Kuinka Karl Marx tavataan

Teokratia tuhoaa demokratian

  • McLuhan: eurooppalainen individualismi on visuaalisen kognition emergenssi
    McLuhan: eurooppalainen individualismi on visuaalisen kognition emergenssi
  • Milan Kundera, eurooppalainen intellektuelli
    Milan Kundera, eurooppalainen intellektuelli
  • Salman Rushdie, intellektuelli
    Salman Rushdie, intellektuelli
  • Angela Merkel, kunniatohtori
    Angela Merkel, kunniatohtori

Jos päivä päivältä kipeämmäksi käyvän maahanmuuttokeskustelun kaikkein perustavimmanlaatuisinta lähtökohtavirhettä jäljitettäisiin, sanoisin että se on kyvyttömyytemme käyttää todellisuutta oikein kuvaavia käsitteitä. Vaikka on kyse ei-eurooppalaisen ja eurooppalaisen maailman kohtaamisesta, kuvittelemme että omat eurooppalaiset käsitteemme ja ajatustapamme kattavat koko kyseessä olevan alueen.

Kulttuurien konfliktissa on kysymyksessä jotain josta emme ollenkaan saa otetta omilla käsitteillämme. Kun vastakkain törmäävät ei-eurooppalainen teokratia -- jollainen omassa eurooppalaisessa kulttuuripiirissämme on jäänyt jo likimain tuhannen vuoden taakse -- ja oman tämänhetkisen yhteiskuntamme valtajärjestelmä demokratia, törmäyksen ristiriidat eivät ole omien demokraattisten ajatusmalliemme pohjalta ratkaistavissa.

Solnan hiljattaiset tapahtumat antoivat malliesimerkin siitä miten teokratia voi hiipiä oikeuslaitokseen sharia-lakien muodossa. Me käsitämme -- yritämme yleisesti ottaen käsitellä -- tällaisia kysymyksiä omilla käsitteistöillämme, joiden mukaisesti kyseessä olisi uskonto uskontojen joukossa. -- Ja meillähän vallitsee "uskonnonvapaus", eikö niin. -- Teokratia on kuitenkin valtajärjestelmä -- ei oman mallimme mukainen, valittavissa oleva hengenelämän erityinen ilmentymä.

Oma demokratiamme voi sulattaa piiriinsä paljon kaikenlaista, mutta ei toista, päällekkäistä valtajärjestelmää. Teokratia ja demokratia sulkevat toisensa pois.

On aika traagista havaita, etteivät poliitikot sen enempää kuin yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvat intellektuellitkaan ole tehneet itselleen selväksi perusasioita ihmisestä sosiaalisena olentona, jonka joukoissa "valta" auktorisoituu eri tavoilla.

Jos jollakulla on hyvä mielikuvitus, hän voi yrittää eläytyä teokraattisen vallan ominaislaatuun. Se on olemuksellisesti "kaikkiallista" -- se on sekä todellisuus että totuus. Se vaikuttaa ihmisten tajunnassa kaikkialla ja koko ajan. Tajunta on kollektiivista -- "vallan" lisäksi myös "tahto" on kollektiivivoima, ei mitään yksilölähtöistä. Teokratian ajatuskulissi on tunnustuksellinen, eikä "uskonnosta" teokratian vallitessa voi sanoutua irti. Se olisi syvä loukkaus uskonnon auktorisoimaa valtaa ja pyhyyttä kohtaan. Jos joku loukkaa teokraattista valtaa, hän ei pääse pakoon rangaistustaan, jonka joku jossain panee toimeen.

Teokratia on sosiaalisesti sitova ja normipaineeseen perustuva järjestelmä. Jos joku haluaa jatkaa eläytymisharjoituksia, kehotan paneutumaan noitaoikeudenkäyntien historiaan. Niissä niin syyttäjät, suuri rahvas kuin syytetty itse saattoivat itkeä kovaa kohtaloa -- mutta kukaan ei mahtanut tuomiolle mitään. Aivan vastaavasti kunniamurhan tai terroriteon tekijä on itse voimaton estämään sitä mikä tapahtuu.

Eläytymiskykymme loppuu helposti kesken kun kokonaan eriperusteiseen "järkeen" pitäisi paneutua. Jo lähtökohdan -- sen että kaikki "järki" on aina "järkeä" vain tietyn järjestelmän piirissä -- omaksuminen on useimmille likimain mahdotonta.

Olen aika vakuuttunut siitä, että omien lähtökohtavirheidemme jäljittäminen ja ymmärtäminen edellyttäisi sitä, että tietäisimme ja tuntisimme paremmin oman eurooppalaisen demokratiamme historialliset juuret. Se ei kuitenkaan ole ihan helppo juttu. Esimerkiksi järjestelmällemme ominainen, missään aiemmassa historiassa esiintymätön "edustuksellisuuden" rooli on lopulta varsin vaikea asia tajuttavaksi.

Oma demokratiamme on uuden ajan individualismin tuote. Subjekti, "yksilö", "minä", on kaiken uuden ajan ajattelun keskiössä. Eurooppalaisuudessamme "minä" on etäisyydenotto, irtiotto paikattomuudesta ja ajattomuudesta. Itse asiassa tuhatvuotinen keskiaika, jolloin yksikään eurooppalainen ei pystynyt piirtämään ensimmäistäkään esittävää kuvaa jossa olisi syvyysperspektiivi, loppui siihen paikkaan jossa maalauksiin ilmestyi syvyysperspektiivi.

Eurooppalainen "minä" on visuaalisen kognition emergenssi, jatkumo raamin ulkopuolelle, ajallisen jatkuvuuden kokemus. Siellä missä kulttuurinen kuvakielto on amputoinut visuaalisen perinteen, ihmisten "minä" on tyystin erilainen.

Meillä filosofiassa puhutaan myös kartesiolaisesta subjektista, ja kartesiolaisesta teatterista, ja Shakespearen sanoin "maailma on näyttämö ja ihmiset sen näyttelijöitä". Tori kaikkea varten, ja kaikki toria varten. Myös kirjallisuuden romaanimuoto on jotain joka on ominaista eurooppalaiselle uudelle ajalle. Siitä on varsin viisaasti puhunut tsekkilähtöinen kirjailija Milan Kundera, joka teostensa "Romaanin taide" ja "Petetyt testamentit" esseissä esittelee miten romaanin roolihenkilöt ovat meille ominaisten yksilöidentiteettien ja roolihahmojen ilmentymiä, ja itse romaani on tajunnallinen ajatusmuoto, tai kielimuoto -- olemuksellinen osa oman eurooppalaisen yksilöajattelumme kognitiivisia ominaisuuksia.

Juuri irtautuminen teokraattisen kaikkiallisen moraalipaineen alta antoi eurooppalaisen uuden ajan kirjailijalle vapauden luoda monenlaisia henkilöhahmoja monenlaisiin tilanteisiin. Jos romaanin muodon synty ilmaistaisiin jollakin tähän sopivalla käsitteellä, voisi sanoa: romaanissa roolihenkilöt edustavat jotakin ominaisuutta. Juuri tämä edustuksellisuuden kognitio on meille äärettömän tärkeä.

Ja kyllä, kyllä kaikessa on kyse yksilöstä :

""Sen kuvitteellisen alueen luomisella, jolla moraalituomioista pidätytään, oli kauas kantavat seuraukset. Vain täällä saattoivat kasvaa romaanin henkilöhahmot, yksilöt joita ei ollut valettu jonkin valmiin totuuden muottiin, ... nuo henkilöt oli luotu autonomisiksi olennoiksi, toimimaan omien moraalisten lakiensa mukaisesti. Länsimainen yhteiskunta esittäytyy mielellään ihmisoikeuksien tyyssijana, mutta ennen kuin ihmisellä saattoi olla oikeuksia, hänen täytyi määrittyä yksilöksi, ymmärtää itsensä ja tulla ymmärretyksi yksilönä. Sitä ei olisi tapahtunut ilman eurooppalaisen taiteen ja romaanin pitkäaikaista käytäntöä..."" -- "Petetyt testamentit"

Olen miettinyt miksi nimenomaan kulttuuri-ihmiset ovat hylänneet vieraskulttuureista puhuessaan kaiken heille yleensä ominaisen analyyttisen terävänäköisyyden ja -kielisyyden, ja sortuneet muiden mukana puhumaan demokratian käsitteillä teokraattisesta valtajärjestelmästä. Yksi selitys voisi löytyä oman aikamme "ismitotuuksista" -- eli sokeuden asteelle kasvaneesta individualismista. "Ismit" ovat niin pitkälle omiin käsiterealistisiin maailmoihinsa eksyneitä, ettei edes ero tiedollisten ja aatteellisten ismien välillä ole enää selvä. Pirstoutuneihin ismeihin on myös hyvä piiloutua jos ei halua tai uskalla ottaa selviä kantoja.

Pidän myös mahdollisena, että älymystön itsepetos voi johtua heille ominaisesta narsismista -- taipumuksesta omaa "minää" vahvistavaan itserefleksioon, halusta kuunnella nautinnollisesti oman äänensä nyansseja -- tai ehkä siitä palkitsevuudesta, jonka seurustelu vieraskulttuuristen kanssa narsistiselle itserefleksiolle tuottaa. -- Teokratian ja demokratian toisiaan tuhoavan vaikutuksen voi jättää huomiotta jos oikein viehättyy pinnalliseen riemunkirjavaan kulttuuririhkamaan.

Tätä narsismitulkintaa todistaa mielestäni myös se tapa jolla kulttuuriväki taannoin veti korvat luimuun ja suut suppuun kun sen olisi pitänyt nousta puolustamaan Salman Rushdieta, jolle Iranin ajatollah Khomeini 1989 langetti tappotuomion, fatwan. Tosipaikan tullen juuri julkityrkky narsisti muuttuukin paikalta pakenevaksi pelkuriksi -- ja juuri niin julkisuudesta katosivat Rushdielle tukea antamasta kaikki arvovaltaiset kulttuuripersoonat. Vain joitakin rohkeita kaikkein kontroverttisimpia persoonallisuuksia uskaltautui asettumaan Rushdieta tukevaan rintamaan. Kansainvaelluksista terävästi kirjoittanut Douglas Murray mainitsee teoksessaan "The Strange Death of Europe -- Immigration, Identity, Islam" kirjailijattaret Fay Weldonin ja Oriana Fallacin esimerkkeinä näistä.

On hieman traagista havaita, ettei edes Kundera esseessään nosta vahvasti esiin teokratian ja demokratian totaalista toisiinsa sopeutumattomuutta, vaan näyttää eurooppalaisen kirjallisen intellektuellin tyypilliseen itsekriittiseen sävyyn käyttävän Rushdieta itseruoskinnan ja itsesyytösten lähteenä. Ikään kuin kaiken perimmäinen syy olisi meissä itsessämme. -- Narsistin lähde, vai masokistin motiivi? -- Hän vetoaa velvollisuuteemme viedä viestiä yli valtajärjestelmien ja kulttuurirajojen:

""... kaikkein surullisinta ei ollut Khomeinin tuomio (joka lähti kauheasta mutta johdonmukaisesta logiikasta) vaan Euroopan kyvyttömyys puolustaa ja selittää (kärsivällisesti selittää itselleen ja muille) eurooppalaisinta taidettaan, romaanin taidetta, sanalla sanoen selittää ja puolustaa omaa kulttuuriaan. 'Romaanin lapset' pettivät taiteen, joka heidät kasvatti. Eurooppa, 'romaanin yhteiskunta', hylkäsi itsensä.""

Eurooppalainen syyllisyydentunto sementoitiin kun natsi-Saksassa harjoitettu joukkotuhonta toisen maailmansodan jälkeen paljastui. Se trauma on edelleen -- kaikista historiallisten dokumenttien kauhuefekteistä huolimatta -- käsittelemättä. Sen käsitteleminen edellyttäisi että yleinen ymmärrys yhteisöllisen vallan auktorisoitumisen tavoista olisi paljon laajempaa. -- Käsittelemätön syyllisyys suorastaan huutaa julki Saksan traumaa. Vain itsetuhoisa syyllisyys voi selittää miksi nimenomaan Saksa painii nyt kansainvaelluskysymyksissä moraaliongelmien kanssa.

Merkelin Saksa yrittää olla suvaitsevista suvaitsevin -- eikä siinä suinkaan ole kysymys muusta kuin saksalaisten omasta ongelmasta. Jos he todella näkisivät mikä normipaineen ja -moraalin alla kasvaneille ihmisille on ominaista, he ymmärtäisivät esimerkiksi että mitä enemmän Eurooppa suvaitsee, sitä vahvempia projektiivisia viholliskuvia ryhmävahvistautumiseen perustuvien kulttuurien täytyy sisällään kehittää omaa sosiaalista eheyttään varjellakseen.

Saksan yritys lievittää traumojaan suvaitsemalla siirtolaisvirtoja ei lopulta edes sitä itseään auta -- edessä on vain yhteiskunnan hajoaminen. Ja Saksan kyvyttömyys kostautuu koko Euroopalle. -- Murrayn kirjan sanomaa mukaillen: itse asiassa se tekee vain outoa itsemurhaa -- eikä ole väärin verrata tätä itsensä polttamiseen roviolla. Kyseessä ovat tunnustuksellisuuden asteelle taantuneet vallan mekanismit. -- Samalla Saksa vetää mukaansa muun Euroopan.

Jotta kävisi selväksi miten kaavanmukaisten moralististen väistöliikkeiden kanssa olemme tekemisissä, siteeraan tähän osan siitä hieman sekavasta ja vaikeasti käännettävästä vastauksesta jonka Merkel antoi yleisökysymykseen siinä yhteydessä kun hänet promovoitiin kunniatohtoriksi Bernin yliopistossa syyskuussa 2015. Hän oli ensin korostanut vastuuta joka eurooppalaisilla pakolaisista on, ja toisti sitten aiempaa sanomaansa jonka mukaan "islam on osa Saksaa". -- Hän ei ole vaatimassa muslimeja luopumaan uskonnostaan. -- Verratkaapa sitten allaolevaa raamattuun ja kristillisyyteen viittailevaa syyllisyyden- ja velvollisuudentuntoista vuodatusta siihen mitä Kundera ylempänä romaanin perinteestä sanoi:

""Meillä pitäisi olla kylliksi rohkeutta sanoa että me olemme kristittyjä, kylliksi rohkeutta sanoa että me käymme vuoropuheluun. Meillä on perinteemme -- käydä satunnaisesti jumalanpalveluksissa, olla hieman perehtynyt raamatunlauseisiin, ja ehkäpä myös tietää miten kirkkomaalauksia selitetään. Ja jospa kyselisitte Saksassa siitä mitä helluntai merkitsee. Sanoisin että kristinuskon tuntemus ei länsimaailmassa ole suurta. Ja seuraavaksi voidaan valittaa sitä että muslimit tuntevat Koraaninsa paremmin. Tämä on vähän outoa. Kenties tämä keskustelu voi johtaa siihen että tutkimme omia juuriamme ja hankimme vähän enemmän tietoa. ""

 

 

------------

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

19Suosittele

19 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset