*

Kuinka Karl Marx tavataan

Venäläisvihan hedelmät


1.

Mahtaako monikaan havaita mitään tahatonta komiikkaa siinä, että lisääntyvän venäläisturismin taloudellisessa hyödyntämisessä huudetaan nyt apuun "talvisodan henkeä"? --

Ehkäpä tämän irvokkaan iskulauseen käyttö kertoo jotain siitä miten historia hiljalleen muuttuu kliseiksi, miten jäljelle jää lopulta vain joukko hokuja ja hakuja, joilla uudet sukupolvet ammentavat tietoa historiankirjoista tai Wikipedian kaltaisista raamatuista, joissa tieto on muuttunut irtotiedoksi, sanakirjatiedoksi, käsiterealismiksi, joka omaksutaan tunnistamistasolla mutta niin kertakaikkisen pyhäksi pätevöitettynä, että se voidaan liimata todellisuuden päälle ja nähdä maailma pelkkänä käsitepintana.

Se ei laidoistaan repeile eikä keskeltä, sillä käsitteet kytketään pätevöittämisprosessissa pinnan tasolla niin lujasti toisiinsa, että ajattelu muuttuu aukottomaksi ja skepsis-huuhaa-tiedonfilosofian tarjoamilla "argumentointikriteereillä" aivan moitteettomaksi. Sano niille sitten, että se ei ole ajattelua, että se on vain, hmmm, käsiterealismia "tiedon" kulisseissa.


2.

Talvisodan ihme ei muuten ollut talvisodan ihme. Se oli kaikille vaaratilanteessa yllätetyille ihmisyhteisöille ominainen sokkireaktio, kropotkinilaisittain nimettynä "mutuaalireaktio". On historiallinen tosiasia, että se pelasti suomalaiset. Jos sodan syttyminen ei olisi ollut niin sokeeraava järkytys -- jos sotaan olisi pitkään ja perusteellisesti varustauduttu ja valmistauduttu -- mutuaalireaktio olisi jäänyt syntymättä ja Suomi olisi jo siinä vaiheessa hävinnyt.

Talvisodan ihme on toinen sotiamme koskevista mammuttimittaluokan kansallisista ajatushalvauksista. Toinen on se ettei käsitetä millainen historiallinen onnenkantamoinen suomalaiselle yhteiskunnalle oli se että hävisimme. En tarkoita vain sitä, ettei edes kannata ajatella mitä kauheuksia olisi tapahtunut jos Saksa ja Suomi olisivat voittaneet, vaan yksinkertaisesti sitä, että hävitty sota mahdollisti itsenäisessä Suomessa ensi kertaa tilanteen, jossa kaikki poliittiset mielipidesuunnat saivat demokraattisen mahdollisuuden toimia.

Se miten tätä mahdollisuutta on onnistuttu hyödyntämään, on kansallinen tragedia. Emme edelleenkään ole moniarvoinen demokratia, vaan pikemminkin taloususkovaisten puoluepukareiden ylläpitämä puolueparlamentarismi.


3.

Suomalaisia on miltei koko heidän historiansa ajan hallittu ruotsinkielisten ylemmyydellä, ja alamaisasenteet ovat pohjimmainen osa suomalaiskansan itseidentiteettiä. Kansalliset hyveemme -- sellaiset kuin lainkuuliaisuus, ahkeruus ja rehellisyys, työ-, mies- ja sotakuntoisuus, auktoriteettiusko ja myös se, että uskomme sivistyksen ja koulutuksen avulla nousevamme paremman väen piiriin -- ne ovat itse asiassa suoraan alistetun kansan historiasta nousevia selviytymiskeinoja, joilla olemme osoittaneet tarpeellisuutemme meitä hallinneille herrakansoille.

Kahden kerroksen kaksinapainen, kaikkea kahtiajakava ajattelu on suomensuomalaisiin vuosisatojen historiallisella painolla istutettu. Suomalainen itseidentiteetti pohjaa vahvaan ajattelun dualismiin, aina vaanivaan latenttiin antagonismiin, altavastaajan asemaan, itsetuntoa kohottavien hetkien täyteen hyödyntämiseen. Dualismi tuo mukanaan projektiivisen mielenlaadun -- alamaiset haluavat nousta alistajiksi aina kun siihen vain tarjoutuu mahdollisuus. Pitkä historia ruotsalaisten alamaisina kääntyy suomalaismielissä venäläisten väheksymiseksi. Näin suomalaisten hyveiden vastakohdiksi nousevat venäläiset paheet.


4.

Jo ensimmäiset kansallisen identiteettimme määrittelyt -- se jonka ilmaisi jo Armfelt, ei siis Arwidsson kuten kouluhistoria kertoo -- eli lause "ruotsalaisia emme enää ole, venäläisiksi emme halua tulla, olkaamme siis suomalaisia" -- määrittelee suomalaisuutta nimenomaan suhteessa herrakansoihimme.

Tämä identiteettimme määräytyminen itsemme ulkopuolelta käsin ei edelleenkään ole päästänyt meitä otteestaan. Meillä ei edelleenkään ole mitään Snellmanin edellyttämää hegeliläistä omaa rooliamme maailmalle tarjottavana. Kekkosen kunnianhimoinen yritys nostaa Suomi tuomarin sijasta maailman lääkäriksi jäi Koiviston masinoiman rahatalousekspansion, talousromahduksen ja mitä tunteettominta julmuutta osoittaneen lamanhoidon jalkoihin. Siinä vaiheessa kysymys puolueettoman Suomen tarpeellisuudesta maailmalle myytiin kysymykseksi Suomen hyödyntämisestä globaalikeinottelijoiden pussiin.

Nyt kansallinen identiteetti on meille vain joukko kipeitä esiin nousevia kysymyksiä, joihin emme enää osaa orientoitua miltään yhteisyyttä rakentavalta pohjalta. Esimerkiksi täysin älytöntä pakkoruotsiongelmaa emme pysty edes käsittelemään. Emme ymmärrä millaisiin syviin historiallisen tekijöihin nämä identiteettiämme särkevät kipeät kysymykset perustuvat. Tarvitsisimme erityistä kansallista psykoanalyysia, mutta olemme nyt niin kipeitä että meiltä puuttuu jopa sairaudentunto. Edes siihen meillä ei enää ole varaa.


5.

Euroopan mitassa olemme alistamis-alamaisasenteisissa dualismeissamme todella poikkeuksellista kansaa. Yritämme näyttää julkikuvassa mahdollisimman moitteettomilta, kuten kunnon alamaisten kuuluu. Samalla voimme sisäisesti pahoin. -- Olemme kuin koululapsia koko kansa. Olemme menestyneet pisa-testeissä likimain ennätysmäisesti, samalla kun oppilaat kouluissamme viihtyvät ennätysmäisen huonosti. Käymme asiasta keskustelua nettipalstoilla joiden ylläpitäjät kohtelevat meitä kuin opettajat oppilaita. Parhaat puheenvuoromme ovat lapsellisia kuin lukiolaisten ainekirjoitukset. --

Esimerkiksi aggressiivisuutemme hautautuu julkisuudesta perheväkivallan piiriin. Olemme jokseenkin euroopanennätyskansaa toinen toistemme kiusaamisessa kouluissa ja työpaikoilla. Nämä kiusaamisilmiöt ovat keskittyneet valtiollisiin yhtenäiskulttuuri-instituutioihin, sellaisiin kuten kirkko, koulu ja kasarmi, viimeisimpänä naisvaltainen terveydenhoitoala. Samoin projektiivinen ryssävihamme on eurooppalaisittain aivan poikkeuksellisen vahvaa -- edes N-liiton miehittäminä olleissa maissa ei tunneta vastaavaa. Vain kosovolaiset ovat suomalaisiakin venäläisvastaisempia, ja hekin hyvin samantapaisista historiallisista syistä.

Alistamis-alamaisasenteista voi myös kansantautimme masennus juontua. On viitteitä siitä, että jo koululasten masentuneisuus ilmenee erityisesti suomenkielisillä -- ruotsinkieliset lapset oirehtivat toisella tavalla. -- Tarvitsisimme lisätutkimusta yleensä kansanterveydellisistä asioista koskien kieliryhmien välisiä eroja. Tällaiset kartoitukset olisivat osia tarvitsemastamme kansallisesta psykoanalyysista.


6.

Kesäisellä kauppatorilla Lappeenrannassa, maankuuluja lihapiirakoita, "atomeja" ja "vetyjä" myyvien kahvikioskien tuntumassa keskustelin amerikkalaisturistien kanssa venäläisistä -- leveätä etelänmurretta vääntävät jenkit olivat oikein tulleet itärajan tuntumiin niitä nähdäkseen. He osoittivat sormella harmaanresuisia lemiläisiä perunakauppiaita ja kysyivät, ovatko nuo nyt niitä venäläisiä. Ehei, ei ollenkaan, sanoin, ja osoitin puolestani parkkipaikalla rivissä seisovia loisteliaita kookkaita katumaastureita: "Katsokaa kuka noihin autoihin nousee. Ne ovat niitä venäläisiä."

Jos ymmärtäisimme omaa kansallista kahtiajakautumistaipumustamme, saattaisimme ymmärtää ehkä venäisten vastaavaa kansallista jakoa. Huomautan, että me emme ihaile ruotsalaisia samalla intensiteetillä kuin haluamme ottaa etäisyyttä venäläisiin. Venäläiset puhuttelevat suomalaisuutta kokonaan toisella tavalla, mahdollisesti he ovat lähempänä omaa sekavaa ja melankolista sieluamme kuin ohuen sosiaalitekniikan kuorruttamat ulkokultaiset ruotsalaiset.

Ehkä myös suomalaisissa on matriarkaattisia ominaisuuksia -- kansamme on oppinut olemaan onnellinen vetäytyessään omaan sisäiseen rauhaansa hallitsevan auktoriteetin silmien alta. Suomalainen sauna on mietiskelypaikka, olemme takan ääressä "tulehen tuijottelijoita", kuten Kekkonen ilmaisi.

Historiamme sanelee nämä elämänsisällöt. Paras hallitsija meille on Kekkosen tapainen vahva mutta huolehtiva isähahmo -- se on puoluepukareiden ulkopuolelta tuleva muotti, johon Koiviston oli helppo astua uskotellen olevansa Hyvä Hallitsija. Kaipaamme yhteiskunnaltamme matriarkaattista lahjomatonta huolenpitoa -- vaikka monille voi olla aika vaikea myöntää että talvisodan henkeä heijastava "kaveria ei jätetä" -henki on ilmentää nimenomaan täydellistä matriarkaattia. -- No, kuten todettu, se ei ole ainoa asia jossa sotiemme suhteen olemme itsellemme historiallisesti sokeita.


7.

Patriarkaatin ja matriarkaatin tapaiset syvän kansansielun tekijät ovat paljon parempia historian selittäjiä kuin esimerkiksi yhteiskuntajärjestelmät, joiden todellinen sisältö määräytyy nimenomaan kulttuuripohjassa vaikuttavien voimien eikä suinkaan käsitepinnoilla kyhättyjen ideologisten opinkappaleiden mukaan. Länsimaiset ihmiset elävät ajatushistoriallisesti hankalaa aikaa, meillä kun opillinen ajattelu on noussut totuudellisuuden arvoon ja oppineet ihmiset ihan vakavissaan uskovat erilaisiin "ismeihin" muidenkin kuin historiallisten ilmiöiden selittämisessä.

Syvemmin ajatellen ei ole mitään ihmeellistä siinä itsestäänselvyytenä tapahtuneessa varallisuuden uusjaossa joka itänaapurissa tapahtui sosialistisen järjestelmän romahtaessa ja uusrikkaiden luokan syntyessä saman tien.

Järjestelmään oli toki liimattu vallankumouksellisten opillisia nimiä, mutta se oli pohjimmiltaan vahvasti roolittunut matriarkaatti. Hallitsijat ja hallittavat, johtajat ja johdettavat -- lokerot jatkoivat elämistään vaikka nimilappujen käsitepinta pyyhkäistiin likimain yhdessä yössä puhtaaksi. -- Huomautan, että eräänä päivänä sama romahdus saattaa tapahtua Suomessakin. Myös meillä sisäisesti ontoksi muuttunut ja luottamuksensa menettänyt yhteiskunta lepää enää yhteisesti tunnustetun valheen, nimilappupinnan varassa.

Jonkinlainen vaistomainen romahduksen pelko on omassa yhteiskunnassamme paljon olennaisempi "totuuksia" muotoileva voima kuin esimerkiksi pyrkimys kriittiseen journalismiin. Tiedonvälityksemme elää eräänlaisessa kauhun tasapainon tilassa. Samalla kun aktiivisen torjunnan ja unohtamisen tarve antaa taustalta oikeutusta kaiken viihteellistämiselle ja pinnallistamiselle, samalla viihteellistäminen on ansa joka voi kovertaa ontoksi muuttuneen totuuden romahtamispisteeseen.


8.

Pinta puhuttelee. Olemme kaikki aika pinnallisia. Jos joskus Euroviisujen loistoaikaan, sanotaan 80-luvulla kun kaikkinainen kimallus, glitter ja säkenöinti, lureksi ja muu luksus oli korneimmillaan, halusitte nähdä jotain vielä pinnallisempaa -- silloin tarvitsi vain katsoa Euroviisujen itäblokkilaista jäljitelmää, Interviisuja. Siellä kaikkinainen komeus ja koreus kukki tuhanteen potenssiin korotettuna karikatyyrina.

Itärajan takaa nyt saapuvat katumaasturit ovat osa tuota perintöä, ne ovat eräänlainen karikatyyri omasta läntisestä hyvinvoinnistamme. Ne edustavat sitä yhteiskuntaluokkaa, joka omassa kotimaassaan haluaa erottautua alempisäätyisistä alamaisista. Ne eivät tule Suomeen ollakseen täällä joukko venäläisiä -- vaikka miten hyvin kohdeltuja venäläisiä -- vaan erottautuakseen ja irrottautuakseen toisista venäläisistä. --

Tästä syystä suomalaisten itärajan tuntumassa suurin investoinnin rakentamat lomakeskukset saattavat vetää täydellisen vesiperän. Ne venäläiset joilla on varaa matkustaa ja lomailla, eivät tule Suomeen asuakseen heille osoitetuissa venäläiskeskittymissä.


9.

Lappeenranta luultavasti menisi konkurssiin sinä päivänä jolloin venäläisasiakkaat lakkaisivat tulemasta. Sellainen on tosiasiallinen tilanne siellä nyt.

Tilanteen kehittymistä ikään kuin sisältä käsin seurannut syyrialaissyntyinen, Venäjän kautta Suomeen kotoutunut Mohamad Darwich -- hän muuten kertoi minulle olevansa ylpeä kunniallista kohtuutta ja köyhyyttä tarkoittavasta sukunimestään -- aloitti rajakaupan hankkimalla kolmannen kirpputorinsa hyllyihin halpaa käyttötavaraa ja valittuja elintarvikkeita, joita linja-autoittain päivämatkoille saapuneet hamstraajat ja naapureiden asialle lähettämät välittäjät himoitsivat -- ja nyt hän runnailee luksustavarataloa, joka myy todella hinnakkaita statustuotteita niille jotka saapuvat katumaastureilla.

Suomalaiset uutisoivat tästä menestyksestä hehkuttaen hyviä liiketoimintaideoita perinteisessä tunnustuksellisen taloususkonnon hengessä. Se ei ehkä ole ihan oikeaan osunutta. On meille ominaista että kuvittelemme markkinatalouden kaavojen olevan yleispäteviä luonnonlakeja -- juuri niitä joiden mukaisesti itärajalla on jatkuvasti ellei loputtomasti kasvavaan venäläisvirtaan varauduttu. Niitä joiden noudattamisen lisäksi me suomalaiset muka tarvitsisimme enää "talvisodan henkeä" niin menestys olisi taattu. --

Mutta näin asia ei ole. Markkinatalous on vain pino opillisia nimilappuja todellisuuden päälle liimattuina -- olennaisempaa on kulttuurinen vaisto joka kertoo mistä todellisuudessa pohjimmiltaan on kyse. Ja sellaisissa vaistoissa suomalaiset ovat omien kansallisten kipeyksiensä vuoksi barbaareja, täydellisen tylsämielisiä.


10.

Mikä meitä auttaisi? -- On helpompaa sanoa mikä meitä ei ainakaan auta. -- Meitä eivät auta historiallisesti alistetulle kansalle ominaiset tunnot ja niiden pohjalta nousevat opilliset "totuudet". Nuo totuudet tarvitsemme vain torjunnan vuoksi, takertuaksemme hukkuvan tavoin käsitepintaan kun terve tunnemaapohja alta puuttuu. Myös näennäisen asiallinen keskustelu yhteiskunnallisista aiheista toimii kulissina.

Emme todellakaan tule selviytymään korvaamalla oma kansallinen kipeytemme ylikansallisella taloususkonnolla. Ei auta kääntyä minkään sellaisen ihanteellisen, ideologisen tai muuten opillisen "totuuden" puoleen, joka tosiasiassa palvelee vain kansallista tarvettamme väistää ja sivuuttaa se mistä kipeytemme ja kykenemättömyytemme tosiasiassa johtuu.

Se, että olemme poikkeavaa kansaa, on tosiasia. Se on tosiasia. Tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Viisauden alkua varmemmin on oman kulissipolitiikkamme loppu edessämme. Mitä olemme tehneet? Miksi edessämme on yhä useammin totalitaristisen järjestelmän vääjäämätön tunnusmerkki: pakko.

Vaihtoehdoton pakko, pakkotalous, pakkosäästöt, pakkoruotsi -- vielä entisen hyvinvointivaltion historian viimeisellä sivulla pakkoruotsin kannattajat käyvät sitkeää väistö- ja viivytystaisteluaan --  kuntien pakkoliitokset, koko mediakentän pakkopropaganda, tietoliikenteen ja autojen pakkoseuranta, vastikepakkotyö -- pakkoratkaisu toisensa perään. Tervettä?

Venäläisvastaisuutemme tarjoaisi tilaisuuden oppia jotakin. Vapaaehtoisesti. Itsestämme. Sen sijaan haluamme kai nuo pakot.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

14Suosittele

14 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset