*

Kuinka Karl Marx tavataan

Jätän nämä juhlat väliin

Suomi on onneton kieleke, riitamaa, kahden historiallisen suurvallan välillä. Suomalaisia on hallittu aina, siis tähän päivään saakka ja käytännössä yhäkin, vieraalla kielellä, ja tästä vuosisataisesta kahden kerroksen, kahden totuuden kaksinapaisesta ajattelumallista on kansallisena rasitteena jäljellä alistamis- ja alamaistunnot sekä taipumuksemme jakautua kaikissa kiistakysymyksissä kahteen rintamaan.

Tuon psykososiaalisen perinnön pohjalta ovat kaikki yhteiskunnalliset perusvastakohtaisuutemme, kuten asenteellinen jakautuminen hallitsevaan "eliittiin" ja "tavalliseen kansaan", poikkeuksellisen vahvoja. Samaten on ero yksilön "julkisen" elämän ja "yksityisyyden" välillä jyrkkä, mistä ovat kertoneet esimerkiksi synkät itsemurha- ja perheväkivaltatilastot. Suomalaisen sosiologian grand old man, Erik Allardt, on aikanaan näitä kansallisia erityispiirteitämme esitellyt.

Kahtiajakautuvat roolit ovat muokanneet myös suomalaista journalismia, jolle parhaasta päästään on ollut ominaista erityinen kansaa ”valistava” missio. Lehdistö on meillä nauttinut julkista luottamusta, eikä ole ihme että vallan vahtikoirana toimimisen sijaan se on ollut enemmänkin eliitin tukipylväs. Se kokee olevansa auktorisoitujen arvojen edustaja vieläkin, vaikka sen eväät on aikapäiviä syöty.

Lueskelin loppuunkuluvana vuonna kesän mittaan kahden kuukauden Helsingin Sanomat, siis painetun printtiversion. Valtakunnan toiseksi suurinta aamulehteä, Aamulehteä, olen tarkalla silmällä selaillut kahden viime kuukauden ajan.

Mitenkähän tämän nyt sanoisi. Juhlat siinä jäivät väliin. Yhtään juttua kummastakaan lehdestä en olisi kaivannut. Yksikään niin sanottujen ammattijournalistien artikkeli ei opettanut minulle mitään uutta. Ei tuntunut surulliselta että asiatekstiä suhteessa kuviin ja ilmoituksiin tuntui olevan varsin vähän. Sekin oli liikaa.

Mutta uutiskieleen liuenneen kliseisen "tiedon" tarpeettomuus ei ehkä ollut lukukokemuksen puistattavin puoli. Uutiskielihän pyrkii "faktisuuteen" -- ja "faktantarkistus" on aikamme taikasana -- niinpä kaikki merkityksenanto joko jää uutisten ulkopuolelle tai implikoituu niihin mielipiteitä syövyttävänä salamyrkkynä. Pahinta oli se, että myös siellä missä skribenttien ei enää pitäisi langeta "faktojen" ansaan, siis uutisten taustoittamisessa ja kommenttipalstoilla, sielläkin eletään vallitsevien ennakkoluulojen ja valtavirta-ajatteluun rakentuneiden "suurten yhteisten valheiden" varassa.

Tuntuu siltä kuin kukaan kirjoittajista ei olisi koskaan sisäistänyt kaiken yhteiskuntatieteen perustavanlaatuisia lähtökohtia. Siis sitä että on olemassa yhteisöilmiöitä ja -ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden pyrkimyksiin ja ominaisuuksiin. Journalistia ajaa jonkinlainen etologinen toimintadraivi, joka pakottaa hänet kameroineen tunkeutumaan tapahtumien keskiöön ja tallettamaan ruudunkokoista todellisuutta kasvoista kasvoihin. Kukaan ei näytä koskaan tajunneen, ettei fokusoiminen suinkaan tavoita "totuutta", vaan päinvastoin luo aivan harhaisen illuusion siitä että tällainen lähikuva olisi laajennettavissa todellisuuden kokokuvaksi.

Kuinka joku voi uskoa kirjoittavansa todellista tietoa antavan uutisen yhteiskunnallisesta ilmiöstä, ellei hän ymmärrä edes sosiologian perusasetuksia?

Olemme merkillinen kansa. Itsenäistymisen satavuotisjuhlia pitäisi viettää. Kesti melkein sata vuotta ennen kuin sosiologian perustajan, Emile Durkheimin, perusteokset saatiin suomennetuiksi. Näyttää siltä ettei ymmärrys kasva vielä seuraavaan sataan vuoteen. Minä jätän nämä juhlat väliin.

Allardt sanoi: ””Se, että on olemassa yhteisöllisiä ominaisuuksia, jotka eivät ole palautettavissa yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin, on varsin vaikeasti käsitettävissä oleva seikka.”” -- Ehkä se on aivan ylivoimaisen vaikea asia ymmärrettäväksi. Eihän meillä ole yleisessä käytössä edes sellaisia käsitteitä joita tarvitsisimme yhteisötason kuvailuun. Siksi journalisti ei käytä esimerkiksi termejä "sosiaalinen sidonnaisuus", "mekaaninen normimoraali" tai "ryhmävahvistautuminen" kuvatessaan jonkin viiteryhmän ominaisuuksia ja edesottamuksia. Tuontapaiset käsitteet kuitenkin olisivat tarpeen jos journalistit haluaisivat tehdä todellisuutta oikein kuvaavia uutisia.

Mutta he eivät halua. Ehkä eivät osaa. Ehkä eivät halua siksi etteivät osaa.

Tuonkaltaisia käsitteitä, joilla eroa yhteisötason ja yksilötason välille voidaan määritellä, esiintyi neljän kuukauden valtalehtien uutisissa ja muissa teksteissä yhteensä täsmälleen nolla kappaletta.

Käytännössä esillä oleva tragedia ilmenee siinä että eräillä etnisillä viiteryhmillä on myös tilastoissa todettuja ominaisuuksia, joille niinikään ei ole "sopivaa" kieltä niiden kuvaamiseen. Siksi tiettyjen viiteryhmien kuvailu on tabu, johon journalistin ei kannata koskea. En tiedä kuinka kauan valtamedia jaksaa pettää itseään uskottelemalla tämän journalistisen linjavalintansa hyveellisyyttä.

Ehkä siihen saakka kunnes meilläkin tapahtuu jokin suuremman luokan terroriteko. Sellainen voisi ikään kuin antaa omaan moraaliansaansa jääneelle tiedonvälitykselle oikeuden orientoitua väistämättömiin yhteisöilmiöihin yhteisöilmiöinä.

Toistaiseksi meillä on pidättäydytty uutisiin jotka eivät koskaan kerro mitään olennaista mistään mikä tositietoa odottavalle kriittiselle lukijalle antaisi edes vihjeen siitä mistä kulloinkin oikeasti on kyse. Journalistinen väistöliike, älyllinen epärehellisyys, ylevöitettynä "faktisuuden" falskeihin periaatteisiin -- se on sanomalehdistön ja muunkin tiedonvälityksen tekopyhältä lemahtava helmasynti tänä päivänä.

Tositiedon puuttuessa jäljelle jää vain vallitsevia ennakkoluuloja. Esimerkiksi se että koemme "suvaitsevuuden" kuin se olisi moraaliarvo, eikä vain älyllistä epärehellisyyttä jolla yhteisötason tosiasiat väistetään, on yleiseen ajatteluun sementoitu ennakkoluulo. Samoin se, että kuvittelemme "monikulttuurisuuden" jonkinlaisena yleisesti hyväksyttävänä yhteiskuntatilanteena, vaikka siinä on kyse pelkästään poliittisesta ideologiasta ja propagandasta.

Tiedollisia riemuvoittoja? Ei kiitos. Minä jätän nämä juhlat väliin.

Juuri journalistinen kyvyttömyys on johtanut myös yhteiskunnallisen keskustelun rajuun kahtiajakoon. Kun tosiasiatietoa jakavaa asiallista uutisointia ei ole, jokaisen itsensä niin sanottuun "sivistyneistöön" tai "suvaitsevaistoon" lukevan ihmisen on helppoa ja houkuttelevaa kokea karkeakielinen "roskaväki" -- kuten Jari Tervo sitä nimittää – varsinaisena vastustajanaan. Siihen onkin helppo ottaa etäisyyttä. Tilanne olisi aivan toinen jos sivistyneiden ihmisten pitäisi vastata niihin todellisiin tiedollisiin haasteisiin joita heillä omalla vertaistasollaan toki riittäisi, jos he ottaisivat sosiologian tosissaan.

Se on valtava tragedia, tuo, että sivistyneistö on valinnut itselleen mahdollisimman helpon vastustajan. On traagista, että yhdellä puolella ylvästelee itsetyytyväinen sivistyneistö, toisaalla kiroilee kansan karkeakielinen ”pohjasakka”. Kuin huomaamatta ylimielisen "sivistyneistö-suvaitsevaiston" oma järjen- ja kielenkäyttö omaksuu saman tason ja tyylilajin mikä on "valistettavalle alaluokalle" ominaista. Päivä toisensa perään tämä itsensä ylevöittänyt jälkijättöinen "jumalan teatteri" käy keskustelupalstoilla kippaamassa mitätöivillä onelinereilla ämpäreistään sitä itteään impivaaralaisten moukkien niskaan. Hus hus, hävitkää! Hävetkää, hävitkää! 

Tragedia täydellistyy siinä, että "roskaväkeä" puhutteleva "valemedia" tuottaa journalistisesti ottaen kuitenkin parempaa tositietoa kuin omaan valheelliseen arvovaltaansa hapantuneet valtalehdet.

Isossa historiallisessa kokokuvassa tragedia on tämä: Kun kokonainen aikalaisjärki on harhassa, kuten individualistisen sokeuden asteelle kasvanut eurooppalainen ajattelumme nyt on, silloin tämän järjen ulkopuolelle jääneet saattavat nähdä selvemmin ja olla enemmän oikeassa kuin aikalaistason parhaat auktorisoidut asiantuntijat.

Toki formalismeiksi supistettu faktisuus on journalistista harrastelua yleisempi aikakausrationaalisuuden harha. Sillä on pitkät ja johdonmukaiset juuret eurooppalaisen uuden ajan kartesiolaisessa rationaalisuudessa. Siinä varsinkaan ei ole juhliin aihetta. Emme esimerkiksi tajua, että numeeristen "talousfaktojen" faktaominaisuus on vain numeroiden, ei niillä mitattavien sisältöjen ominaisuus. Siksi teemme niin täydellisen elämällevieraita ja yhteiskunnalle tuhoisia talouspäätöksiä.

Aikalaisajattelumme mammuttimaisin ajatusharha on sokeuden asteelle kasvanut individualismi, joka estää meitä näkemästä oman lajimme pohjimmaista sosiaalista ominaislaatua. Narsistisin sokea individualisti on kukko tunkiolla jota hän nimittää "haisevaksi impivaaraksi". Siellä sopii juhlia.

Oikeasti ihminen selviytyy olemassaolontaistelussa, jos ylimalkaan selviytyy, vain kansoina ja omissa yhteisöissään. Eikä siellä ainakaan toinen toisiaan mitätöivinä yksilöinä.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

23Suosittele

23 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset