*

Kuinka Karl Marx tavataan

Eurooppalaisuus: katedraali vs. moskeija

  • Altamiran luolan biisoneita -- aistimusvoimaisia näkökuvia
    Altamiran luolan biisoneita -- aistimusvoimaisia näkökuvia
  • Dresdenin katedraali -- kerroksia, syvennyksiä, portaaleja, kuvapatsaita
    Dresdenin katedraali -- kerroksia, syvennyksiä, portaaleja, kuvapatsaita
  • Dresdenin linna -- vertikaalilinjoja, tornit tornin vuoksi, kattofasadit fasadin vuoksi
    Dresdenin linna -- vertikaalilinjoja, tornit tornin vuoksi, kattofasadit fasadin vuoksi
  • Tyypillinen moskeija -- fokusoitumatonta loputonta ornamentiikkaa
    Tyypillinen moskeija -- fokusoitumatonta loputonta ornamentiikkaa

Luolamaalausten, joista vanhimmat ovat parinkymmenen tuhannen vuoden ikäisiä ja joista esimerkkinä on oheen liitetty Pohjois-Espanjassa sijaitsevan Altamiran luolan seinällä oleva puhvelilauma, hämmästyttävä "näköisyys" saattaisi selittyä sillä että kyseessä ovat niin sanotusti "eideettiset" kuvat. Jos varhaisten ihmisten näköaisti on toiminut ikään kuin kameran tavoin ja tallettanut tajuntaan "aistimusvoimaisia näkökuvia", luolamaalausten on täytynyt pelottaa niiden tekijöitä ja näkijöitä. Kuvan ja kokemuksen yhteyden on joka tapauksessa täytynyt olla vahva, molemmat ovat muinaisuudessa olleet samaa todellisuutta.

Me emme voi tietää noista varhaisista kognitiivisista ominaisuuksista paljoakaan. Sen voimme tietää, että ihmisen alkulaumoissa vallitsi jonkinlainen "kollektiivinen tahtotoiminto", joka edelleen on jossain aivojemme toiminnallisissa syvärakenteissa tallella ja voidaan erityistä regressoivaa menetelmää, hypnoosia, käyttäen elvyttää -- niin että nykyisin yksilöominaisuudeksi kokemamme "tahto" saadaan yllättäen siirtymään henkilöltä toiselle. Yksilöllinen "tahto" on lähinnä kokemuksellinen ilmiö, ja sen tosiasiallinen palautuminen yhteisöominaisuudeksi kertoo siitä miten lajityypillisesti sosiaalinen olento ihminen on.

Yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet ja yhteisöilmiöt ovat alkuperäistä "ihmistä", se mikä nyt oletetaan "yksilölliseksi" on emergoitunut kulttuurikehityksen mukana. Hyvin varhaiset kulttuuriset perusratkaisut, kuten esimerkiksi se aistien välinen työnjako, jolla korvin kuultavaa puhekieltä on siirretty silmin nähtäväksi kirjoitukseksi, määräävät tavattoman syvästi tajunnallisia ominaisuuksiamme.

Kanadalainen Marshall McLuhan, kirjallisuudentutkija ja mediafilosofi, pohdiskeli paljon noita ihmisyytemme perustavanlaatuisia kysymyksiä ja kirjoitti niistä profeetalliseen ja provokatiiviseen tyyliin. Hänen kaltaisiaan visionäärejä me juuri nyt tarvitsisimme, koska eurooppalainen ihminen on luonut omilla kulttuurisilla eväillään maailman, joka on yhtä aikaa tajunnallisesti ennennäkemätön ja ajautumassa hyvin syviin ongelmiin. Eurooppa joutuu tulevalla vuosisadalla satojen miljoonien ei-eurooppalaista ajattelua edustavien toiskulttuuristen kansainvaeltajien jalkoihin, emmekä edes toistaiseksi tajua miten hauraita omat kognitiiviset emergenssimme ovat.

Oman aikamme kulttuuri-ihmiset sietämättömässä pinnallisuudessaan, ultraindividualistisessa narsismissaan ja ideologisten identiteettiensä kuplissa ovat totaalisen kyvyttömiä reagoimaan oikein saati vastaamaan eurooppalaisiin kohtalonkysymyksiin. Liioin vastauksia ei löydy politiikan kentiltä, jotka ovat vain valtataistelujaan rakastavien valtapoliitikkojen taisteluareenoita. Eurooppalaisen uuden ajan loistavin yhteisöllinen tuote, kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio, jossa "edustuksellisuuden" kognitioon perustuva demokratia on tullut mahdolliseksi, on poliitikkojen toimesta tuhottu ylikansallisella integraatiolla. EU on poliitikoille samaa kuin urheilijoille ovat olympiakisat. Pian ei ole kumpaakaan -- ei Eurooppaa, ei Olympialaisia.

Me eurooppalaiset olemme tätänykyä niin sokeita -- niin syvästi omien individualististen kokemuksellisten harhojemme vallassa -- ettemme ymmärrä pelätä historiallista taantumaa. Olemme Faustin tavoin menestyksen toivossa myyneet sielumme individualismin paholaiselle, ja julistamme hänen poliittisia ideologioitaan ylevöitettyinä ylihistoriallisina, ylikulttuurisina, yliyhteisöllisinä ja ylikansallisina totuuksina. Olemme huomaamattamme omaksuneet positiivisilla etumerkeillä leimatut yli-ihmisideologiat tajuamatta, että yli-ihmisyys on yhtä itsetuhoista olipa tunnustuksen nimi mikä tahansa.

Tarvitsisimme todellakin jonkinlaisen paluun ihmisyytemme alkutekijöihin -- matkan muinaisuuteen, jossa kaikki kulttuuriset perusasetukset tehtiin. Jossa esimerkiksi määrättiin se aistien välinen työnjako joka meistä eurooppalaisista teki juuri meitä eurooppalaisia -- erilaisia kuin muut kulttuurit ja ihmiset. Sillä kaikki jotka julistavat, että "kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia" -- kuten julistaa suomalaisuudesta hirnuvan ylikansallisen kansallishistorian kirjoittanut Finlandia-voittajamme -- ovat perusteellisesti väärässä. Maailman ihmiset ovat vain pinnalta samanlaisia, siis ihonväristä, etc, riippumatta -- mutta pohjimmiltaan he ovat aivan erilaisia.

Se on ehkä tärkein läksy joka meidän tulisi oppia. Siitä, että kaikilla on "ihmisarvo", ei mitenkään seuraa se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään. Ne eivät sopeudu. Päinvastoin, toisilleen vastakkaisia kognitiivisia voimia omaavat kulttuurit voivat vain kasvattaa keskinäisiä hylkimisreaktioita ja romauttaa toistensa yhteisölliset kyvyt, moraalin ja asiahallinnan.

Puhuimme luolamaalauksista, kuvista. Se mikä tekee efektin on jumalallista. "Esittävyys", kuva, on jumalallinen elementti. Varhaisten kulttuurien historia on jumalien keskinäistä valtataistelua. Uskonsotien siemenet on kylvetty siellä. Monoteismi on kaiken vallan perusrakenne. Totemismissa yhteisö on yhtä ja samaa, sukurutsatabu tarkoittaa kollektiivista kokemusta ja sielua. Hierarkia on toteemin sovellus. Tabu on toinen monoteismin mekanismi. Kuvakielto on tabun tarvitsema pelote. Kaikkein korkeinta voidaan varjella myös kieltämällä jumalia esittävät visuaaliset efektit. Niin kilpailuasetelmaa ei synny, pyhintä ei mikään uhkaa. Mutta ei synny myöskään hierarkiaa, järjestystä. Syntyy vain toisenlaista uhkaa, joka pysyy.

Arkkipiispa Mikko Juva pohti aikoinaan, miksi tieteet syntyivät länsimaailmassa kristillisen perinteen piirissä. Miksi ne eivät syntyneet islamin maailmassa. Juvan vastaus oli se että kristinopin Jumala sallii lähestymisen ja valistaa kasvonsa ihmisille -- nähtäville. Itämaisiin uskontoihin sen sijaan on aina liittynyt pimeitä pelottavia voimia, väistämistä ja irrationaalista järjettömyytta. -- Nykyinen arkkipiispamme puolestaan veljeilee imaamien kanssa vähän samalla tavalla kollegiaalisesti kuin antautuneet natsiupseerit aikoinaan veljeilivät  amerikkalaisten voittajien kanssa tarjoten näille aseitaan ja reliikkejä ammattitoveruuden merkeiksi ja sotamuistoiksi. --

Kirjoitetun kielen synty on ollut mitä ilmeisimmin lajihistoriallinen kehitystapahtuma. Erilaiset kirjoitustaidot syntyivät suunnilleen samaan aikaan kaikkialla. Puhe, joka kuultiin korvilla, siirtyi kuviin, jotka nähtiin silmillä. Kysykää tekikö se erilaisen efektin. Kyllä, kirjoitettu kieli on aina jumalan sanaa. Yhä vieläkin maailmassa on ihmisiä jotka kokevat että kaikki mikä on kirjoitettu on totta. Heitä on paljon. Tarkkaan ottaen olemme kaikki hieman sellaisia.

Kuvakirjoituksen ja äännekirjoituksen välillä on kognitiivinen ero. Näköaistin maailma ja kuuloaistin maailma ovat niissä kytkeytyneet yhteen eri tavoilla. Yhteen aikaan -- juuri edellä mainitun McLuhanin aikoihin -- puhuttiin aivopuoliskojen välisestä erosta. Visuaalinen puoli jäsentää avaruuden, koordinoi ulottuvuudet, vertikaalit ja horisontaalit, päällekkäistää hierarkiat ja peräkkäistää lineaariset rivit. Toinen aivopuolisko, auditiivinen, hahmottaa maailman "yhtäaikaisena", kuten esimerkiksi kuulemme musiikin. Sehän elää täsmälleen siinä hetkessä jossa se elää. Yksi tulkinta ja selitys kulttuurieroille on, että länsimaailmassa visuaalinen hahmottaminen kehittyi erityisesti koska länsimaailma omaksui kulttuurisena perusratkaisuna foneettisen kirjoituksen. Esimerkiksi euklidista geometriaa ei ole syntynyt missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole omaksuttu äännekirjoitusta. Tämä havainto on McLuhanilta.

McLuhan kirjoittaa viime vuosisadan merkittävimmästä kaunokirjallisesta teoksesta, James Joycen "Finnegans Wake"sta, jossa Joyce laskeutuu omaan Altamiran luolaansa ja etsii alkuperäiset kielen syntymekanismit. Siitä teoksesta on tähtitieteellinen romahdus Finlandia-voittajaan. Kuka haluaa falskia historiallista pintatietoa? Hupikulttuurin kriitikko, paljolti McLuhanin pohjalta visioiva Neil Postman kysyi esimerkiksi sellaisia kysymyksiä kuin miksi Rooman valtakunnassa jo olemassa ollut lukutaito katosi keskiajalla? Jos tietäisimme vastauksen tällaiseen kysymykseen, eurooppalainen itseymmärryksemme lisääntyisi ratkaisevasti.

Tietäisimme ehkä miten suurimittainen historiallinen taantuma syntyy. Tietäisimme mitkä kognitiiviset kykymme kytkeytyvät yhteen. Sillä kun lukutaito Euroopasta katosi, myös joukko muita erityisesti meille eurooppalaisille ominaisia kognitiivisia kykyjä hävisi. Esimerkiksi kyky hahmottaa syvyysperspektiiviä, samoin ajantaju. Jostain syystä ne näyttäisivät kuuluvan yhteen, perspektiivin ja ajan tajut. Ja koska ihmisen "minä" on se itsehavaintomme osa jonka puitteissa koemme olemassaolomme jatkuvuuden, keskiajalla katosi myös persoonallinen minuus. Sitten elettiin tuhat vuotta oudossa, yksilöminuuden hukanneessa depersonalisaation tilassa.

Eurooppalainen keskiaika loppui siihen että syvyysperspektiiviä alettiin taas hahmottaa ja ajantaju elpyi. Syvyysperspektiivin hahmottamisessa ovat olennaisessa roolissa pystysuorat vertikaalit viivat, eikä ole ihme että uuden aikakauden ensimmäisinä maamerkkeinä rakennettiin katedraaleja, joiden tornit kohosivat ylös taivaisiin. Niiden on täytynyt huimata sen ajan ihmisiä. Samoin niiden sisäinteriööriin lasimaalausten läpi virrannut valo, visuaalinen efekti. Ne olivat tehokkaita kuvia, kuin värikylläisyydeltään ylisäädetty televisioruutu. Se enempää mikään ei voi olla jumalallista. Auditiivisuus tuli kuvaan mukaan, kun ajan hahmottamisen merkkinä kellot kirkkojen torneissa alkoivat soida.

Yksilöminuuden heräämiseen liittyy paradokseja, joiden analysoiminen auttaa meitä paremmin ymmärtämään millaisesta tapahtumasta oli kyse. Keskiajalla todellakin vain harvat osasivat lukea ja hekin ilmeisesti vain vaivoin ja huuliaan lukemisen tahdissa mutristellen. Luostareissa kirjurit kopioivat kirjoja käsin, ja ongelmattomasti he korjasivat saman tien sekä teksteissä mahdollisesti esiintyvät kirjoitus- kuin myös havaitut asiavirheet. Se koettiin persoonattomana työnä joka koski persoonatonta materiaalia. Kirjurit eivät koskaan edes ajatelleet lisäävänsä omaa puumerkkiään tekemiinsä tekstimuutoksiin. Sellaista tekijä- tai omistussuhdetta ei keskiajan persoonattomassa miellemaailmassa ollut olemassa. --

Voisimme helposti erehtyä kuvittelemaan, että siinä vaiheessa kun kirjapainotaito tuli kuvaan mukaan persoonaton massatuotanto vasta olisikin kadottanut tekijänimet näkyviltä. Kävi täsmälleen päinvastoin. Kirjapainotaito oli seurausta visuaalisen, lineaarisen hahmottamisen läpimurrosta, ja visuaalisuus oli myös kaiken psykologisen dynamiikan, uuden ajan individualismin herättäjä. Niinpä nimenomaan gutenbergilainen vallankumous toi tekijät ja tekijänoikeudet esille.

Keskiajan kuvataide oli ollut kirkkotaidetta. Ikoneissa ikuinen madonna piti huolta ikuisesta jeesuslapsesta. Raamatulliset aiheet väistyivät vähitellen maallisempien esitysten tieltä. Syvyysperspektiivi ilmestyi maalauksiin. Tämä kaikki oli seurausta siitä että keskiaikainen depersonalisaatio vähitellen hellitti otettaan ja yksilöindividualismin mukana uudestisyntyneet kognitiiviset kyvyt murtautuivat näkyviin. Gotiikkaa seurasi renessanssi, jossa rakennusten ja huonekalujen julkisivut alkoivat korostua. Renessanssipeilejä seurasivat peilit, ja peilistä heijastui ihmisen oma kuva. Barokki kehysti kaiken, krumeluurasi, köynnösti ja kiemuroi, jopa ihmisten päät peruukeilla. Arvatkaa, millaiset maalaukset sitten täyttivät tämän maailman? Juuri niin. Muotokuvat.

Eurooppalaisella uudella ajalla tapahtunut yksilöminuuden herääminen oli merkillinen historiallinen ilmiö, jota emme todellakaan tarpeeksi toistaiseksi ymmärrä. Psyykendynamiikan elpyessä sen projektiona sielutettiin ulkomaailma esimerkiksi syysuhteilla. Niissä ajantaju sai objektivoidun ilmauksensa. Empirismin, luonnontieteiden kehittymisen, tekniikan ja teollisen hyvinvoinnin maailma syntyi. Eurooppalaisen uuden ajan ajatusaseet ovat muuttaneen maailmaa ja ihmisen elinehtoja nyt kahden viimeisen vuosisadan aikana tuhat kertaa enemmän kuin mitä ne muuttuivat lajin aiemman miljoonan vuoden kehityshistorian aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä olla korostamatta eurooppalaisen ajattelun erityislaatuisuutta.

Visuaalisuuden pohjalta orientoituneeseen länsimaailmaan verrattuna kuvakiellon sisäistäneet kulttuurit ovat tavallaan amputoineet omat kehitysmahdollisuutensa. Siinä missä länsimaailma on rakentanut katedraalit ja renessanssipeilit sekä barokin massiiviset kuvankehykset, siinä kuvakieltokulttuurin tajunnallisista alkioista puuttuvat syvyyttä jäsentävät elementit. Moskeijoissa ei esimerkiksi ole korostunutta julkisivua. Visuaaliset "esittävät" efektit ovat tabu, ne ovat korvautuneet kuolleilla muodoilla jotka eivät provosoi dynamiikkaa.

Koristuksena seinillä juoksevat ornamentit eivät ala mistään eivätkä lopu mihinkään, ja turhaan saa silmä hakea kokoavia linjoja tai hahmoja, tai edes ylimalkaan jotain joka jäsentäisi visuaalista maailmaa fokusoituneesti. Sellaista ei ole. Kognitiosta omaksumamme kokonaiskuvan mukaisesti tähän visuaalisesti kaikenkieltävään ympäristöön kuuluu resitatiivinen rukous. Länsimainen ihminen kuulee sen tulevan kuin kaivon pohjalta, jostain ei-mistään. Se on jotain täysin päinvastaista, täysin yhteensovittamatonta sen kanssa, jonka länsimainen ihminen kokee "merkitykseksi".

 

 

 

----------------

 

Kuvat: Pixabay, Wikipedia

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

14Suosittele

14 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset