*

Kuinka Karl Marx tavataan

Se olen minä joka nokittaa, sanoo Nato-runnari

"I'm the one who knocks", vakuuttaa Walter White vaimolleen Vince Gilliganin luomassa mustan huumorin ja ironian läpivärjäämässä tv-sarjassa "Breaking Bad".

Walt on ollut yhteiskunnan taistelu- ja kilpailuasenteita sisäistämätön mies, joka saa tietää sairastavansa syöpää. Siitä lähtien hän haastaa todellisuutta toisella tavalla. Kemistinä hän pian päätyy eniten rahaa pyörittävään myllyyn, huumekauppaan. Metamfetamiinilaboratorion nokkamies hoitelee hoitolaskut käteisellä, ja perheen tulevaisuuden turvaamiseksi kasautuu lopulta tynnyreittäin dollareita. Suhde vaimoon on kiikun kaakun. Walt ylipuolustautuu rajusti, kun vaimo epäilee, onko touhu turvallista.

Kyllä, kyllä hän nokittaa elämää -- kaikkia jotka tulevat vastaan. Paitsi tuossa kohtauksessa vaimoaan. Siinä hän on tosiasiassa altavastaaja. Vaimo ehti asettaa kysymyksensä ensin. Walter tietää valehtelevansa sekä itselleen että vaimolle. Mutta repliikki tulee kuin tykin suusta.

Yleensä ottaen se on äärettömän tärkeä asia tuo, missä järjestyksessä totuudet muodostuvat. Se, joka sanoo jotain ensin, se asettaa totuuden rajat. Kun jokin asia on saatu julkisesti -- mitä julkisemmin sen parempi -- sanottua, kaikki keskustelu niiden jälkeen tapahtuu annetuilla raiteilla.

Siksi lehdet repäisevät oman propagandansa mukaisen otsikon ennen kuin kenellekään on selvinnyt mitä todella tapahtui. Otsikko luo totuuden. Vaikka se osoittautuisi jo seuravana päivänä valheeksi, oikealla totuudella ei enää ole mitään mahdollisuuksia. Se jää himmeäksi häivähdykseksi suhteessa siihen leimahdukseen jolla ensimmäinen otsikko valaisi maiseman.

Kyse ei ole välttämättä tosiasioista. Kyse voi olla myös kysymyksistä. Se ken ehtii kysyä ensin, sen ehdoilla keskustelua käydään. Keskustelun lähtökohdat, kysymykset, muuttuvat kuin huomaamatta tosiasioiksi. Kun ne otetaan lähtökohdiksi, niihin suhtaudutaan kuin ne olisivat tosiasioita.

Tämän ymmärtäminen tuottaa monille vaikeuksia. Lähtökohtaiset asiat tuppaavat muuttua tosiasioiksi, vaikka ne kiellettäisiin. Riittää kun asioihin suhtaudutaan kuin ne voisivat olla tosiasioita. Jonkin asian pätevä kieltäminen itse asiassa tekee asiasta vakavasti otetun tosiasian. Mitä pätevämmin kielletään, sen pätevämpää totuusarvoa lähtökohta nauttii.

Kun militantti sotaministeri järjestää suuret sotaharjoitukset, rauha saa haihtua olemattomiin ja lähtökohdaksi nostetaan sota. Niin siinä käy. Sen jälkeen kaikki keskustelu käydään lähtökohdaksi asetetun oletetun sodan pohjalta. Totuus tässä sodassa on ensimmäinen uhri, loput on keskustelua Nato-liittoutumisesta.

Tuskinpa minkään eurooppalaisen kansallisvaltion kansalaiset haluavat sotaa. Niin sanottu Doylen laki sanoo, etteivät kehittyneet demokratiat ole sotineet keskenään. Eurooppalainen kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio on edustuksellisen demokratian luonnollinen alusta. Tämä edustuksellisuuden kognitio on ihmisen historiassa ainutlaatuinen ilmiö, ja sen pitäisi olla se lähtökohta, jonka pohjalta jokaisen demokratian sotaministerin rooli saisi oikeutuksensa. --

Mutta mitä tapahtuu kun sotaministeri rientää järjestämään ne suuret sotaharjoitukset? Rientää kärjestämään nämä Nato-kysymykset. -- Syntyy keskustelu, jossa sekin mikä kansallisvaltiolle ominaisessa demokratiassa on parasta ja arvokkainta alistuu sille että sotaministeri ehtii kysyä ensin.

Nato-liittoutumista kannattaa noin kaksikymmentä prosenttia suomalaisista. Kun he ehtivät esittää kysymyksensä ensin, päinvastaista kantaa edustavan enemmistön on suhtauduttava siihen kuin se olisi tosiasia.

Kysymykset otetaan vakavasti, pyritään perusteellisesti perustelevaan keskusteluun. Se ei tietenkään tyydytä sitä pientä vähemmistöä joka on ottanut oikeudekseen esittää kysymykset. Vähemmistö ottaa oman kantansa kuin tosiasiana, ja odottaa vain milloin enemmistö tulee samoille raiteille ja Nato-juna nytkähtää eteenpäin. Toistaiseksi ei ole nytkähtänyt, otsikoista huolimatta.

Kaksi seikkaa hämmästyttää. Nato-keskustelun hämmästyttävin ilmiö on mielestäni se, kuinka itsestään selvänä pieni vähemmistö pitää oikeuttaan esittää Nato-kysymyksiä. Ei minkäänlaista itsekritiikkiä, ei minkäänlaista epäröintiä. Selvää hyökkäystä, sodankäyntiä alusta alkaen. Kuka on antanut valtuutuksen hyökätä näin demokraattisen enemmistön päälle?

Toiseksi hämmästyttävin ilmiö on se miten päteviä perusteluja keskustelussa puolin ja toisin pyritään esittämään. Tosiasiat ja järki ovat kovassa, kovassa, kovassa kurssissa.

Keskustelussa sitä lähtökohdaksi asetettua tulevaa sotaa käydään kuin se olisi ihmisjärjen huippu. Ja aivan kuin se joka perustelee Nato-kantansa parhaiten voittaisi todellisen sodan. -- Järkeä, perusteluja, faktoja -- Nato-runnarit hyökkäävät ehtiäkseen kysymään ensin, asettaakseen lähtökohdat, asettaakseen totuusarvot.

-- Mutta mitä virkaa on kaikella käsitteelliseen selvyyteen pyrkimisellä tällaisessa yhteydessä? Onko todellinen sota koskaan mitään mitä käydään järkiperusteiden sanelemana? Sota on täydellistä järjestelmän regressiota, vailla perustelevan tai sopimuksia solmivan älyn roolia, vain valloitus- tai tuhoamistarpeita, kumpikin täysin kestämättömiä järjen mittareilla.

Niin järkyttävältä kuin se jostakusta saattaa tuntua, sotaan varustautumisella ja valmistautumisella ei muuteta miksikään sitä tosiasiaa, että valtioiden välinen väkivalta on pelkkää järjestelmien regressiota. -- Eikö tämä tosiasia, toistan: tosiasia oikeastaan olisi ainoa oikea Nato-keskustelun lähtökohdaksi hyväksyttävä kysymys.

Tieto tässä yhteydessä on pelkästään näennäistietoa. Puolesta ja vastaan -argumentit ovat vain itsetarkoituksellista itsesuggestiota, kun asetetuilla raiteilla ollaan jo hyvässä vauhdissa. Kenenkään kannanoton pohjalla ei ole tosiasiassa enemmän-tai-vähemmän oikeaa-tai-väärää tietoa. On vain reaktioita vastapuolen väitteisiin.

Jos tiedosta olisi kysymys, jokainen yksilö jäisi kiinni tietämättömyydestä. Kriisien ja konfliktien regressoivan vaikutuksen huomioon ottaen todellisuudessa sormin laskettavissa oleva määrä syitä voi johtaa äärettömään määrään seurauksia. Millään perusteiden pätevyydellä ei näitä kysymyksiä ratkaista. Keskusteluissakin jo muutaman määrittelevän lauseen jälkeen päädytään täysin toisistaan poikkeaviin käsityksiin, joista jonkin "oikeaksi" määritteleminen on tosiasiassa jo tuntojen eikä tiedon varaan rakentuva kokemus.

Kyse ei ole tiedosta. Kyse on siitä mistä varmuuden tunnot rakentuvat. Ja ne ovat tosiaan jotain aivan muuta kuin tiedollista järkeä -- ne ovat sosiaalisen olennon, ihmisen, lajityypillisiä perustuntoja, jotka rakentuvat jokaisen yksilöminän pohjalla symbioottisesta suhteesta yhteisöön.

Kyse on siitä mikä koetaan perusluottamuksen mukaiseksi, mikä koetaan yhteisöllistä luottamuspääomaa vahvistavaksi, mikä "edustuksellisen" vallan elementti auktorisoidaan, missä halutaan "olla mukana" ja missä ei.

Ja huomautan, että tuollaiset asiat eivät todellakaan ratkea minkään tiedon varassa. Ei mikään tieto, toistan: ei mikään tieto anna kahdenkymmenen prosentin vähemmistölle valtuuksia esittää enemmistölle kysymyksiä. -- On itse asiassa täysin päinvastoin. Enemmistöllä olisi oikeus ihmetellä mistä kummasta kahdenkymmenen prosentin vähemmistö saa kummalliset lähtökohtaiset käsityksensä.

Nato-keskustelulla on monta serkkua, jotka omaavat samat asenteet ja asetelmat. Talouden lait asettaa yhä harvempi yhä rikkaampi rahamagnaatti. Siltä pohjalta ainoa talousteoreettinen totuus on tämä: niin sanotut "taloudelliset realiteetit" = rikkaiden ihmisten edut. Silti niin sanottujen tavallisten ihmisten pitäisi suhtautua talousajatteluun kuin se olisi mitä pätevintä tositietoa. Ellei peräti tiedettä.

Myös maahanmuuttokeskustelussa pieni vähemmistö määrää kysymykset joihin kansan mahanmuuttokriittisen enemmistön muka pitäisi vastata. Mistä monikulttuurisuuden julistajat saavat nuo itseoikeuttamansa valtuudet vaatia enemmistöä vastaamaan vähemmistöpropagandan asettamiin kysymyksiin? -- Eikö kansan maahanmuuttovastainen enemmistö olisi luonnollisesti se jolla on lupa ihmetellä mistä vähemmistö saa kummalliset käsityksensä ja kysymyksensä.

Ja ajatelkaapa suomalaiskansan suhtautumista pakkoruotsiin. Miksi niin pienellä vähemmistöllä -- ruotsinkielisiä serkkuja on vain muutama prosentti -- on oikeus asettaa kysymykset pakkoruotsista?

Onko mitään ihmeellistä siinä, että nämä serkukset ovat käytännössäkin niin usein sukulaisia keskenään? Samoja piirejä, samoja ihmisiä. Samaa eliittiä, joka itse itsensä oikeuttaen ja keneltäkään lupaa pyytämättä nostaa itsensä ensimmäiseksi -- asettaen aina ensimmäiset kysymykset.

Meillä on merkillinen yhteiskunnallisen vallan eturivi. Mutta ei aidon demokraattisen vallan, vaan itse anastetun, omaa oikeutustaan tai valtuutustaan kyselemättömän vallan.


 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

13Suosittele

13 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset