*

Kuinka Karl Marx tavataan

Keskustelun ääripäät ja politiikan päättömyys

Monet ovat monin tavoin huolissaan niin sanotuista ääriliikkeistä. Huolestuneista useimmat tuntuvat uskovan erityisesti sen nimenomaisen ääriliikkeen turmiollisuuteen jota he itse vastustavat. Sovinnollisimmat konformistit vastustavat vastakkainasetteluja periaatteessa -- ikään kuin Hegel olisi ollut perusteellisesti väärässä, eivätkä mielipiteet muodostuisikaan eikä tieto karttuisikaan teesi -- antiteesi -- synteesi  -systeemillä. Ikään kuin jokainen mielipide, myös ääriliike, ei itsesytytyksellä synnyttäisikään itselleen varjoa, vastakkaista mielipidettä ja ääriliikettä. Ikään kuin jonkun olisi mahdollista rakentaa maailma joka koostuisi vain oikeista tiedoista ja hyvistä arvoista.

Sellainen on kuitenkin mahdotonta. Sellaisen kuvitteleminen ja toivominen osoittaa totaalista historian- ja todellisuudentajuttomuutta. Maailmamme muodostuu nimenomaan käsitteellisistä vastakohtaisuuksista, ja ilman niitä kaikki ajattelumme olisi tyhjän päällä. -- Mutta niin se valitettavan usein onkin. Olemme nykyisin täydellisesti läpivärjättyjä idealisteja, ja uskomme vain yhteen, siis omaan ideologiaamme. Ihanteellisen idealismin määrää mittaa se ettemme pysty kyseenalaistamaan itseämme vaan keskitymme vimmatusti vastapuolen mitätöintiin. Tutustuminen omassa ajattelussa nouseviin haasteisiin on meille torjunnan kohde, vaikka se tosiasiassa olisi ainoa mahdollisuus oppia jotain uutta.

Yhteiskunnallisen keskustelun rintamalinjat asettuvat palvelemaan äärilaitojen toisistaan erottamista, ei mitään synteesiä. Koska suomalaiset ovat historiallisesti alistettua kansaa, jonka keskuudessa henkinen kahtiajako ja kaksinapainen ajattelu -- jako omat ajatuksensa ja arvonsa itseoikeutetusti auktorisoivaan eliittiin ja toisaalta niin sanottuun "roskaväkeen" -- on poikkeuksellisen korostunut, meillä ei juuri ole edellytyksiäkään syntetisoivaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Meillä eliitti ei ota vastaan tiedollisia haasteita omalta vertaistasoltaan vaan sille riittää päivittäinen paskan viskaaminen "roskaväen" niskaan. Sillä se herkuttelee.

Ja sellaisesta perusasetelmasta sitten nousee tuo tekopyhä -- sovinnollisen konsensuksen pyhittävä -- puhe siitä miten ääripäät muka kärjistävät keskustelua ja tekevät järkipuheen mahdottomaksi. Ja siitä seuraa se merkillinen kuvitelma että "tolkullinen vaihtoehto" sijoittuisi kompromissina johonkin ääripäiden välille. --

Mutta synteesi ei ole kompromissi, vaan jotain aivan muuta. Kehitystä edistävä synteesi syntyy siitä että teesi kehittää komplementaarisesti itselleen antiteesin. Sellainen tulee mahdolliseksi jos ajattelussa ja keskustelussa vastataan nimenomaan vertaistasolla esiin nouseviin tiedollisiin haasteisiin. Vertaistaso on asiataso -- unohtakaa ääriyksilöt. Hyökkäys "rasisteja" vastaan ei riitä, vaan pitäisi pystyä vastaamaan durkheimilaisen sosiologian perusasetuksista suoraan nousevaan kysymykseen: "Miten siitä, että kaikilla on 'ihmisarvo', seuraa muka se, että kaikki kulttuurit sopeutuisivat keskenään?"

Ne eivät nimittäin sopeudu. Kulttuurit edustavat yksilötasolle palautumattomia yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä, ja sosiodynaamisesti eriperusteiset ja erilaisen moraalilaadun omaavat kulttuurit saattavat vain kääntää toistensa kielteisimmät puolet esiin ja aiheuttaa molemminpuolisen moraaliromahduksen. Kulttuurit ovat loppupeleissä kovia kognitiivisia tosiasioita, paljon kovempia kuin mikään mikä liittyy yksilöihin. Kulttuurit eivät tee kompromisseja kuten keskenään kärhämöivien yksilöiden on mahdollista tehdä. Yhteensopimattomat kulttuurit eivät kehitä mitään komplementoivia ominaisuuksia, vaan jättävät yksilönsä anomiseen tilaan. -- Mutta ihanteellinen ideologinen puhe koskee "yksilöoikeuksia" vaikka yhteisöjä ylläpitävä koheesio murenee alta.

Niin kauan kuin eliitille riittää "roskaväen" nimittely, niin kauan keskustelu on pelkkiä älyllisiä väistöliikkeitä. 

Niin kauan kuin eliitti pitää esimerkiksi "suvaitsevuutta" moraaliarvona, se ei ymmärrä eri kulttuureille ominaisista erilaisista moraalilaaduista tai ylimalkaan moraalin yhteisöllisistä edellytyksistä mitään. Se tekee vain ikioman moraalisen väistöliikkeen.

Niin kauan kuin ideologiat saavat luvan säilyttää ihanteellisimmat ominaisuutensa ja todellisuudentajuttomuutensa, eliitti pitää kirkasotsaiset päänsä pilvessä. Siis siellä niin sanotussa "punavihreässä kuplassa".

Jokunen itsekriittinen huolestumisen merkki pilkahtaa silloin tällöin eliittikuplan sisältä, mutta ollaan vielä toivottoman kaukana siitä että kupla poksahtaisi. Pirkko Saision ulostulo sai punavihreät vain tiivistämään rivejään. Se on normaali itsesuojelureaktio ja sellaisena ymmärrettävä. Mutta se on omiaan vain kasvattamaan sitä hintaa jonka eliitti omasta älyllisestä ja moraalisesta epärehellisyydestään joutuu lopulta maksamaan.

Tällä palstalla espoolainen vihreä Timo Kilpiäinen kysyi toimituksen karuselliin nostetussa blogissaan: "Missä on sinun ideologinen sokea pisteesi politiikassa?" -- Hänkin lähtee liikkeelle perusasetelmia kyseenalaistamatta ja keskittyy suoraan konkreettisiin  kysymyksiin.  Valitettavasti yhteiskunnallisen keskustelumme kompastuskivet eivät kuitenkaan sijoitu mihinkään yksittäisiin kysymyksiin, vaan siihen kaikkea vaivaavaan kansalliseen kahtiajakautumistaipumukseen joka kaikille historiallisesti alistetuille kansoille on ominainen.

Siksi meidän tulisi ensin keskittyä keskustelun lähtökohtiin -- kysyä mikä meitä vaivaa kun yhteiskunnallinen keskustelu ylimalkaan tuntuu muuttuvan vain toinen toistaan ihanteellisempien ideologioiden puoliuskonnolliseksi tunnustamiseksi. Meidän pitäisi kaivaa teeseistä esille ne perustavanlaatuiset lähtökohtavirheet joiden päälle ihanteelliset ideologiat itsesuojelu- ja torjuntamekanismeineen on mahdollista rakentaa.

Kilpiäisen omaa ideologiaa, vihreää liikettä, kaivelevan syväanalyysin päällimmäinen havainto nostaa esiin tässä kuplassa kautta aikain hellityn katastrofiajattelun, siis maailmanlopputeesin tai -teeman. Maailmanloppu on yksi niistä pohjimmiltaan uskonnollislaatuisista myyteistä, joilla vallanhaluiset ihmiset ovat aina pelotelleet seurakuntiaan ja jotka, paradoksaalista kyllä, ovat aina vedonneet ihmisiin, koska niissä syvätasolla itää myös keskinäisen tasa-arvoisuuden idea. Maailmanlopun edessähän kaikki ovat lopulta samanarvoisia.

Olen seurannut vihreän liikkeen historiaa yli viidenkymmenen vuoden ajan -- liikkeen suomalaismuunnoksen syntyä hyvinkin läheltä -- ja tuo historia on ollut sarja erilaisia maailmanlopun ennustuksia. Raaka-aineiden ehtyminen, ympäristön myrkyttyminen, ydinkatastrofit, ekokatastrofit, ravintoketjujen katkeamiset ja lajien sukupuutot, teollinen hyvinvointi ja kerskakulutus, otsonikato, uusi jääkausi, ja nyt viimeisimpänä ilmaston lämpeneminen -- siinä osa sitä eskatologista ikonikuvastoa joka vihreässä ideologiassa on eri versioina kannattajia vuosien varrella puhutellut ja ollut varsinainen todellinen syvatason motiivi.

Maailmanlopun muodonmuutosten rinnalla liike on institutionalisoitunut puolueeksi puolueiden joukkoon. Se, että kannatettavat asiasisällöt vaihtelevat myös kunkinhetkisten poliittisten suhdanteiden mukaan, on edelleen lisännyt kyvyttömyyttä nähdä mistä liikkeen ideologiassa on ollut pohjimmiltaan kyse. Tällä hetkellähän esimerkiksi osa kannatuksesta tulee sangen epämääräisestä päivänpolitiikkaan liittyvästä "persujen ja rasistien" aatteellisesta vastustamisesta. Siinäkin vihreä eliitti on totisesti orwellilaisittain tasa-arvoisempaa kuin maailmanlopusta mitään ymmärtämätön populistinen roskasakki.

Tällainen tietysti pitkälle riittääkin, varsinkin jos kannattajakunta valikoituu narsistien joukosta, jossa poikkeavuus ja irtiotto on arvo sinänsä ja itsensä määritteleminen tapahtuu niin sanotusti kielteisestä käsin. Kaikki tuhoon viehtyneet liikkeet tarvitsevat kipeästi projektiivisia viholliskuvia. Se on toki tuo vihreän liikkeen pitkä linjakin: maailmanlopun ennustukset ovat olemuksellisesti myös itseidentiteetin määrittämistä totaalisen tuhon ja jonkinlaisen lopullisen irtioton kautta.

Kyvyttömyys itseanalyysiin yhtäältä sokeuttaa vihreät ja toisaalta antaa heille luvan tuntea alitajuista julkilausumatonta sielunveljeyttä sellaisten kulttuurien kanssa joissa yhteisöjen sisäinen eheys suorastaan edellyttää yhteisesti tunnustettujen projektiivisten viholliskuvien ylläpitämistä. Se on se sokea piste johon koko Eurooppa  romahtaa. Mitä enemmän Eurooppa "suvaitsee", sitä vahvempia viholliskuvia tänne vaeltavat vieraskulttuurit tarvitsevat ja keskuudessaan kehittävät. Jo maahanmuuttajien toiset sukupolvet ovat edeltäjiään radikalisoituneempia.

Juuri narsismi on mielestäni vihreän ideologian todellinen sokea piste. Vain narsistinen itserefleksio kokee palkitsevaksi ja viehättyy vieraskulttuureista niin autoeroottisesti, etteivät edes tällaisille kulttuureille ominaiset pahanlaatuiset ihmisoikeusloukkaukset rakastumista haittaa. Itse asiassa maailmanlopun, siis itsetuhon mielikuvien ja ääriliikkeille ominaisten väkivaltaisten tuhoamistarpeiden välille saattaa kytkeytyä syvä symbioottisesti sympatiseeraava yhteys. --

Joka tapauksessa juuri narsismi aiheuttaa senkin sokeuden jonka seurauksena individualismi näyttäytyy yhteiskuntaelämän ainoana selitysperusteena, ja kaikki perustavanlaatuinen sosiologinen, yhteisövoimia, yhteisöominaisuuksia ja yhteisöilmiöitä koskeva ymmärrys jää pyöreksi nollaksi.

Mitä sitten tulee muihin, tai yleensä poliittisiin ideologioihin, tuskinpa niissä missään on mitään eväitä mihinkään syvempään tiedolliseen ajatteluun tai asiahallintaan. Politiikka vetoaa vain esilläoloa kaipaaviin julkisuuteen tyrkyttäytyviin valtataistelijoihin, ja puolueet puhuttelevat pikemminkin erilaisia ihmistyyppejä kuin pystyvät esittämään todellisia ratkaisuja aikalaisajattelun laajalti vallitseviin harhoihin. Siis esimerkiksi sellaisiin kuin on tämä mainittu sokea individualismi. Tai ikiaikaisen uskonnollisuuden nykyinen muoto, taloususkonto, jossa numeerinen näennäiseksaktius noituu täydellisesti ymmärryksen. --

Durkheimiin viitaten: puolueet ovat oman aikamme toteemeja, ja toteemeista tulee kuin huomaamatta totalitarismeja silloin kun yhteiskunta ajautuu kahtiajakautumisen seurauksena todelliseen kriisiin. Sellaista ei sitten enää millään ideologisella ihanteellisuudella kyetä ymmärtämään saati ratkaisemaan. Tämä on niin vihreän liikkeen kuin muidenkin poliittisten ideologioiden todellinen sokea piste -- siis se, ettei yksikään ideologia pysty ottamaan vakavasti sitä sosiologista tosiasiaa, että totalitarismiin voidaan ajautua ihan minkänimisen ismin tahansa lippujen alla.

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

10Suosittele

10 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset