*

Kuinka Karl Marx tavataan

Tiede olkikukkona

 

1.

Tarina eurooppalaisella uudella ajalla syntyneiden ja kehittyneiden erityistieteiden vaiheista on eri muodoissa kerrottu likipitäen kaikissa filosofian historioissa, mutta sen olennainen sisältö ei vielä ole kantautunut kaikkien korviin.

Kuuroudesta voidaan huomauttaa esimerkiksi monien alojen fakkiutuneita kapeakatseisia asiantuntijoita, jotka oman asiahallintansa sokaisemina ja erityisesti luonnontieteen auktoriteettiin samaistumalla mitätöivät koko filosofian. On vulgaaripositivisteja, joiden mielestä kaikki mikä ei tarjoa mitattavaa faktaa voidaan kuitata turhana huuhaana – ”sanahelinänä”. Sitten on nimellisesti sivistyneiden ihmisten piiri, jossa monet uskovat tieteen selvittävän ja selittävän ennemmin tai myöhemmin aivan kaiken. On maallikkoja jotka uskovat ”tieteen” ratkaisevan myös maailmankatsomukselliset ongelmat. Viimeisinä mutta todellakin tiedoiltaan vähäisimpänä tarvitsisivat valistusta poliitikot, jotka lainailevat lobbareilta saatuja tai intressipiirien rahoittamia tutkimustuloksia käyttääkseen niitä näennäisesti päätöksentekoa pätevöittävinä perusteluina.

Siksi tiedon- ja tieteenfilosofiasta perillä olevien pitäisi tuota tarinaa – aivan a:sta ja b:sta alkaen – toistaa ja kertoa kaikilla mahdollisilla julkisalustoilla yhä uudelleen ja uudelleen. Ja tarinan voisi aloittaa vaikkapa siteeraamalla edesmennyttä G H von Wrightia: ”Järjellä on monia muotoja, ja myös se erityinen muoto, joka on saanut ilmauksensa ”tieteessä”, on ollut aikojen varrella muuttuva.”

Niin sanotut tieteisuskovaiset uskovat siihen että ”tositietoa” on vain yhtä laatua – että aina on kysymys vain siitä, onko jokin väite totta vai ei. Mutta totuudellisuuden kriteerit ovat eri kulttuureissa aivan erilaiset, ja oman eurooppalaisen ajattelumme historiassa niillä on pitkä ja polveileva kehityshistoria.

”Totuuden lyhyt historia” voitaisiin kirjoittaa alkaen vaikkapa myyteille ominaisesta ”samaistavasta” totuudellisuudesta. Myyteissä ei esimerkiksi esiinny syysuhdetta eikä sattuman käsitettä. Vielä Aristoteles sijoitti ”syyt” olioihin niiden ominaisuutena, eikä syllogismilogiikassa edetä dynaamisesti päättelemällä, vaan kyseessä on eräänlainen staattinen joukko-oppi. – Siitä voitaisiin edetä keskiaikaisen skolastiikan kummallisten kielellisten dogmien maailmaan. Mitä se oli kun yleiskäsitteiden ymmärrystä noituvan ominaisuuden varaan rakenneltiin käsiterealistisia maailmoja. Ajan parhaat aivot epäilivät olemmeko edes olemassa. – Ja renessanssin kautta syntyisimme sitten uudestaan uudella ajalla vahvistuneeseen ”kartesiolaiseen paradigmaan”, joka kukistaa tuhatvuotisen depersonalisaation ja herättää minätietoisuuden. ”Minä” ja ”Maailma” avautuvat ja asettuvat vastakkain. ”Ajattelen – siis olen olemassa!”

 

2.

Yksi tuossa kehityskaaressa selvästi esille nouseva vedenjakaja on kognitiivinen ero puhutun ja kirjoitetun kielen välillä. Vanhan- ja keskiajan tiedonalojen järjestelmät perustuivat puhuttuun kieleen ja kuuloaistin varassa tapahtuvaan auditiiviseen objektivaatioon. Ethos, pathos ja logos -- retoriikka, grammatiikka ja dialektiikka eli logiikka -- siinä ensimmäiset eurooppalaiset tiedonalat.

Ehkä antiikin kreikkalaisten miellemaailma, joka meille käsittämättömällä tavalla muodostui eräänlaisista todellisuuden pysäytyskuvista, ”ideoista”, joissa kaikki muuttui esineiseksi, myös ominaisuudet ja tapahtuminen, merkitsi kognitiivisesti yritystä käyttää näkömielteitä kuuloaistin täydentäjänä. Kuuloaistin maailmassahan aistimusta ei voi pysäyttää – kuulemme esimerkiksi ”musiikkia”, emme yksittäisiä säveliä – mutta ehkä aivomme yrittivät tehdä jotain näkömielteiden maailmassa. Tiedämme, että matematiikka syntyi musiikin tutkimuksesta, harmonioiden suhteita lukujen maailmaan siirtämällä. Mutta euklidista geometriaa ei maailmassa esiinny missään missä kulttuuriseksi perusratkaisuksi ei ole valikoitunut äännekirjoitus (Marshall McLuhan). Ovatko kirjaimet siis äänen pysäytyskuvia? –

Tällaisiin kysymyksiin tieteellä ei ole vastauksia. Mutta tosiasia on, että ilman aivan tiettyä kulttuurikognitiivista alustaa meillä ei olisi tiedettä. Eurooppalaisessa kulttuuripiirissä niillä on jokin hyvin syvä kytkentä – äänellä ja logiikalla. Siis esimerkiksi äänellä ja visuaalisesti lineaarisilla kirjan riveillä. Korvalla, jonka kognitio väistyy kun silmän kautta aletaan ”kuulla” tekstiä. Oikean silmän ”vetämällä” lukutapahtumalla.

Rooman valtakunnassa retoriikan maaperältä orastivat jo silmän kognitiiviset kyvyt. Mutta jo olemassa ollut lukutaito menetettiin, kun Eurooppa vajosi keskiajan likipitäen tuhatvuotiseen depersonalisaation uneen. Se oli valtava joukkomittainen psykososiaalinen taantuma, jonka pitäisi kertoa meille ettei kulttuuripiirin historia ole välttämättä jatkuvaa eteenpäin menoa ja kehitystä. –

Jatkuvan kehityksen mielikuvahan vaivaa esimerkiksi käsityksiämme ”tieteestä” – että vaikka emme tiedä vielä kaikkea, tiedämme kuitenkin koko ajan enemmän. ”Tiede on itseään korjaava systeemi.” – Mutta suurimittainen historiallinen taantuma on aina aivan yhtä mahdollinen. –

Tuhatvuotisen keskiajan jälkeen syvyysperspektiivi ja ajantaju elpyivät renessanssissa, ja niin sanottu kartesiolainen paradigma, eli Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoiminen, jäsensi maailmaa jo vahvasti visuaalisten kategorioiden varassa. Siitä lähtien Subjektin puolella vahvistuivat individualismi, yksilön oikeudet ja vapaudet, niiden yhteisöprojektiona kielellis-kulttuurinen kansallisvaltio sekä vain kansallisvaltiolle ominainen "edustuksellinen" demokratia -- ja vastaavasti Objektivaation puolella kehittyivät empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. –

Kartesiolaisen ajatteluapparaatin vaikutuksesta maailma ja ihmisen elinehdot ovat nyt parinsadan vuoden kuluessa muuttuneet tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä ne muuttuivat ihmisen kehityshistorian koko aiemman miljoonan vuoden aikana. -- Se on kaikki sitä eurooppalaista ajattelua, jonka koko kognitio tulee sitten romahtamaan kun sadat miljoonat kansainvaeltajat tunkeutuvat tulevalla vuosisadalla keskelle eurooppalaista elämänmuotoa.

 

3.

Eurooppalaisen ajatushistorian suureen kokokuvaan kuuluu se että uuden ajan alun varsin kokonaisvaltaisesta ja vielä eriytymättömästä tiedollisesta kiinnostuksesta visuaalisen objektivaation varassa lokeroituneet erityistieteet edelleen -- aivan saman, individualisaatioon pohjautuvan draivin ansiosta -- jakautuivat kukin sisäisesti tutkimuskohteiden ja koulukuntien mukaan. Erikoistuminen päätyi pirstoutumiseen, ja pirstoutuminen päätyi lopulta nykyiselle "ismien" asteelle, jossa jo jonkin ismin mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Paralleelina tälle kehitykselle samaan kuvaan kuului koherenttisten kokonaisuuksien, kuten "suurten kertomusten" – sellaisten kuin esimerkiksi ”valistus” ja yleinen tieteen eetos, liberalismi, saman käsitteenmuodostuksen opillinen antiteesi marxismi, luomiskertomuksen korvannut darwinismi, psykoanalyysi -- sisäisen eheyden ja kiinteyden jatkuva kohenteleminen, ja korrespondenttisen todellisuusvasteen vahvistuminen vetoavimmaksi totuudellisuuden kriteeriksi.

Totuudellisuuden koherentti ominaisuus on teologisen selittämisen perintöä. Teologinen perinne on esimerkiksi sitä että selitys on sitä pätevämpi mitä laajemman ilmiöjoukon se kattaa. Puhtaasti uskonnollisessa järjestelmässä Jumala toimi kaiken selityksen päätepisteenä, ja kuten Wittgenstein sanoo, modernissa järjestelmässä totuuden pitäisi yhtä aikaa omata sekä totuuden että kehittymisen ominaisuus. – Se ei absoluuttisesti ottaen onnistu, ja siksi tiede on hieman eksyksissä.

Niin sanottujen tieteisuskovaisten täydellistä tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä kuvaa hyvin se, etteivät he tunnista saati tunnusta tapoja joilla teologisen selittämisen perinne vaikuttaa sisäänrakennettuna tieteellisessä selittämisessä. Motivaatio ei ole ollenkaan ”tiedettä”, ja totuudellisuuden kriteerit vain puoliksi. Kuvauksen lisäksi tieteissä on aina enemmän tai vähemmän kysymys myös selittämisestä ja ”ymmärtämisestä” – pelkästään korrespondenssin varassa ei edetä tutkimuksissa mihinkään.

Yksinkertaisesti: se mitä nimitämme "tieteeksi" on aikojen ehdoilla elävä ja muuttuva asia. Ei ole mitään yhtä ”tiedettä” – sellainen mielikuva on pelkkä käänteinen ihana olkiukko -- olkikukko! Kirjoittamalla oman ”kartesiolaisen” aikalaisrationaalisuutemme historian saamme edes jonkinlaisen käsityksen siitä missä oman järkemme rajat kulkevat. Empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi – koko kartesiolaisen objektivaation kattaus – on ”tiedettä”. Oman aikamme tieteenharjoittamisen kuvaan kuuluu muun muassa se ettei poliitikkoa ja lobbaria voi erottaa toisistaan -- eikä myöskään tutkijaa ja rahoittajaa. Ei ole enää mitään sidonnaisuuksista vapaata "tutkimusta" -- päinvastoin. Sitoutumista todellisiin intresseihin pidetään hyveenä. Yliopistot ja talouselämä ovat veljekset kuin ilvekset. --

Se tieteen alue taas, joka kohdistaa huomionsa yksin ihmiseen, on puolestaan pirstoutunut sirpalemaisiin "ismeihin" -- ja tälle liian pitkälle edenneelle ismitodellisuudelle, jota yleiskäsitteiden itsekantavien ominaisuuksien varassa on ekstrapoloitu, on käynyt lopulta niin että kosketus todellisuuteen on kadotettu ja tiedolliset ja aatteelliset ismit ovat sulautuneet toisiinsa. Ne asettuvat totuusehtojensa puolesta samalle lähtöviivalle ja elävät suloisessa symbioosissa. Niinpä poliitikon ja lobbarin, ja tutkijan ja rahoittajan, rinnalle asettuu samaan riviin myös ismitohtori ja ideologinen aateveli.

Opillinen todellisuudentajuttomuus saa sisäistä ryhtiä ideologiasta, josta postmodernin individualismin maailmassa on tullut identiteettikysymys. Mikä ismi nyt olikaan suurinta muotia? Mikä eriytyy pisimmälle ja erottaa sivistyneistön rahvaasta parhaiten? Suuri humanismi, kansainvälinen solidaarisuus, ihmisarvo- ja ihmisoikeusismit.

 

4.

Tässä nykyisessä sirpalemaisten ihmistieteellisten ismien maailmassa juhlivat huikentelevat post-tiedolliset tutkimusalat ja syntyy myös yrityksiä kehittää erityistä systemaattista järkeä, jonkinlaista konsulttioppia, joka jollain muodollisilla konsteilla, kaavioilla ja malleilla, kokoaisi ”nykytieteen” pirstaleista kenttää. Ehkä koko postmoderni filosofia loputtomine metametametatason käsitteineen on sellaista.

Erilaiset strukturalistiset kattamis- ja kattausyritykset ovat nyt kuin kotonaan. Ovatko ne yksi kädenpuristus hajoavan ”tieteen” ja yritysmaailmasta tutun managementtipropagandan välillä? – Mikään on tuskin irvokkaampi karikatyyri asiahallintaa tavoittelevasta ajattelusta kuin motivaatiota puhkuva ja organisaatiolaatikoiden hierarkian huipulle kiivennyt yrityskonsultti. – On houkuttelevaa rakentaa malleja joiden koetaan poimivan tai kokoavan olennaisen esiin koko tutkimustiedon pöydälle levinneestä sekahedelmäkeitosta. Se on todellakin systeemistä järkeä pelkistetyimmillään.

En usko, että sillä on mitään annettavaa itse todellisuuden kohtaamisessa. Todelliset kysymykset asettuvat joka tapauksessa perustasolle – itse asiassa Goethen, Spenglerin ja Wittgensteinin metodinen suositus on edelleen tieteentekijälle paras periaatteellinen ohjeistus. ”On katsottava läheltä ja tarkkaan – vain siten voi paljastua jokin ”alkuilmiö” (urphenomenon) -- joka yllättäen lahjoittaa uutta ymmärrystä.”

Sellaista tarvitaan koska vain se auttaa suuntaamaan kokeellista tutkimusta. – Itse juuri tällaisista syistä arvostan sen aikakauden ajatteluehtoja, jolloin "kartesiolaisen paradigman" omimmat tieteelliset oivallukset tehtiin. Eli aikaa viime vuosisadan alkuvuosikymmeninä, jolloin muutamat varsinaisen akateemisen maailman ulkopuolelta tulleet nerot kehittivät teorioita, joissa tarkkaileva Subjekti sisällytti oman tarkastelupositionsa tarkasteltavaan todellisuuteen itsensä objektivoineena ja siten kalibroineena. Se merkitsi kartesiolaisen paradigman täydellistymistä.

Tarkoitan sellaisia hengentöitä kuin Einsteinin suhteellisuusteoriat, Freudin psykoanalyysi tai kielen, ajattelun ja totuuden suhdetta selvittänyt Wittgensteinin tiedonfilosofia.

Perusasiat pitäisi nostaa uudelleen kunniaan. Empirismin metodit toimivat parhaiten kun tutkittavana on ihmisestä riippumaton todellisuus. Ihmistieteissä niillä ei ole samaa lähtökohtaa. Kaikki empiirinen tutkimus tarvitsee ensin lähtökohtaisia käsitteitä joilla todellisuutta kuvataan -- ja käsitteitä rukataan sitten kokeissa saadun todellisuusvasteen mukaan. Koska ihmistä voi ymmärtää vain toinen ihminen, ihmistieteissä jo lähtökohtaisiin käsitteisiin sisältyy paljon sellaista joka on jo ratkaisevasti todellisuuden tulkintaa.

Yhteiskuntatieteistä sosiologiassa voidaan parhaiten palata antropologian pariin – palata näin alkuilmiöiden piiriin. Meillä on edelleen Durkheimin opetukset oppimatta. Sosiaalipsykologiassa voimme palata alkuaikojen asetuksiin, joissa ”Minän” yhtäältä yhteisöllisiä toisaalta yksilöllisiä edellytyksiä jäljitetään. Yksilöpsykologian suhteen meidän on oltava erityisen varovaisia. – ”Psykologia on nuori tiede, jossa vallitsee yhtä aikaa empiirinen metodi ja käsitesekaannus”, kuten Wittgenstein totesi.

 

5.

Miten ”tieteeseen” ylipäänsä pitäisi siis suhtautua? Ainakin yksi on selvää: niin sanottu ”valistunutkin” kansalaiskeskustelu tarvitsisi vielä hyllykilometreittäin lisää tietoa, jonka varassa omaksutut koulutiedot ja asennevarmuudet uskallettaisiin purkaa pelkäämättä sen enempää oman järjen kuin kasvojenkaan menettämistä. Tietoa pitää käyttää sitä varten että uskallamme kysyä lisää – lähestyä epävarmuuden alueita – eikä sitä varten että yritämme poliitikkojen tavoin ”perustella” varmuutemme. –

Ajatelkaa vaikka noiden uudella ajalla kehittyneiden tiedonalojen ajatusaitauksia. Tuskinpa kukaan, joka hiemankin syventyy historiaa miettimään, pitää luonnontieteiden aitauksia mitenkään "absoluuttisina" totuuksina. Ei todellisuus "oikeasti" jakaudu fysiikkaan, kemiaan, jne. Todellisuus on yksi ja jakamaton, ja ihmisjärjellä on ollut monia muotoja, joista sekin muoto joka on saanut ilmauksensa ”tieteessä”, on ollut aikojen varrella muuttuva. Mutta tiedonalojen nykyinen jako – vakiintuneet erityistieteet kukin omine suureineen ja mittayksiköineen – ja empiirinen metodi toki on antanut meille valtavasti todellisuudenhallintaa.

Ihmistieteet ovat ihan eri juttu. Ja niitähän poliitikot myös mielellään käyttävät ihmisiä koskevan päätöksenteon perusteluina. Siinä käy helposti niin että huijari joka uskoo omiin hyviin tarkoituksiinsa tarvitsee huijaria joka uskoo ihmistieteiden käsitesekaannuksiin.

Poliitikot voisivat mielestäni keskittyä pelastamaan Euroopan sitä uhkaavilta kansainvaelluksilta, ja jättää tiedon- ja tieteenfilosofiset harrastelut varsinaisille ajattelijoille. – Me eurooppalaiset emme nimenomaan sokeuden asteelle kasvaneen individualismimme takia enää pysty käsittämään miten kovia kognitiivisia tosiasioita "kulttuurit" ovat. Emme osaa pelätä sitä että toisilleen yhteensopimattomat kulttuurit repivät toistensa sosiaaliset sidosaineet ja kognitiiviset kyvyt riekaleiksi. Liimaamme vain yksilön kokemuksellista "viisautta" tai tiedollisella puolella erilaisista yhteyksistä pelkistettyä ja ymmärrystä noituvaa yleiskäsitteellistä järkeä yhteisötodellisuuden päälle.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

9Suosittele

9 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset