*

Kuinka Karl Marx tavataan

Kulttuurirelativismi vs. kulttuurikehitys

Monet ihmettelevät miksi määrällisesti ottaen vähäinen maahanmuuttokysymys herättää niin kiivasta ja kärjistynyttä yhteiskunnallista keskustelua. Asiaan on yksinkertainen vastaus. Määrät ovat eri asia kuin laatu.

Asian purkaminen kannattaa aloittaa aivan alusta. Ihminen on sosiaalinen laji, ja lajityypilliseen sosiaalisuuteemme kuuluu, että meissä vaikuttavat yhteisövoimat ovat paljon perustavanlaatuisempia kuin mikään mitä yksilöllinen eriytyminen on kehityksen myötä tuonut mukanaan.

Esimerkiksi kulttuurievioluution mahdollistava kieli on sosiaalista muodostetta. Yksityinen kieli on mahdottomuus. Puhutun ja kirjoitetun  kielen välillä on iso kehityskynnys, ja kirjoitus- ja lukutaidon omaksuminen muuttaa laadullisesti koko kognitiota.

Puheesta kirjoitukseen siirtyminen on eräänlainen ihme. Se mikä oli ennen välittynyt korvan ja kuuloaistin kautta, alkaa virrata tajuntaan silmän ja näköaistin välityksellä. Eikö olekin ihmeellistä, että puhe voidaan nähdä silmillä?

Kuinka tuollaiset tajunnanmuutokset yleensä ovat mahdollisia? Mitä kaikkea ne aivoissamme saavatkaan aikaan ja merkitsevät?

Esimerkiksi: lukutaidottomilla ihmisillä ei missään ole perspektiivin ja ajan tajua. Mikään asia ei heidän päässään jäsenny mihinkään peräkkäisyyttä tai porrasteisuutta edellyttävään käsittelykehikkoon. Vasta kirjoitus- ja lukutaito tuovat mukanaan asiahallinnan edellytykset. Mutta ei ole suinkaan samantekevää, omaksuvatko kulttuurit kehityksellisenä ratkaisunaan äänne- vai kuvakirjoituksen. Perspektiivin ja ajan taju on ilmeisen erilainen äännekirjoituksen omaksuneiden kuin kuvakirjoituksen omaksuneiden kulttuurien piirissä.  

Tiedonalaa joka on tällaisista kysymyksistä kiinnostunut sanotaan sosiaali- tai kulttuuriantropologiaksi. Eurooppalaisen uuden ajan ihmistieteiden kategoriassa tämä tiedonala taisteli itselleen autonomian ja paikan sisartieteidensä, arkeologian, historian, etologian, etnologian, sosiologian ja psykologian rinnalla.

Tiedonalan ensimmäisinä edustajina voidaan pitää siirtomaavallan aikaisia maailmanmatkaajia. He olivat seikkailijoita ja "tutkimusmatkailijoita", jotka metsästivät ekstriimejä elämyksiä. Heitä seurasivat matkakirjallisuutta nojatuoleissaan tutkailevat oppineet, jotka raporttien pohjalta tekivät yleisiä johtopäätelmiä. Kulttuuriantropologian varsinaisiksi klassikoiksi vakiintuivat ne, joilla oli jo odotuksia ja valmiita tulkintamalleja, kun he hakeutuivat primitiivisten ihmisten piiriin kenttätyöhön havaintoja tekemään.

Kulttuuriantropologian klassikoista Ruth Benedict ja Margaret Mead muodostivat parivaljakon, jonka ajattelu vaikutti laajasti ja paradigmaattisesti niihin tapoihin joilla edelleenkin yhteiskunnallisia kysymyksiä lähestymme. Parivaljakko sementoi sen mitä sanotaan "kulttuurirelativismiksi" ja mikä nyt merkitsee käytännössä sitä, että elätämme mielessämme täydellisen todellisuudentajuttomia kuvitelmia "monikulttuurisuuden" yhteiskuntia rikastuttavasta vaikutuksesta ja kaiken lisäksi sekoitamme "monikulttuurisuuden" sen tosiasialliseen vastakohtaan, yksilönvapaus- ja -oikeuskysymyksissä kehittyneeseen "moniarvoiseen" yhteiskuntaan.

Benedictin idea oli, että jokainen kulttuuri on itsessään täydellinen. On lukematon määrä eri tapoja joilla ihmiset voivat ratkaista elämänpiirissään kohdatut ongelmat, ja jokainen  tapa, eli jokainen "kulttuuri", on joukkomittainen kokonaisvaltainen ratkaisu, jota ei pidä arvioida ratkaisutapoihin tuijottamalla ja niitä muiden kulttuureiden vastaaviin vertaamalla, vaan sen perusteella miten ehjän kokonaistasapainon kulttuuri on omassa piirissään saavuttanut.

Tätä kulttuurirelativismin ideaa Benedictin piti ajaa läpi vahvistuvan individualismin maailmassa, joten luontevaa oli, että hän selitti kulttuuriset ratkaisut yksilöiden tekemien valintojen seurauksiksi. Kulttuurit ovat siis paitsi itse itsensä oikeuttavia ja siten kaikki yhtä "hyviä", myös erinomaisen legitiimejä siksi, että ne kaikesta erilaisuudestaan ja näennäisesti häiritsevistä piirteistään huolimatta perustuvat ihmisten vapaasti tekemiin valintoihin.

Parivaljakon relativistiset asenteet puki selvemmin yhteiskuntaideologisiin ilmiasuihin suhteen nuorempi osapuoli, feminismin ja sukupolvikapinan puolestapuhuja Mead. Hän esitti kirjassaan "Ikäryhmien ristiriidat" (suom. 1971) pelkistetyn näkemyksen jonka mukaan yhteiskunnallisissa murrosvaiheissa sukupolvet saattavat erilaistua ja erkaantua toisistaan niin että niistä voidaan puhua erillisinä "kulttuureina".

Vaikka onkin Meadin mielestä ymmärrettävää, että ihmissuvun varhaisissa vaellusvaiheissa lukutaidottomissa yhteisöissä vallitsi patriarkaattinen järjestys, jossa vanhempien kunnioittaminen kuului asiaan koska ikääntyneet omistivat kaiken muistiin kootun tiedon ja viisauden, sellainen ei enää päde nykymaailmassa, jossa nuoret ovat monissa suhteissa fiksumpia kuin vanhempansa.

Mead kuoli 1978. Maailmanlaajuisen nuoriso- ja arvovallankumouksen, suuren sukupolvikapinan, ajoista on kulunut jo kohtalaisen kulttuurivitkan edellyttämä aika. Hippiaikojen kulttuuri-ideat ovat lanseerautuneet niin että ne nyt ovat osa joviaalia valtavirta-ajattelua. Ympyrät ovat jopa osin jo sulkeutumassa, ja esimerkiksi Rachel Carsonin kirjasta käynnistyneen "vihreän politiikan" aikakausi on jo huippunsa ohittanut, niin että jäljellä on enää omiin "arvoihinsa" pitäytyvää feministis-patriarkaattista konservatismia.

Peruuttamattomia virheitä on matkan varrella tapahtunut. Kulttuurirelativismin idea sivuutti paljon olennaisemmat kysymykset kulttuurien kehitysasteesta. Kehitysperspektiivin puute nosti pinnalle täysin virheellisen käsityksen siitä että yksilöt voisivat olla "vapaita" myös kehittymättömissä kulttuureissa. Tosiasiassa juuri sosiaalisen sidonnaisuuden aste erottaa kehittymättömän ja kehittyneemmän kulttuurin. Yksilöllisyydestä ylimalkaan voidaan puhua vain yhteisöissä joissa sosiaaliset paineet eivät enää määrää käyttäytymistä.

Mammuttimittaluokan ajatusvirheet tuottavat mammuttilaatuisia hallitsemattomia seurauksia. Sellainen on esimerkiksi juuri tuo eurooppalaisia kansallisvaltioita sisältäkäsin nyt hajottava kehittymättömien kulttuurien maahanmuutto, jota edelleenkään ei pystytä tarkastelemaan muista kuin kulttuurirelativismin lähtökohdista.

Paradoksaalista on, että Benedictin ja Meadin omistakin lähtökohdista voitaisiin päätyä kulttuurien keskenään sekoittamisen tuhoisuuteen, mutta sellaista päättelyähän emme harrasta. Miksi emme? Siksi että tiedettäkin tehdään motivaation pohjalta, eikä "tutkimustuloksia" koskaan käytetä juuri muissa kuin niissä puitteissa joissa ne palvelevat motivaatiota.

"Faktoihin" vetoavat kaikkein kiihkeimmin ne, joilla on kuumeisin tulkintatarve.

Näin tietysti varsinkin ihmistieteissä joissa pyritään selittämään ihmisen käyttäytymistä. Tutkijan motivaatio liukenee tutkittavan käyttäytymisen motivaatioon. Tutkija voi ymmärtää tutkittavaa vain niissä rajoissa jotka tutkijan oma ymmärrys määrää. Emme voi hypätä ulos tästä inhimillisen tiedon sisäisestä symbioosista.

Varsin karikatyyrisen esimerkiksin ihmistieteilijän vahvan tulkintamotivaation harhaanjohtavasta vaikutuksesta antoi mainittu feministitutkija Mead, joka erehtyi kirjoittamaan kirjan Samoan saarten alkuasukkaiden seksuaalitavoista sen pohjalta, mitä saarelaiset hänelle lähinnä vitseinä ja vedätyksenä kertoivat. Mutta yksittäisten tutkijoiden lisäksi kokonainen aikakausiajattelu saattaa omata vahvan tulkintatarpeen ja selittää ilmiöt juuri itselleen tyypillisellä tavalla.

Eurooppalaisen uuden ajan individualismin kasvatteina me emme osaa arvioida kehittymättömiä kulttuureita kulttuureina. Emme edes pysty myöntämään itsellemme etteivät näiden kulttuurien kehitysongelmat suinkaan ratkea "yksilöoikeuksien" puitteistuksessa. Niin sanottu "jakamaton ihmisarvo" on vain itsestään selvä lähtökohta, josta esimerkiksi kehityksellisten erojen tarkastelun tulisi lähteä liikkeelle. Me kuitenkin vetoamme "ihmisarvoon" silloin kun haluamme pysäyttää kysymykset ja panna pisteen keskustelulle.

Ihmisarvoideologiat, niin vetoavia kuin ne yksilötasolla ovatkin, rajaavat kysymyksenasettelumme käsitepuitteistuksiin, jotka käyttävät omaa yksilöllistä eriytyneisyyttämme jäsennyksen lähtökohtana. Kulttuuriantropologiastamme ei ole juuri apua, koska senkään piirissä ei ole kehittynyt kykyä kyseenalaistaa kulttuurirelativismia ja määritellä inhimillistä kulttuurikehitystä yleispätevämmillä mittareilla.

Kulttuurien ongelmat ovat yhteisöongelmia, niissä on  kyse yhteisöilmiöistä, eivätkä yhteisöilmiöt palaudu yksilötasolle.

On meille ominaista todistella, ettei maahanmuuttokysymys voi olla ongelma, koska maahanmuutto on yksilöiden pääluvun mukaan määrällisesti niin vähäistä. Maahanmuutolla voi kuitenkin olla aivan muita kuin määrällisiä ominaisuuksia. Esimerkiksi tietyt kulttuurit saattavat tehokkaasti kääntää toistensa kielteiset puolet esiin, ja tämä yhteisöilmiö voi olla todellinen ihan siitä riippumatta onko joukossa yksilöitä, jotka tuntevat esimerkiksi romanttista vetoa kulttuurirajan yli.  

Kulttuurien todellinen yhteensopimattomuus saattaa tulla ilmi nimenomaan sellaisissa yhteyksissä joissa kosketuspinnoiksi joutuvat ylläviitatut kognitiiviset peruserot. On uskoakseni aivan mahdotonta toteuttaa minkäänlaista synteesiä oman länsimaisen varsin visuaalisen kognitiolaatumme ja kuvakiellolla ajattelukielloille vahvistusta hakevien kulttuurien kesken. Kyseessä siinä eivät ole vain erilaiset, vaan omassa motivaatiossaan ja yleisessä psyykendynamiikassaan aivan päinvastaisiin suuntiin pyrkivät kulttuurit.

Kysymystä siitä miksi määrällisesti vähäinen maahanmuutto nostattaa niin vahvan vastareaktion voitaisiin siis tarkastella muistakin näkökulmista kuin niistä, jotka nyt määräävät niin sanotun "sivistyneistön" ja "suvaitsevaiston" ajattelua. Ensin pitäisi tietysti myöntää, että tämän kysymyksen kipeys on jotain todellista, ja siihen pitäisi suhtautua kuten selitystä edellyttävään tosiasiasiaan yleensäkin suhtaudutaan.

Meillehän on, kuten Heikki Hyötyniemi  osuvasti sanoo, nykyisin ominaista jonkinlainen nurinkäännetyn Humen giljotiinin loukuttaminen. Hume totesi, ettei tosiasioista voi johtaa moraaliarvostelmia, mutta mepä mieluusti johdamme moraaliarvostelmistamme vaatimuksia sen suhteen mitä todellisuudessa saa tai ei saa olla.

Kulttuurirelativismiin pitäytymällä ja kehitysperspektiivit kieltävällä "järjellä" me emme näissä kysymyksissä pitkälle pötki. Näkökulmien uudelleen arvioiminen pitäisi mieluusti tehdä ennen kuin eurooppalaiset yhteiskunnat sortuvat, kun niille itselleen demokraattisina kansallisvaltioina ominainen ja välttämätön yhteisödynamiikka hajoaa.

Juuri sillä tiellä olemme, ja yksi osoitus siitä on se miten kipeätä keskustelua maahanmuutto-ongelmat varsin laajasti herättävät. Se on indikaattori joka tarvitsee selitykseksi ihan muuta kuin nurinkäännetyn Humen giljotiinin ja tiedonhistoriallisesti harhaisia oppisisältöjä.

 

 

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

15Suosittele

15 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset