*

Kuinka Karl Marx tavataan

Sokea individualismi


1.

Yksi asia mikä ihmisten tulisi laajemmin tajuta on se että demokratia, sellaisena kuin me sen tunnistamme ja tunnemme, on kansallisvaltion ominaisuus. Toinen ehkä vielä tärkeämpi asia ymmärtää olisi, että kansallisvaltio on eurooppalaisen uuden ajan individualismin tuote. Jos nämä kaksi seikkaa jaksaisimme ajatella läpi, suhtautumisemme moniin, moniin, moniin asioihin saattaisi muuttua kokonaan.

Eurooppalainen uusi aika, noin runsaan neljänsadan viime vuoden ajanjakso, on ihmisen historiassa aivan poikkeuksellinen aikakausi. Silloin syntyi ja kehittyi historiassa ennen esiintymätön tapa ajatella. Vastakohtana edeltäneelle suunnilleen tuhatvuotiselle keskiajalle, jolloin ihmisen yksilöminuus oli jokseenkin kadonnut ja jolloin elettiin oudossa, psyykkisen dynamiikan ja ajantajun hukanneessa depersonalisaation tilassa, uudella ajalla havahduttiin mitä korostuneempaan itsetietoisuuteen.

Kun keskiajalla kaikkein parhaimmatkin ajattelijat olivat silloisten järkiperusteiden mukaan jopa epäilleet omaa olemassaoloaankin, sitä vastaan nousi nyt Descartesin kirkkaasti ilmaisema oivallus: "Ajattelen, siis olen olemassa!" Tämä oivallus oli filosofille niin kirkas, että hän koki sen myötä ratkaisseensa suunnilleen kaikki maailman ongelmat. Descartes koki valaistumisen, koki järjen valon -- jos ihmisen sisäinen silmä, järki, näkee jonkin seikan selvästi, sen on oltava olemassaolevassa todellisuudessa oikein.


2.

Kyseessä oli toki paljon laajempi ajattelumuutos kuin vain Descartesin oivallus. Uusi, yksilöminuutta ja individualismia esille nostava ajattelu oli pikkuhiljaa itänyt mm. renessanssifilosofien humanismissa ja uskonpuhdistajien esiin nostamassa omakohtaisessa jumalasuhteessa. Ei voida tarkalleen sanoa mistä uuden ajan individualismi alkoi. Mutta itse ajatusmuutoksen perustavanlaatuinen, paradigmaattinen sisältö on selvästi määriteltävissä.

Syntyi niin sanottu "kartesiolainen Subjekti". Yksilöminuus eriytyi, ja vastaavasti ulkomaailma, todellisuus, Objektivoitui. Eriytyvän Subjektin puolella kehittyivät vuosisatojen mittaan individualismi, yksilövapaudet ja -oikeudet sekä demokratia, ja vastaavasti kehittyivät Objektivoituvan todellisuuden puolella empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi.

Näiden uuden ajan ajatustyökalujen vaikutuksesta maailma on nyt muutamassa vuosisadassa muuttunut tuhatkertaisesti enemmän kuin mitä se muuttui ihmislajin historian koko aiemman miljoonan vuoden aikana yhteensä. Meillä ei ole mitään syytä väheksyä eurooppalaisen uuden ajan ajattelun erityislaatuisuutta.


3.

Subjektin eriytyminen ja todellisuuden Objektivoituminen olivat historiallinen tajunnantapahtuma, jonka perustavanlaatuinen, ajattelua paradigmaattisella syvätasolla jäsentävä vaikutus tuli sitten näkyviin kaikessa siinä dynaamisessa edistyksessä joka uudelle ajalle on ollut ominaista. Ei ole vain niin, että yksilöminuuden tiedostaminen avasi tai lisäsi psyykkiseen varustukseemme sisäänpäin kääntyvän introspektiivisen tarkastelukulman, vaan on myös niin, että uusi minätietoisuus projisoituu, heijastuu ulkomaailmaan ja antaa muodon uusille havainnoille joita dynaamisen psyyken on mahdollista tehdä.

Psykoanalyytikko saattaisi väittää, että esimerkiksi fysiikan perussuure "voima" on introspektiossa -- sisäisellä silmällä -- havaittu ruumiintuntojen ulkoistuma. Keskiajan ihmisille "voiman" käsitteen muodostaminen olisi ollut mahdottomuus siksi, ettei heidän minätietoisuutensa ollut niin kirkasta että sielunviriämät olisivat voineet toimia objektivaatiossa havainnoille muotoa antavina malleina.

Lisääntyvä individualismi projisoitui yleensäkin elimistöllisten metaforien käyttöönotossa todellisuuden kuvailussa ja selityksessä. Esimerkiksi talousajattelussa -- fysiokratismissa -- rahavirrat käsitettiin jonkinlaisena talousruumiin verenkiertona.

Valistusfilosofi Rousseau puhui valtiostakin kuin suurena joukkoruumiina, orgaanina, jolla oli jopa oma tahtokin, niin sanottu "yleistahto". Ehkä rousseaulaisen "yhteiskuntasopimuksen" valtio oli ensimmäinen selvästi elimistöllisillä metaforilla perusteltu kansallisvaltiohahmotelma uuden ajan historiassa. Kansallisvaltion syntyhistoria ja syntymekanismi on selvä: se on lisääntyneen individualismin projektio yhteisötasolla.

Uusille valtioille annettiin jopa henkilönimiä. John Bull, Svea-mamma, Setä Sam, jne. Yksilömielteet ja yhteisömielteet läpäisivät toisiaan. Nykyisin emme enää ymmärrä tätä mielteiden syntyhistoriaa -- se että maan nimi kirjoitetaan suurella alkukirjaimella on meille nyt lähinnä oikeiskirjoitus- ja kielioppikysymys. Siinä olemme irronneet historiasta ja tärkeilemme tyhjän päällä.

Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän  individualismin tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" -- ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina.

Kansallisvaltio ja demokratia ovat ajatushistoriallisesti olennaisesti samaa kudelmaa, enkä usko, että kansallisvaltiota ja demokratiaa koskaan voidaan erottaa toisistaan menettämättä koko sitä paradigmaattista pohjaa jolle nämä ajatusmuodot ovat kehittyneet. Valitettavasti vain tässäkin kysymyksessä olemme irrottaneet itsemme historiasta ja utopistisesti kuvittelemme kansallisvaltion vain laajemman demokratian rajoitteeksi.


4.

Tässä vaiheessa kannattaa ehkä ottaa metrin mittainen askel taaksepäin todellisuuden- ja suhteellisuudentajun säilyttämiseksi ja miettiä ihan kaikessa rauhassa uudelleen mitä ihmisen miellemaailmassa merkitsevät nämä tässä puheena olevat paradigmaattiset ajattelun alkutekijät. Sellaiset kuin tämä "kartesiolaiseksi paradigmaksi" nimetty Subjektin eriytyminen ja ulkoisen todellisuuden Objektivaatio.

Otetaan vaikkapa tuo mainittu fysiikan "voiman" käsite. Miten paljon luonnonlakien hallitseminen on muuttanut ihmisen maailmaa, hänen elinolojaan? Kuvitelkaa millainen oli keskiajalla vallinnut elämänmuoto -- kun Rooman valtakunnassa jo olemassaollut sivistys, kuten jo jossain määrin levinnyt lukutaito, olivat kadonneet maailmasta ja eurooppalainen elämänmeno oli vajonnut ajan kulumisesta ja perspektiivin syvyysulottuvuuden tajuamisesta mitään ymmärtämättömään ja "minän" olemassaoloa tiedostamattomaan depersonalisaatioon. Vallitsi suunnaton joukkomittainen psyykkinen taantuma.

Mekaanisia ja orgaanisia mielteitä tuskin erotettiin toisistaan. Toki karkeita mekaanisia työkaluja oli, mutta samoin olivat ajattelutyökalut karkeita. Kaarle Suuren mielestä kunnon kristitty oli sellainen joka pystyi yhdellä miekaniskulla halkaisemaan pakanan päästä haaroihin. Kidutuskoneet olivat insinööritaidon ensimmäisiä mestarinäytteitä. Niissä ihmiset pilkottiin ja revittiin samalla tavalla kuin muutaman vuoden ikäiset pikkulapset tänä päivänä tutkivat kärpästä nyppimällä siltä siivet.

Keskiajan maailman "pimeys" ei ole klisee. Pimeys on miellemaailman ja psyyken pimeyttä.

Mieti nyt sitten miten jostain ylhäältä avaruudesta tänä päivänä katselisit maapallon miljoonakaupungeissa kimaltelevia miljardeja valolamppuja. Liikennettä, teollisuuskeskuksia, valtamerialuksia, jumbojettejä -- entä jos voisit silmilläsi nähdä ne miljoonataajuuksilla tapahtuvat sähkövärähtelyt, jotka yhtään väsymättä välittävät viestejä läpi koko eetterin, ympäri koko pallon?

Mieti miten siinä kaikessa on pohjimmiltaan kyse fysiikan "voiman" käsitteestä. Kurkista vielä uteliaana tutkimuslaboratorioon, jossa aineen perimmäisiä salaisuuksia kaivellaan esiin -- siellä sivistys on saavuttanut aivan tavattomia tuloksia. Kohta kukaties opetamme kiteitä käyttäytymään järkevällä tavalla valjastaakseemme ne teknologian palvelukseen.

En kysy onko kaikki tapahtunut ollut ihmiselle siunaukseksi vai tuhoaako tekniikka meidät, vaan totean tapahtuneen muutoksen. Se on ollut jotain ihmisen historiassa aivan tavatonta, suunnatonta, aivan erityistä. Ja se kaikki on eurooppalaisen uuden ajan "kartesiolaisen paradigman" vaikutusta. Subjektin eriytymistä ja todellisuuden Objektivaatiota. Jos vielä väität, ettei historiallisten miellemaailmojen muutoksessa ole ollut kyse jostain ajattelumme vain vaivoin tajuamasta mittakaavasta ja laadullisesta poikkeuksellisuudesta, silloin et ole ymmärtänyt asiaa etkä ole oikein todellisuuden- ja suhteellisuudentajuinen.


5.

Mikä sitten oikein on tämä ihmisen "minä" joka on historian eri aikakausina saanut niin erilaisia ilmentymiä ja toiminut monenlaisissa rooleissa? Mikä on Subjekti? -- Jos haluamme oikeasti olla todellisuudentajuisia, tällaisia kysymyksiä meidän tulisi itsellemme selvittää.

Ensinnäkin yksi olennainen rajalinja. Se mikä koskee "minää" -- eli siis kartesiolaista Subjektia -- on eri asia -- tai oma alueensa -- kuin se mikä todellisuudessa on tämän "minän" miellemaailmojen projektiota -- eli Objektivaatiota.

Eurooppalaisella uudella ajalla kartesiolaisen Subjektin vaikutuksesta ovat kehittyneet individualismi, yksilöoikeudet ja -vapaudet sekä demokratia, kun taas vastaavasti Objektivaation puolella ovat kehittyneet empirismi, luonnontieteet, tekniikka ja teollinen hyvinvointi. "Minän" muutokset ovat sisäistä psyykkistä aluetta, niiden heijastumat, Objektit, ovat ulkoista todellisuutta.

 

6.

Hämmästyttävin ihmistä koskeva tosiasia ehkä on se miten perinjuurin sosiaalinen laji olemme. Jopa yksilön "minä" on aina sosiaalista ja historiallista muodostetta.

Jokainen meistä on syntynyt tähän maailmaan tiedollisesti ottaen täydellisestä pimeydestä, ja jokaisen tajuntaan on ensin piirtynyt hahmo "sinä" ja vasta sen jälkeen on alkanut muodostua se mistä sanotaan "minä". Tästä ihmis- ja itseidentiteetin marssijärjestyksestä johtuen elämme aina kaikki ikään kuin toistemme sieluissa, ja kaiken mitä teemme toisillemme, sen teemme myös itsellemme, itsessämme.

Psykoanalyytikot puhuvat vastasyntyneen primaarinarsismista, joka vähitellen saa rinnalleen ja vaihtuu objektirakkaudeksi. Jos jokin menee ihmiselämän aivan varhaisessa vaiheessa pieleen, mitkään persoonallisuutta kehittävät raiteet eivät asetu kohdalleen. Esimerkiksi psykopatia ja narsismi ovat niin syviä "minuuden" vammoja, ettei niistä juuri ole mahdollisuutta "toipua" koskaan myöhemmän elämänkään aikana.

Mitä rautaisempi on varhaisen lapsuuden perusturvallisuus, sitä ehjemmän ja pitemmälle menevän yksilöllisen eriytymisen se myöhemmässä elämässä takaa. Perusturvallisuus ei suinkaan tarkoita kaikilta kolhuilta suojelemista vaan sitä, että pahasti traumatisoivat kokemukset vältetään. Jos lapsi joutuu kestämään kokemuksia jotka ylittävät sielullisen sietokyvyn -- joka siis muodostuu kunkin kokemusten mukaan, on siis suhteellista -- seurauksena on tavalla tai toisella tapahtuva psyyken pirstoutuminen.

Esimerkiksi aikuiset, jotka mieluusti hokevat kuinka "elämä on kovaa, numerot kylmiä ja talouspolitiikka vaatii realismia", ovat usein sellaisia, jotka ovat omassa lapsuudessaan joutuneet kokemaan vähän liian kovia ja kehittäneet silloin itselleen vaihtoehtoisen fantasoidun mielikuvitustodellisuuden, jossa "minä" virittyy eri tavalla ja hallitsee kuvitteellista maailmaansa. Myöhemmin näille ihmisille oikean todellisuuden kohtaaminen muodostuu haasteeksi, josta selvitään kun kovetetaan "minä" ja omaksutaan ylimääräinen annos aggressiota.

Kaikella taiteella saattaa olla terapeuttinen tehtävä "todellisuusefektin" saavuttamisessa, haasteellisen todellisuuskosketuksen hallitsemisessa.


7.

Jokaisen yksilön elämään kertyy kasvun, kehityksen ja ikääntymisen myötä tiettyjä psyykkisiä perusrakenteita, ja kun nämä kerrostuvat, pysyvät piirteet voidaan havaita ajattelun rakenteellisista kaavoista ja jäljittää käyttäytymisen toistuvista kuvioista. Psykoanalyysi todellakin edellyttää tiettyä kehitysastetta, vähintäänkin tiettyä ikää, jolloin psyykeen on muodostunut niin paljon kokemuksellisia kerroksia että tulee mahdolliseksi hahmottaa syvyyssuuntaisia kytkentöjä.  Niiden näkeminen on itseymmärrykselle välttämätöntä.

Psyyken pysyvät rakenteet eivät tietenkään ole mitään senkaltaista kuin että "hän on vakaumuksellinen kommunisti" tai että "hän uskoo lujasti vapaisiin markkinoihin". Psyykenrakenteiden kannalta on ihan se ja sama, mitä ismiä ihminen "totuutena" tunnustaa -- olennaiset seikat eivät ole sisällöllisiä vaan liittyvät ajattelun muotoihin. Meistä jokaisen ajattelu on elämänmittainen rakennustyö, hämähäkinverkon kaltainen kudelma, ja psykoanalyytikolta tarvitaan tavatonta herkkyyttä kun hän kipuilevan potilaansa kohdalla alkaa purkaa kokemusten kerroksia ja seurata kantavia rakenteita, määrääviä yksittäisiä säikeitä, palatakseen "minuuden" aivan pohjimmaisiin lähtöasetuksiin.

Mikään sisällöllinen ei tässä todellakaan merkitse mitään. Olennaista on esimerkiksi tunnustuksellisuuden, mustavalkoisuuden aste. Mitä jyrkemmät mielipiteet, sitä heikompi persoonallisuus. Ihan sama onko tunnustuksen kohteena uskonto vai tiede, oikeisto vai vasemmisto -- kaikkein jyrkin kiihkouskovainen voi muuttua yhtä mustavalkoiseksi ateistiksi, samoin historia todistaa että fasistinen diktatuuri tuottaa yhtä hirvittävät seuraukset kuin kommunistinen totalitarismi, jne.


8.

Yksilön syvimmätkin tuntemukset ovat lajityypillisiä ja kirkkaimmatkin älylliset oivallukset saavat merkityksensä kulttuurisidonnaisuuden puitteissa. Yksilö ei koskaan ole "syntynyt tyhjästä", vaan hän on aina lajityypillinen olento, sosiaalinen ja historiallinen muodoste, oman aikansa ja siinä vallitsevan elämänmuodon sekä henkilöhistoriansa tuote. Tuo kaikki on totuttu ilmaisemaan lyhyesti: ihmisyksilö on kulttuurinen artefakti.

Emme pysty sanomaan miksi historiassa jokin aikalaisajattelu vakiintuu ja muodostaa kokonaisen kulttuurikauden. Esimerkiksi historisti Oswald Spengler toteaa profeetallisessa mammuttiteoksessaan lakonisesti että historialliset aikakaudet nousevat "kuin huuto ihmisen rinnasta". Mutta meidän on pakko todeta, että historiallinen aikakausi on todellinen ilmiö. Eurooppalainen uusi aika on ollut ihmiskunnan historiassa aivan selvästi erottuva ja aivan erityinen ajanjakso. Kartesiolaisen paradigman vaikutukset ovat olleet aivan johdonmukaisia, eikä niiden vaikuttavuutta voi mitenkään epäillä.

Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi  ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä.


9.

Kansalaisyhteiskunnan idea on sokean individualismin mukainen versio aidosta demokratiasta. Kansalaisyhteiskunta on atomististen täysivaltaisten yksilöiden ideaalinen kooste, joka ikään kuin "alkaa" jokaisesta yksilöstä erikseen -- aivan kuten idealistinen liberalismi kuvitteli "talouden" muodostuvan ideaalisten "vapaiden yksilöiden" keskenään sopimista kumpaakin osapuolta hyödyttävistä kaupoista. Ihmisyksilö on kuitenkin kulttuurinen artefakti, ei päinvastoin. -- Margaret Thatcher puhui kansalaisyhteiskunnasta kun hän sanoi: "Yhteiskuntaa ei ole olemassakaan."

Sokeat individualistit eivät ymmärrä että yhteiskunnan on tuotettava aivan rautainen perusturvallisuus jotta yksilöt voivat kasvaa autonomiaan ja eriytyä yksilöinä pitkälle. On pidettävä perusasioista huolta -- kehityksen syvät kerrokset on elvytettävä yhä uudestaan, niitä olisi varjeltava aivan erilaisella huolenpidolla kuin mitä nykyisessä sokeiden individualistien yhteiskunnassa tapahtuu.


10.

Suuret kulttuurit luovat omat pohjaparadigmansa, nousevat, kukoistavat, villiintyvät ja ylikasvavat, kuihtuvat ja kuolevat sitten pois. Juuri tämä kaikelle elolliselle ominainen elämänkaari on oman eurooppalais-länsimaisen kulttuurimme suhteen nyt umpeutumassa. Individualismin ylikasvaminen sokeuden asteelle on yksi keskeinen historiallinen hajoamisilmiö.

Individualismin historiallinen tarina on kerrottu niissä Objektivoituneissa projektioissa, joissa se on uuden ajan mittaan saanut ilmauksensa. Kuten todettu, kansallisvaltiot ja demokratia olivat yksi tuollainen projektio. Viitattiin myös fysiikan "voiman" käsitteeseen ja siihen valtavaan vaikutukseen joka sillä kaikkeen tiedolliseen ajatteluumme on ollut. -- Voisimme laajentaa näitä tarkasteluja ja muodostaa sellaisia uuden ajan historiallisia kokonaiskuvia, joissa individualismin projektiot näyttäytyisivät enemmän spenglerilaisessa synty - kehitys - kasvu - kukoistus - ylikasvu - hajoaminen  -kaavassa.

Esimerkiksi keskiaikaisen tiedonalojen jaon uudella ajalla korvanneet erityistieteet muodostuivat kukin oman suure- ja mittayksikköjärjestelmänsä ympärille, mutta niiden kehitys ei suinkaan vakiintunut ja pysähtynyt siihen. Jokaisen erityistieteen sisälle syntyi edelleen jakoa muun muassa tutkimuskohteen mukaisesti, sitten jakautumista koulukuntiin ja oppisuuntiin. Tiedonalojen pisrstoutumisessa olemme päätyneet eräänlaiseen "ismien" maailmaan, jossa jo jonkin "ismin" mukainen käsitepuitteistus riittää antamaan asioille totuudellisuuden leimaa.

Tämä on siis ajatusmuotona sama ilmiö kuin individualismin kasvu sokeuden asteelle. Samoin voisimme todeta, että uuden ajan mittaan on tapahtunut koherenttisen totuudellisuuden hajoaminen ja vastaava korrespondenttisen totuudellisuuden "pätevöityminen". Sekin voidaan kirjata individualistisen sokeuden lisääntymisen nimiin.

Vielä viime vuosisadalla koherenssia projektioina ilmentävät niin sanotut "suuret kertomukset" olivat todellisuutta. Tekniikan eetos oli sellainen, psykoanalyysi oli sellainen, marxilaisuus oli sellainen -- mutta globalisaatio on jo kansallisvaltioiden ja demokratian hajoamisilmiö. Globaali maailma on irrotettu, kiskaistu juuriltaan, se kasvaa ja vahvistuu reaalimaailmasta irronneen rahan varassa. Se on reaganilaisen ja thatcherilaisen monetarismin maailma, todellinen idealistinen "kansalaisyhteiskunta", joka saattaa innostaa sokeita individualisteja, mutta jolla ei ole mitään reaalisia elinmahdollisuuksia eikä hengissä selviämisen edellytyksiä.

Globalismi-ismin yhteydet ihmisen lajityypilliseen sosiaalisuuteen ja sen luonnollisiin ilmenemiin, kuten kansallisvaltioon ja demokratiaan, on menetetty.


11.

Kaikenlaiset opilliset "ismit" ja opillinen ajattelulaatu ylimalkaan ovat oman aikamme onnettominta ja surkeinta ajattelua. Sokean individualismin maailmassa valtaosa ihmisistä on tuomittu kadottamaan perusihmisyytensä ja muodostamaan ihmis- ja itseidentiteettinsä tyhjän päälle. Tällöin mikään sisäinen ei enää muodosta ulkoisia objektivoituvia projektioita, vaan käy täsmälleen päinvastoin -- ulkoisten samaistusten varaan yritetään rakentaa omaa sisäistä identiteettiä.

En tarkoita vain niitä joille esimerkiksi merkkivaatteet tai muut vastaavat statussymbolit ovat omanarvontunnolle ja mielenterveydelle välttämätön tekijä, vaan lähinnä ideologioistaan innostuneita poliitikkoja ja muita aatteellisia sankareita, jotka vailla omaa ajatusvoimaa omaksuvat jonkin "ismin" mukaisen käsitepuitteistuksen ja kokevat voimaantumisen ja vahvistautumisen elämyksiä todistelemalla ismitotuuksia. Ei ole tympeämpää typistettyä älyä kuin on yritys "päteä" käsiteabstraktioiden varassa käydyissä "väittelyissä". Se on jotain aivan tavattoman traagista ja toivotonta.

Siinä vaistoaa yksilön historiallisen harharetken, ylikasvaneen individualismin, itsekannatteleviksi muuttuneet ajatusrakenteet ja todellisuudesta irronneet käsitekonstruktiot. "Ismien" käsitetodellisuuksista johtaa vammautuneeseen perusnarsismiin sokean individualismin musta aukko.

Todellisuuskosketus menetetään, kun objektirakkaus lakkaa ja taantuu takaisin narsistiseksi identiteetiksi. Aito sosiaalisuus lakkaa olemasta ja korviketodellisuus astuu kuvaan. Sosiaalinen kohtaaminen korvautuu samaistumisella ideologiseen ismiin. Lopulta itseidentiteetti rakentuu niin kipuilevan ja kosketusaran ideologian varaan, että kanssaihmisellä on enää merkitystä vain joko oman identiteettin vahvistajana -- tai sitten viholliskuvan vahvistajana.

Ideologit tarvitsevat vihollisia niin niin niin kipeästi. Lopulta viholliskuvan tunnistaminen herkistyy paljastus- ja ilmiantoasteelle -- tarkkaillaan vihollista ideologisilla haukansilmillä: "Ahaa, tuo sana, juuri tuo sana, hänet kavaltaa... Nyt tiedän mikä hän on miehiään!"

Siten me päädymme totalitarismiin. Ismien nimillä ei ole väliä, on sama onko niitä yksi vai kymmenen. Ne samaistuvat ja muuttuvat kaikki hajoamisen ja tuhoamisen ajatustyökaluiksi sokean individualismin kautta.


12.

Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnosuojelijat kehitysmaissa reissavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita, filosofit itsetärkeitä isminikkareita, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiään saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä.

Kun elämme jo sillä sokean individualismin asteella, jossa narsistisen identiteetin tavoittelu on jokseenkin kaiken toiminnan motiivina, miksi ylimalkaan enää ylipäänsä kyselemme miksi tietty ismi-ihminen käyttäytyy kuten käyttäytyy? Jos itseidentiteetti saadaan jonkin opillisen "ismin" kautta, kaipa tekojen motiivina on vain kaikki mikä suinkin voi tarjota ismille vahvistautumista.

Sokea individualisti toimii aina suhteessa omaan narsistiseen vahvistautumisen tarpeeseensa, eikä hänen käyttäytymisellään siis edes tarvitse olla muuta päämäärärationaalisuutta. Opillinen tunnustautuminen ja vahvistautuminen riittävät -- ne ovat käyttäytymisen päämääriä sinänsä. Ja ne ovat paljolti vain ilmaisullisia, eivät niinkään päämäärärationaalisia käyttäytymismuotoja.

Kun kaksi tai useampi samaa ismiä tunnustava narsisti-ideologi toimii toisilleen vahvistusta tuottaen, käyttäytymisestä saattaa päämäärärationaalisesti arvioiden tulla täysi katastrofi. Näin näemme nyt päivittäin käyvän, esimerkiksi kouluvirastoissa. Mutta asiaa ei voi auttaa, koska toimilla ei alunalkaenkaan ollut aitoa sosiaalista ominaisuutta, yhteistyön luonnetta. Oli vain ismitunnustuksellisuuden kautta toteutuva narsistisen itseidentiteetin vahvistamisen luonne.


Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

13Suosittele

13 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (47 kommenttia)

Käyttäjän jussisalminen kuva
Jussi Salminen

"demokratia, sellaisena kuin me sen tunnistamme ja tunnemme, on kansallisvaltion ominaisuus."

Koskeeko tämä myös Sveitsiä?

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ei, vaan se koskee nimenomaan sitä ominaisuutta. On kyse historian ymmärtämisestä. Emme ole määrittelemässä abstraktista "demokratiaa" käsiteavaruudessa. Toistan:

"Se mikä meille olisi oikeasti tärkeää ymmärtää on, että kansallisvaltio ja yksilöoikeuksia korostava demokratia ovat olleet historiallisesti lisääntyvän individualismin tuotteita. Niillä on niiden syntyvaiheessa ollut oma "objektivaationsa" -- ja kaikki käsitteet, joilla niitä ja niiden erilaisia ominaisuuksia on alettu kuvata, ovat syntyneet yksilöminuuden ulkoistuksina. "

"Lisääntyvä individualismi on ollut se suuri uuden ajan kantoaalto, jonka laineilla kuohua ovat niin yksilöoikeudet ja -vapaudet kuin kansallisvaltio ja demokratiakin. Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä. "

Käyttäjän jussisalminen kuva
Jussi Salminen

Enpä yllättynyt, että en saanut selkeää vastausta. Olisin nimittäin halunnut tietää, onko Sveitsi blogistin mielestä
a) kansallisvaltio
b) demokratia
c) sekä kansallisvaltio että demokratia.

Toivottavasti tähän saan vastauksena jotain muuta kuin käsitemössöä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #20

""... vastauksena jotain muuta kuin käsitemössöä. ""

Vaikka itse koet käyttämäsi käsitteet kiinteinä kuin koivuhalot, ja vaikka olet valmis mättämään niitä halki-, poikki- ja pinoon, valitettavasti tuollaisilla "annetuilla käsitteillä" ei kunnollista ajattelua harjoiteta.

On se ja sama vastaisinko minä tuollaisiin pinoamispyyntöihin, vai vastaatko niihin itse -- kummassakin tapauksessa ajattelu olisi yhtä huonoa. Siis aivan kelvotonta, kertakaikkiaan, pelkkää käsitesekaannusta.

Tässä blogissa puhuttiin sokeasta individualismista:

" Individualismi voi kuitenkin kasvaa sokeuden asteelle, jolloin lakkaamme tajuamasta kansallisvaltion ja demokratian luonnetta individualismin projektioina, irrotamme ne synty- ja kehityshistoriastaan, siirrämme ne abstraktille käsitteelliselle tasolle ja alamme pitää niitä ikään kuin "annettuina itsestäänselvyyksinä". Emme enää ymmärrä niiden historiallista taustaa, vaan esimerkiksi määrittelemme "demokratian" käsitteellisesti -- ikään kuin se olisi ajattomassa tyhjiössä joidenkin puhtaiden ideoiden varassa toteutuva hallintojärjestelmä. "

Käyttäjän jussisalminen kuva
Jussi Salminen Vastaus kommenttiin #22

Kyvyttömyytesi - tai haluttomuutesi - vastata perin yksinkertaiseen kysymykseen muulla kuin tyhjänpäiväisellä pyörittelyllä todistaa, että et osaa päättää, mitä kansallisvaltiolla ja demokratialla tarkoitat. Saat tietysti kutsua "kunnolliseksi ajatteluksi" sitä, että sanat voivat tarkoittaa mitä tahansa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #26

""Saat tietysti kutsua "kunnolliseksi ajatteluksi" sitä, että sanat voivat tarkoittaa mitä tahansa. ""

Juu, ajattelu on vaikea taito. Se ei ole pelaamista annettujen sääntöjen mukaan, vaan jokainen lause luo omat sääntönsä. Toinen vaihtoehto on sitten tuo, ettei sanoilla sanota enempää kuin mitä niihin on jo sisällytetty. Tällöin voit aivan hyvin vastata itse kysymyksiisi.

Käyttäjän salvator kuva
Elo Kemppainen

"Minun mökki on ilotalo!"

Näin sanoi Taivaisen Kuuno kun Simpauttaja oli jyrynnyt Julian kanssa, Kuunon ollessa tukkimetsällä.

Heikki Turusen kirjassa; "Simpauttaja", tuo lause kiteyttää koko suomalaisen seksuaalisuuden, sen hyvän ja huonon puolen.

Siinä esiintyy toive siitä, että mökissä iloittaisiin ja toive, että siellä ei 'iloittaisi'.

Pystyisikö suomalainen kumppani järjestämään puolisolleen kotiinsa 'ilotalon', jos pystyisi ei bordelleja tarvittaisi.?.

Huoruuden määrittelyyn pystyy vain se, joka kokee joutuneensa tilanteeseen jossa tuo määrittely muodostuu, aivan samalla tavalla joutuu 'rasisti' määrittelyn kohteeksi, kohteen määrittelijä tulee tulokseensa hyvin subjektiivisin käsityksin.

Tuo ko. huora tai rasisti ei ole kaikille huora tai rasisti, siis huoraa tai rasistia ei ole objektiivisesti edes olemassa, se on vain kokijan harha, oletus tai näköalan puute.

Kuuno ei halua - eikä hänen tarvitsekaan - nähdä eroa; 'surutalon' tai 'ilotalon' välillä, Kuuno vain haluaa tulla asiassaan 'subjektiksi', voitaisiko siis Kuunoa syyttää näköalattomuudesta.

Niitäkin äänestäjiä, jotka eivät viimevaaleissa äänestäneet nykyhallituspuolueita on syytetty 'yhteisymmärryksen' ja eurooppalaisuuden ymmärtämisen puutteesta.

'Näköalattomia' äänestäjiä syyllistetään 'valtamedioissa' yhteisen hyvän (EU:n) hylkäämisestä, kun taasen niitä näköalattomia 'rasistikortin' vetäjiä - 'rasistittelijoita' - valtamedioissa ylistetään kättentaputuksin.

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Sokean individualismin ja narsismin voittokulun seurauksena on todellakin totalitarismi, ja sellaisen keittiön kautta, jota valtaosa kansalaisista tuskin edes huomaa.

Erityisen valaisevaa yllä olevassa kirjoituksessasi on individualismin vertaaminen tieteen pirstoutumiseen ja eriytymiseen omiksi tiukkarajaisiksi lokeroikseen. Tiedämmehän miten esim. lääketieteen erikoistuminen vaikkapa ortopediaksi ja psykiatriaksi on rapauttanut kokonaisvaltaisen psykofyysisen tutkimuksen, ja jopa länsimaista tuhansia vuosia vanhempaa itämaista lääketiedettä juljetaan pitää huuhaana näistä toisistaan eriytyneen lääketieteen lokeroista käsin.

Kiitos jälleen kirjoituksestasi, joiden soisin päätyvän edes joskus US-karuselliin. Olen itsekin ihmetellyt, minkä sortin skuuppi aiheena tai minkä sortin julkkis kirjoittajan pitää olla jotta niin käy.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

No, toistaiseksi tällä palstalla voidaan kuitenkin julkaista juuri kunkin blogistin omalla tyylillään kirjoittamia tekstejä -- ja toimituksen valinnat ovat sitten heidän mieltymystensä ja tarpeidensa mukaisia.

Olen joskus pohtinut tätä nykyisen yhteiskunnallisen keskustelun tilaa, enkä oikein pidä arvossa näitä nykyisin niin suosittuja kiihkeitä "väittelyitä". Minulle kirjoittaminen on lähinnä pohdiskelua, ajattelen kirjoittamalla, ja panen näitä mietiskelyjä sitten julki julistamatta kuitenkaan mitään "mielipiderintamiin" asettuvia "totuuksia".

Pöytälaatikkoon on matkan varrella jäänyt paljon, ja olen heittänyt pois kokonaisia kirjoja. Ei tämä julkaiseminen minua erityisesti motivoi, mutta olen kyllä yleensä ottaen sitä mieltä, että yhteiskunnassa kaikenlaisen ajattelun tulisi olla kaikkien nähtävillä. Vain siten voimme estää sen ettemme vedä ihan vapaaehtoisesti itsesensuurin ja sensuurin lippaa silmillemme.

Niin sanotussa sananvapaudessa on kyse nimenomaan läpinäkyvyydestä. Ei siis siitä että itsekukin saisi itselleen jonkin julkaisuareenan ja löytäisi oman mielipidelokeronsa, vaan siitä että itsekunkin olisi mahdollisuus saada mahdollisimman laaja kuva kaikesta mikä voi vaikuttaa oman ajattelun muodostumiseen.

Sananvapaus ei ole sanomisen vapautta, vaan viestien vastaanottamisen vapautta. Yhteiskunta on demokraattinen vasta silloin kun se on niin läpinäkyvä, että kaikilla on mahdollisuus tietää mistä missäkin asiassa on oikeasti kyse.

Käyttäjän selavii kuva
Seppo Lavikainen

Tähän on yksinkertainen selitys. Jos kirjoituksen tasolla ja sisällöllä olisi karuselliin noston kanssa jotain tekemistä, niin siellä olisi lähinnä Oikkosen kirjoituksia ja muutama Myllyniemi& Co. kerran viikossa. Julkkikset, politikot, etc. kaikkoaisivat palstalta.

Käyttäjän ViiviPartanen kuva
Viivi Partanen

Mielenkiintoinen kirjoitus. Ihan vain kiteytettynä ja yksinkertaistettuna (mielessäni syntyi ajatus) kuulostaa jotenkin sille, että ihmiset ovat jääneet vaille oikeanlaista välittämistä ja kohdatuksi tulemista, jolloin oman olemassa olemisen tärkeyden vahvistamiseksi tarvitsee vaikkapa osoittaa oikeassa olemistaan väittelyjen ( tai maallisen omaisuuden yms.)kautta, jolloin henkinen kasvu lakkaa ja muuttuu olemassa olemisen todistamiseksi. Henkisen kasvun lakkaamisen seurauksena kun yksilöissä alkaa yhteiskunnan tasolla tapahtumaan, niin seuraa henkinen rapistuminen koko yhteiskunnassa.

Onhan se toki huolestuttavaa globalisaatio siinä suhteessa, että liian laajaksi/nopeasti leviävä maailmankansalaisajatus repii ihmisen juuria, jolloin ihminen alkaa kadottaa käsityksensä itsestään suhteessa kulttuuriinsa. Ihmisellä kaiketi on perustarve tietää juurensa ja siihen tarpeeseen liittyy osaltaan itseymmärrys ja turvallisuuden tunnetta?

Rahan arvoa tärkeimpänä arvona pidettäessa, tekee ihmisen työssä vain suorittajan, jossa ei ole halua tai aikaa antautua syvällisemmin ja tämä on mielestäni ongelmallista pedagogisessa työssä ja hoitotyössä (koska "asiakkaat" muuttuvat suorituksen kohteiksi, eivätkä tule kohdatuksi). Ongelmaa lisää mielestäni myös se, että vanhemmilla ei ole aikaa ja/tai voimavaroja kohdata omia lapsiaan. Aikaa on liian vähän, kun se tuhlantuu oravanpyörä elämässä, koska pitää tuottaa enemmän kuin tarvii.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Luomiskykynsä hukkaava yhteiskunta taantuu suoritusyhteiskunnaksi. Kun kaikesta tulee suorittamista, roolit kivettyvät.

Olen ihmetellyt miksi tuo tapa puhua kaikista "asiakkaina" -- nyt tässä koulujupakassakin joku puhui koululaisista koulun "asiakkaina" -- on niin tavattoman vastenmielinen. Ehkä juuri siksi että siinä viestin kaksiarvoinen tekopyhyys näkyy niin päällehyökkäävästi.

Ne jotka puhuvat "asiakkaista" haluavat termillä glorifioida omaa palvelujen tarjoajan rooliaan. Se on nykyisin pyhitetty tapa ilmoittaa oman työn tarpeellisuus ja oman olemassaolon oikeutus. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen ettei maailmassa ole olemassa "kahden vapaan yksilön välistä kumpaakin osapuolta hyödyttävää kauppaa".

Poliisitkin taitavat puhua "asiakkaistaan". Vankilanjohtaja niin ikään ei puhu vangeista, vaan "asiakkaistaan".

Käyttäjän ViiviPartanen kuva
Viivi Partanen

Näin se on, että nämä ihmiset ovat nykyään "asiakkaita". Olen kuullut tuota termiä käytettävän mielenterveyspuolella, niin siksi laitoin sen, mutta kuitenkin hiirenkorviin, koska asiakas sanana on mielestäni sellainen suhde, jossa haetaan ulkoisia palveluita, eikä sana asiakas mielestäni sovellu hoitotyöhön tai pedagogiseen suhteeseen.

Elämme selkeästi suoritusyhteiskunnassa, ikävä kyllä. Itse olen myös pohtinut tuota rooli sanaa. Minä pidän sitä vastenmielisenä ja koen, että itse vedän roolia mielellään ainoastaan, kun joudun käsittelemään hankalia tapahtumia ja joudun piilottamaan todelliset tunteeni, jotta voin selvittää ongelmallisen asian. Työssä olen sama ihminen, kuin vaikkapa kotona lasten kanssa tai vaikka tässä nyt. En ole koskaan ymmärtänyt tätä "rooli" sanaa tai en ole halunnut omaksua sitä muuta kuin ääritilanteissa.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

"Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnosuojelijat kehitysmaissa reissavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita, filosofit itsetärkeitä isminikkareita, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiään saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä."

Upeaa sanantaidetta, jonka tarkkaan arkistoin tulevaakin "iloittelua" varten.
Kaunis kiitos sinulle Seppo, runsaasti uusia ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi.

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

Tuossa seitsemässä rivissä on täydellinen synopsis Ylelle poliittista satiiria varten! Missähän meidän käsikirjoittajat luuraavat, esimerkiksi taannoisessa Makthavare-oikeudenkäynnissä ja tuomiolauselmassa on aineksia moneen hyvään sketsiin.

Ehkäpä elokuvaohjaaja Janne Kuusi osaisi vastata, ovatko alan tekijät vain tyhmiä, vaiko pelkureita, tai ihanko vaan epäuskoaan lamaantuneina toinen toistaan absurdimpien yhteiskunnallisten tapahtumien ja keskustelujen keskellä.

Joskus osuva piikki voi johtaa parempiin tuloksiin itsereflektion kannalta kuin kuiva ja korrekti kritiikki.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Janne Kuusi, kuten muutkin elokuva-ammattilaiset, varmasti tietää ettei fiktion kirjoittaja koskaan -- ei hurjimmissa irrotteluissaankaan -- pysty keksimään mitään niin mieletöntä, etteikö todellisuus eräänä päivänä panisi vielä paremmaksi.

Janne Kuusella taitaa tästä olla omakohtaista kokemusta ainakin romaaninsa "Vapaus" tapahtumien suhteen. Hän on joskus puhunut aiheesta tälläkin palstalla.

Hän on myös ottanut ammatillista etäisyyttä elokuvatuotantoon kertoen syyksi sen ettei tässä maassa ole mahdollisuutta pitää laadullista rimaa korkealla. Täällä elokuvaa ei rahoiteta laatua tavoittelevan kunnianhimon pohjalta, vaan mennään sieltä missä rima on matalimmalla.

Jos olen oikein ymmärtänyt, tilanne elokuvan suhteen on ollut niin toivoton, että hän on omia taiteellisia ambitioitaan edes jotenkin toteuttaakseen vaihtanut kirjalijarooliin.

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi

Moustgaard ja Oikkonen, huomasin nämä kommentit vasta nyt, mutta ehkä viesti tulee näin jälkijunassakin perille.

On totta että Suomessa on aika toivotonta ylittää itse nostamaansa rimaa, mitä elokuvan tekemiseen tulee. Lähes sama pätee muihinkin taiteen lajeihin, mutta kalleutensa vuoksi elokuvaan katalimmin. Vaikka tekijöiltä löytyisikin rohkeutta, on siinä tapauksessa tehtävä kaikki itse, mutta halpa elokuva tai muu vastaava tuote on lähes toivotonta saada minnekään näkyville. Elokuva- ja tv-alalla kaupankäynti on aikaa sitten selättänyt tuotannon, puhumattakaan sisällöstä. Koin jo kymmenen vuotta sitten tämän nahoissani, kun en enää voinut allekirjoittaa omiin nimiini kirjattua elokuvaa.

Jos olisin nyt parikymppinen sälli, rusauttaisin ehkä mojovia halpiksia johonkin youtubeen kavereiden kanssa, mutta vastaavaa toimintaa noina aikoina harjoitettuani ja silloin pahasti turpaani saaneena en sellaiseen tässä iässä oikein pysty. Jonkinlaista toivoa elättelen juuri jonkinlaisista marginaaleista, varsinkin mitä poliittiseen satiiriin tulee. Yle, tuo "koko kansan" viestintätalo on näet nyt sellaisissa käsissä, että poliittiseksi satiiriksi käy vain pikku piikittely Uuden Iloisen Teatterin revyiden hengessä.

Sääli, sillä Yle oli AV-alan viimeinen toimija, johon panin toivoni, mutta näkyy sekin olevan mennyttä ainakin tässä suhteessa. On kummallista, että Yle välttelee hysteerisesti joidenkin kansanryhmien ärsyttämistä (ja toisten taas ei) kaikessa toiminnassaan.

Ja Moustgaard, kyllä, tekijät ovat tilanteen lamauttamia, elokuva-alalla toimiminen on silkkaa suolla rämpimistä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #25

Janne Kuusi

Saanko kysyä mitä olet tällä hetkellä tekemässä? Uusi kirja tulossa?

Käyttäjän jannekuusi kuva
Janne Kuusi Vastaus kommenttiin #28

Yksi romaani on jo miltei valmis, mutta kustantamosekavuuden vuoksi ilmestynee vasta ensi vuonna. Se pohjautuu kokemuksiini Kekkosen sotilaspalvelija-aikanani 1974 ja mielisaisraanhoitajana sen jälkeen (tehtävät olivat miltei samanlaiset), mutta lähtee liitämään fiktion sfääreihin. Nimi on 400 kekkosta, kekko tarkoittaa muinaisella suomenkielellä viinaleiliä, kekkonen siis pikkuruista sellaista. Kuten muistanet, 1970-luvun valtaapitävät käyttivät viinaa aivan eri mittaluokassa kuin nykyiset. Vaikka ei viina kirjan keskeinen teema ole, kaipa niitä taloususkonnon juuria heskelen kaikissa teoksissani.

Nyt kirjoitan jo seuraavaa, jonka julkaisu tähtää vuosiin 2015 ja 2017, kaksiosainen, aika suurimuotoinen romaani Suomen itsenäisyyden satavuotisajalta. Se seuraa kahtiajakautuvan suvun vaiheita vuosisadan eri käänteissä.

Ylessä teen ensi vuonna, jos luoja suo rahoituksen, taiteen ja huumeiden kytkennästä kertovan dokumenttielokuvan.

Työtä siis riittää, kun saisi vielä toimeentuloakin muualta kuin työttömyyskassasta...

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #29

Kuusi

"400 kekkosta" on aivan fantastinen nimi. Taivas varjelkoon, kuulen Truffautin hykertelevän haudassaan.

Jaakko Paavilainen

"Sokean individualismin ja narsismin voittokulun seurauksena on todellakin totalitarismi, ja sellaisen keittiön kautta, jota valtaosa kansalaisista tuskin edes huomaa."

JUURI NÄIN.

Ja -ismit ovat vapaa-ajattelua rajoittavia lokerikoita, joissa lähes kaikille asioille on valmiiksi määritelty oma paikkansa.

-ismit ovat 'ulkoistettua ajattelua' ja siten älyn ansoja ja älyn vihollisia.

ps.

Kiva lukea näitä blogeja, vaikken niistä yleensä 90 prosenttia enempää ymmärräkään. :)

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Minusta on äärettömän mielenkiintoista,kun näitä blogissa kerrottuja asioita sitten käyttää ajattelussa tai keskusteluissa kokonaiskuvan hahmottamiseksi,niin sitä kauemmas tuntuisi etääntyvän ns. tavanomaisesta elämästä. Päätyy tilaan missä ei ole ketään tukemassa vaan pitääkin yhtäkkiä seistä yksinään asiansa kanssa. Niin kaukana kaikki tuntuu olevan näistä ajatuksista ja eletään vain sitä pintaa..

Käyttäjän eirikr kuva
Antti Ukkonen

Minulle nämä Oikkosen aivoitukset ovat olleet lähinnä rauhoittavia. Moni ärsyttänyt ja turhauttanut asia on saanut muotoa. Yksin olen aina ollut näkemysteni kanssa ja pohtinut sitä, miksi ihmiset eivät näytä näkevän sitä, mitä minä tai jos näkevät, miksi se ei hämmästytä, haittaa tai järkytä heitä lainkaan kuten minua.

Varmaankin on niin, että kaikki olemme lopulta yksin.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Juu,se on ollut hienoa seurata kuinka kaikelle löytyy selityksensä ja samalla se jollakin tapaa masentaa.

Käyttäjän Naama kuva
Anne Pylkkönen

Minusta yksi hankalimmin nieltävistä paloista näissä Oikkosen teksteissä on ollut jokin vähän sellainen juttu että miten (pätevään) koherenttiin ajatteluun/näkemyksiin voisi päästä. Onko siihen jotain menetelmiä? Entä onko jotain täysin vääriä menetelmiä?

Usein on ollut sellainen tunne, ettei "kokonaiskuva" joistain asioista hahmotu siksi, ettei pysty näkemään riittävän laajasti. Että pitäisi jotenkin etäännyttää, ikäänkuin ottaa taka-askelia valtavankokoisen maalauksen edessä. Ja Oikkonen sitten jossain yhteydessä täysin tyynesti oli sitä mieltä, ettei koherenttisuus tarkoita tuollaista kaikkien "palasten" samaan (mielekkääseen) kuvaan sopimista.

Monessa yhteydessä tässä blogissa on sen sijaan toistettu Wittgensteinin sanoja "läheltä ja tarkkaan katsomisesta". Että "koherenttisuus" - olisko se sitten jotain enemmänkin "syvyyssuuntaista"? historiallista?? fraktaalista??! Ei siis mitään kuitenkin yhteensopimattomista (käsite)osasista koostuvan jättipalapelin kasaamista.

(Tunnustan olevani myös innokas yli tuhannen palan puzzleja kokoava henkilö - voiskohan vaikeuteni juontuakin siitä >:-) ?)

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Pylkkönen

""... on sen sijaan toistettu Wittgensteinin sanoja "läheltä ja tarkkaan katsomisesta". Että "koherenttisuus" - olisiko se sitten jotain enemmänkin "syvyyssuuntaista"? historiallista?? fraktaalista??... ""

Tuossa olet todella loistavasti ajatellut itsesi perimmäisten kysymysten äärelle. Goethen ja Wittgensteinin tavoittelema "alkuilmiö" voisi hahmon- ja käsitteenmuodostuksen alkutekijöistä paljastaa, miten sanat hyvin primitiivisessä miellemaailmassa eivät vielä omaa sellaista "sanaluokan" ominaisuutta johon oma kielioppimme ne luokittelee.

Tuossa blogissa puhutaan esimerkiksi mekaanisten ja orgaanisten mielteiden eriytymättömyydestä keskiajan ihmisen miellemaailmassa. Voisimme ehkä ajatella, että "objektivaatio" on kehityksellinen jatkumo, jossa "kohde" jossain kehityksen vaiheessa voi saada ensin mekaanisen ominaisuutensa, sitten jotkut kohteet vielä orgaanisen ominaisuutensa.

Jossain pitkälle menevän yksilöllisen eriytymisen maailmassa ei enää pohdita käsiterealismin kysymyksiä -- onko esimerkiksi "koira"-universaalia "olemassa", tai siis onko sen "todellinen olemus" -- vaan nähdään selvästi miten kieli on laadultaan "nominalistista".

Pohdin "Narkissos-esseiden" luvussa "Kierkegaard ja Nietzsche" Aristoteleen syllogismilogiikkaa primitiivisen miellemaailman kannalta. -- Miten esimerkiksi käsite "Sokrates" sijoittuu jatkumolle "esine -- ihmisorgaani", tai miten määre "ihminen" liukuu akselilla konkreettisesta subjektiivsesta olennosta abstraktiseksi joukon jäseneksi. Siteeraan sieltä:

" Aristoteleen esittämiin syllogismeihin perustuvassa ensimmäisen kertaluvun predikaattilogiikassa yksittäisiin olioihin voidaan liittää ominaisuuksia ja yhdistellä sitten näitä loogisten konnektiivien avulla. Logiikan alkeisoppaat esittelevät väsymättömästi näitä älyllisiin kirkastustarkoituksiin varsin kiitollisia päättelyesimerkkejä.

Kaikki niissä toimii hienosti niin kauan kun ei kysytä esimerkiksi: ovatko konkreettiset ja abstraktiset oliot ja ominaisuudet kielihistoriallisessa alkuhämärässä jossain tietyssä järjestyksessä tai jossain tietyssä suhteessa toisiinsa? Ovatko omaksumamme sanojen luokat jossain absoluuttisessa mielessä oikeat - vai voisiko olla vaikkapa niin että intentioistamme saattaisi periaatteessa seurata sellaisiakin sanoja joiden luokitus ei asettuisi raameihimme?

Meistä näyttää järkevältä että lauseenjäsenet nousevat sanaluokkien pohjalta - miksemme siis katsoisi astetta kauemmas taaksepäin arvioidaksemme tilannetta sanaluokkien synnyn suhteen?

Tiedämme, että esim. muinaiskreikan sanojen laadut eivät vastaa omiamme vaan kuuluvat oman aikansa kieleen ja ajatusjäsennykseen - silti, siis tästä tiedosta huolimatta, otamme omat kielimuotomme ikään kuin ajattomina ja rakennamme "logiikan kielen" niille.

Pyrimme pitämään "loogiset työkalumme" ideaalisen puhtaina, emmekä halua käsitteenmuodostukseen liittyvän kehitysopillisen näkökulman sotkea ympyröitämme.

Tosiasiassa jokin jota voisi kutsua "inhimillisen hahmonmuodostuksen kehitysopiksi" ei antaisi meille mitään oikeutta harrastamaamme, absoluuttisessa mielessä puhtaaksiviljeltyjen loogisten päättelysääntöjen soveltamiseen. "

http://personal.inet.fi/tiede/seppo.oikkonen/soren...

-- Olennaista tuossa on kai sen seikan tajuaminen, ettei kielemme "alkuhahmoilla" todellakaan ole samoja "sanaluokkien" ominaisuuksia joita omassa kieliopissamme pidämme lähtökohtaisesti "annettuina" ja itsestäänselvinä. Jos voisimme katsoa miellemaailmojamme hyvin "läheltä ja tarkkaan" saattaisimme huomata miten käsitteet niitä primitiisisiin lähtöpisteisiinsä palautettaessa hajoavat jonkinlaisiksi hiushalkeamien pirstomiksi ja ominaislaatunsa kadottaviksi "seuloiksi". Vain tietyllä "kiinteyden" asteella ne "pitävät sisällään" jotain jonka koemme "mielteenä".

Kaikki "ajatuksemme" muodostuvat sitten tuollaisista erilaisille jatkumoille sjoittuvista mielteistä -- ja "ajatus" -- tai wittgensteinilaittain siis "lause" -- on jo jossain mielessä "koherenttinen" kokonaisuus. Monista ajatuksista syntyy yhä suurempi koherenttinen kokonaisuus -- ja tällaisten laajojen kokonaisuuksien hallinta onkin sitten mielestäni likimain mahdoton "tehtävä".

Tavat, joilla ratkaisemme ajattelukoherenssien ongelmia -- esimerkiksi se että sorrumme jonkinlaisen sanaluokkajaon kiinteyttämään ja kivettämään käsitteenmuodostukseen ja siitä seuraavaan mekanistiseen "logiikkaan" -- ovat kaikki hyvin epätyydyttäviä ratkaisuja, koska ne tekevät väkivaltaa sille mitä käsitteistä muodostuvan pinnan alla miellemaailmassamme oikein todella tapahtuu. Käsitteet ovat todellakin vain ajattelun "pintaa".

"Ajatuksemme" eivät muodostu kielen pinnan tasolla -- eikä niitä oikeasti voi analysoida määrittelemällä käsitteitä toisillaan -- vaan "ajatukset" ovat kuin syvyyssuunnassa syntyviä tähtikuvioita, joissa hahmot nähdään tietynlaisina koska eri syvyydelle sijoittuvat "rakenneosat" muodostavat tietystä näkökulmasta toisiinsa kytkeytyviä kohrenssipalapelin paloja.

" Kiintoisimmat kohteet löytyvät ihan päinvastaisesta suunnasta kuin huumetta tajunnalleen tarvitsevien efektintavoittelijoiden elämysmeret. Varsinaiset salatut totuudet ovat omassa menneisyydessämme, siinä mikä on jo tapahtunut, kehityshistoriassa, jo kuljettujen reittien varsilla. Siellä - missä meri on mustin ja primitiiviset myrskyt raivoavat- valoa hetkittäin luo joukko sokaisevia käsiteaurinkoja, joita olemme sopivasta näkökulmasta katselemalla luulleet systeemin navoiksi, taivaallisen palapelin yhteensopiviksi paloiksi. Ovatko ne sitä, vai ovatko kaikki konstellaatiot vain harhaa? "

http://personal.inet.fi/tiede/seppo.oikkonen/johda...

-- Jos olen oikein ymmärtänyt, Heikki Hyötyniemi soveltaa matematiikkaa niiden prosessien kuvaamiseen joilla alkuperäisistä "elämänvoimista" syntyy aikalaistason "ajattelua". Saatan olla väärässä mutta olen kuvitellut että hän käyttää esimerkiksi tuota mainitsemaasi fraktaalista mallia kuvaamaan näitä elämänvoimien tiedollisiksi muuttuvia kuvioita. Luulen, että Hyötyniemi tässä yrityksessään kulkee ainakin vähän samanlaisen kunniahimon vallassa joka Wittgensteinia ajoi kun hänkin käytti "Tractatuksessa" matematiikkaa muotoillakseen "lauseen yleisen muodon".

Itse en pysty miettimään matematiikan ja todellisuuden suhdetta kuvaussuhteena, joten siinä mielessä matemaattinen mallintaminen jää oman ajatteluni ulkopuolelle ja tyydyn vain "läheltä ja tarkkaan" tapahtuviin hahmon- ja käsitteenmuodostuksen, kielen ja käsitteiden tarkkailuyrityksiin.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #32

Kiitos huomiosta ... niin, olen huomannut symppaavani "prosessifilosofiaa": kaiken ydin on liikkeessä, se on (henkisenkin) elämän ydin. Tämä liike synnyssään on herkkää, se pysähtyy helposti, prosessi rikkoutuu jos sitä rupeaa ruotimaan raskaalla koneistolla. Tai vieläkin fundamentaaliimpi asia on se paine, elämänvoima, jonka pursuamisen ilmenemismuotoja se kaikki liike on. Sisäsyntyinen paine kaiken "alkusyntynä" perustelee lopputulosten fraktaalisuuden, ja sen, ettei toimintaa tarvitse ulkopuolelta ohjata. - Olen käyttänyt viime aikoina tästä ajattelutavasta nimeä "fysikaalinen vitalismi": elämänvoima on mitattavaa, reaalista, eikä sillä ole finalistista, tavoitehakuista luonnetta.

Jos vaikka vain nimeätkin tällaisen tarkastelukohteen, se muuttuu formaaliksi staattiseksi rakenteeksi, "pysähdyskuvaksi", ja jäykistää asiat "ajatukselliseen vitriiniin". Ja puhuminen "ajattelusta" tai "ajatuksista" on muutenkin liian pitkälle menevää tulkintaa (vaikkakin houkuttelevaa) ... kun kuitenkin kyse on vain dynamiikan "stabiileista attraktoreista". - Niin, "matemaattinen yleinen muoto" ... ehkä on perusteltua hakea intuitiivista kompromissia: jotta ei uhrattaisi dynaamisia konnotaatioita, jotta "tajunnan virta" ei patoutuisi, voitaisiin ehkä puhua (ilman tukahduttavaa (?) matematiikkaa) "pyörteistä" elämänvoiman virtauksessa!

Intuitiivisesti (bergsonilaisesti!) asennoituneen ihmisen korvissa matematiikka kuulostaa varmasti pahalta ... mutta se nyt vain on välttämätön työkalu. Ihminen ei pysty (määritelmällisesti!) ajattelemaan "alisymbolisesti", siis "käsitteillä joita ei vielä ole". Synnyissään ilmiöt kuitenkin ovat aavistuksenomaisia, ja vasta monen tällaisen alkeisilmiön yhteisvaikutus (matemaattisesti ajateltuna korrelaatio) muuttaa elementaarisen liikkeen, jonkinlaisen värinän, koordinoituneeksi virtaukseksi. Tietoinen ajattelu mahdollistaa yhden asian pyörittämisen kerrallaan - mutta juuri tuollainen edellä mainittu yhteisvaikutusten jäljittäminen edellyttää monien asioiden yhtaikaisen hallinnan; tähän kyetään vain matematiikan työkaluin.

Matematiikkaa ei ensisijaisesti tarvita mainitsemaasi asioiden muotoiluun (vaikka siinäkin matematiikan tarjoama täsmällisyys ja yksikäsitteisyys on eduksi), vaan sitä tarvitaan "dynaamisen ajattelun alustaksi", simulaattoriksi, jonka päälle rakennettuna synteettiset rakennelmat vasta voivat lähteä omaehtoisesti "eloon". - Vielä joskus tullaan ajattelemaan (uskon näin!), että matematiikka kuuluu "perussivistyjseen", ilman sitä ajattelu on kapeampaa ja maailman ymmärtäminen pakosti jää rajoittuneemmaksi.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #35

"Ajatukset" hajoavat, kun niitä katsotaan "läheltä ja tarkkaan", samalla tavalla kuin "aine" hajoaa hiukkasfysiikan lähikuvassa materiaalisessa mielessä vain jonkinlaisen "energiakentän" tiivistymäksi. Muistan jostain lukemastani, en muista mistä, mielikuvan "elektronista" jonka "liike" on vain rajan epämääräisyyttä.

Ovatko vastaavasti matematiikan "perusteet" matematiikkaa -- vai jotain muuta? Ovatko kielen "perusteet" käsitteitä -- vai jotain muuta? -- Nämä ovat merkillisiä kysymyksiä.

Jos olen oikein ymmärtänyt, Wittgenstein kävi läpi kokonaisia ajattelun alueita -- kuten matematiikan perusteita -- vain voidakseen sitten hylätä tämän alueen ja keskittyä yhä syvempiin hahmon- ja käsitteenmuodostuksen ongelmiin. Voin ajatella, että tällä tutkimuksella, pyrkimyksellä, on siis jokin suunta.

Voisimme ajatella, että toiseen suuntaan pyrkiminen veisi meidät jollain lailla "opillisemman" ajattelun piiriin -- mukaan tulisivat ei vain "logiikka" ja päämäärärationaalisuus, vaan myös arvot ja aatteet. Filosofikin voisi toimia profeettana tai propagandistina.

Kun kirjeessä kysyin von Wrightilta, eikö Wittgensteinin filosofointi tuossa mielessä mennyt eri suuntaan kuin hänen harrastamansa yhteiskunnallinen kantaaottaminen, von Wright totesi, että luultavasti olen oikeassa ja että "asia mietityttää minua paljon".

No, von Wrightin mukana meni manalle kokonainen filosofian sukupolvi. Nämä nyt pinnalla olevat filosofian vaikuttajat ovat mielestäni lähinnä kaupallisia muotituotteita humpuukin markkinoilla -- ei kannattaisi panna toiseen vaakakuppiin Himasta ja toiseen Kataista, vaan toimia kuin Jeesus temppelin portailla ja kaataa kaupustelijoiden vaakapöydät.

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi Vastaus kommenttiin #37

Heitit tuossa esille "arvot": siinäpä osuit mielestäni asian ytimeen (tai ehkä ennemminkin "muutosvoiman/elinvoiman ytimeen" tai "asian (lopputuloksen) syntyyn")!

Logiikka pystyy jäsentämään vain formaalia lopputulosta, jäykistynyttä "pintaa", käsitekiinteyttä (ja jäykistämään sitä edelleen). Perinteinen ajattelu jäljittää tällaisia rajoitteita: lakeja, invariasseja. - Sen sijaan (kerrataan taas) "enformaatioteoriassa" mallitetaan jäljelle jääviä vapauksia, kovariansseja, missä suunnassa on vielä mahdollisuus (yhteis)muutokseen ja liikkeeseen - ja nyt tällainen liike on prosessifilosofisesti määritelty kaiken avaimeksi.

Enformaatiolla (elämänvoimalla), yksinkertaisimmillaan elementaarisella värinällä, on "sfäärissään" tyypillisesti energian tulkinta, määritellen maailman muokkaamiskyvyn kautta merkityksen (ei kuitenkaan tarkoitusta) ja niin muodoin jonkinlaisen "luonnonmukaisen semantiikan" siinä maailmassa. Enformaatioteoria kokonaisuudessaan on sitten tällaisten merkitysten analyysiä ja jäljittämistä - ilmeisesti siis rakenteiden rajoittamien vapauksien suunnissa.

Koko mentaalikoneiston tehtänä on alusta lähtien, koko kehityshistorian ajan ollut (subjektiivisesti koetun) maailman muuttaminen oman elämisen kannalta "paremmaksi". Kun ollaan ehkä jo päästy irti siltä materiaalisen maailman tasolta, seuraava maailman hahmottamisen ja siis parantamisen taso on kai moraalin taso: ja juuri ne arvot ovat moraalin maailman pelkistyneitä vapausasteita, "koordinaattiakseleita", joiden suunnassa muutoin jäykistyneessä maailmassa voidaan nähdä variaatiota: voidaan tehdä eettisiä valintoja.

Siis: juuri ne asiat, jotka eivät vielä ole "valmiissa maailmassa" fiksattuina kohdallaan (kuten moraali- ja arvoasiat), ovat perinteisen mallituksen mielessä kohinaa, maailman kaoottisuutta ja vapaan tahdon dilemmaa, kun taas enformaatioteorian näkökulmasta ne ovat juuri sitä kiinnostavaa elämänvoiman virtauksen aluetta!

- Ei kai se ole sattumaa, että "arvoihin" liittyy intuitiivinen "arvo", niillä on siis merkitystä, ne sisältävät muutoksen mahdollistavaa moraalista "energiaa", ne aiheuttavat (konkreettisesti!) paineita, ja niistä voi muodostua nykyihmisen maailmaa liikuttavaa virtausta. - No, tietenkin paljon voimakkaampi nykymaailmaa pyörittävä virtaus liittyy rahan kieroon; olemme (tahtomattamme) yhtaikaa mukana useissa (virtaus)prosesseissa.

On tavallaan ikävä, että nykyisen (analyyttisen) standardifilosofian (eräänä) keskeisenä lähtökohtana on Wittgensteinin varhaiskauden eikä myöhäiskauden ajattelu. Hänhän lähestyi "dynamiikan teemoja", juuri tällaista kiinteiden kategorioiden illusorisuutta ja "elämänvirran" teemoja vasta Tractatuksen jälkeen. Niinpä valtavirtafilosofia on tästä synnystään kehittynyt kohti jonkinlaisia logiikkoja, kuolleiden rakenteiden ruodintaa, kärjistäen sanottuna ...

Kun tästä lähtökohdasta muuten mietitään esimerkiksi "tabun syntyä", miksi vitalismi on nykyisin niin hyi-hyi, on kiinnostavaa katsoa, mitä "analyyttinen standardifilosofi" Bertrand Russell aikanaan sanoi vitalisti Henri Bergsonista "Länsimaisen filosofian historiassaan" (suunnilleen):

"... ihmiselle luonteenomaista on järki [formaali ajattelu], kun taas [elämänvoiman ohjaama] vaisto on luonteenomaista eläimille - ja Bergsonille"!

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #42

"" On tavallaan ikävä, että nykyisen (analyyttisen) standardifilosofian (eräänä) keskeisenä lähtökohtana on Wittgensteinin varhaiskauden eikä myöhäiskauden ajattelu. Hänhän lähestyi "dynamiikan teemoja", juuri tällaista kiinteiden kategorioiden illusorisuutta ja "elämänvirran" teemoja vasta Tractatuksen jälkeen. ""

Niin, esimerkiksi kaksi vanhempaa maailmanluokan suomalaisfilosofia, Jaakko Hintikka ja G H von Wright, edustavat juuri tuossa suhteessa aivan erilaista motivaatiota, erilaista "priorisointia". Edellisen filosofointi on aksiomaattista samaan tapaan kuin "Tractatus" on aksiomaattinen, jälkimmäinen korostaa sitä miten Wittgenstein oikeastaan halusi ottaa etäisyyttä nimenomaan tällaiseen opilliseen filosofointiin.

Klisee Wittgensteinin "kahdesta filosofiasta" korostuu eri tavoin jos varhais- ja myöhäisvaihetta lähestytään noista kahdesta eri suunnasta. Hintikka esimerkiksi harrastaa "Investigations"-teoksen kappaleiden poimintaa ja uudelleenyhdistelemistä -- yhdessä Merrill B Hintikan kanssa kirjoitetussa "Investigating Wittgenstein" -teoksessa tunnustetaan suorastaan rakastettavan kaikkea puzzle-filosofointia -- mielestäni jopa oudon ulkokohtaisen, ikään kuin yleisiin loogisuusehtoihin uskovan ja niihin pitäytyvän analyysin pohjalta -- ehkä vähän samalla kaavalla jolla "Tractatuksen" lauseet voidaan ajatella suhteutetuiksi toisiinsa. Kun taas von Wright jaksaa muistuttaa miten tämän erityisen filosofin filosofilaatu oli aivan erityinen -- ikään kuin W:n ajattelumotiivi ja ajattelun "holistinen" ominaisuus pitäisi omaksua ennen kuin tulkitaan ensimmäistäkään palapelin palaa.

Varhais- ja myöhäisvaiheen erilaisuuden sijasta voitaisiin korostaa koko ajan samana pysyvää motiivia, tarvetta sijoittaa opillinen ja todisteleva järki kaikkine mahdollisuuksineen jonkin, hmmm, sanotaanko tässä yhteydessä vaikkapa "elämänvoiman" ulkopuolelle. Suomalaisfilosofi joka ymmärtää tämän hyvin on mielestäni Reijo Wilenius, jonka lyhyt, kuin ohimennen annettu johdatus Wittgensteinin filosofiaan sisältyy pieneen teokseen "Kasvatuksen ehdot". -- Mutta akateemisessa filosofiassa ylimalkaan juuri "opillisuus" on kaiken alfa ja oomega -- siitä kaikki lähtee ja siihen palaa. Kuinka siihen sitten asetetaan rinnalle filosofi joka mieluummin lukee dekkareita kuin akateemista ammattilehteä?

Bostonin tapahtumista nuo tulivat jotenkin mieleen. Hintikka taisi vaikuttaa siellä. Samassa paikassa joskus vuosisadan alkupuolella vaikutti espanjalaissyntyinen George Santayana, joka sittemmin palasi Eurooppaan. Amerikkalaiset pitävät kuitenkin häntä kai yhtenä omista suurista filosofeistaan -- muita olivat kasvatuskysymyksiin suuntautuneet Dewey ja William James, psykologi. Thoreau selvästi epäakateemisena kuuluu eri kategoriaan. -- Santayana voisi olla sinullekin mielenkiintoinen tuttavuus, koska hänen filosofinlaatunsa jollakin lailla tuo mieleen vitalismin ja luonnonfilosofit. Teos "Scepticism and Animal Faith" on käännetty suomeksi nimellä "Epäily ja usko", eikä se käsittele oikeastaan niinkään uskontokeskustelua vaan yleisiä tiedonfilosofisia kysymyksiä. Avainsana on tuo "animal".

Kirja voisi olla muistutus myös näille nykyisille, kaupallisten ajattelijoiden Dawkinsin ja Hitchensin pohjalta uskontoväittelyitä käyville tolkuttomille kreationisteille ynnä tiedeuskovaisille vulgaaripositivisteille siitä, miten heidän nyt jauhamansa asiat on tiedonfilosofiassa tyhjentävämmin käsitelty jo vuosisata sitten, silloin jopa paljon syvällisemmällä tavalla kuin mihin tämä nyt muodissa oleva paluu keskiaikaiseen skolastiikkaan ja käsiterealismiin koskaan antaa mahdollisuudet.

"Animal Faith" on kyllä aika toivottoman "filosofinen" kirja. Oppisanasto on tosin ihan yleistä mutta mies käyttää sitä aivan omaperäisellä tavalla ja määrittelee sitten käsitteistöllään hiuksenhienoja eroja. Luin kirjan joskus 60-luvun lopulla suomennoksen ilmestymisen jälkeen -- minulla on hyllyssäni näköjään siitä arvostelijankappale ja muistan kirjoittaneeni siitä lehteen jonkin hyvin lyhyen puffin -- enkä silloin ymmärtänyt siitä luultavasti paljoakaan. Se kuitenkin jäi vahvana vaikutelmana mieleeni, että hän eristi "logiikan" maailmasta tavalla joka tulee mieleeni kun lueskelen sinun juttujasi. -- Vitalistiksi minä hänet luonnehtisin, ja luonnonfilosofiksi, jos luokittelua pitäisi tehdä.

Romaani "Viimeinen puritaani" jäi minulta joskus kesken. Santayana itse piti itseään lähinnä tai ehkä nimenomaan kirjailijana -- tai oikeastaan "runoilijana". Elämä oli hänelle yhtä esteettistä ilmaisua, siksikin vitalismi kuvaa hänen ajatteluaan hyvin. Nimi Santayana mainitaan myös Vonnegutin loistavassa "Siniparta"-kirjassa, jossa taiteen yleisiä ongelmia käsitellään aivan pirullisen hienosti -- ja traagista, traagista -- jotenkin tämä oma suomalainen sivistymättömyytemme sai yhden kruununsa siinä että teoksen suomennoksen ensimmäisessä painoksessa nimi oli läpi kirjan kirjoitettu väärin, "Santanaya". Mietin voisiko se olla jokin Vonnegutin oma vitsi, mutta tarkastaessani alkukielistä laitosta totesin että nimi kyllä siellä oli oikein.

Käyttäjän Naama kuva
Anne Pylkkönen Vastaus kommenttiin #32

S.O. kommentti # 32: Lukaisin tuossa aamupuhteeksi nuokin molemmat linkit, kiitos Seppo Oikkoselle (myös!) niistä.

Kohta kun painallan "tallenna"-kuvaketta lähettääkseni ylläolevan vastauksen Oikkosen vastauskommenttiin, niin jään kyllä pohtimaan millaisia ominaisuuksia sanalla "kiitos" on omassa primitiivisessä miellemaisemassani. Mieleen tulee pieni virtuaalinen teesiivilä, jonka lähetän bittiavaruuteen arvuutellen että täyttääkö se tehtävänsä siivilöiden sisältämästään nominifonttipurusta esille jotain siitä reaktiosta jonka olen noihin kirjaimiin yrittänyt pakata.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #36

Kiitokset sinulle omista hyvistä kommenteistasi näihin kirjoituksiini.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Tarkoitatko Vellu, että Sepon pitää seistä yksinään omien ajatustensa kanssa kun kukaan, tai ainakin hyvin harva edes pystyy antamaan hänelle "vastusta"?
Onhan heitäkin, mutta harvakseltaan, riippuu aiheesta pystyykö kirjoittamaan mitään uutta ko.asiaan. Tosin Sepon kirjoitukset ovat niin hyviä, että on usein vaikea edes tuoda omia vaatimattomia ajatuksiaan esille kun kaikki on jo niin paljon paremmin sanottu itse blogissa.
Siksi esimerkiksi minäkin ylistin vain tuon yhden kappaleen sanallista ilotulitusta...

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Kaija,en tiedä Seposta,kun en ole kysynyt..vielä. Lähinnä itseäni tarkoitin,vaikka en oikeastaan mistään mitään ymmärrä. Yritän kovasti silti sinnitellä rakentaessani kokonaiskuvaa maailmasta..lähinnä läntisestä maailmasta.

Ei mielestäni ole kysymys mistään vastuksesta. Ei riidasta tai mistään muustakaan sellaisesta vaan ihan vain ajattelunsyvyydestä. Kuinka kaikki on tullut tähän pisteeseen ja miten ne vaikuttaa edelleen..

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

"Ei mielestäni ole kysymys mistään vastuksesta."

Nähtävästi en tuonut asiaani selkeästi esiin ja se on minulle kyllä ihan tavanomaista:)
Vastustuksella tarkoitin sitä, ettei Sepolle ole täällä tarpeeksi hyviä ajattelijoita, jotka pystyisivät jatkamaan Sepon ajatuskulkuja ja antamaan myös hänelle itselleen lisäeväitä ajatteluun ja yleensä filosofiointiin.

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Toki on koitettu jatkaa tuota ajatuskulkua,mutta jokseenkin kaikki päätyvät samaan..eli jonkinsorttiseen katastrofiin. Sitä voidaan toki koittaa vain arvailla,koska se on tulevaisuutta.

Sitten taas Seppo on kirjoittanut miten historiasta ollaan tultu tähän. Jos jollakin on toinen näkemys niin mielelläni sen kyllä lukisin ja sitten sovitettaisiin sitä kokonaiskuvaan. En tiedä miten tähän muuten voitaisiin jotain lisätä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Kaija & Vellu

"Annetuilla käsitteillä" tapahtuva ajattelu voi muodostaa vain sellaisia kysymyksiä joihin vastaukset jo sisältyvät. Se ei oikeastaan ole ajattelua ollenkaan. Koska käsitteille koetaan jo olemassaolevat sisällöt, jokainen niillä muotoiltu kysymys implikoi jo valmiin vastauksen.

Näissä blogeissa yritetään purkaa valmiiden käsitteiden olemassaolevia merkityksiä -- on tarkoitus hajoittaa sitä "käsitekiinteyttä" joka arkipäivän ajatteluumme niin olennaisesti kuuluu. Se on tietysti hyvin hämmennystä herättävää. Emme ole tottuneet siihen että käsitteet pitäisi jo lähtökohdissaan kyseenalaistaa.

Ajattelijan rooli on minusta lähinnä juuri sellainen käsiteanarkistin rooli -- on ensin hahmoteltava kokonaisuuksia ja etsittävä sellaisia kohtia joissa on maaperää ja tukirakennetta vaikka jonkin käsitteen siitä irrottaisikin ja alkaisi rakentaa siihen ympärille uutta todellisuutta.

Todellisuuden- ja suhteellisuudentaju siinä on aina koetuksella. Tässä blogissa tunsin tarvetta jopa kirjoittaa kokonaisen luvun siitä aiheesta. Sitähän tämä elämämme nimenomaan on -- joka päivä on hämmästystä täynnä, kysymyksiä joihin ei ole vastauksia.

Käyttäjän elina kuva
Elina Moustgaard

Seppo, olin eilen kirjoittamassa tähän blogiisi pitkää litaniaa siitä kuinka onnistut kirjoituksissasi tuomaan esille kaikkein tärkeimmät kysymykset, ne kysymykset jotka leijailevat ilmassa ikäänkuin odottamassa, ilkkuen että ota minusta kiinni, ja jos saat otteen, pääset piirua pidemmälle. Mutta sitten käytännön asiat pakottivat keskeyttämään ja lähdin stadiin.

Perkele, kiireessä kadotin bittiavaruuteen tarkoin punnitun ja vaatimattomaan asuun puetun vastineeni siitä, että osut -jumaliste- aina ytimeen. Et arvaakaan (varmaan aavistat) kuinka paljon mielihyvää olet ihmisille ajattelullasi tuottanut, olen nimittäin takuuvarma siitä että mielihyvä syntyy oivalluksista ja ymmärryksestä, joihin tämä olosuhteissamme ainutlaatuinen blogi tarjoaa mahdollisuuden.

Yksi niistä tärkeistä kysymyksistä liittyi demokratiaan. Se on minulle tärkeä aihe, se on kaiken perusta mille koko maailmankuvani on tähän asti rakentunut ja siihen perustunut, niin kotona kuin sen ulkopuolella. Sisäinen ja ulkoinen ovat olleet tasapainossa. Nyt tilanne on muuttunut. Huolestuin demokratian katoamisesta kolmisen vuotta sitten, se oli omassa elämässäni aikaa jolloin olin ehtinyt asua täällä Espoon metsässä pari vuotta ottamassa erää erittäin sosiaalisesta elämästäni. Tosin huomasin demokraattisen ajattelun puutteen poliittisessa elämässä jo 70-luvulla, silloin kun yhteiskunnallisia vaikuttajia rupesin työkseni tulkkaamaan, mutta silloin demokratiaa haluttiin kehittää, toisin kuin tänä päivänä, jollon sitä yritetään typistää ja kutistaa ja selitellä se pois, ikäänkuin emme olisi kypsiä ihmisinä vastuunkantoon jota demokratia edellyttää.

Minähän kun huolestuin, rupesin etsimään mitä suomeksi kirjoitetaan suomalaisesta demokratiasta, enkä löytänyt oikein mitään muuta kuin rasismia, rasismia kuinka suomalaiset ovat rasisteja. Menin sitten toiselle kotikielelleni, venäläiseen nettiin etsimään ja sieltähän sain niin paljon kimmokkeita että analyysit rupesi jo oksettamaan. Täytyy tähän sanoa, että olen ollut koko ikäni täysin epäpoliittinen ihminen, kaikessa mitä olen tehnyt motiivina on ollut tehdä oikein, tai vähintäänkin hyvää. Mutta se mikä länsimaisen demokratian venäläisanalyyseissä oksetti, oli se, että me eurooppalaiset olemme irtautuneet demokratian historiallisista juurista. Olemme unohtaneet vaalia ja hoitaa tuota ihmiskunnan historiassa niin nuorta ja tuholaisille arkaa tainta... se taisi olla liian hyvänlaatuinen ollakseen totta.

Mutta olen varma ettemme unohda, ainakin jotkut meistä tulevat vaalimaan ja edelleen kehittämään kauneutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta elämällä ja tekemällä kauniisti, hyvin ja oikein.

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

"Mutta olen varma ettemme unohda, ainakin jotkut meistä tulevat vaalimaan ja edelleen kehittämään kauneutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta elämällä ja tekemällä kauniisti, hyvin ja oikein."

Yhdyn toivomukseesi Elina ja kiitän hienosta kirjoituksestasi. Se oli ilo lukea!

Käyttäjän heikkihyotyniemi kuva
Heikki Hyötyniemi

"... ainakin jotkut meistä tulevat vaalimaan ja edelleen kehittämään kauneutta, hyvyyttä ja oikeudenmukaisuutta elämällä ja tekemällä kauniisti, hyvin ja oikein."

Nykypäivän tragedia taitaa olla se, että niin moni (suvakit ja sivikit) haluaa tehdä juuri tuota kaikkea hyvää ... mutta heidän vaistonsa ei enää kerro mitä nuo sanat tarkoittavat.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Elina & Kaija

Kiitokset teille kummallekin kommenteistanne -- Elinalle joka annostelee rautakourin todellisuudentajua ja herkkää elämänuskoista oikeudentajuaan, ja Kaijalle, jonka sanomana olen tajunnut esimerkiksi sen todella hienon asian "että jokaiselta voi oppia jotain, jos haluaa".

Käyttäjän zzz333 kuva
kaija kelhu

Kiitos Seppo, tuo oli nätisti sanottu.

Tapio Suhonen

Myöhäinen kommenttini...

Harhaluuloisen globalismin väärinkäyttö johtuu (mielestäni) velvollisuuseettisessä moraalikömmähdyksessä; kategorista imperatiivia luetaan pirullisen raamatullisesti.
Sosiologisiin ylisanoihin luotetaan kuin muinaisiin kivi-idoleihin; nykyisin, kivi-idoli on - jumalisen prosessin kautta - vaihtunut talousidoliksi.
Relativistinen humanismi, rasismi, kapitalismi, kommunismi, sosialismi, symbolismi, feminismi, determinismi.....etc. ovat tunnustuksellisten vastakohtaparien käyttövoimaa: Ne ovat sosiologian ja teleologian sillisalaattia - ymmärtämättömien hengenravintoa.
Kuten sanoit: symboli so. sana lokeroi kertojan osalliseksi jaottelua, vaikka sanoja ei sitä halua tai tarkoita.
Runollisenoloinen (ehkä liturginenkin) jäsentelysi: "Narsististen identiteettien maailmassa yritysjohtajat ja pankkiirit ovat psykopaatteja, poliitikot tekohurskaita porsastelijoita, luonnosuojelijat kehitysmaissa reissavaa suihkuseurapiiriä ja sitäpaitsi vauhtihurman juovuttamia ralliautoilijoita, suvaitsevat humanistit laillistetun vihan vallassa toimivia inkvisiittoreita, filosofit itsetärkeitä isminikkareita, ja kaikki vaatteelliset ja aatteelliset nuoret mamsellin älynlahjoilla siunattuja päivällispöytäkapinallisia, jotka kaipaavat "keskustelujen" lisäksi keskinäisiä kärhämiään saadakseen edes jonkinlaisia todellisuusefektejä." Kertoo olennaisen.

Kysymys on siis ihmisten hengellisessä rajallisuudessa; mainitsen niistä kaksi: Yksi on kirjoitetun kielen ja puheen sisällön rajallisuus, toinen on ymmärryskykyyn liittyvä symbolismi; ritualiosoinnin tarve, ideologiset voimat, irrationaalinen geneettinen uhma...jne.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

"" ... symboli so. sana lokeroi kertojan osalliseksi jaottelua, vaikka sanoja ei sitä halua tai tarkoita. ""

Lueskelin Janne Hildenin blogin uskontokeskustelua, ja se, kuten kaikki tällaiset, nykyään niin niin niin yleiset väittelyt, joissa nykyinen vulgaaripositivismi tulee kaikessa taantuneessa skolastisessa deduktiivisessa käsiterealistisessa voimassaan karkeasti esiin, sai muistiini palaamaan Santayanan, josta sitten kirjoitin Hyötyniemelle tuolla ylempänä.

Lashin kirja aikamme narsismista voisi olla myös mukava lukea uudelleen. Jospa sen sanoma nyt avautuisi uudestaan. Narsismiin palautuvina, narsismin ilmentyminä nuo kaikki: kirjoitetun kielen ja puheen sisällön rajallisuus, toinen on ymmärryskykyyn liittyvä symbolismi; ritualiosoinnin tarve, ideologiset voimat, irrationaalinen geneettinen uhma...jne.

Käyttäjän pekkalampelto kuva
Pekka Lampelto

Yritän kiteyttää itselleni, kuinka käsitän Oikkosen ajattelua:

Ajattelu on aina tapa nähdä vääristävin linssein. Lisäämme kehyksiin useita linssejä toistensa päälle. Jotkin linssit ovat tyvemmässä kuin toiset. Eräs tällainen linssi—paksu sellainen—on individualismi. Linssit tekevät maailmastamme merkityksellisen. Ilman linssejä, ei ole merkityksiä.

Monesti ongelmamme johtuvat siitä, että luulemme linssimme näyttävän maailman sellaisena kuin se todellisuudessa on. Unohdamme tällöin, että kaikki linssit vääristävät—aina.

Täten, muistakaamme aina, että kun sallimme ajatusten nousta mieleemme, me nostamme tällöin silmälasit silmillemme, joissa on lukemattomia kerroksia vääristäviä, merkityksiä osoittavia linssejä. Joitakin linssejä voimme koittaa repiä pois laseistamme ja voimme myös niitä lisätä, mutta monet ovat niin vahvasti kiinni, että emme ehkä koskaan voi katsoa maailmassamme mitään ilman niitä.

Jonkin asteinen viisaus tulee siitä, että pyrkii tunnistamaan omien silmälasien linssejä, mutta ongelmana on tässäkin, että tätäkin tointa joudumme tekemään linssiemme läpi katsomalla.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

"" Jonkin asteinen viisaus tulee siitä, että pyrkii tunnistamaan omien silmälasien linssejä, ""

Tätä tunnistamista helpottaa se että tärkeimmät linssit ovat aina myös historian hiomia. Emme tavallaan ole nokakkain maailman kanssa, vaan synnymme ja kasvamme jo olemassaoleviin linsseihin.

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset