*

Kuinka Karl Marx tavataan

Kuinka paljon ihminen tarvitsee maata

  • Kommunistisen työväenliikkeen tarvitsema koko teoria
    Kommunistisen työväenliikkeen tarvitsema koko teoria

Katselen tuossa edessäni pöydällä pinon päällimmäisenä lepäävää pientä, käytettynä taannoin hankkimaani kirjaa ja mietin, miten paljon elämiseen tarvitaan teoriaa.

Kirja on julkaistu kohta sodan jälkeen, sen on kirjoittanut J W Keto, kustantanut Työväen kirjarengas, ja kirjan nimi on "Marxin sosiologian peruspiirteet".

Kirja on ikäisekseen siisti, kansipaperi on takakannen puolelta kuitenkin kupruinen ja tummentunut. Sivuja on 114, joista aiempi omistaja on ilmeisesti jaksanut lukea yhdeksäntoista. Luetuilla sivuilla on muutamia huolellisia reunamerkintöjä, yksinkertaisia, poimittuja otsikoita ja avainsanoja, lyijykynällä, siistillä käsialalla. Lukija on käyttänyt viivotinta alleviivauksissa. Saadessani kirjan huomasin, että luettujen sivujen jälkeen kirjan loppuosa oli kanteistaan vielä yhteenpuristunut kirjapainon leikkurin jäljiltä.

Olen lueskellut tuota kirjaa ja miettinyt mitä sen aiempi omistaja on mahtanut miettiä. Itseäni teksti ei juuri järisytä. Marxin sosiologinen ajattelu ei ole sitä mitä itse olen sosiologialla ymmärtänyt -- ei siis ihmisen lajityypillisen sosiaalisuuden, joukko-ominaisuuksien ja -käyttäytymisen ottamista lähtökohtaisena realiteettina, ei liikkeelle lähtemistä ihmisyyden a:sta ja b:sta, ja siltä pohjalta tapahtuvaa sosiaalisten vakioiden hahmottamista. Marxilla se on ennemminkin niin, että aikalaistason sosiaaliset ongelmat otetaan rakenteellisina selityksinä jotka liimataan myös alkuperäisen ihmisen päälle.

Niin sanotusti "materialistinen" historiantulkinta tai ymmärrys yleensä on valmiiksi nimettyjen ilmiöiden levittämistä selityksenä ihmisen koko historian päälle. Se ei ole liikkeelle lähtöä kehityksen alkuperäisistä ehdoista ja edellytyksistä. Käsitepinnat johon aaterakennelma pystytetään ovat valmiina olemassa. Nimeämällä aidataan marxilaisen historianselityksen tie. Kuin uskonto: tie, totuus ja elämä.

Todellisuudessa lajin alkuperäisestä tajunnallisesta, hahmottomasta ja nimettömästä alkutilasta on jo kehityshistoriallisessa varhaisvaiheessa voitu päätyä ei vain erilaisiin, vaan aivan erilaatuisiin kulttuurisiin perusratkaisuihin. Sitä on tietysti vaikeampi ymmärtää, koska pitäisi ymmärtää jotain mikä ei ole vielä käsitteellistä.

Pitäisi ymmärtää, että jo tuhansia vuosia jokaisen aikakauden ja jokaisen niin sanotun kulttuurin piirissä vaikuttava järki on ollut aina jollain lailla rajoittunutta. Ja että siinä on kysymys jostain ihmisyyteemme aina kuuluvasta -- ettei siis mikään tietynlainen, jokin nimenomainen, kulttuurinen ja historiallinen ihmisen järki ole kaikkialla vallitseva tai yleinen väistämättömyys. Ettei mikään ole koskaan ohjannut ihmistä väistämättä mihinkään ihan tiettyyn järkeen, vaikka ihminen välttämättä näkee maailmansa aina jonkin järjen mukaisena.

Ettei ajattelu ole mikään luonnonlaki. Että luonnonlaitkin itse asiassa ovat ihan tietyn ihmisjärjen tuotetta. Ne ovat olennainen osa sitä mitä me eurooppalaisen uuden ajan ihmiset nimitämme "tieteeksi". Ne ovat jotain aivan poikkeuksellista, mahdollisesti parasta järkeä mitä ihmissuku on koskaan tuottanut, mutta:

-- "Järjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa tieteessä, on ollut aikojen varrella muuttuva" (G H von Wright).

Marx puhalsi oman dynaamisen tulkintansa valmiiksi nimettyihin ilmiöihin. Liberalistinen käsitteenmuodostus oli olemassa. Marx otti sen annettuna ja rakensi sille antiteesin. Se riitti. Siinä oli valmis tuntuma johonkin. Perusta oli luja, kuin olisi muuria rakentanut. Kivi kiven päälle. Sitten tulivat vallankumousagitaattorit ääriasenteineen. Loppu on verenvuodatusta.

Tavallaan me kaikki olemme taipuvaisia tekemään saman marxilaisen erehdyksen. Luotamme omaan järkeemme ja sen käsitekoneistoihin niin että olemme valmiit laajentamaan sen pätemisalueen sekä historian että kulttuuristen rajojen yli. Kuvittelemme että ihmiset aina ja kaikkialla ovat ajatelleet ja ajattelevat samoin kuin me.

Mitään ylihistoriallista tai ylikulttuurista järkeä ei kuitenkaan ole. Jos uskomme johonkin sellaiseen -- ylihistorialliseen, ylikulttuuriseen, ylikansalliseen ja yliyhteisölliseen järkeen -- sokeutamme itsemme ja muutumme agitaattoreiksi. Muutumme omiin ideologioihimme uskoviksi yli-ihmisiksi. Ja yli-ihmisten loppu on aina vain verenvuodatusta.

Kirja on kotoisin Aarne Saarisen kirjastosta. Siinä on hänen nimensä, hänen käsialaansa. Antikvaarikauppias kertoi ostaneensa Saarisen jäämistön. Tuo pieni teos puhutteli minua.

Saarinen johti pitkään Suomen Kommunistista Puoluetta ja toimi SKDL:n kansanedustajana parikymmentä vuotta. Me kaikki vanhemman polven suomalaiset muistamme hänen jäyhän olemuksensa, eleettömän verkkaisesti ja harkitusti sanoja pudottelevan lahjomattoman aatepoliitikon, johon luottivat omat ja vastapuoli.

Hän nimitti itseään "kivimieheksi" -- se oli ollut hänen ammattinsa ennen poliittista uraa. Hän oli toisen polven ammattilainen, myös hänen isänsä oli ollut kivityöläinen. Isä oli ollut rakentamassa eduskuntataloa. Poika rakensi sitten suomalaista yhteiskuntaa siinä talossa. Siinä on hieno metafora, tuntuma siihen meitä kaikkia koskevaan tosiasiaan, että inhimillinen kieli on ikään kuin talo jossa elämme. Saaristen talo oli todellakin kivitalo.

Keskellä kiivailevia väittelyitä hän säilytti täydellisen järkkymättömän rauhallisuutensa, ja ainoat tuskailevat sanat, jotka koskaan muistan hänen suustaan kuulleeni, liittyivät harmistukseen N-liiton sortuessa miehittämään Tsekkoslovakian 1968. "Se ei olisi ollut tarpeellista."

Ymmärtääkseni hän oli tuolloin ainoa suomalaispoliitikko, joka uskalsi sanoa kantansa selvästi ääneen. Kekkosen kerrottiin kyllä itkeneen Tamminiemessä. Voin uskoa senkin hyvin. Sen sijaan olen omin korvin kuullut kuinka muuan eurooppalaisissa ihmisoikeuskysymyksissä myöhemmin kunnostautunut juristi tuhahti: "Sehän oli niille ihan oikein. Nehän olivat tekemässä siellä kapitalistista valtiota."

Saarisen puheita ei yleensä horjuttanut mikään. Se oli kiveä kiven päälle. En osaa edes kuvitella hänen koskaan hermoilleen, tai ylimalkaan tunteilleen. Hän oli sen tyypin ihminen, ja sen tyypin poliitikko -- seisoi omilla jaloillaan. Häneen kilpistyi myös puolueen sisäinen hyökkäys, Taisto Sinisalon ja vauhkojen akateemisten taiteilijoiden vallankumousretoriikka.

Taistolaisten nousu, uho ja tuho, oli merkillinen ja traaginenkin välinäytös suomalaisen yhteiskunnan poliittisessa elämässä. Merkillinen esimerkiksi siksi, että yhtäältä käytännön kovan luokan puoluejäärät ja -jyrät ja toisaalta teoreettisissa ihanteellis-ideologisissa sfääreissään leijailevat ylioppilaspoliitikot siinä löysivät toisensa. Se oli merkillinen symbioosi.

Tai ehkä ei sittenkään. Kyllähän kiihkouskovaisten ja kiihkoateistien sydämet lyövät usein samaa rumpua. -- Ehkä taistolaisliike rekapituloi alkuperäisen liberalismin ja marxismin sukulaissuhteen.

En ole sitä asiaa koskaan oikein ymmärtänyt, vaikka kaikkialla on todistuksia siitä miten samanlaisia kaikki näennäisesti toisilleen vastakohtaiset ääriliikkeet ovat keskenään. Kyllähän myös ne jotka nykyisin nimittävät mielellään itseään "suvaitsevaisiksi" omaavat samat totalitaristiset asenteet ja usein yhtä kärjekkäät äänenpainotkin kuin kaikkein raaimmat rasistit. Äärivasemmisto ja äärioikeisto ovat tunnetusti toisiinsa viha-rakkaussuhteessa.

Luulen, että poliittisessa työväenliikkeessä, sen koko laveudella, on tänäkin päivänä paljon tolkullisia arki-ihmisiä, jotka eivät tunne omakseen ääri-idealististen ideologien teoreettisia toiskulttuuri- ja toiseuspriorisointeja. Nyt kuitenkin tolkku hautautuu hiljaisen enemmistön vetäytyessä yksityisyyteensä -- ja oppiessa mieluummin kääntämään katseensa poispäin aina kun kadulla tapahtuu jotain sellaista jota ei koskaan tilastoida.

Tämän päivän taistolaisuutta on niin sanottu punavihreä agitaatio. Jostain syystä en jaksa uskoa, etteikö tämä täydellinen elämällevieras järjettömyys tällä kertaa voisi voittaa taisteluaan. Sillä on nyt valtalehdistön punavihreiden toimittajien tuki. Se uskoo omiin teorioihinsa sokeammin kuin koskaan ennen.

Viimeinen muistikuvani Saarisesta on hänen esiintymisensä Timo Harakan tv-ohjelmassa, jossa hän ja Paavo Haavikko olivat vastakkain. Saarinen kuvasi hyvän elämän, johon hänen mielestään riitti välttämätön toimeentulo, vaatimaton asunto ja hyvä harrastus. Hän kertoi eläkepäivistään -- hän höyläsi lautoja ja rakensi soutuvenettä.

Vastakohtaa, josta Harakkakin mainitsi, ei voinut olla huomaamatta. Haavikko osoittautui paljon agiteeraavammaksi, ikään kuin enemmän "vasemmistolaiseksi". -- Hänelle pikkuporvarilliset konsensusarvot eivät riittäneet. Hän oli valmis haastamaan yhteiskuntaa perusteellisempaan muutokseen.

Siinä oli vastakkain elämäänsä, ihmiselämään yleensä, tyynen tyytyväinen mies, ja elämäänsä, elämään yleensä, hyvin tyytymätön mies. Ja edellisen piti muka olla vasemmistolainen, Haavikon puolestaan porvari. Mutta Haavikkoa riivasi ottomannislainen runoilijan haaste: "Kuolo! taikka voiton palmu!" -- Se että tempautuu johonkin rajusti mukaan, on vaatimus. Haavikko kirjoitti aina hieman niin, ruhjovasti.

Voin nyt kuvitella ja eläytyä, tuntea Saarisen äärettömän rauhallisen katseen, joka on kulkenut tämän kirjan riviltä riville. Asettanut jokaisen sanan mielessä paikoilleen. Sana sanalta. Kivi, sanan kokoinen, kiveltä. Kaikki yhdeksäntoista ensimmäistä sivua. Miten paljon elämiseen tarvitaan teoriaa?

Minun pitäisi lukea tuo kirja loppuun. Se ei opeta minulle mitään, mutta jostain syystä koen sen velvollisuudeksi. Ehkä kaiken ei tarvitse aina opettaa. Tai sitten opetus on juurikin jotain toista muotoa, elämää, ei teoreettista sisältöä.

Hän pärjäsi suomalaisen työväenpuolueen johdossa. Tuolla sivistyksellä, noilla asenteilla. Elämäntyö. Toiseen vaakakuppiin voidaan panna kaikki nämä muodollisesti oppineet akateemiset keikarit, kiipijät, joille varsinkin sosialidemokraattinen työväenliike on aina tarjonnut helpon henkilökohtaisen urahyödyntämisen alustan. Siellä on ollut paljon sitä sivistyneisyyttä joka näyttäytyy sinä mitä sivistyneisyys irvokkaimmillaan voi olla.

 

 

 

------------------------------

 

Tämä teksti liittyy keskusteluihin joita kävimme ja käymme US-Vapaavuoron puolella Heikki Hyötyniemen blogissa, jossa viimeisimpien kirjoitusten aiheena on vitalismi -- varsin laajasti ottaen.

http://heikkihyotyniemi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/viihde/244961-nyt-meille...

http://heikkihyotyniemi.vapaavuoro.uusisuomi.fi/viihde/246416-uskonnon-h...

Niin oudolta kuin se ehkä kuulostaakin ylläoleva tekstini on omille teilleen lopullisesti karannut kommentti jonka piti alunpitäen käsitellä tekoälyä. Minun piti oikeastaan todistaa, ettei ihmisellä ole sellaista (yksilöllistä) järkeä, jonka tekoälyn rakentajat ottavat lähtökohtaisena realiteettina ja jonka he yrittävät siirtää ihmiseltä koneelle.

Toisessa keskustelussa tapailtiin tajunnan syvätasoja, joita Hyötyniemi on mestarillinen mallintamaan. Jostain syystä päädyin itse käsittelemään koulutietoa, joka mielestäni on malliesimerkki siitä miten kauas olemme arkielämässä eksyneet kaikesta syvätasojen ymmärtämisestä, ja miten pahasti harhassa kaikkine käsitteinemme olemme. 

Voi olla että tulen tuosta koulutiedon ominaislaadusta -- siis tiedosta joka on olemuksellisesti sanakirjamuotoa, sitä muotoa, että sen opettaminen on mahdollista niin, että oppimisen määrää on mahdollista kontrolloida -- kirjoittamaan kohta enemmänkin. Kirjoitan siitä aika paljon "Rafaelin koulussa", ja se on mielestäni yksi tärkeimmistä yhteiskunnallisista kysymyksistämme, johon monen muunkin ongelmamme ja keskustelumme langat johtavat.

Kuten moni varmaan tunnistaa, tekstini otsikko on kotoisin Leo Tolstoilta. Olkoon se myös kunnianteko Aku Louhimiehelle, joka omassa elokuvaversiossaan Linnan "Tuntemattomasta sotilaasta" kolme kertaa toistaa tuon  jo Tolstoin "Sodassa ja rauhassa" esiintyvän riipaisevan prototyyppisen kohtauksen, jossa maassa makaavan sotilaan silmin katsotaan hiljaisuuden vallitessa ylös taivaaseen.

 

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

8Suosittele

8 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset