*

Kuinka Karl Marx tavataan

Sekavat lait ja soveltamisen motiivit

Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ilmeisesti yrittää estää tietynlaisia "ryhmiä" koskevien kielteisten mielipiteiden tai varsinkin yleisen "kiihottuneen mielialan" syntymistä ja leviämistä, ja lain perusteella voidaan yksittäisiä  henkilöitä vastaan nostaa syytteitä ja tuomita rangaistuksia jos jonkin heidän julkituomansa tiedon tai minkä tahansa muun lausunnon arvioidaan omaavan potentiaalista "kiihotusvaikutusta". Koska mitään näyttöä tai muuta todellisuusvastetta ei tarvita -- pelkkä syyttäjän ja oikeuden arvio jonkin verbaalisen sisällön sopimattomuudesta tai mahdollisesta vaarallisuudesta riittää -- syytteeseen asetettujen on jokseenkin mahdotonta puolustautua millään perusteella. Laki lähtökohtaisesti ikään kuin de jure mahdollistaa syyttämisen, mutta tekee de facto puolustautumisen mahdottomaksi.

Laissa on käsitteellistä epämääräisyyttä joka mahdollistaa mielivallan ja de facto käytännössä myös mielipidevainon. Käsitteitä ei lakiteksteissä pitäisi käyttää niin väljästi ettei edes selviä mielikuvia kriminalisoidusta "rikoksesta" synny. Kielen yleiskäsitteillä on ymmärrystä noituva ominaisuus, ja juristeriassa tästä on näköjään mahdollista tehdä hyve. Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" on kauttaaltaan kirjoitettu tavalla joka mahdollistaa täsmentämättömien yleiskäsitteiden varassa rakennellut laveat tulkinnat. Esimerkiksi lain sisällöille keskeinen "ryhmän" käsite ei kestä minkäänlaista täsmentämistä.

"Ryhmän" käsite on sosiologian avainkäsite. Tutkiessaan uskontoelämän alkeismuotoja Emile Durkheim keskittyi Australian alkuasukasheimojen keskuudessa vallitsevaan totemismiin, jota hän piti kaiken uskonnollisuuden yksinkertaisimpana ja siksi tietyssä mielessä esimerkillisimpänä muotona. Totemismissa ryhmäidentiteetti on niin vahva että ryhmää, sen jäseniä ja myös niitä ulkomaailman kohteita, jotka kuuluvat olennaisesti ryhmän elämänmuotoon, kutsutaan kaikkia samalla nimellä. Se on ehkä vieläkin eräs tapa määritellä "ryhmä" -- annetaan ryhmälle nimi ja muodostetaan mielikuva joukosta joka kantaa tätä samaa nimeä.

Voidaan kysyä, olemmeko sen kehittyneempiä kuin Durkheimin tarkastelun kohteena olleet australialaisheimot. Nimi riittää meillekin yhteen niputtamisen perusteeksi. Nimeämällä suljemme samuuden piirejä, rajaamme ja rakennamme mielemme ajatusaitauksia. Myös moraalinen hyvä saa nimensä, samoin moraalinen paha.

Nimeämisen pohjalta saamme ryhmävahvistusta ja harrastamme toisaalta projektiivista "leimaamista" ja "yleistämistä". Maagiset taikasanat, miten "kehittyneitä" ne "tiedollisesti" ovatkaan, ovat nekin vain nimileimoja -- sellaisia ovat niin ihmistä ja elämää suurempien "uskontojen" kuin kaikkein maallistuneimman uskontomuodon eli "talouden" taika- ja komentosanat, erilaisten "ismien" avainkäsitteet, ideologiset leimat ja tunnussanat, "fasistit", "rasistit", "ääri-se-ja-se", jne.

Durkheimille tällainen ei riittänyt. "Ryhmä" ei suinkaan ole mikään nimeämisellä määriteltävä asia, vaan koko sosiologian ehkä perustavanlaatuisin ongelma. "Ryhmä" on yksilötasolle palautumaton yhteisöilmiö, johon lajityypillisesti sosiaalisen olennon koko olemassaolo ja käyttäytyminen kulminoituu.

Laki "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" puhuu erilaatuisista ryhmistä rinnakkain ikään kuin olisi olemassa jokin sellainen positio josta katsoen esimerkiksi yhtäältä syntyperän mukaiset etniset ja toisaalta kulttuuriset, kuten erilaiset uskonnolliset ryhmät voisivat tulla määritellyiksi ja kohdelluiksi samalla tavalla. Lakihan luettelee joukon erilaisia teon perusteita ja jatkaa vielä luetteloa viittaamalla "niihin rinnastettaviin" perusteisiin.

Sellaista positiota josta erilaatuiset ryhmät asettuisivat missään mielessä samalle lähtöviivalle ei todellisuudessa kuitenkaan ole. Esimerkiksi etniseen ryhmään kuulumisesta yksilö ei itse voi päättää, mutta jo se, millainen suhde ja sidonnaisuus vallitsee "uskonnoksi" nimetyn yhteisöilmiön ja yksilön sekä hänen valinnanvapautensa välillä, on erilainen eri kulttuureissa. Uskonnot eivät myöskään ole pelkästään keskenään erilaisia, vaan moraaliarvojensa puolesta toisensa poissulkevia.

Yhteisöilmiöinä uskontojen olennaisin ominaisuus on niissä vallitseva tunnustuksellisuuden ja sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Nämä pohjimmiltaan durkheimilaiset käsitteet ovat vaikeita ymmärtää.

"Tunnustuksellisuus" tunnistetaan lähinnä vain yksilötasolla, jossa mielikuviin liittyy ulkoista tukea tarvitseva sisäisen varmuuden tavoittelu, epävarmuutta kompensoivat koteloitumis- ja suojautumistarpeet, ja niiden ulkoisena vastikkeena yksilöihin kohdistuvia suojelutarpeita ja mielikuvia "uskonnollisten tunteiden loukkaamisesta". Tunnustuksellisena voidaan pitää ajattelua jossa niin yhteistä totuutta kuin yhteistä valhettakin jatkuvasti vahvistetaan ryhmähengellä. Tunnustuksellisen ryhmän moraali on durkheimilaisittain "mekaanista" ja normatiivista, yksilön käyttäytymistä määräävät kunnian ja häpeän tunnot, ja ristiriitoihin ajautuessaan tai yksin jätettynä yksilö ahdistuu. Kunniamurhat ja -itsemurhat, kuten terrorismi, ovat fundamentalistisen tunnustuksellisuuden tuotetta.

Sosiaalisen sidonnaisuuden asteen määrittely taas edellyttää sosiaalipsykologista kehitysperspektiiviä. Tämä perspektiivi on yleisinhimillinen: se johtaa symbioottisesta yhteisöllisestä alkutilasta kohti yksilöllistä eriytymistä ja aikuista autonomiaa. Primitiiviset yhteisöt ovat tyypillisesti sosiaalisesti erittäin sitovia, eivätkä kollektiivivoimien määräämät ihmiset tietenkään mitenkään vielä pysty yhteisön sisältä käsin edes hahmottamaan mitä sidonnaisuus on. Kehitys nähdään vain kehityksen suunnasta. Se on niin sanoakseni yksisuuntainen perspektiivi.

Historiallisina yhteisöilmiöinä suuret uskonnot ovat oman pysyvämmänlaatuisen ryhmädynamiikkansa vankeja, ja on erityisen todellisuudentajutonta kuvitella, että minkä tahansa konkreettisesti kyseessä olevan uskonnollisen ryhmän piirissä voisi ikään kuin valintakysymyksenä vallita minkälaatuinen ryhmädynamiikka tahansa. Vain lainsäätäjä voi käyttää yleiskäsitteitä niin väärin, niin yleistävästi, että väistöliikkeet näistä uskontoja keskenään erottavista olennaisista ominaisuuksista mahdollistuvat. Lainsäätäjälle uskonto on uskonnon nimi. Kaikki uskonnot ovat nimeltään uskonto.

Juristeria oikaisee lähtöviivaksi kuvitelman "uskonnosta yleensä" -- tai vielä laajemmin "kansanryhmästä yleensä" --  ja luettelee tätä suojelukohdettaan uhkaamassa olevan joukon yhtä tyhjän yleispäteviä itse itsensä syyttäjän ikiomien korvien välissä ilman todellisuusvastetta oikeuttavia termejä joilla on hieno kriminologinen nimi: kiihottaminen, halventaminen, vertaaminen, yleistäminen, tms.

Yksi älyllisiä väistöliikkeitä helpottava tekijä on uskonnoissa ilmenevä opillisuus. Se on erityinen ansa meille eurooppalaisen uuden ajan kasvateille, meille kun kaikkeen opilliseen liittyy totuudellisuuden efekti. Uskontoja tarkastellaan mieluusti kuin ne olisivat puhtaasti opillisia konstruktioita, jolloin kunkin uskonnon omaa totuudellisuutta automaattisesti kunnioitetaan. Tai täysin päinvastoin: kaikkien uskontojen opit kumotaan yhtä harhaisina. Näin relativismi tarjoaa mahdollisuuden suhtautua kaikkien uskontojen oppisisältöihin kuin ne olisivat etumerkistään riippumatta yhtä legitiimeja. Falski relativismi asettaa uskonnot samalle lähtöviivalle ja mahdollistaa puhumisen "uskonnosta yleensä".

Kukaan reaalimaailmassa ei kuitenkaan tunnusta mitään "uskontoa yleensä", vaan uskonnollinen tunnustuksellisuus on mahdollista vain tietyn uskonnon "sisällä" ja se on opillisesti aina jonkin tietyn uskonnon mukaista. Se yleiskatsauksellinen positio, josta käsin voidaan kirjoittaa "yleisesti uskontoja" koskeva laki, edellyttää kaiken tunnustuksellisuuden yläpuolelle nousevaa näkökulmaa, ja näin siihen myös implikoituu erityinen metatason moraali, joka ei ole palautettavissa, ei paikallistettavissa eikä yhteensovitettavissa minkään yksittäisen tunnustuksellisuuden kanssa.

Laki voi ottaa lähtökohdakseen jotain jota moraali ei voi ottaa. Laki ei voi todellisuudessa legitimoida kumpaakin: sekä "uskonnon yleensä" nauttimaa koskemattomuutta että jokaisen tai jonkin yksittäisen uskonnon omaa tunnustuksellista moraalia. Kysymys on eriperusteisista moraalijärjestelmistä -- tavasta jolla moraali ylimalkaan on olemassa ja vallitsee. Lain lähtökohdat eivät sijoitu samalle moraaliselle maaperälle jossa sijaitsevat esimerkiksi ne tunnustuksellisiin moraaliarvoihin liittyvät ristiriidat, joiden julkituominen on palkittu haastamalla niin sanottuja "vihapuhujia" oikeuteen.

Tunnustuksellisuuden yläpuolelta voidaan toki vaatia moraalia joka asettaa kaikki tunnustukset samalle lähtöviivalle. Mutta ei voida ilman moraalista ristiriitaa soveltaa lakia niin että sillä  konkreettisessa tapauksessa oikeutetaan tietty yksittäinen tunnustuksellisuus. "Uskonto" on moraalipohjainen yhteisöilmiö, se ei ole samanlainen yleiskäsite kuin vaikkapa "auto" josta toki voidaan sanoa, että vaikka kukaan ei voi ajaa "autoa yleensä", voidaan kyllä kirjoittaa yleensä autoja koskeva laki.

Yleiskäsitteiden hämärtäessä älyn ainoa lainsäätäjän käsiin jäänyt mahdollisuus on ilmeisesti ollut yritys kirjoittaa laki jossa yleiskäsitteitä käytetään niin epämääräisesti että syntyy illuusio moraalista joka vallitsisi kaikkien uskontojen yläpuolella ja lankeaisi kaikkien uskontojen päälle niin että se voisi toimia uskontoja koskevan kiistelyn yleisenä säätelyjärjestelmänä. Tällainen positio voi olla käsitteellisesti olemassa, mutta moraalisesti se on olemassa vain niin kauan kuin se legitimoi irtioton yksittäisistä tunnustuksellisista uskonnoista -- eikä sitä näin ollen voi käyttää yhdenkään omaan tunnustuksellisuuteensa sulkeutuvan moraalijärjestelmän oikeuttamiseen.

Huomautan, että sosiaalisen sitovuuden kannalta tunnustuksellisuus tarkoittaa aina ihmistä ja elämää suurempien arvojen tunnustamista. Tunnustuksellinen uskonto voi määrätä yksilön moraalia ja käyttäytymistä paljon syvemmin kuin mikään käsitteellinen päältäkatsova "uskonnoista yleensä" puhuva maallinen laki. Jos toiseen vaakakuppiin pannaan jokin sosiaalisesti sitova tunnustuksellinen uskontomuoto ja toiseen vaakakuppiin "uskonnoista yleensä" puhuva laki, ei ole epäilystä siitä kumpi reaalimaailmassa käytännössä määrää käyttäytymistä enemmän.

Se, että tunnustuksellisia uskonnollisia muotoja voidaan lailla suojella nostamatta käsittelyyn niiden sosiaalista sitovuutta ja moraalista sisältöä, on ristiriitaista. Lain olisi edustettava oikeutta ja moraalia -- ja edustaakseen oikeutta lain on omattava vain yksi kaikenkattava moraali. Uskontojen suhteen tapahtuu nyt moraalisten maalitolppien siirtelyä. Se sallitaan ikään kuin se olisi hyve. Se, että tällainen lainkäyttö ylimalkaan on mahdollista, riittää kyseenalaistamaan lainsäätäjän näkökulman. Laki joka voi toimia omia premissejään ja tarkoituksiaan vastaan ei ole legitiimi.

Koska syyte "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" on lähtökohtaisesti pelkkää käsitesekaannusta, sitä vastaan ei voi sen omalla ontologisella järjellä puolustautua. Jos järjellä näissä asiayhteyksissä olisi jokin rooli, tällaisia syytteitä ei edes nostettaisi. Jos niitä kuitenkin nostetaan -- kuten on nostettu -- on oikeutettua syytä epäillä, että motiivina on jokin kokonaan muu kuin esimerkiksi ne ryhmäsuojelun tarpeet joista kattotasolla onnettomasti muotoiltu laki yrittää puhua.  

Kansalaiskeskustelussa motiivit paistavat selvinä. Nimittelyä, leimasanoja, ideologisiin rintamiin jakautumista -- sitä riittää. Oikeudenkäytön pitäisi perustua ihmistieteiden parhaaseen antiin ja selvään käsitykseen siitä mikä moraalissa on mahdollista ja mikä ei. Mutta olemassaolevia ongelmia ei tunnisteta eikä tunnusteta -- itse asiassa vaikuttaa siltä että käsitteellistä pätevyyttä tavoitellaan panemalla hämärää lakia yhä pontevammin ja määrätietoisemmin täytäntöön.

Yhteiskunnan premissit -- yhteisövoimat, yhteisöominaisuudet, yhteisöilmiöt -- ovat kuitenkin yksilöiden ominaisuuksiin ja pyrkimyksiin palautumattomina tosiasioina olemassa, eikä yleistä oikeustajua saa sivuuttaa. Jos oikeus omassa toiminnassaan laskeutuu kansalaiskeskustelun kaikkein karkeimmalle tasolle ja alkaa orientoitua poliittisten ideologioiden kuten "populisminvastaisuuden" tai "monikultturismin" pohjalta, oikeustaju on taantunut toteemien asteelle.  

Toinen käsitteellisesti sekava lakipykälä koskee "uskonrauhaa" ja sen loukkaamista. Myös tämä lainkohta ja sen tarjoamat soveltamismahdollisuudet ovat esimerkki yrityksistä siirrellä epätoivoisesti moraalisia maalitolppia siellä missä "monikulttuurinen" yhteiskunta ajautuu väistämättömiin ruohonjuuritason ristiriitoihin.  

Jos olen oikeusoppineiden selitykset oikein ymmärtänyt, uskonrauhaa turvaava laki ei keskity jumalanpilkkaan siinä perinteisessä mielessä jossa jumalien kunniaa on maallisella lainsäädännöllä meilläkin historiassa pyritty pönkittämään. Sen sijaan kyseessä on yritys säilyttää nykyinen yhteiskuntarauha, jota jonkin uskontokunnan pyhinä pitämien arvojen loukkaaminen voisi uhata. Yhteiskuntarauha voi vaarantua nimenomaan monikulttuurisessa yhteiskunnassa, jossa uskonnollisten ryhmien välit saattavat olla tulehtuneita.

Taustalla, lain varsinaisena tarkoituksena, on siis väkivallan asteelle eskaloituvien yhteiskunnallisten kulttuurikonfliktien välttäminen. Tämä sinänsä täysin hyväksyttävältä näyttävä pyrkimys ei kuitenkaan täytä kaikelle lainsäädännälle asetettavaa perusehtoa, sitä että lain olisi edustettava moraalia -- ja että edustaakseen oikeutta lain on omattava vain yksi kaikenkattava moraali.

Lain varsinainen oikeushyvä on "väkivallattomuus", mutta käytännössä sitä vaaditaan vain kantaväestön monokulttuuriselta osalta. Monikulttuurikonfliktin seurauksenahan on oman yhteiskunnan sisäinen kriisiytyminen. Sille ei riitä ymmärrystä. Kantaväestön omassa keskuudessa päätään nostava poliittinen väkivalta -- joka toki sekin tulee väistämättä lisääntymään yhteiskunnan moraalikoodiston hajotessa -- saa mitä ankarimman tuomion.

Paljon julkisuutta saaneen tapauksen johdosta järjestetyssä mielenosoituksessa tämän puki sanoiksi entinen presidentti Halonen:  "Me emme hyväksy [painostamisen tai vaikuttamisen] keinoksi väkivaltaa tai sillä uhkaamista.” -- Hän varmaan tarkoitti uhkaa joka tulee esimerkiksi muutaman kymmenen uusnatsin suunnasta ja jota iskulauseen mukaan "emme suostu pelkäämään". Nimenomaan siihen meidän muka olisi keskityttävä. Mutta aivan muulta suunnalta kohdistuu meihin kokonaan toista suuruusluokkaa -- maailmanluokkaa -- oleva uhka, jolle olemme jo lainsäädäntömme tasolla antautuneet.

Uskonnolliselta taustalta nouseva taipumus provosoitua ja vastata loukkauksiin väkivallalla on nimittäin otettu lähtökohtaisena realiteettina "uskonrauhaa" koskevassa lainsäädännössä. Laki voi ottaa lähtökohdakseen jotain jota moraali ei voi ottaa. Uskonnollispohjainen väkivallan uhka on legitimoitu ja sen sijaan kriminalisoitu pyhien uskonnollisten tuntojen loukkaaminen. Syyllisyys sälytetään täten sille joka provosoi. Syyllinen on se joka ei suostu pelkäämään uskonnollispohjaista väkivallan uhkaa.

Sitä voidaan pitää mitä irvokkaimpana moraalisten maalitolppien siirtelynä. Laki on ikään kuin "puolensa valinnut" -- se antaa oikeutuksen uskonnolliselle fundamentalismille ja rankaisee niitä jotka eivät sitä hyväksy. -- Tämä moraalisen arkhimedeen pisteen siirtymä ja väistöliike käy ilmi esimerkiksi entisen apulaisvaltakunnansyyttäjä Jorma Kalskeen eläkkeelle jäämisensä yhteydessä antamasta haastattelusta, jossa hän kommentoi uskonrauhan rikkomista koskevaa lakia.

"Pykälällä on kriminalisoitu sellaiset rikokset, jotka voivat aiheuttaa vastareaktioita ja väkivallantekoja. Silloin pilkataan joidenkin pyhinä pitämiä arvoja", Kalske sanoo. Häntä ei häiritse se että rikoksista tulee rikoksia kun ne pykälällä kriminalisoidaan.

Kuinka moni meistä on valmis menemään mukaan tähän? Nimittämään aggressioita aiheuttavia uskonnollisia tunteita "pyhiksi arvoiksi"?

Näin ne moraalin maalitolpat siirtyvät, kun niitä siirretään. Moraali on yhteisöjen sisäisen eheyden pohjimmainen ja oikeastaan ainoa liima-aine, ja moraalin kognitiiviset ehdot on ripustettu varsin ohuiden ajattelulankojen varaan. Yhteisöt eivät mitenkään kestä erilaatuisten kilpailevien moraalisten maalitolppien pystytttämistä keskelle omaa elämänmuotoa. Moraalisten maalitolppien siirtelystä ja epäselvistä pelisäännöistä on väistämättömät yhteiskunnalliset seurauksensa. Durkheimilla ja Hannah Arendtilla asiaa pohjustaen olen aiemmin kirjoittanut Ruotsin tarjoamasta esimerkistä tässä.

Monikulttuurisessa yhteiskunnassa moraali hajoaa ja katoaa, ja jäljelle jää vain käsitteellistämättömiä, käsittelemättömiä ja käsittämättömiä tabuja. On pelättävissä ja todennäköistäkin, että lainsäädännössä nyt jo näkyvillä oleva yhtenäistä yhteiskuntamoraalia hajottava tendenssi ryöstäytyy yhä enemmän käsistä, ja parin vieraskulttuurisukupolven jälkeen nähdään jo monikulttuurisuusasiantuntijoita ja juristeristeja pesemässä julkisesti käsiään siitä peruuttamattomasta romahduksesta ja kaaoksesta johon heidän oppinsa ovat yhteiskunnan ajaneet.

Minulla on henkilöhistoriaani liittyvä aavistus siitä mitä juristeristin omantunnontuskat voivat olla silloin kun hän koko elämänsä on yrittänyt toimia ammatissaan lainmukaisesti vaikka on ihmisenä kokenut toimivansa täysin väärin. Minut tuomittiin Suomen lakiin suoraan natsi-Saksasta kopioidun pykälän perusteella niin sanotuissa aseistakieltäytyjien yllytysoikeudenkäynneissä 60-70-lukujen vaihteessa, ja olen tietääkseni edelleen tämän kaltaisesta kansalaistottelemattomuudesta maassamme rauhan aikana kovimman rangaistuksen koskaan saanut henkilö.

Siinä vaiheessa kun tuomioita luettiin, meille ei vielä ollut selvää miten oikeustaistelussa tulisi käymään. Jälkikäteen tiedämme että järki voitti, ja lopulta siviilipalveluksestakin tuli todellinen vaihtoehto asepalveluksen rinnalle. Mutta muuan jälkinäytös järkytti minua vuosikymmeniä myöhemmin, kun sain puhelinsoiton ilmeisesti kuolinvuoteellaan huonossa kunnossa olevalta entiseltä virkamieheltä joka vielä tunsi tarvetta jotenkin selittää ja pyytää anteeksi menettelyjään noina menneinä aikoina. En tiedä miten tämän kertoisin, mutta kun laskin puhelimen luurin, tunsin itseni lähinnä voimattomammaksi kuin koskaan.

Me kaikki tarvitsemme eniten voimaa silloin kun meidän pitää sanoa jollekin henkilölle tai asialle ehdoton: "EI!" Se meidän kuitenkin tulisi oppia. Kansalaisten, virkamiesten, päättäjien. Sanoa selvästi "EI!" kun meitä vaaditaan osallistumaan johonkin joka on järjetöntä ja väärää. "EI!" ja: "Minä en lähde mukaan tähän!"

Luulenpa, että sataa prosenttia niistä jotka niin mielellään syyttävät yksinkertaistajia "populismista" vaivaa täydellinen kyvyttömyys sanoa itse yksinkertaisesti ja selvästi "EI!" silloin kun älyllinen ja moraalinen  rehellisyys niin vaatisi. Konformisti pakenee niin mielellään omaan ideologiseen joukkoonsa, saa sieltä tarvitsemansa ryhmävahvistuksen. Velvollisuudentunto antaa luvan olla koneiston ratas. Ja maailmahan on monimutkainen koneisto, myytti maailman monimutkaisuudesta suojaa pelkuria paljastumasta. On helppoa haudata kyvyttömyys käsitekoneistoihin ja käsitesekaannukseen.  --

Järjen ja moraalin piiri on kuitenkin olemassa ja todellinen, ja se on yksi ja hyvin yksinkertainen piiri.

 

 

-----------------------------------

 

Lisäys 7.2.2017

Olen ollut tähän kirjoitukseeni tyytymätön ja tehnyt siihen jälkikäteen lukuisia muutoksia ja lisäyksiä.

Perussyy tyytymättömyyteen on se, että tällaiset käsiteteoreettiset tarkastelut etääntyvät kovin  kauas siitä karkeakielisestä sometodellisuudesta jonka viranomaistaho -- kuten nettipoliisi ja "vihapuheista" kovempia rangaistuksia vaativa valtakunnansyyttäjä -- kokee ongelmaksi ja jota se aina käyttää esimerkkinä kun sananvapauden rajoista ja rajoituksista puhutaan.

Tuntuu siltä että jos todellisista ongelmista yritetään puhua asiallisimmalla mahdollisella tavalla, puhutaankin aivan eri ongelmista kuin niistä joita viranomaistaho tuo esille. 

Esimerkiksi nettipoliisi Marko Forss otti tällä palstalla eilen julkaistussa blogitekstissään tehtäväkseen  yrittää valituin esimerkein selventää millaisia sananvapauden rajoituksia varsinkin lakipykälät "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta" ja "uskonrauhan rikkomisesta" oikeustapausten perusteella merkitsevät.

Yritys kompastuu omaan mahdottomuuteensa. Kumpikaan noista laeista ei kestä sellaista käsiteanalyyttista läpivalaisua jonka pohjalta mitään selviä käytännön sääntöjä voisi esittää. Itse asiassa molemmat lait ovat de jure puhdasta juristeriaa ja de facto pelkkää käsitesekaannusta. Lait eivät sisällä sellaisia kyseeseen tulevan "rikoksen" määrittelyjä joiden pohjalta me kriittiset kirjoittajat voisimme ennalta varoa syyllistymästä rikokseen.

Linkki Forssin tekstiin:

http://markofobbaforss.puheenvuoro.uusisuomi.fi/230945-onko-suomessa-rii...

Yritin ylläolevassa omassa kirjoituksessani jollakin tavalla lakitekstin termeistä liikkeelle lähtien johdatella sen mitä yhteiskunnassa todella -- siis oikeasti -- tapahtuu, kun syyttäjäviranomainen kokee tarpeelliseksi suojella omasta mielestään "heikossa asemassa olevia" uskontoja, tai kun hän ottaa esimerkiksi "yleistämisen" moraalisena ongelmana, tai keskittyy kommenttipalstojen karkeakielisyyteen aivan kuin kirosanoilla todellisuudessa voisi kirota ihmisiä kuten maagisissa woo-doo-uskonnoissa uskotaan.

Todellisuudessa -- siis oikeasti -- oman yhteiskuntamme omat kansalaiset olisivat niitä jotka tarvitsevat suojelua -- myös lain suojaa -- väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavaa uskonnollisuutta vastaan. Todellisuudessa sosiologia autonomisena tieteenä on perustettu ja perustuu siihen, että luotettavilla tilastoilla on ennustearvonsa, ja on oikein ottaa nämä odotusarvot huomioon esimerkiksi suhtauduttaessa varauksellisesti tiettyjä ominaisuuksia omaavien viiteryhmien ennestään tuntemattomiin yksilöihin -- ja todellakin: tämä varauksellisuus voi ilman moraalisia ongelmia koskea johdonmukaisesti kaikkia ko. viiteryhmän ennestään tuntemattomia edustajia.

Ja ne kommenttipalstojen kauheimmat karkeimmat trollaukset voisi jättää omaan arvoonsa, ja keskittyä asioihin jotka oikeasti yhteiskuntamme eheyttä uhkaavat ja yleisen oikeustajun kannalta koskettavat.

 

 

Lisäys 4.3.2017

Poliisihallitus on toissapäivänä 2.3. nostanut Pirkanmaan käräjäoikeudessa kanteen, jossa vaaditaan uusnatsijärjestö SVL:n lakkauttamista. Näin etenee hanke, joka sai pontensa Senaatintorilla 24.9. 2016 pidetyssä suurmielenosoituksessa, josta kirjoitin media-aiheisen blogini lisäyksessä.

Tuolloin poliitikotkin ratsastivat yleisen lynkkausmielialan siivellä ja yhtyivät yleisiin vaatimuksiin ko. järjestön kieltämisestä. Myöhemmin he järkiintyivät ja perääntyivät jyrkästä linjastaan, mutta poliisin puolella asia on edennyt siitä lähtien.

Mielenosoituksessa ilmennyt lynkkausmieliala oli seurausta siitä mitä oli tapahtunut pari viikkoa aikaisemmin. Vastarintaliikkeellä oli ollut katutapahtuma, jota muuan onneton ohikulkija oli käynyt provosoimassa. Hän oli halveksuntaansa osoittaakseen sylkäissyt yhden uusnatsin suuntaan, mistä kimmastuneena tämä oli juossut hänen peräänsä ja potkaissut rintaan niin että provokaattori kaatui maahan ja löi päänsä. Julkisuudessa tuolloin vielä epäselviksi jääneiden sairaalavaiheiden jälkeen hän oli kuollut ilmeisesti kaatumisesta saamiinsa vammoihin.

Mielenosoituksessa viisitoista tuhatta ihmistä oli satavarmasti vakuuttunut siitä että poliittinen väkivalta oli nyt saanut kasvot. Pahuudella oli vain yksi suunta ja sen määreitä olivat kaikki termit jotka vähänkin viittasivat samaan suuntaan: uusnatsit, kansallismielisyys, fasismi, rasismi, monikulttuurisuuden vastustaminen, maahanmuuttokritiikki, jne.  

Olen tehnyt yhden elämäntyön väkivaltaa vastustavana absoluuttipasifistina, ja saatan olla sopiva henkilö huomauttamaan siitä millaista tekopyhyyttä ja kaksinaismoraalia sisältyy siihen, että nyt ollaan yhtäältä eliminoimassa tai sanktioimassa rangaistuksia väkivaltaisia provosoitumistaipumuksia omaavalle "aatteelliselle" järjestölle, kun toisaalta valtakunnassa on voimassa "uskonrauhan rikkomista" koskeva laki, jonka tosiasiallisena tarkoituksena oikeusoppineiden mukaan on nimenomaan suojella sellaista uskonnon suojassa kulkevaa "aatteellista" fundamentalismia jolla on taipumus reagoida loukkauksiin väkivaltaisesti. Tätä lakia on myös käytetty.

Niin hyväksyttävä kuin väkivaltataipumuksia omaavan järjestön kieltämisyritys ehkä onkin, se toisaalta antaa hyytävän esimerkin siitä millainen moraalinen sokeus meillä aatteellisen väkivallan suhteen vallitsee. Oman maan marginaalissa toimiva ääriryhmä on helppoa ja houkuttelevaakin julistaa lainsuojattomaksi, mutta vieraskulttuurisen ja maailmanluokkaa kooltaan olevan uskonnon uhkaava fundamentalistinen ääripää on käytännössä lailla suojeltu.

Näin näyttäytyy se, ettei moraalinen arkhimedeenpiste suinkaan sijoitu kaiken väkivaltaisen fundamentalismin vastustamiseen. Se sijoittuu siihen missä jakolinja oman kansamme keskuudessa kulkee -- huonoja ihmisiä ovat meistä ne jotka vastustavat vieraskulttuureja, kun taas ne, jotka osaavat sulkea tiukasti silmänsä vieraskulttuurien mukana tulevalta väkivallalta, ovat hyviä ihmisiä.

Niin yksinkertaisesta asiasta on kysymys. Kaikki kieltoyritykset ovat silkkaa tekopyhyyttä.

 

--------------------

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

16Suosittele

16 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset