Kuinka Karl Marx tavataan

Suomi on kuollut

 

1.

Useimmat meistä kuvittelevat että totaalinen yhteiskunnallinen romahdus olisi jokin erityisen dramaattinen tapahtuma, jokin luononkatastrofin kaltainen, tulivuortenpurkausten vulkaanista voimaa purkava, maanjäristysten tapainen, raunioita jälkeen jättävä, sotien hävitystä ja hirveyksiä muistuttava, räjähdyksenomainen, kertakaikkinen kuolemaa ja tuhoa kylvävä, siis jokin maailmanloppu. Mistään sen kaltaisesta ei yhteiskunnan hajoamisessa kuitenkaan ole kyse, vaan melkeinpä jostain aivan päinvastaisesta.


Kun yhteiskuntamme katoaa, se vain lakkaa olemasta. Yhteiskunta ei lopultakaan ole muuta kuin joukko ajatuksia -- joukko jatkuvuuden ja luottamuksen tuntoja -- korviemme välissä. Kun nämä ajatukset ja tunnot hajoavat, yhteiskunta lakkaa olemasta. Maa autioituu ympäriltämme -- kansallinen sielunmaisema kasvaa enää henkistä rikkaruohoa.

Kuten T S Eliot toteaa kuuluisassa runossaan, maailma ei lopu paukahtaen vaan kitisten. Sitä kitinää meillä on nyt yltympäriinsä. On niukumista ja naukumista tulonjakokysymyksissä, periaatekärhämää säästöistä ja päästöistä, riitelyä tyhjänpäiväisistä sukupuolikysymyksistä. Henkiset siltarummut kumisevat. Outo korviketodellisuuden onttous kovertaa meitä sisältä käsin tyhjiksi. Maa autioituu -- kohta kuihtuvat viimeisetkin katkerot, ne joista yritimme miltei epätoivoisesti vielä viimeiset elämän pisarat tiristää.

 

2.

Juuri näin meille on nyt käymässä. Emme ehkä huomaa vielä, että häviämässä on nimenomaan yhteiskunta. Uskomme yhä, että toistaiseksi meillä "menee tosi huonosti" vain asioissa, joissa kaikilla muillakin mailla menee huonosti. Ne ovat noita isoja asioita, jotka nousevat aktuelleina esiin: euron kriisi, velkakriisi, rahatalouden kriisi, talouskriisi. Globaalisti, Eurooppaa koskien, Suomessa, kansantaloudessa, valtiontaloudessa. Ajattelemme, että ne ratkeavat, jos yleensä ratkeavat, jossain päätöksenteon ylätasanteilla, huipputasolla, huippukokouksissa. Sijoitus on vaistomaisesti oikea, paitsi etteivät ne ratkea.

Tai sitten kiinnitämme kaiken huomiomme poliittisen elämämme arkisten valtataistelujen tasolle. Kiivailemme esimerkiksi siitä, onko maan jakautuminen hallitus-Suomeen ja perussuomalais-Suomeen vain jonkinlainen avuttoman kansanosan toivoton protesti. Ettei siinä ole kyse mistään asiallisista asioista -- ettei asiallisia asioita voi hoitaa muulla tavalla kuin millä "vastuullisuutta" tunteva yhteiskunnan osa niitä nyt hoitaa. Protestejahan tulee ja menee, ne hajoavat aina omaan mahdottomuuteensa ja protestoijien keskinäisiin riitoihin.

Niin se varmaan käy nytkin? Siitä varmaan vain on kysymys nytkin?

 

3.

Mutta entäpä jos ei käykään? Jos tämä nykyinen jakauma onkin oire jostain paljon syvemmällä olevasta, todellisesta yhteiskuntamme lopun alusta? Entäpä jos sanoisin, että itse asiassa Suomi on jo kuollut, tosiasiassa ja peruuttamattomasti?

Ja sanoisin sen vieläpä painottaen sitä, ettei tällä yhteiskuntamme kuolemalla ole mitään tekemistä puoluepoliittisen elämämme tai edes sellaisten sinänsä viimeistä itsenäisyytemme niittiä merkitsevien sinettien kanssa kuin taannoin eduskunnassa tehty päätös EU:n toimivallan laillistamisesta avoimella valtakirjalla yli oman perustuslakimme. Jos sanoisin, että Suomi on kuollut sisältämme jo kauan sitten -- ja että esimerkiksi se, ettei perustuslain muutos jaksanut herättää juuri minkäänlaista mittavampaa kansalaiskeskustelua, kertoo yksinkertaisesti siitä, ettei kukaan enää oikeastaan välitä.

Että asiat ovat kaikenkaikkiaan ja laajalla rintamalla jo siinä pisteessä, että kyynisyys on realismia. Että kukaan ei enää usko mihinkään, ei mitään mistään -- ei mistään, ei hyvää, eikä edes tarpeeksi pahaa. Että keskustelua käydään enää lapsentasolla: "Onko markkinavoimilla sinun kasvosi?" "Alkaako finanssitalouden kriisi näkyä jo reaalitaloudessa?" "Onko ilmainen moottoritie sosialismia?"

 

4.

Suomi ei kuollut sodissa, eikä menettänyt itsenäisen valtion ominaisuuksiaan YYA-aikana. Päinvastoin. Mutta juuri silloin kun politiikkamme irtautui ja sai vapauden itänaapurin romahtaessa, meidän olisi pitänyt ottaa kansallinen kohtalomme omiin käsiimme. Kukaan ei sitä ottanut, vaan korkein päätösvalta annettiin taloudelle, rahalle, josta piankin kasvoi kasvoton kaikki ehdot saneleva totalitaristinen ajatuskoneisto.

Yhteiskunnan romahtaminen muutamassa vuosikymmenessä on lopulta seuraus siitä että talous syrjäytti politiikan. Talous sai vahvuutensa kansainvälisestä kehityksestä, rahaekspansiosta ja globalisaatiosta, eurooppalaisesta integraatiosta, kun taas politiikkamme sai heikkoutensa siitä että "kansallinen etumme" on kahtiajakautuvassa yhteiskuntatodellisuudessamme aina ollut vain yksien puoluepukareiden lyömä-ase toisia puoluepukareita vastaan.

Ja nyt siis ollaan tilanteessa, jossa kaikkialla järjettömäksi muuttunut talous kohtaa oman kansallisen politiikkamme sen hajoamispisteessä. Maailmantalous -- niin dollarin kuin euronkin talous -- on vain suunnatonta irrationaalista harhaa, jossa mikään ei enää ole kenenkään hallinnassa. Kasvottoman kaikkivoivan rahan totalitarismi on pitkän historiallisen kehityksen tulos, eikä sille tule löytymään mitään tehokasta vastalääkettä minkään nykyisen talousajattelun tai -järjestelyn piiristä.

 

5.

Tässä älyllisesti sietämättömässä tilanteessa me vain panemme päämme pensaaseen ja jäsennämme asiat kuten ne olemme ennenkin jäsentäneet: että se-ja-se maa -- nyt siis Kreikka -- on "Euroopan sairas mies" -- vaikka tosiasiassa sairas on itse Eurooppa ja sen sairas idea, euroraha.

Tämä on taudin nimi. Kun emme halua tunnistaa ja tunnustaa tartuntalähdettä, tauti tulee väistämättä leviämään kaikkialle -- yksikään yhteiskunta ei tule siltä säästymään. Nyt jos koskaan tarvittaisiin vahvaa yhteiskuntapolitiikkaa, joka säilyttäisi ihmisten yhteisöt ehjinä ja työkykyisinä. Se olisi nyt kaikkein tärkeintä, vain se olisi tärkeää. Sellaista ei ole oikein missään. Mutta ei varsinkaan meillä.

 

6. 

Suomi on tosiasiassa jo kuollut. Poliitikot toistelevat tyhjiä älyttömiä talousfraaseja, joilla ei ole enää mitään kosketuspintaa mihinkään reaalimaailman tapahtumiseen. Kaikki kuitenkin jollakin lailla tajuavat totuuden -- sen ettei mistään "Euroopan Uniosta" ole minkään sen enempää taloudellisen kuin poliittisenkaan totaaliongelman ratkaisijaksi -- että koko tuo byrokraattinen näennäisdemokraattinen koneisto on suuruudenhullu mutta turha ja toimimaton molokki.

Sille kaikki ovat voineet siirtää omat vastuunsa, kunnes kukaan ei enää omien korviensa välissä pysty mitään ehjää yhteiskuntavisioita muodostamaan. Siellä on nyt jäljellä vain tyhjää. Juuri siinä tilanteessa nyt ollaan. Hyvien ajatusten lisäksi kaikki alkeellisetkin ajatukset korviemme välissä ovat hävinneet. Vain rikkaruhot enää kasvavat. Kysymys kuuluu: miksi itsepetos jatkuu?

 

7.

Miksi pääministeri, valtiovarainministeri, hallitus, eduskunta, korkeat virkamiehet ja niin sanotut asiantuntijat eivät myönnä vallitsevaa tilannetta? Siis sitä, ettei kenelläkään, toistan tämän: ei kenelläkään, ei talousasiantuntijalla, ei poliitikolla, ei sen enempää kansainvälisissä kuin kotimaisissa talouskuvioissa, ole mitään käsitystä siitä miten nykyiset tähtitieteellisissä summissa liikkuvat talousmahdottomuudet voitaisiin voittaa.

Että talous on niin harhainen ajattelun laji, ettei kenelläkään edes teoriassa voi olla imaginaaristen harhojen seurauksena kasvaneiden ja käsiin räjähtävien sijoitus- peli- ja velkasummien hallintaa. Mikä estää tunnustamasta tätä?

Se on tosiasia.

 

8.

Kun itsepetos jatkuu -- on jatkunut -- tarpeeksi kauan, politiikan luonne muuttuu. Se on sen sairauden nimi, tai sen vakavin oire. Ollaan tyhjän päällä, ja kaikista ratkaisuista tulee yrityksiä säilyttää edes jonkinlainen uskottavuus.

Koska kyseessä on nimenomaan itsepetos, uskottavuus täytyy säilyttää ensin omissa silmissä ja siltä pohjalta sitten huijata muita. Näin eletään yhteisessä valheessa, josta kaikki ehkä jossain määrin vaistoavat sen valheellisuuden, mutta kukaan ei tohdi sanoa mitään ääneen.

Tekopyhyys päinvastoin oikeutetaan sillä, että aavistetaan kaikkien muidenkin olevan samalla lailla jokseenkin yhtä voimattomia oikeiden ongelmien edessä. Niin käydään poliittista taistelua ajatuskulisseissa, jotka on tarkoitettu enemmän propagandantekoon kuin ajattelemiseen.

Kotimaan politiikassa ei sen enempää hallitus-Suomella kuin perussuomalais-Suomella ole tarjottavanaan mitään todellista konkreettista ohjelmaa sille miten nykyisistä talousvaikeuksista päästäisiin -- saati sitten sille miten paluu takaisin yhteiskuntapolitiikan priorisoimiseen voisi onnistua. Kumpikin osapuoli syyttelee toistaan samasta synnistä: ettei ole "kunnollista ohjelmaa".

 

9.

Tähän asetelmaan sisältyy tietysti se riski, että jompikumpi osapuoli sortuu "konkretisoimaan" ohjelmallisia toimenpiteitä saavuttaakseen siten puuttuvaa uskottavuutta niin omissa kuin vastapuolen silmissä. Herra varjele tässä tilanteessa meitä poliitikoilta jotka julistavat: "Nyt tarvitaan tekoja, ei puheita!"

Kaikkien kuolemantuomiosta innostuneesti keskustelevien pitäisi siirtyä puhumaan siitä miten politiikassa parhaiten tuomitaan ajattelu kuolemaan. Sen jälkeenhän niitä päitä on yleensä historiassa alkanut putoilla.

 

10.

Politiikasta itsepetoksen tauti siirtyy yleisesti yhteiskuntaelämään, josta muodostuu puhumattomuuden kulttuurin uusi paljonpuhuva muoto. Se on lojaalisuutta yhteiselle valheelle, se on eliitin kiertoilmauksissa kehittyneiden väistöliikkeiden ja fraasien tunnustuksellista toistelua. Kaikki vaistoavat että kaikki valehtelevat, mutta kukaan ei uskalla myöntää tilannetta. Korviketodellisuus ja tyhjänpäiväiset merkityksettömät mutta mieltäkiihottavat kiistakysymykset valtaavat areenat.

Oma yhteiskuntamme on nyt tosiasiassa aivan samassa tilassa, jossa N-liitto oli ennen sortumistaan. Romahdus pinnan alla on jo tapahtunut. On enää ajan kysymys milloin koko konsensuspuheen pinta romahtaa. Suomi on kuollut. Suomi on kuollut.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

33Suosittele

33 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset