Kuinka Karl Marx tavataan

Prosperopresidentti ja Tiedon puu

  • Tiedon puu, suonet suonia, lehdet lehtiä (Kuva: pixabay)
    Tiedon puu, suonet suonia, lehdet lehtiä (Kuva: pixabay)
  • Haavikkoa: Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava, siis Iso ja Pikku Karhu)
    Haavikkoa: Puut, kaikki heidän vihreytensä (Otava, siis Iso ja Pikku Karhu)
  • Prospero itse (Kuva: YLE)
    Prospero itse (Kuva: YLE)
  • Ariel, tuulen henki (Kuva: Wikipedia)
    Ariel, tuulen henki (Kuva: Wikipedia)
  • Shakespeare -- 400 vuotta eurooppalaista individualismia (Kuva: Wikipedia)
    Shakespeare -- 400 vuotta eurooppalaista individualismia (Kuva: Wikipedia)

Mitä valistuneen kansalaisen pitäisi ajatella seuratessaan tuuteista presidentinvaalitenttejä? Ehkä haavikkomaiseen tapaan: "Parodia on mahdotonta, ne tekevät sen itse." -- Paavo Haavikko halveksi aikanaan avoimesti Martti Ahtisaarta eikä ymmärtänyt miksi Suomessa valitaan presidentiksi miestä joka on elänyt pääasiassa muualla kuin Suomessa. Ehkä Haavikosta itsestään, tästä kontrovertista kansallismielisestä Prosperosta ja profeetasta, olisi tullut Suomelle hyvä presidentti. Ainakaan kenenkään nyt ehdolla olevan henkisiä resursseja ei mitenkään pysty rinnastamaan siihen todellisuudentajuun minkä runoilija omasi.

Mitä valistuneen kansalaisen, joka jaksaa ajatella läpi historialliset linjat Prosperosta oman aikamme maailmanmyrskyyn -- länsimaailman kohtalonkysymyksiin, sivilisaatioiden kiristyvään konfliktiin -- siis pitäisi ajatella? Kuunnella vain kiltisti miten pelokkaina ja vähäisiäkin henkisiä kykyjään säännöstellen ehdokkaat kiertävät kaikki kipeät kysymykset -- sellaiset kuin toisiinsa totaalisesti sopeutumattomien kulttuurien synnyttämät väistämättömät hylkimisreaktiot? Kuin ne olisivat vain "eräänlainen mediatapahtuma", kuten kaunokirjallisuudesta mitään piittaamaton Koivisto tuhahtaen kuittasi fatwan, jonka ajatolla Khomeini langetti Salman Rushdielle.

Mitä tästä vaalinäytelmästä pitäisi ajatella? Että onhan se näytelmä vailla vertaa -- taas yksi todellinen todellisuuden ivamukaelma?

Kerronpa tarinan. Tunnustan juksanneeni hieman yhtä lapsistani silloin kun tämä oli alle viiden ikäinen. Istuimme ruokapöydässä ja hänen mutustellessaan leipää pyysin häntä katsomaan tarkasti omia sormiaan, miten ne pitelivät sitä palaa ja puristelivat hassusti yksi pieni sormi kerrallaan aina ihan vähän liikahtaen -- suggeroin äänelläni:

"Katso, ne ovat kuin puun oksia, miten ne takertuvat tuohon leipään, tuulee, tuulee, juuri noin ne tuulen tuntevat, oksa liikkuu tuossa, sinun kätesi on puun oksa, ja tuulee tuulee, tuulee vain kovemmin, katso nyt alkaa koko käsi heilua, tuuli tarttuu sinuun, olet puu, puu huojuu tuulessa, huuuh, huuuuuh, huomaatko --- "

Ja lapsi ressukka huusi epätoivoisesti: "Ei, ei, en ole puu, en ole en ole en ole!"

No, jos jollakulla on herkkää eläytymiskykyä, sanon varmuuden vuoksi, että dramatisoin tässä tilannetta aikalailla. Ihan tuollaisia suggestion ja hypnoosin vaikutusmekanismeja en sentään ole lapsia koehenkilöinä käyttäen koskaan sortunut todistelemaan. Hypnoosi-ilmiöitä näkee lasten leikeissä ilman erityisiä järjestelyjäkin -- lapsilla nuo ihmisyyden pohjimmaiset perusmekanismit ovat olemuksellinen osa kokoaikaista olemassaoloa. Lapsen maailmassa ei ole erikseen todellisuutta ja kuvitelmaa, kumpi tahansa saattaa koska tahansa ottaa etusijan ja vallan.

Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia kuitenkin on, etteivät nuo kehityksellisesti alkuperäiset psyyken mekanismit meistä koskaan häviä. Aikuiseksi kasvaminen ei suinkaan merkitse sitä että psyykkiset perustat lakkaisivat vaikuttamasta -- itse asiassa niiden rooli vain tietyllä tavalla vahvistuu ja institutionalisoituu ja ne ovat koko ajan mukana myös niin sanotusti kaikkein "kehittyneimmässä" abstraktissa ajattelussamme.

Meillä on vahva harhakuva siitä, että yhtäältä kehittyvä todellisuudentaju toisaalta ajattelun formaalit muotorakenteet jotenkin vapauttaisivat meidät mielen alkuperäisistä maagisista kerroksista. Mutta se on tosiaankin vain totaalista harhaa. Mitään ratkaisevaa rajaa saati lopullista irtoamista alkuperäisen mielenmagian ja kehittyneen "tiedollisen" ajattelun välille ei koskaan synny.

On oikeastaan täysin päinvastoin: kaiken samuuden tunnistaminen perustuu aina siihen että mielemme pohjalla kaikki on yhtä. -- Mitä logiikka on? Logiikka on sitä että asioiden välillä nähdään tietynlaatuisia yhteyksiä. Mutta logiikkakin näkee yhteyksiä vain siksi että alkuperäinen kaikkivoipa magia muodostaa pohjasoinnun, jonka varaan tiedollisia harmonioita ja melodioita voidaan rakennella.

Kaikki käsitteellinen ajattelumme hyödyntää aina koko ajan sekä magiaa että rationaalisuutta -- ja näillä on tietty kehityksellinen marssijärjestys ja ne ovat kaikissa mielemme maisemissa mukana alusta loppuun. Eivätkä nämä mielemme käsitemaisemat itse asiassa synny mielessämme, vaan, jos niin haluamme nähdä, ne ovat osa sosiaalisen olennon yhteisöllistä tukirakennetta. Kieli ja sen käsitekoneistot ovat sosiaalista ja historiallista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdottomuus. Kielen syvätasolla, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkuhämärässä, luodaan ne ajatusmuodot joihin kielellis-kulttuuriset kansat verhoutuvat. Ajattelu on ajallinen ja elementaarinen jatkumo. Olemme kaikki tavallaan oman maaperämme, maamme, lapsia joilla parhaan tietomme mukaan pitäisi olla kokemus muuttumisesta puuksi.

Mielikuvamme tiedollisesta ajattelusta ovat kokemuksellisia ja liittyvät yksilöön. Mutta mikään yleinenkään "tieto" ei ole koskaan vapaata perustavanlaatuisesta magiasta -- jopa niin sanottu korrespondenttisesti totuudellinen "tieteellinen" tietokin, jonka kautta olemme oman kulttuurimme pohjalta varsinkin eurooppalaisella uudella ajalla saavuttaneet huiman määrän todellisuudenhallintaa, irtoaa magiasta vain näennäisesti. --

Se mitä sanomme tiedolliseksi ajatteluksi on tosiasiassa jotain samanlaista kuin tähtikuvio taivaalla. Joukko kirkkaita tähtiä muodostaa ikään kuin "esittävän" kuvan, ja nimeämällä kuviot zodiakki on muuttunut todelliseksi. Se on ihmistietoa tyypillisimmillään, sillä todellisuudessa kuviota muodostavat tähdet saattavat avaruuden syvyyssuunnassa olla niin kaukana toisistaan ettei mitään kuviota mistään muusta kuin oman planeettamme näköperspektiivistä synny -- vain meille ihmisille ovat olemassa oinas, härkä ja kaksoset. -- Ja valitettavasti on niin, että valtaosa meistä itsekunkin tiedollista ajattelua muodostuu ihan pelkästään tuonkaltaisesta "tositiedosta". Isät opettavat iltaisin lapsiaan katselemaan kaunista kirkasta tähtitaivasta: "Katso, tuossa on Iso Karhu, tuossa Pieni Karhu."

Näemme todellisuuden aina tietyn, oman aikalaisrationaalisuutemme mukaisena. Jospa voisimmekin irtautua kaikesta ikiaikaisesta havaintojamme kannattelevasta magiasta! Jospa vain vilkaisemalla näkisimme todellisuuden an sich -- sellaisena kuin se "oikeasti" on! Silloin säästyisimme kaikelta siltä hirvittävältä ajatustyöltä ja vaivalta joka tutkimukseen ja "tieteeseen" kuuluu --

Luulen, että vähintään yhdeksänkymmentä yhdeksän prosenttia kaikesta korviemme välissä kulkevasta "tiedosta", mukaanlukien "tositieto", on juuri tuota samaa laatua kuin tieto tähtikuvioiden nimistä. Luulen, että esimerkiksi poliittiset avainkäsitteet, leimasanat, arvot ja asenteet, opitaan aika pitkälle perheen piirissä, ehkäpä tyypillisesti juurikin ruokapöydän ääressä. Siellä osa lapsista kasvaa samanlaisiksi oikeistoporvareiksi kuin vanhempansakin, osasta taas tulee kapinallisia vanhempiensa vastakohtia. Kaikista, melkein poikkeuksetta, tulee kunnon kansalaisia -- sukupolvet astuvat kulkemaan isiensä tai äitiensä teitä, tosin esimerkiksi opettajien lapsista tulee turhan usein opettajia. -- Tai sitten juurettomat puut yrittävät läpi elämänsä etsiä maaperää johon jotenkin juurtua.

Miltei sataprosenttisesti myös kaikki koulutieto omaa saman "nimeämiseen" perustuvan totuudellisuusefektin kuin mikä horoskooppimerkitkin määrittelee. Sellaisena sukupolvet tietonsa omaksuvat. Tieto on instituutio, ei niinkään totuutta. Koulutiedon totuudellisuuskriteerit määräytyvät nimittäin ihan tiettyjen premissien mukaan -- kaiken koulutiedon on oltava tietyllä tavalla "sanakirjamuotoa", eli sen on oltava käsitteellisesti sillä tavoin selvää, että sitä voidaan opettaa niin että sen oppimista on mahdollista mitata ja kontrolloida.

Niinpä meillä on kaikesta tiedollisesta edistyneisyydestämme huolimatta aika huonot henkiset eväät käsitellä ja ratkaista totuudellisuutemme kriteerien rajoille tai niin sanotusti laatikon ulkopuolelle asettuvia kysymyksiä. Olemme vahvasti niin lajina kuin omaan kieliajatteluunsa sulkeutuvina kulttuureina ja viimekädessä yksilöinä suuntautuneet poimimaan kaikesta maailman ristiriitaisuudesta esiin sen, minkä varaan voimme rakentaa "samuutta" -- eli näkemään yhteyksiä joita sitten pidämme "loogisina". Siinä tapahtuu aina huomaamaton mammuttivirhe: otamme tietyt lähtökohta-asetukset päättelyjemme premisseiksi ja koemme, että niidenkin oikeellisuus tulee todistetuksi sillä, että niiden päälle rakennettu muodollisesti moitteeton päättelymme etenee alusta loppuun -- päätyy omaan johdonmukaiseen lopputulemaansa.

Sellainen virhe tapahtuu myös yhteyksissä joita pidämme nimenomaan järkiajatteluna, kuten ihan "tieteen" nimissä tehtävissä mielipide- ja asennekartoituksissa, esimerkiksi kyselytutkimuksissa. Niissä yleiskäsitteellisten haavien kokoamat sisällölliset "ajatukset" muutetaan laadullisesti määriksi joita järjestetään sitten tilastoiksi. Näin kaikki ajattelussa varsinaisesti vaikuttava magia pelataan pois kuvasta, johon jää vain itsessään riittävää tilastotieteellistä moitteetonta numeerista formalismia. Asiasubstanssin sisällöksi muuttuu sen päälle liimattu metodinen järki.

Olen kirjoittanut tästä kaikelle järjenkäytöllemme, käsitteelliselle ajattelullemme ja tositiedon kriteereille ominaisesta "samuuden sokeasta pisteestä" esseekokoelmassani "Rafaelin koulu". En löytänyt ainakaan koulusivistystä koskien mitään ratkaisua varsinaiseen ongelmaan -- jokaisen sukupolven on vain opetettava seuraaville valtaosin se sama tositiedoksi koettu käsitteellinen repertuaari joka niin sanotun sivistyksemme muodostaa. Ihmisen "ajattelu" on kieleen implikoitunut historiallinen ja sosiaalinen jatkumo, eikä ole mahdollista että ihmisten valtaenemmistö mitenkään astuisi ulos annetun oppisivistyksen laatikoistaan ja alkaisi yhtäkkiä ikään kuin "ajatella ihan omilla aivoillaan".

Tiedon puut ovat hyvin juurtuneet, ja esimerkiksi koulumaailmassamme valistustyölle omistautuneet opettajapuutarhurit pitävät hyvää huolta siitä että tervettä kasvua haittaavat rönsyt leikataan ja rikkaruohot heitetään tuleen. Koulusivistys on yhteiskunnassa menestymisen paras tae, ja kun kouluhoroskoopilla annosteltu valistuksen henki läpäisee koko yhteiskunnan, sen suorana seurauksena kansakunnan kaapin päällä on juuri sellaisia vallanpitäjiä ja päättäjiä joilla ei ainakaan mistään ajattelun syvätasoista ole minkäänlaista käsitystä.

Eikä systeemillä ole sitä ominaisuutta että se kyseenalaistaisi oman järkensä. Systeemi osaa vain tarjota vahvistusta omille rationaalisuusharhoilleen. Satavuotiaassa Suomessa järjettömyys voittaa järjen joka päivä 100-nolla. Eikä meidän pitäisi edes ihmetellä mikseivät sen enempää yksityinen valtamedia kuin kansallisesti omistettu mutta sivistyneen eliitin hallitsema YLE:kään osaa kertoa esimerkiksi "suvaitsevuuden" sosiologisesta harhaisuudesta tai "monikulttuurisuudesta" sairaana arvona ja vaarallisena hankkeena. Tiedonvälitys tarjoaa vain "tiedon" itseään vahvistavat ominaisuudet -- se osaa käyttää sopivasti mitoitettuja poliittisia leimasanoja ja oikealla tavalla poliittisesti korrekteja konsensuspolitiikan käsitteistöjä kertoessaan uutisissaan mitä maailmalla muka tapahtuu. Totuudenpuhujille siellä ei edelleenkään löydy yösijaa.

Kulttuurit nukkuvat omaa hypnoottista untaan, ja näkevät unta toisistaan. Niiden taika- ja komentosanat ovat niiden ikiomia uskontunnustuksia, joilla on niiden omassa piirissä suggestiivinen merkitys. Kulttuurit eivät koskaan, ehkä toistan tämän: koskaan pysty omasta unestaan havahtumaan, eikä niillä todellisuudessa koskaan ole toisiinsa mitään rikastuttavaa vaikutusta. Ne voivat sopeutua keskenään vain jos ummistavat omat silmänsä yhä tiukemmin -- eikä se koskaan ole kenenkään edun mukaista eikä merkitse kehitystä.

Eurooppalaisen uuden ajan individualismin syntyaikoina Shakespeare näki selvemmin elämämme unenomaisuuden kuin mitä nykyisin pystymme sokeuden asteelle kasvaneen narsistisen itseidentiteettimme silmillä näkemään. Mehän näemme kulttuurisissa peileissä vain oman itserefleksiomme heijastuksia ja kuvittelemme, että kaikki maailman ihmiset ovat samanlaisia.

Shakespeare antoi neljäsataa vuotta sitten meille yksilön ja tarinan. Hän sanoi viimeisessä näytelmässään "Myrskyssä", jonka roolihahmoja Prospero ja Ariel tuulen henki ovat, näin: "Meissä on sama kude mikä unelmissa on, ja unta vain on lyhyt elämämme."

 

 

------------------

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset