*

Kuinka Karl Marx tavataan

Sosiologia, rikostilastot, moraaliterrori

1.

 

Sosiologian alku autonomisena tieteenä voidaan paikallistaa Emile Durkheimin itsemurhatutkimuksiin 1800-luvun viimeisille vuosikymmenille. Niissä metodina oli nimenomaan tilastollinen tarkastelu ja lopputulemana laajasti ottaen se, että tietty kansanryhmä tekee tiettynä ajanjaksona tietyn kiintiömäärän tietyntyyppisiä itsemurhia, eikä selitykseksi riitä se, että tietyn väestön piiriin jatkuvasti jostain ilmestyisi tietty määrä uusia korvaavia yksilöitä joilla olisi jonkinlainen "yksilöllinen taipumus" itsemurhaan.

Itsemurha on järkyttävyytensä lisäksi merkillinen, yleisiä kysymyksiä herättävä ilmiö. Ei ole oikein kuviteltavissa, että itsemurha jotenkin voisi kuulua ihmislajin biologiseen selviytymisohjelmaan. Jos sellaisia ohjelmia olisi ihmiseen istutettu, ihmiset olisivat aikapäiviä kuolleet sukupuuttoon. Eikä oikein ole ajateltavissa niinkään, että tietty määrä ihmisistä kantaisi jonkinlaista itsemurhageeniä perinnössään, sukurasitteena. --

Niinpä on ajateltava, että itsemurhaan päädytään joko jonkin aivan erityisen persoonallisen tekijän vaikutuksesta tai sitten joissain tietyissä tilanteissa. Durkheim tarkasteli tilastoja ja totesi, etteivät ainakaan psykologiset seikat selitä esiintyvyyttä. Kysymys asettui koskemaan sitä mikä on "tilanne"? Onko tarkasteltava akuutteja elämäntilanteen kriisejä, vai onko yksilön ja yhteisön suhteissa joitain pysyvämpiä tietynlaiseen kriisikäyttäytymiseen määrääviä tekijöitä. -- Ja tilastoja tutkimalla Durkheim tuli siihen tulokseen, että yhteisössä vallitsevan sosiaalisen sidonnaisuuden aste näytti heijastuvan siihen minkätyyppisiä itsemurhat olivat. Tältä pohjalta Durkheim kehitti teoriansa liian sitovan sosiaalitaustan tuottamista "altruistisista" itsemurhista, liian vähän tukea antavan taustan aiheuttamista "egoistisista" itsemurhista, ja taustavaikutuksen ristiriitaisuuden seurauksena esiintyvistä "anomisista" itsemurhista.

Näin itsemurha ilmiönä osoittautui erityisesti sosiologiselle tutkimukselle antoisaksi kohteeksi. Sosiologian koko opetus oikeastaan sisältyy juuri durkheimilaisessa tarkastelutavassa mukaan tulevaan "sosiaalisen vakion" käsitteeseen. On olemassa yhteisöilmiöitä -- tilastollisesti todettavissa olevia ilmiöitä -- jotka jatkavat esiintymistään vaikka tilastoitavana oleva yksilöjoukko vaihtuu. Sellaiset ilmiöt tapaavat jatkaa olemassaoloaan sukupolvesta toiseen -- ne ovat hyvin hitaasti muuttuvia historiallisia jatkumoita. Sellaisten ilmiöiden esiintymismäärä pysyy suhteellisesti laskien samana vaikka väestön määrä muuttuu. --

Se, että on olemassa tällaisia yhteisöominaisuuksia ja -ilmiöitä, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on kuitenkin varsin vaikeasti käsitettävissä oleva asia. Voimme kuvitella että ihmisen alkulaumoissa yhteisöllisen "vallan" määrä oli vakio, ja johtajan kuollessa hänen paikalleen astui seuraaja, eikä "vallan" institutionaalisissa rakenteissa tapahtunut mitään muutosta. Tällaiset sosiaaliset struktuurit muodostavat ylisukupolvisia jatkumoita -- ja juuri nämä jatkumot luovat "yhteisön". Esimerkiksi inhimillinen kieli on sosiaalista muodostetta -- yksityinen kieli on mahdoton -- ja jonnekin kielen primitiivisille syntysijoille, hahmon- ja käsitteenmuodostuksen syvätason hämäriin pohjakerroksiin, rakentuvat ne "vallan" tai "hallinnan" ajatusalkiot, jotka yhteisöelämä sitten sementoi käytännöiksi. --

Meidän on toki jo vaikeampaa kuvitella, että "vallan" lisäksi esimerkiksi "väkivalta", tai sosiaalisen sidonnaisuuden tai sukupuoliseparaation aste, tai "moraaliksi" nimetyn yhteisöllisen liima-aineen määrät tai laatutekijät myös olisivat ylisukupolvisia jatkumoita, yhteisöllisiä "vakioita" -- mutta kyllä vain, ne ovat. Jopa "tiedollisen" ajattelun tietyt peruslokatiiviset asemoinnit, ajatteluaitaukset, "voiman", "syyn" ja "seurauksen", "ajan" ja "paikan", "luokan" ja "hierarkian" käsitteet ovat elimellisiä osia kuhunkin kieleen syvätasolla implikoituvasta, juuri sille kielelle ominaisesta metafysiikasta.

 

 

2.

 

Yhteiskunnallisessa keskustelussa meidän pitäisi jaksaa jatkuvasti kysyä: "Mikä on se sosiaalinen viitetausta, jonka vakioksi tämä-tai-tämä ilmiö asettuu?" -- Mutta tällaiset kysymykset ovat vaikeita, sillä myös taustat muodostuvat yhteisövoimista, jotka eivät aina ole selvärajaisia tai kulje minkään "annetun" ryhmäkäsitteen mukana. Sosiologinen viitetausta ei välttämättä ole mikään tietty etninen ryhmä, kansa, valtio tai yhteiskunta -- eikä se milloinkaan, sanon tämän uudestaan: ei milloinkaan ole mikään nimilista joka käsittää tietyt yksilöt. Pikemminkin se on nimenomaan se paljon haukuttu "olkiukko", konstruktiivinen olento, joka tosiasiassa ei siis ehkä olekaan ominaisuuksien karikatyyri, vaan nimenomaan yritys muodostaa kuva jostakin josta on käsitteellisesti vaikea saada otetta. Ehkä moneen "olkiukkoon" sisältyykin nimenomaan perimmäistä totuutta, ei siis yksilö- vaan yhteisötason näkökulmasta -- jotain yleistä, mutta yksilötasolle palautumatonta ja yksilötasolla tietysti todistamatonta. --

Tai sitten viitetausta on jotain vielä paljon epämääräisempää, esimerkiksi tietty "kulttuuri". -- Mikä on tämä "kulttuuri"? -- Ehkä käsitteen "kulttuuri" paras määritelmä olisikin, että "se-ja-se kulttuuri" on se sosiaalinen tausta, jonka vakioiksi ne-ja-ne yhteisöilmiöt kuuluvat. Kulttuurit ovat kaiken niiden piirissä esiintyvän ajattelun alkuasetuksia, kovia kognitiivisia tosiasioita, jotka nimenomaan sulkevat tietyt yhteisöominaisuudet piiriinsä. Esimerkiksi "länsimaalaiset" tai "eurooppalaiset" voivat olla tiettyjen yhteisöominaisuuksien kantajia, samoin "islamin maailma" saattaa olla se viitetausta jonka vakioksi nykyiset terroriteot on asetettava. -- Islamistisen terrorismin tausta ei nimittäin asetu minkään erityisen etnisen kansanryhmän piiriin tai valtion rajoihin, vaan se on nimettävä hyvin yleisesti uskontoilmiöksi nimeltä "islam".

Kun keskustelemme siitä mitä on "suomalaisuus", erehdymme joko paaluttamaan vuosilukuja kansallistunteiden aatehistoriallisille juurille tai kuvailemaan mielestämme tyypillistä suomalaista yksilöä. "Suomalaisuus" on kuitenkin tuhansien vuosien historiallinen jatkumo, ikään kuin pitkistä säikeistä punottu köysi, jossa mikään yksittäinen säie ei välttämättä ulotu alusta loppuun, mutta jatkumo -- sama suomalainen lujuus -- kulkee joka kohdassa mukana. "Suomalaisuus" merkitsee tiettyjä yhteisövoimia, tiettyjä yhteisöominaisuuksia ja tiettyjä yhteisöilmiöitä. Ne ovat kaikki jotakin jota ei voida palauttaa yksilötasolle.

 

 

3.

 

Eurooppalainen ihminen on individualistisen ihmiskuvansa sokaisema, ja juuri hänelle on varsin vaikeaa tajuta yhteisöominaisuuksien ratkaisevaa roolia. Laajasti ajatellen aikamme tragedia nousee kyvyttömyydestämme käsitteellistää ja käsitellä yhteisöilmiöitä. Ne "faktiset" työkalut joita yritämme käyttää, kuten juuri monenlaiset tilastot, voivat joskus johtaa pahasti harhaan. Tilastot ovat vain numeroiksi muutettuja yleiskäsitteitä, eivätkä tilastot tietenkään anna oikeaa kuvaa todellisuudesta, jos tilastolokeroinnissa käytetyt yleiskäsitteet ovat lähtökohtaisesti vääriä. Ja niin ne ovat aina kun esimerkiksi samaan tilastoon yritetään sovittaa sekä oman kulttuurimme piirissä esiintyviä ilmiöitä että keskuuteemme kutsumatta tulleille vieraskulttuureille ominaisia ilmiöitä.

Tilastotiedon ongelmat ovat lähtökohtaisten käsitteiden ongelmia, ja käsitteenmuodostus on aina kulttuurisidonnaista. Tilastotiedon ongelmat alkavat jo paljon ennen kuin tilastotieteen metodologiset laskennalliset kysymykset edes nousevat näkyville.

Meillähän ei yhteisöilmiöitä kuvataksemme ole käytössämme muuta kuin oman kulttuuriperinteemme mukainen kieli ja käsitteistö -- joka itsessään on jo sokean individualismin vinosuuntaamaa. Se ei edes pysty ottamaan kunnolla huomioon omankaan yhteiskuntamme sosiaalisten kenttien laatueroja. Sokeita pisteitä keskuudessamme -- tässä ikiomassa suomalaisessa elämänpiirissämme -- on, ja ne jättävät ympärilleen valkoisia tabuaukkoja. Olen monta kertaa puhunut siitä että miltei tuhannen vuoden historia vieraalla kielellä alistettuna kansana on jättänyt suomalaisuuteen syvät jäljet. Alamais- ja alistamisasenteet ovat sielumme pohjaan istutettuja, ja niiden pohjalta nousee poikkeuksellisen vahva kansallinen kahtiajakautumistaipumus. Se tekee kaikesta yhteiskunnallisesta keskustelustamme hukkaan heitettyä asemasotaa, jota luultavasti jatkamme vielä seuraavat tuhat vuotta.

Emme pysty mihinkään kansalliseen psykoanalyysiin, vaikka juuri sellaista kipeästi tarvitsisimme. Esimerkiksi suomalaisten terveyseroja on varsin vähän tutkittu kieliryhmien kannalta. Meillähän on keskuudessamme edelleen kaksi kulttuuria -- seikka joka tulee ilmi ja vaikuttaa tavattoman monessa rakenteellisessa yhteydessä, mutta jota emme edes kunnolla koko kaameudessaan tunnista, koska koskaan ei ole saanut syntyä kriittiseen käsittelyyn ohjaavaa käsitteistöä. Olemme tyytyneet elämään tabujen keskellä -- eikä ole mikään ihme että yhteiskunnallisen keskustelumme tabualueet automaattisesti sulkevat piiriinsä myös kaiken vieraskulttuureja durkheimilaisista sosiologisista lähtökohdista kritisoivan keskustelun. Kulttuurierojen käsittelykyvyttömyyden merkitys kasvaa, kun kansainvaellusten jatkuessa ja paisuessa sietämättömiin mittoihin joudumme joukkokäyttäytymisen tasolla tekemisiin aivan eriperustaisten, kokonaan toisenlaisen yhteisödynamiikan ja moraalilaadun omaavien kulttuurien kanssa.

Toistaiseksi kuvittelemme hurskaasti, että esimerkiksi kaikki rikokset, joita omassa maassamme tehdään, tulisivat tekijöiden taustasta riippumatta kuvatuiksi ja määritellyiksi niillä nimilapuilla ja tunnusmerkistöillä jotka olemme oman kriminologisen tiedonalamme puitteissa vakiinnuttaneet. Rikollisuus ilmiönä on kuitenkin rikollisuutta vain suhteessa tiettyyn taustalla vaikuttavaan kulttuuriin ja sille ominaiseen moraalilaatuun. Rikokset ovat olemuksellisesti yhteisöilmiöitä -- eivät vain "pahojen" yksilöiden tekoja. Emme voi määritellä ja tarkastella rikoksia kuin ne olisivat teoreettisia abstraktioita ja tapahtuisivat jonkinlaisessa absoluuttisessa tyhjiössä. -- Toki "raiskauksen" tekijällä voi olla yksilönä pahat ongelmansa, mutta "joukkoraiskaus" on aina regressoituneen ryhmän kollektiiviteko, johon tietyllä tavalla "syyllisiksi" pitäisi nähdä myös ne läsnäolijat jotka eivät varsinaiseen väkivaltaan osallistu.

Tilanne murhien suhteen on sama kuin itsemurhien suhteen -- sosiaalisesti liian sitovalta pohjalta tapahtuu kunniamurhia ja laajennettuja kunniaitsemurhia kuten terrorismia. Ne ovat aivan eriperusteisia ilmiöitä kuin omalle kulttuurillemme ominaiset juovuksissa ja pikaistuksissa tehdyt tapot tai pitkään haudotut harkitut murhat. Me yritämme kuitenkin määritellä tekoja lokeroille antamiemme nimien perusteella, vaikka tosiasiassa teot ovat aivan eri tekoja riippuen siitä kulttuuritaustasta jolta niiden motiivit ja muut ominaisuudet nousevat.

 

 

4.

 

Meidän on vain todettava oma avuttomuutemme varsinkin yrittäessämme kuvata toisilleen täysin vastakkaisten ja keskenään yhteensopimattomien kulttuurien kohtaamisongelmia. Niitä ongelmia ei ratkaista vetoamalla sellaisiin tilastoihin joiden laatimisessa kulttuurieroja ei lähtökohtaisesti ole otettu huomioon. Jos tuijotamme jo olemassaoleviin, vain omaa kansallista ominaislaatuamme kartoittaviin tilastoihin ja niiden tarjoamiin "faktoihin", sellaisiin vetoamalla tulevia ongelmiamme ei ratkaista. Moraalilaatujen erot pakenevat kaikkia kansallisen kriminologian pohjalta tehtyjä tarkasteluja. Oikeusministeriö tarvitsisi pian palvelukseensa ennemminkin antropologian asiantuntijoita ja durkheimilaiseen sosiologiaan paneutuneita maahanmuuttokriitikoita kuin juristeristeja, jotka osaavat toki nikkaroida muodollisesti moitteettomia -- mutta todellisuudessa toimimattomia -- lakitekstejä.

Toistaiseksi osaamme vastata yhteensopimattomien kulttuurien haasteisiin vain kehittämällä yhä pöhöttyneempää "ihmisoikeusideologista" yleiskäsitemössöä, jota sovellamme aidossa keskiaikaisen käsiterealismin hengessä. Kukaan ei kysy: miten siitä, että kaikilla on ihmisarvo seuraa muka se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään? Nehän eivät sopeudu. Suureen ääneen huudetaan "Ihmisoikeudet kaikille!", mutta edes pieneen ääneen ei kerrota että ihmisen oikeudet voivat oikeasti toteutua vain hänen omassa yhteisössään. Ei kerrota etteivät keskenään sosiodynaamisesti yhteensopimattomat kulttuurit voi ongelmitta lunastaa kuin oman versionsa "ihmisoikeuksista". Eikä mietitä mitä merkitsee se etteivät islamilaiset teokratiat ole edes hyväksyneet YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta. --

Todellisuuden todelliset ongelmat valuvat laadullisesti tavoittamattomina tutkijoiden pöydiltä. Epämääräisen monikultturismin yleiskäsitteellisiin hetteikköihin hukkuu totuus ja järki. Ainoat tavat joilla toistaiseksi osaamme ratkaista toisiaan tuhoavien kulttuurien ja toisensa pois sulkevien moraalilaatujen ongelmia ovat sokea individualismi ja sen mukanaan tuoma falski relativismi. -- Mutta kun kaikki selitysten langat johdetaan yksilöön, joukkokäyttäytymisen tosiasiat katoavat kuvasta. Niiden jäljittämisyrityksetkin nykyisistä tilastoista kohtaavat kovaa vastarintaa mm. siitä syystä, että itseään omaehtoisina pitävät yksilöt ovat tosiasiassa rakentaneet itseidentiteettinsä "humanistisiin" ideologioihin samaistumalla, ja ideologioissa on aina kyse siitä että maailmaa tulkitaan tiettyjen ihanteiden eikä tosiasioiden pohjalta. Humen giljotiini loukuttaa nurinkurin: moraaliarvoista päätellään se mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla.

Näin mennään moraali edellä. Se on tosi paha juttu, kun kuvitellaan "moraalin" olevan jotain yleiskäsitteiden varassa kaikkialle ekstrapoloitavaa abstraktiota. Ylikulttuurinen, ylikansallinen, yliyhteisöllinen moraali on yli-ihmisen idealismia. Hirvittävää idealismia. Luulemme olevamme humaaneja, mutta olemme jotain aivan päinvastaista. Irtisanoudumme raivokkaasti "rasismista" ja "fasismista", mutta emme muista, että juuri natsi-Saksan "tiede" päätteli moraaliarvoista todellisuuteen päin. Nyt sokeat individualistit tekevät täsmälleen samaa. -- Niin sanotuilla "rasisteilla" on luonnostaan paljon todellisuudentajuisempi ihmiskuva kuin sokeilla individualisteilla, joiden omat moraaliprinsiipit vaativat heitä kieltämään yksilön kulttuuris-kognitiivisen, sosiaalisen ja historiallisen taustan.

 

 

5.

 

On ennemminkin niin, etteivät edes tilastot anna tarpeeksi synkkää kuvaa siitä mitä yhteiskunnassa perustavanlaatuisten sosiaalisten sidosten tasolla tapahtuu. Tilastot kertovat vain pyöristeltyä yleiskäsitteellistä kieltä todellisuudesta, jossa yhä useampi oppii kääntämään katseensa poispäin kun näkee jotain jota ei koskaan tilastoida. Näin yhteiskuntamoraali murenee -- moraalin mittarit ja moraali romahtavat toisiinsa resonoiden.

Kehittyneiden "demokraattisten" yhteiskuntien sosiaalinen eheys perustuu luottamukseen, ja luottamuksen takana on yhteinen moraali. Minkään yhteiskunnan sosiaalinen eheys ei kestä sitä että samaa elämänmuotoa tulee jakamaan omiin moraalikäsityksiinsä käpertyneitä täysin yhteensopimattomia kulttuureita. Yhteisötodellisuus hajoaa ihan siitä riippumatta millaisia ovat yksilöiden hyvät pyrkimykset. Rikollisuus on tästä hajoamisesta vain pieni indikaattori. Yhteiskunnan sosiaalisen eheyden hajoaminen moraaliterrorin vaikutuksesta on paljon laajempi ja salakavalampi ilmiö kuin tilastoihin nousevat ulkomaalaistaustaisten rikosluvut, joiden toki niidenkin jo itsessään pitäisi aiheuttaa huolestumista vaikkei ajateltaisikaan vieraskulttuurien lukemattomilla hajottavilla tavoilla vaikuttavia sosiologisia laatutekijöitä.

Yhteiskuntatilanteemme on jo todella pahalla tolalla. Poliitikot ihanteellisine ideologioineen ja viranomaistaho ovat yhtä pihalla reaalitodellisuudesta. Kulttuurisiin hylkimisreaktioihin on suhtauduttu kuin juuri ne olisivatkin varsinaisia rikoksia. Kannattaa kysyä, mitä tässä yhteiskunnassamme todella -- siis oikeasti -- tapahtuu, kun valtakunnan ylin syyttäjäviranomainen kokee tarpeelliseksi suojella omasta mielestään, toistan: siis omasta mielestään "heikossa asemassa olevia" uskontoja. Tai kun hän ottaa esimerkiksi kansalaiskeskusteluissa tyypillisen "yleistämisen" moraalisena, toistan: moraalisena ongelmana. Tai keskittyy kommenttipalstojen karkeakielisyyteen aivan kuin kirosanoilla todellisuudessa -- siis oikeasti -- voisi kirota ihmisiä kuten maagisissa woo-doo-uskonnoissa uskotaan.

Todellisuudessa -- siis oikeasti -- oman yhteiskuntamme omat kansalaiset olisivat niitä jotka tarvitsevat suojelua -- myös lain suojaa -- väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavaa uskonnollisuutta vastaan. Lainsäätäjä on kuitenkin näissä yhteyksissä ikään kuin kääntänyt rikolliset taipumukset ja uhrit päälaelleen. Tällä hetkellä "uskonrauhan rikkomista" koskeva laki de facto suojelee nimenomaan väkivaltaista uskonnollista fundamentalismia. Asia käy epäsuorasti ilmi monien oikeusoppineiden lausunnoista. Niiden mukaan näyttää siltä että joidenkin uskonnollisten ryhmien taipumus provosoitua ja reagoida väkivaltaisesti on otettu lähtökohtaisena, ikään kuin legitiimina realiteettina ko. lakia säädettäessä. -- Lakia "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" puolestaan on käytetty niiden rankaisemiseen jotka ovat verbaalisesti "yleistäneet" jotkut ominaisuudet koskemaan koko suojelukohteena olevaa tietynnimistä ryhmää. --

Todellisuudessa sosiologia autonomisena tieteenä on perustettu ja perustuu juuri siihen, että luotettavilla tilastoilla on, toistan: on ennustearvonsa, ja on aivan oikein, toistan: on oikein ottaa nämä odotusarvot huomioon esimerkiksi suhtauduttaessa varauksellisesti tiettyjä ominaisuuksia omaavien viiteryhmien ennestään tuntemattomiin yksilöihin -- ja todellakin: tämä varauksellisuus voi ilman moraalisia ongelmia koskea johdonmukaisesti kaikkia, siis: aivan kaikkia ko. viiteryhmän ennestään tuntemattomia edustajia.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset