*

Kuinka Karl Marx tavataan

Palikkatason totuuksia

  • 90-luvun lama hoidettiin "talouden" ehdoilla, ihmisistä piittaamatta
    90-luvun lama hoidettiin "talouden" ehdoilla, ihmisistä piittaamatta
  • SDP:n suuri vaalivoitto 1995 petti äänestäjät -- siitä puolueen alamäki alkoi
    SDP:n suuri vaalivoitto 1995 petti äänestäjät -- siitä puolueen alamäki alkoi
  • Politiikka palkittiin silloin -- tänä päivänä EK:n johtajana on entinen kokoomusministeri
    Politiikka palkittiin silloin -- tänä päivänä EK:n johtajana on entinen kokoomusministeri

Laadukkaiden juttujen tekeminen talousasioista on vaikeaa ellei mahdotonta.

Kaikkien kanssa ei kannata edes keskustella. Kuinka esimerkiksi kansantaloudesta voi keskustella niiden kanssa, jotka käyttelevät yritysmaailman näkökulmalle ominaisia käsitteitä ja uskovat, että valtiontalous on jonkinlainen Oy Suomi Ab?

Tai kuinka väitellään niiden kanssa, jotka uskovat palikkatason totuuksiin, sellaisiin kuin: "Raha on arvon mitta." Raha-arvonmuodostus on vain pieni osa raha-ajattelua, jonka ongelmat kokonaisuudessaan ovat nimenomaan ajattelun, so. tietyn vuosisatojen perspektiivissä muotonsa saaneen inhimillisen rationaliteetin ongelmia. Filosofit ovat pätevämpiä puhumaan rahasta kuin ekonomistit.

Monet talousihmisetkin toki tietävät, etteivät liberalistisen perinteen peruslauseet merkitse mitään maailmassa, jota määrää omaa imaginaarista kuplaelämäänsä elävä, tietokonepäätteillä reaaliajassa ryntäilevä tuhansien miljardien dollareiden keinottelupääoma. Mutta koska talousteoria on rationaliteettikriisissä, he eivät myöskään löydä parempia uskontunnustuksia.

Useimmilla ei ole tarvittavaa hengenvoimaa ajatella läpi sitä, missä määrin rahataloudellinen lähtökohta ja reaalitalous nykyisessä kriisissä sulkevat toisensa pois. Talouden numerot ovat nollasummapeli, jota voittojen kirjautuminen ja pääomien kasaantuminen pitää käynnissä ja jonka kasvu perustuu toisen kertaluokan logiikkaan.

Käytännössä markkinat lopettaisivat ennen pitkää itse itsensä, ellei valtiontalouden puitteissa koko ajan tehtäisi uusjakoa, New Deal. Mutta milloin talousuutisissa kuullaan pohdiskelua aiheesta sosiaalisten tulonsiirtojen merkitys markkinataloudelle?

Niidenkään kanssa ei kannata keskustella jotka uskovat, että nykyisessä kriisissä on kyse vain jostakin tavallista syvemmästä, mutta periaatteessa normaalista talouden kausivaihtelusta. Tulemme ehkä piankin näkemään mm. senkin ihmeen, että jos ja kun "nousu" Suomessa käynnistyy ja ekonomistit pääsevät vaahto suupielissään esittelemään hyviä tunnuslukuja melkein kaikilta talouden aloilta, samaan aikaan kolmasosa kansasta kamppailee suoranaisten toimeentulovaikeuksien kanssa.

Mitä silloin sanovat kyynikot, jotka olankohautuksella hyväksyvät kansan kahtiajaon tai pitävät sitä suorastaan luonnonjärjestykseen kuuluvana?

Heitäkin odottaa yllätys: myös parempiosaisten elämä polarisoituvassa yhteiskunnassa käy tiukemmaksi. Mitä rajumpi kahtiajako, sitä rajumpi pudotuspeli jäljellejääneiden joukossa. Kuten nousu ei tule tasoittamaan tuloeroja, se ei tule tasoittamaan kenenkään elämää. Kasvu vaatii aina uhrinsa.

Sitäpaitsi kasvu missään teollisuusmaassa ei tule olemaan pitkäaikaista saati pysyvää. Kasvuun on sisäänrakennettu monia seuraavan, vielä armottomamman romahduksen elementtejä.

Poliitikot ovat liikuttavan yksimielisiä ja naiiveja uskoessaan talouskasvun siunauksellisuuteen. Muita keinoja työttömyyden lievittämiseen ja edes jonkinlaisen hyvinvoinnin takaamiseen he eivät näe.

Useimmille tulee sitten täytenä yllätyksenä se, että investoinnit, joiden liikkeellelähtöä he nyt odottavat miltei pelastususkonnollisella hartaudella, tulevat keskittymään nimenomaan erilaisten prosessien automaatioasteen kasvattamiseen, mikä tehokkaasti poikii yhä uusista ihmisryhmistä työttömiä.

Ei kannata panna päätä pensaaseen. Ekologiset syyt ovat vain yksi väistämätön realiteetti, jonka vuoksi kasvutaloudellinen ajattelu on tullut tiensä päähän. Kyse on välittömästi myös siitä, etteivät talouden hallitsemiseksi tarkoitetut monet teoriat enää päde, eikä talouselämän legitiimeinä pitämille menettelytavoille löydy poliittisia valjaita. Raha on maailmanlopun konsultti.

John Kenneth Galbraith on sanonut, että hallitusten olisi viisainta hylätä talousteoriat. Sen sijaan, että ne nyt yrittävät epätoivoisesti panna kuntoon talouden numeroita, niiden pitäisi keskittyä panemaan kuntoon ihmisten elämä. Sosiaalinen tasaus ei ole vain paras, vaan tosiasiassa ainoa lamalääke.




----------------------------



Ex-demarikansanedustaja Kimmo Kiljunen kirjoitti eilispäivänä tällä palstalla SDP:n kannatuksen romahtamisesta ja puolueen kriisistä. Kiljunen totesi, että SDP:n kannatus oli korkeimmillaan eduskuntavaaleissa 1995, jolloin se oli reilut 28 prosenttia. Nyt se on noin puolet siitä.

Kiljunen esitti koko joukon syitä jotka kannatuksen romahdusta hänen mielestään selittävät. -- Nämä syyt näyttivät pääasiassa sijoittuvan puolueen ulkopuolelle, olosuhteisiin, mutta puolueen harjoittama politiikka ei jostain kummasta syystä juurikaan mahtunut Kiljusen kritiikin kohteisiin.

Kuitenkin, jos palautamme mieleen nuo 90-luvun alun lama-ajat, jolloin Ahon-Viinasen hallitus harjoitti julmaakin julmempaa ja oikeistolaisesta oikeistolaisempaa kurjistamispolitiikkaa, kyllä sieltä löytyy varsin selväpiirteinen kehityskuva ja syyt niin SDP:n silloiselle nousulle kuin siitä käyntiin lähteneelle ja näihin päiviin jatkuneelle romahdukselle.

Kokonaisuudesta puhuen: Itse asiassa me emme tiedä totuutta tavoista, joilla valtio noina vuosina valjastettiin vetämään 80-luvun lopun yksityisen kasinotalouden konkurssista syntynyttä velkarekeä.

Kannattaa kysyä, millaisia marionetteja nämä miehet, Esko Aho ja Iiro Viinanen, olivat. Kannattaa kysyä, vaikka vastausta ei tule koskaan saamaan.

Jotain kokonaisuudesta näyttäytyy esimerkiksi siinä, että kun Ahon-Viinasen hallituksen politiikka joutui kansalaisten keskuudessa tavattomaan epäsuosioon, seuraavissa vaaleissa SDP sai tuon Kiljusenkin mainitseman ennätysmäisen vaalivoittonsa. Mutta muuttuiko jokin talouspolitiikan perusteissa?

Kansan suureksi tyrmistykseksi Iiro Viinanen jatkoi Lipposen hallituksessa valtiovarainministerinä. Se oli kuin märkä rätti äänestäjien silmille. Lipposen vaalivoitto ei merkinnyt yhtään mitään. Noina aikoina monet muutkin uusjaon avainpaikoilla toimineet jatkoivat, vaikka heidät olisi pitänyt etusidonnaisuuksien perusteella jäävätä, kuten Arsenal-roskapankin johtaja.

Viinanen luopui vasta, kun jokin homma oli hoidettu. Mikä homma? Kysyä saa, vastauksia emme tule saamaan. Politiikka on paljon likaisempaa peliä kuin yksikään kunnon kansalainen osaa edes kuvitella, eikä meillä ole tässä maassa esimerkiksi sellaista kunnollista journalismia, joka kaivaisi totuuksia esiin.

Suomalainen lehdistö on pelokkaiden myötäilijöiden ja konformistien narsistinen esilläolofoorumi. Kansalaiskeskustelu on jonkinlaista politiikan penkkiurheilua, jonka ahkerat harrastajat eivät itse tajua minkä karhunpalveluksen he politiikan laadulle tekevät.

Ylläolevan blogikirjoituksen sävy saattaa hyvin herkkävaistoisessa lukijassa herättää hieman hämmennystä -- siinä ehkä voi aistia jotain joka palaa menneisyyteen. Se onkin otsikkoa myöten vanha tekstini, julkaistu 9.2. 1994 Demari-lehden "Kriittinen talous" -palstalla. Siis aikalailla päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten.

Siihen aikaan ei vielä edes yleisesti puhuttu rahataloudesta ja reaalitaloudesta eri asioina. Mutta muuten: Kuten voitte huomata, omat perustavanlaatuiset käsitykseni taloudesta maailman uutena valtauskontona eivät noista ajoista juuri ole muuttuneet. Lause "Filosofit ovat pätevämpiä puhumaan rahasta kuin ekonomistit" löytyy tänään esimerkiksi täältä.

Myöskään mikään asiakysymys ei noista ajoista ole juuri muuttunut. Samat toimijatahot olivat samalla tavalla ja yhtä väärässä silloin kuin mitä ovat nyt.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

16Suosittele

16 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset