiedonfilosofia, vulgaariversio positivismista, väittääkin että "tositietoa" on vain yhtä lajia ja "tiede" tuottaa sitä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ehkä yksi asia on sellainen, jonka merkitystä ei blogissa tarpeeksi korostettu. Se on lukemistapahtuman omaehtoisuus.

Kuten kirjoittaja, myös lukija on tekstin äärellä yksin. Hänen silmänsä seuraavat rivejä, ja kirjoitettu sanoma "virtaa" lukijan aivoihin juuri sillä vauhdilla, jolla merkitys tajunnalle avautuu.

Tarpeen vaatiessa lukija voi koska tahansa pysähtyä, jäädä miettimään, palata takaisin, lukea uudestaan ja uudestaan, jopa siirtyä edellisille sivuille tai kokonaan toiseen kohtaan -- lukeminen tapahtuu siis täysin lukijan omilla ehdoilla.

Sen sijaan puhetta kuunneltaessa puhuja määrää vauhdin. Kuulijan osa on ottaa vastaan ja tajuta se mikä tajutuksi tulee.

Puhe elää hetkessä -- ja hetki kiitää jatkuvasti ohitse. Ajattelu tapahtuu ohikiitävän hetken ehdoilla. Toki joku joskus "jää miettimään" jotain, mutta tehdessään niin hän heti kadottaa kosketuksen puheeseen.

Televisiotuutin syytäessä sekä kuvaa että ääntä vastaanottajan mahdollisuudet ajatella mitään ovat aika kehnot. Kuvaruudun kuva on todellisuuttakin todellisuusvoimaisempi, ja ääni kaiuttimen kautta tehostettua. Voi vain kuvitella, miten suojattomat aivomme ovat tällaista efektivirtaa vastaan.

Television vaikutuksesta ajatteluumme on ollut huolissaan mm. amerikkalainen mediakriitikko Neil Postman. Hänen teoksensa "Huvitamme itsemme hengiltä" ja "Lyhenevä lapsuus" ovat muodostuneet klassikoiksi, joissa käsitellään nimenomaan näitä viestien välittymiseen liittyviä ongelmia.

Postmanin visiossa ajattelullemme historiallisesti ominainen "lineaarisuus" pirstoutuu ja fragmentoituu television vaikutuksesta.

Kehityksen seurauksena todellakin "huvitamme itsemme hengiltä", eli nauttiessamme yhä lyhyemmistä ja lyhyemmistä merkityskaarista me menetämme kykymme pitkäjänteiseen ajatteluun. Poimimme todellisuutta yksityiskohta kerrallaan ja kokonaishahmot jäävät syntymättä.

Postmanin teesien on helppo nähdä toteutuvan. Eurooppalaisen uuden ajan ajattelulle muutenkin ominainen koherenttisen totuudellisuuden pirstoutuminen korrespondenttisen todellisuusvasteen tavoitteluksi on merkinnyt ajatusmuutosta, jota television vaikutustapa vain vahvistaa ja vauhdittaa.

Ideologiat, jotka perustuvat reagoimiseen hetkellisessä tilanteessa vallitseviin "realiteetteihin", saavat vahvistusta kokonaishallintaa tavoittelevan ajattelulaadun kadotessa. Esimerkiksi "talous" on juuri tällainen kokonaishallinnan menettänyt ajattelualue.

Postmanilaisittain siis pörssi on lähinnä vitsi, joka vie meidät hengiltä. Samoin uutisen ja sketsin raja käy häilyväksi.

Kirjoittamiseen ja lukemiseen perustuva kulttuuri on historiallisesti ollut kaiken sen tieteellisen ja teknisen edistyksen taustalla, jonka hedelmistä me nyt koneistuksen muodossa nautimme. Voi kuitenkin käydä niin että koneet syövät omat eväänsä.

Miten meidän sitten käy? Postmanilaisittain me sitten vain nauramme, mutta emme enää edes tiedä mille.

Käyttäjän suburbian kuva
Sini Lappalainen

Ylen, toki radiopuolen mutta kuitenkin, ansiosta löysin tämän edessäni olevan kirjan joka saa minut suorastaan paisumaan paisumaan kirjailijan W.G.Sebaldin viisastamaksi ja viisaaksi lukijaksi. Seuraavassa Austerlitzin kertojahenkilö silmälääkärikäynnin jälkeen:
"Kun olin ajanut taksilla hotelliin, minusta oli tuntunut että auto kaarteli huvipuistossa, niin pahasti vääristyneinä olin nähnyt kaupungin valot tuulilasissa, ja yhä edelleenkin baarin himmeät pallovalaisimet, baaritiskin peiliseinä ja pullojen värikkäät rivistöt pyörivät silmissäni kuin istuisin karusellissa. Nojasin päätäni seinään, hengitin syvään aina kun aloin voida pahoin, ja olin jo jonkin aikaa tarkkaillut Cityn kultakaivosten työläisiä, jotka näin alkuillasta kerääntyivät tänne tutulle juomapaikalleen, kaikki toistensa näköisinä yönsinissä puvuissaan, raitapaidoissaan ja kirkkaanvärisissä solmioissaan, ja yrittäessäni ymmärtää tämän kaikenlaisissa beestaareissa täysin vailla kuvausta jääneen lajin omituisia tapoja, sen tiivistä laumaa, sen toisaalta seurallista, toisaalta taas hyökkäävää käytöstä, sen tapaa paljastaa kurkkunsa lasia kallistaessaan, sen yhä kiihtyneenpää ääntensorinaa ja milloin kenenkin yhtäkkistä poistumista, huomasin tuon jo huojahtelevan lauman laitamilla yksinään seisovan miehen, joka ei voinut olla kukaan muu kuin Austerlitz, jota olin kaivannut-sen tajusin nyt äkkiä-jo kohta kaksikymmentä vuotta. Hän oli ulkoisesti entisensä, niin ryhdiltään kuin vaatetukseltaankin, olipa hänellä edelleen myös selkäreppunsa olallaan. Vain hänen vaaleat, lainehtivat hiuksensa, jotka harottivat yhtä omituisesti kuin ennenkin, olivat himmenneet ja harmaantuneet. ............jähmetyin pitkäksi aikaa hämmästelemään Austerlitzin yllättävää paluuta; sen ainakin muistan, että ennen kuin menin hänen luokseen, jäin pitkäksi aikaa miettimään sitä että vasta nyt ensi kertaa huomasin hänen muistuttavan Ludwig Wittgensteinia: kummankin kasvoilla oli sama kauhistunut ilme. Luulen että nimenomaan selkäreppu, jonka Austerlitz kertoi ostaneensa kymmenellä shillingillä Charing Cross Roadilta, Ruotsin armeijan ylijäämävarastosta, vähän ennen kuin alkoi opiskella ja joka Austerlitzin mukaan oli ainoa todella luotettava asia hänen elämässään- tämä reppu luullakseniherätti minussa sen pikemmin mielettömän ajatuksen, että vuonna 1951 Cambridgessa syöpään kuolleen filosofin ja Austerlitzin välillä..."

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset