Kuinka Karl Marx tavataan

"Faktojen" ansa

  • Nykyiset tieteisuskovaiset asenteet toistavat 1800-luvun puolivälin tiedekäsityksiä
    Nykyiset tieteisuskovaiset asenteet toistavat 1800-luvun puolivälin tiedekäsityksiä


1.

""Saanko esitellä: Thomas Gradgrind, hyvät herrat. Todellinen realiteettien mies. Faktojen ja päättelyn hallitsija. Mies joka perustaa kaiken periaatteeseen että kaksi kertaa kaksi on neljä, ei yhtään enempää, ei vähempää. Eikä lipsu päättelemään sen lisäksi mitään ylimääräistä.

Thomas Gradgrind, hyvät herrat -- Tuomari-Tuomas, Gradgrind. Taskussaan aina suureet ja mittayksiköt sekä kertotaulu, aina valmiina punnitsemaan ja sentittämään minkä tahansa ihmisluonnon kohtaaman tai kohdan, ja kertomaan täsmällisesti kaiken mitä siihen sisältyy. Kaikessa on kyse muodoista ja yksinkertaisesta yhteenlaskusta. Voisit vain toivoa saavasi joskus jotain poikkevaa -- jotain joka tulisi Yrjö Gradgrindin, tai Augustus Gradgrindin, tai John Gradgrindin, tai Joseph Gradgrindin (kaikki kuviteltuja, ei-olemassaolevia henkilöitä) päästä, mutta ei tästä, Thomas Gradgrindin päästä. Ei tästä, hyvät herrat.

Näillä henkisillä eväillä herra koulumestari Gradgrind esittäytyi niin omien läheistensä kuin yleisissäkin piireissä, ja näillä epäröimättömillä eväillä, koululuokassaan täsmällisiä määreitä "poika numero se-ja-se" tai "tyttö numero se-ja-se", ja itsestään arvoa "sir" käyttäen Thomas Gradgrind nyt patsasteli pikkupilttien edessä. Niiden jotka piti täyttää täyteen faktoilla. ... Todellakin, tämä hyvin kypsytetty yli-intoinen tietovarasto jotenkin muistutti aukottomalla faktalla ladattua kanuunaa valmiina purkautumaan ja puhaltamaan puhtaaksi kaikki lapsuuden viattoman tietämättömyyden kentät. ""

 

2.

Vähän tähän tyyliin marssittaa Charles Dickens romaanissaan "Kovia aikoja" eteemme koulumestari Gradgrindin hahmon. Kirja on kirjoitettu 1854 ja omistettu uskonnosta luopuneelle ja matematiikkaan kiintyneelle, valistusaatteiden vaikutuksessa paikkaansa hakevalle britti-intellektuelli Thomas Carlylelle.

Kirjaa ei taida löytyä suomennettuna -- miksiköhän nämä nimenomaan tiedonfilosofisesti kiinnostavimmat, ja mahdollisesti myös oman, noin sataviisikymmentä vuotta ajastaan jäljessä laahavan uskontokeskustelumme kannalta puhuttelevimmat maailmankirjallisuuden klassikkoteokset yhä ovat kääntämättä? Sellaisiahan on useampiakin, esimerkiksi myöhempi E M Forsterin kirja "Pisin matka", joka on oikeasti pudasta tiedonfilosofiaa.

Kohtaus koululuokassa jatkuu, kun tämä Tuomari-Tuomas huomaa luokassa uuden tytön, tytön numero kaksikymmentä. Osoittaen  tulokasta "nelikulmaisella etusormellaan" opettaja vieläpä ikään kuin itsestään implikoi kysymykseensä tositiedon määritelmän: "En tiedä tuota tyttöä. Kuka tuo tyttö on?" --

Lievästi kiusaannuttavassa kuulustelussa käy ilmi että tyttö on nimeltään "Sissy". Se ei herra koulumestarin mielestä ole mikään kelvollinen nimi ollenkaan, joten tyttö nimetään uudelleen "Ceciliaksi". Käy ilmi että Cecilian isä on hevoshuoltaja, jolloin opettaja kovakouraisesti tokaisee tytölle: "Määrittele 'hevonen'!" Jolloin tyttö purskahtaa itkuun.

Opettajan haluaman määritelmän antaa sitten toinen oppilas, johon oppimestarin harhaileva sormi lopulta osuu. Poika nimeltä Bitzer todistaa pontevasti: "Nelijalkainen, ruohoa syövä eläin. Neljäkymmentä hammasta, joista kaksikymmentäneljä puruhammasta, neljä kulmahammasta, kaksitoista etuhammasta. Suojataan loimella kylmältä, suomaastossa myös kaviot. Kaviot kovat, mutta vaativat vielä raudoitetut kengät."

Tämän, ja paljon muuta, sanoo Bitzer. Herra Gradgrind on ilmeisen tyytyväinen: "No niin, tyttö numero kaksikymmentä. Nyt tiedät mikä on 'hevonen'".


3.

Uskonnon ja tieteen välinen "väittely" oli maailmalla jossain mielessä kiivaimmillaan 1800-luvun loppupuolella, jolloin sellaiset opilliset "suuret kertomukset" kuin darwinismi ja marxilaisuus alkoivat agiteeraavan vaikutuksensa.

Maallistumisen kansanomaisemmatkin muodot kohdattiin muualla jo tuolloin, mikä luultavasti aika monelle valtiokirkollisen yhtenäiskulttuuri-Suomen henkisissä perinteissä kasvaneelle suomalaiselle tuntuu vieläkin aika mahdottomalta ajatukselta. Meillähän vasta näinä päivinä ollaan suuremmin joukoin vapautumassa autoritaarisen valkoisen Suomen kasvatus- ja sivistysideologioista, joihin uskonnollisen kunnioittamisen ja vakavoitumisen pakkopaidat oleellisesti ovat olleet sisäänkudottuja.

Vasta nyt nyt meillä eletään tavallisen kansan parissa sitä "väittelyn" vaihetta, jossa uskonnon kertomukset ja "tieteelliset tosiasiat" asettuvat vastakkain.

Toki tällaista keskustelua käydään nyt muuallakin -- on olemassa aivan erityinen populaarin tieteenharjoittamisen haara, joka rusnailee läpikaupallisia uskonnonvastaisia tiedekirjoja. Maailmanmarkkinoita hallitsevien Dawkinsin, Dennettin ja Hitchensin kotomaisia kollegoja ovat varmat lukusuosikit Kari Enqvist ja Esko Valtaoja, joiden armottoman avuttomalle vulgaaripositivismille tiedonfilosofiaan paremmin perehtyneet eivät vain naura vaan myös itkevät.

Tiedonfilosofisestihan vulgaaripositivismi on juuri tuollaista "faktoilla" kukkoilua, josta Dickensin ylläsiteerattu kirja antaa aivan loistavan parodisen kuvauksen. Se on todellisuuden puristamista mitattavissa oleviin käsiteastioihin -- se on mekaanisen ajattelun pyhittämistä, "rautaisen logiikan" kausaaliketjujen kolistelua niin että viimeistään lattiaan urautuvat vaot pakottavat ajatukset totuttuihin uomiin.

Se ei enää kysele omia lähtökohtiaan, vaan ankkuroi ajatusten alun käsitteisiin jotka on määritelty pätevästi -- toisillaan. Sitä käsiteyhteyttä pidetään sitten yllä niin että käsiin jää käsitekiinteys, joka tosiasiassa alkaa muistuttaa keskiaikaista skolastiikkaa ja raamatuntulkintaa.


4.

Keskusteluissa viitataan joskus mm. skepsis-huuhaa-vulgaaripositivistisiin "pätevän argumentoinnin sääntöihin", jotka tiedonfilosofiaan perehtymättömille maallikoille ovat muodostuneet jo jonkinlaisiksi uskonkappaleiksi, uudeksi "tieteellisen ajattelun" uskonnoksi. -- Itse asiassa nämä kyseiset "päättelysäännöt" ja argumentoinnin vaatimukset edustavat juuri keskustelun tosiasiallista rappiota ja sen syitä.

Keskustelutaitojen taantuminen on käsittääkseni tapahtunut muutaman nuorimman sukupolven aikana, ja jos tragedialle pitäisi antaa jokin nimi, se voisi olla vulgaaripositivismin voittokulku. Siinä on kyse tiedonfilosofisesti äärimmäisen yksipuolisesta korrespondenttisen totuudellisuuden ihannoinnista -- "tosiasioiden" tai "faktojen" ansiottomasta arvonnoususta -- ja yhä lisääntyvästä kyvyttömyydestä hahmottaa koherenttisia kokonaisuuksia.

"Argumentoinnin sääntöjä" noudattamalla kuvitellaan kaiken pätevöityvän. Ikään kuin kaikki pitäisi palauttaa yleispäteviin sääntöihin ja kiistämättömiin lähtökohtiin -- vaikkapa "tosiasiaan" että 2 x 2 = 4 tai muuhun sellaiseen -- jolloin "mielipiteetkin" näyttäisivät "perustelluilta".

Laajasti ottaen tällainen henkinen viritys lähenee keskiaikaista skolastiikkaa, jollain dedusoitiin kaikki mahdolliset ongelmat takaisin raamatuntulkinnalliseen yhteyteen. Silloin Wikipedian nimi oli siis Raamattu, ja "oikea päättely" palautti maailman mahdolliset epäselvyydet Raamatussa ilmoitettuun totuuteen.

Sellaiseksi on nyt nuorten ikäpolvien ajattelu muuttumassa. Rinnan tämän "oikeiden päättelysääntöjen" kunnioittamisen kanssa auktorisoituu keskiaikainen käsiterealismi, jossa lähtökohtainen käsitteenmuodostus jää päättelyn ulkopuolelle ja kokonaan kyseenalaistamattomaksi.

Kohta kukaan ei enää pysty esittämään mitään mikä mitenkään muuttaisi kaiken perusteita. Syvällinen ajattelu, jossa tapahtuu kokonaan uutta käsiteenmuodostusta, jää ensin käsittämättä, siksi hyväksymättä, ja pian täydellisesti syntymättä.

Sitten elämme maailmassa, jossa oikeastaan ohjelmoidut koneet voisivat hoitaa kaiken ajattelun. No, oikeastaanhan ne tekevätkin sitä jo. Pörsseissä suurin osa kaupoista tapahtuu ohjelmoitujen tietokoneiden kesken. Ihminen on enää näiden talouspelien pelinappula. Ehkä käy niin, että kun taloudessa lopulta menee tosi hyvin, ihmisillä menee järjestään hyvin huonosti.

Tragedia täydellistyy, kun pelinappulat alkavat ojentaa toisiaan: "No, äläpäs nyt häiritse peliä siinä, käyttäydypäs sääntöjen mukaan!"


5.

Ajankohtainen esimerkki keskustelusta, jossa on päädytty täydelliseen umpiperään, kun todellisuudesta eristetyt "tosiasiat" yhtäältä yritetään pitää "kiistämättöminä faktoina", ja kun toisaalta on todellisuudessa aivan mahdotonta tulkita yhdenkään "tosiasian" yhteyttä toiseen "tosiasiaan" ottamatta samalla kantaa siihen kokonaiskuvaan joka jonkin tulkintamotiivin kautta hahmottuu, on keskustelu Jyväskylän kirjastossa tapahtuneesta äärivasemmiston ja äärioikeiston keskinäisestä kärhämöinnistä.

Päivittäin asiasta on saatu hieman lisätietoa. Uutistiedot -- ja esimerkiksi poliisin asioista antamat lausunnot -- esitetään "faktan" muodossa, mikä entisestäänkin harhauttaa uskomaan, että asiakokonaisuus voisi muodostua vain "faktatiedon" varaan. Se ei ole mahdollista.

Kiinnitän huomiota yhteen seikkaan. Käy niin, että mitä enemmän tapahtuneen kärhämöinnin yksityiskohdista saadaan tietoa, sitä selvemmin "väkivaltaefekti" nousee esiin. Ja aivan paradoksaalisesti käy niin, että mitä selvemmin näemme "tekijät" -- siis saamme mielikuvan siitä että he todella ovat vain väkivallan asialla -- sitä poliittisempana me kuitenkin tuomitsemme tapahtuneen.

Eikö tämä paradoksi tarvitse selitystä? Yhtäältä väkivalta näyttäytyy yhä itsetarkoituksellisempana väkivaltana, toisaalta me koemme sen nimenomaan vahvistavan omaa poliittista tulkintaamme asioista ja käytämme sitä epäröimättä ideologisen julistuksen legitimoimiseen.

Miksi tulkinnassa tapahtuu näin? Luulisi että tiedot tapahtuneen väkivallan likimain institutionalisoituneesta -- itsetarkoituksellisesta, efektiä tavoittelevasta -- luonteesta luontevammin vähentäisivät houkutusta poliittiseen tulkintaan ja havahduttaisivat meidät huudahtamaan: "Taivas varjelkoon, eihän tätä voi käsittää muuten kuin psykologisena häiriönä!" -- Kuitenkaan juuri tuohon suuntaan emme mene. Päin vastoin, yhä sitkeämmin pidämme kiinni siitä, että väkivaltaefektit toimivat nimenomaan poliittis-ideologisen merkityksen legitimaationa.


6.

Outoa. Mutta itse asiassa juuri noin väkivaltaefektit luonnostaan vaikuttavat. Juuri tämä efekti on se tekijä, jonka vuoksi väkivalta houkuttaa poliittisia nuoria. Se on se sama tekijä -- todellisuusefekti, joka ylimalkaan antaa nuorten ihmisten ideologiselle poliittiselle julistukselle uskottavuutta -- sama tekijä, todellisuusefektihakuisuus, jonka vaikutuksesta esimerkiksi tämä näennäisesti intellektualismia edustava kirja "Äärioikeisto Suomessa" on kirjoitettu. Ja josta syystä sitä näin kierretään propagoimassa.

Kannattaa kysyä, miksi nämä vasemmistonuoret ovat niin pohjattoman kiinnostuneita väkivaltaisesta äärioikeistosta? Mikä on kytkentä, joka vetää näitä nimenomaisia ääriryhmiä keskinäiseen kärhämään? Sillä on nimi: todellisuusefektihakuisuus.

Kun tällaisten "kirjojen" ainoa varsinainen "sisältö" sivuuttaa joukkopsykologian ja muut yleiset ajatteluominaisuudet ja tarkastelee todellisuutta ideologioiden pohjalta -- jolloin on mahdollista luoda käsitekytkentöjä esimerkiksi niin että uskotaan tietyn fundamentalismin olevan tietyssä yhteydessä tiettyyn ideologiaan -- silloin "äärioikeistosta kertova kirja" toimii vain yhtenä syöttinä, provokaationa, jonka tosiasiallinen tarkoitus on ärsyttää vastapuoli yli primitiivireaktiokynnyksen.

Silloin kirja on vain osa mielenosoituksellista "äärivasemmistolaista liikehdintää".

Äärivasemmistolainen liikehdintä vetää täällä -- kuten se Euroopassa on jo pitkään vetänyt -- peräänsä äärioikeistolaisen liikehdinnän. Ja on se ja sama tapahtuuko myös toisinpäin. Se ei selitykseen vaikuta. Kysymyksessä on kahden ääriliikkeen symbioosi, toisiinsa takertuminen. Se toteutuu niin ontologioiden -- opillisten kysymysten ja vastausten -- poliittis-ideologisen terminologian ja julistuksen, propagandanteon, kuin myös nyt näköjään käsirysyn tasolla.

Todellisuusefektin efektuaalinen mahti on valtava. Se on kuin suora isku silmiin -- silmät menevät umpeen heti, ja paha ja hyvä asettuvat sillä siunaamalla paikoilleen. Siihen se mietintä jää. "Me" hyvät ja "ne" pahat. Hyvä ideologia ja paha ideologia. -- Kohta on aivan turha yrittääkään muistuttaa että hei, kyseessä on kuitenkin puhtaasti psykologinen väkivalta-ilmiö.

Tämä on se kokonaiskoherenssi, jossa näitä nuorten aatefanaatikkojen "poliittisia" mittelöitä pitäisi käsitellä. Mutta ei käsitellä. Sen sijaan pilkotaan esille irrallista "faktaa" ko. Jyväskylän kirjanesittelytilaisuudesta. Mitä "paikkansapitävämpää" tämä irtofakta on, sitä kauemmas se vie meidät näkemästä sitä mistä tällaisissa kärhämissä pohjimmiltaan on kysymys.

""Totuus ei ole pino "tosiasioita", vaan elämänmittainen projekti tiedonfilosofiaa ja -kritiikkiä. ""

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

12Suosittele

12 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (36 kommenttia)

Susanna Kinnunen

"Kari Enqvist ja Esko Valtaoja, joiden armottoman avuttomalle vulgaaripositivismille tiedonfilosofiaan paremmin perehtyneet eivät vain naura vaan myös itkevät."

Lienee parasta että selvennät tätä esimerkein.

kati sinenmaa

Leikkaus tähän kohtaan; Kari ja Esko eivät perustele lainkaan, mitä äly on ja ennen kaikkea; kenen älyä silloin käytetään, kun selitetään perimmäisiä tai kirjastokaustia.

Kari ja Esko uskovat, että äly johtuu sattumasta, eikä kuulu kaikkeuden rakenteeseen; että älyä on vain planeetta Maalla, jota tuli tänne olemattomuudesta jostakin Maan ja Kuun välistä.

Jos nimittäin Karin ja Eskon äly tunnustettaisiin universumin ominaisuudeksi, niin silloin sillä ei voitaisi puhua sellaista palturia, mitä herrat puhuvat, koska silloin älyn esiintyminen universumissa ei olisi sattuma.

Koska äly on fyysikkoherroille täydellinen sattuma, niin siksi myös ufot ovat herroille pelkkä uskon asia; että äly muualla on vain todennäköistä, mutta ei missään tapauksessa sata varmaa. Sillä äly muualla on täydellisen varmaa vain siinä tapauksessa, kun äly katsottaisiin kuuluvan erottamattomasti universumin rakenteeseen.. Mutta!

Fyysikot, uskovaiset ja filosofit eivät voi tunnustaa älyn olevan perimmäistä, koska silloin Jumala ja elämä universumissa ei olisikaan uskon asia, vaan fakta.

Uskovaiset (joihin myös filosofit, fyysikot ja ateistit kuuluvat) pelaavat keskinäistä peliä, eikä sillä ole mitään tekemistä realiteettien kanssa, koska jo pelkästään äly on heille vain sattuma sattumien joukossa.

Ihminen ei omista älyä; Äly on kiistatta universaalia; Jos noin ei olisi, meillä ei olisi mitään mahdollisuutta minkäänlaiseen kommunikointiin. Äly ei koskaan ole henkilökohtaista, kenenkään omaisuutta tai omaa;
Älyn käyttö on täysin eri asia kuin itse äly!

Vertaa Rahaan

Äly lisääntyy samalla tavalla kuin raha rehellisessä rahataloudessa; oikeilla päätöksillä. Älyn väärin käyttö tyhmistää ihmisen; Älyn väärinkäyttö on samalaista kuin rahan tuhlaaminen.
.

Jokaiselle on annettu älyä ainakin himpun verran; Ihmisen tulee sijoittaa se saamansa äly viisaasti, jolloin se alkaa tuottamaan ihmiselle lisää älyä... Ihminen ei ole sijoittanut älyään oikein, jos hän käyttää vähäistä älyään esim tuhoamiseen ja maailman saastuttamiseen:
http://sinenmaa.blogspot.fi/2013/02/alumiinin-meta...

Susanna Kinnunen

"Leikkaus tähän kohtaan; Kari ja Esko eivät perustele lainkaan, mitä äly on ja ennen kaikkea; kenen älyä silloin käytetään, kun selitetään perimmäisiä tai kirjastokaustia."

Äly on subjektiivinen käsite. Se tarkoittaa eri tilanteissa vähän eri asioita. Siksi en viitsi siitä keskustella.

Sattumasta en jaksa vääntää enää. Kuten sanoin, sattumaa ei tarvitse olla (= ei välttämättä ole) edes olemassa. Oikeastaan sattuman määritteleminen muuten kuin jotenkin suppeassa merkityksessä on aika mahdotonta. Emme voi tarkastella sattumaa setissä, josta vedämme vain yhden pallon, oman universumimme.

Sattuma on maailman ymmärtämisen kannalta sivuseikka.

kati sinenmaa Vastaus kommenttiin #24

Ou jees. Kun toisten rahoilla leikkii hyvää, niin sitä voi heitellä mihin suuntaan tahansa mielin määrin. Ja kun leikkii toisen (Jullen) älyllä, niin kommenttejakin voi heitellä ilman funtsaamista.

Melkoinen yhteen sattuma, että älyä ja rahaa voi näin hienosti verrata keskenään, kun älyä ja rahaa ei oleteta omaksi. Tarkoitan sitä, että ihminen olisi erittäin varovainen rahan suhteen, jos hän olisi tehnyt setelit itse omassa kellarissaan, ja samoin ihminen tarkkaan funtsisi asioita, jos hän tietäisi, mitä äly on, eli jos ihminen olisi itse saanut aikaan älyn.

Koska ihminen ei voi tietää mitä äly on ja kun sitä kumminkin näyttää riittävän, niin huomataan, että silloin ihmiset vain heittelevät ilmaan mitä kummallisimpia ajatuksia välittämättä mitään niiden välisistä suhteista.

Kyseessä on todellakin samanlainen toiminta, mitä nähdään eurotaloudessa; on niin kiva kaataa veronmaksajien rahoja mielin määrin sinne tonne ilman minkään valtakunnan vastikkeellisuutta ja vastuita.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Esimerkiksi et löydä kummankaan mainitun herran yhdestäkään kirjasta erittelyä korrespondenttisen totuudellisuuden ja koherenttisen totuudellisuuden eroista. Herrat puhuvat "tiedosta" ikään kuin tositietoa olisi vain yhtä laatua. Se on tiedonfilosofista vulgaaripositivismia.

Vulgaaripositivismista ei voi poimia esimerkkiä. Se on tiedonfilosfista valistumattomuutta joka läpäisee koko tekstin.

Vastaavasti, mitä tuohon "Äärioikeisto Suomessa" -kirjaan tulee, siinä ei missään esiinny esimerkiksi termiä sosiaalisen sidonnaisuuden aste. Kirjassa ei mainita käsitettä ryhmävahvistautuminen. Kukaan kirjoittajista ei tee rajanvetoja ideologioiden ja yleensä tunnustuksellisen ajattelun välillä.

Kun ilman näitä tai yleensä minkäänlaisia yleisiä joukkopsykologisia käsitepuitteistuksia lähdetään tarkastelemaan sosiaalisia ääri-ilmiöitä, silloin on jättäydytty täysin ideologisten käsitteiden ja tulkintojen varaan.

Sitä voisi ehkä kutsua jonkinlaiseksi vulgaarisosiologiaksi.

Susanna Kinnunen

Minua edelleen ihmetyttää, että kun Valtaojan teksti itkettää, niin et halua sanoa yhtään kohtaa, jossa itkettäminen tapahtuu.

Ymmärrän, että se voi tietysti tapahtua joka kerta kun mainitaan tieto tai tietäminen. Tuo hevosesimerkki on kyllä valaiseva - jossain vaiheessa TIETOsanakirjoja kirjoitettiin sellaisessa käsityksessä, että sanakirjamääritelmä vaikkapa "hevoselle" voisi olla samassa mielessä absoluuttinen ja tyhjentävä kuin vaikkapa Poisson-jakauman tai Fourier-muunnoksen ja että tämä olisi "tietämisen" kannalta oleellista.

Erittelyä mainitsemistasi totuudellisuuksista en tosiaan muista nähneeni Valtaojalta - mutta en myöskään edelleenkään tiedä, miten ne oikeastaan liittyvät fysiikkaan, mistä nämä herrat viime kädessä kirjoittavat. Fysiikalle on nimittäin ominaista, että se pyrkii esittämään asiat termein, jotka eivät ole riippuvaisia subjektiivisesta käsitemaailmasta. Kun fyysikko puhuu hitaudesta, se ON ihan yhdenlaista hitautta ja sitä koskeva tieto on yhdenlaista ja -laatuista. Jos näin ei olisi, fyysikko muuttaisi terminologiaa asap. Fyysikoilla ympäri maailman on sama koherentti ymmärrys ("tieto") ja se ei ole sattumaa, vaan selvä tavoitetila.

En siis ymmärrä nytkään, mikä on vikana. Olen insinööri, ei tiedonfilosofi. Oletan, että pystyt selittämään niinkin, että insinööri ymmärtää. Ja hymiö tähän.

Hevosesimerkkiä klassisempi on "kaksijalkainen kuolevainen" -tyyppinen määritelmä ihmiselle. Olen aina sitä ihmetellyt.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #23

""... et halua sanoa yhtään kohtaa, jossa...""

Siis jokainen kohta jossa tarkastelet jotain joidenkin odotusten tai määrittelyjen taustaa vasten on korrespondenttista totuudellisuutta, ja koherenssi on sitten jotain jota et voi paikallistaa ja joka ei -- wittgensteinilaisittain -- ole "puhuttavissa", vaan vain "ilmenee".

Korrespondenssissa tämä tarkkailijan ja tarkasteltavan todellisuuden roolijako säilyy loppuun asti, joten selittämätön jää aina olemaan. Emme voi koskaan selittää kaikkea. Tätä toteamusta ei siis kuitenkaan voi pitää korrespondenttisena totuutena, vaan se on nimenomaan nyt koherenttia totuudellisuutta.

Korrespondenssi ja koheressi ovat käteviä käsitetyökaluja, mutta nekin ovat mahdollistuneet vasta siinä kartesiolaisen ajatteluparadigman jäsentämässä maailmassa, joka on eurooppalaisella uudella ajalla eurooppalaisessa aikalaisajattelussa kehittynyt. Siinä paradigmassa eriytyvä Subjekti ja Objektivoituva todellisuus asettuvat vastakkain, ja esimerkiksi empirismi ja luonnontiede ovat mahdollistuneet tämän paradigman pohjalta.

Ajatus, että luonnontieteet ovat historiallinen ilmiö on kuitenkin varmaan vaikea omaksua. Tieteenharjoittajan mielessä käsite "tiede" rakentuu ikään kuin sisältä käsin, juurikin joidenkin eteen tulevien korrespondenttisten "vastaavuuksien" varassa.

Tiedonfilosofiaan paneutuminen on pitkä ja aikalailla toivotonkin urakka. Elämänmittainen urakka -- niin se ainakin minulle Wittgenstein-harrastajana on ollut. Ei siinä edes voi mitata "menestymistään" koska voitot ovat sisäisiä voittoja eikä niitä kukaan ulkopuolinen edes ymmärrä. Eikä tämä harrastus varmasti tee ketään onnellisemmaksi.

Käyttäjän pasipulkkinen kuva
Pasi Pulkkinen

Fysiikan maailmassa ei ole käsitteitä "totuus" tai "tieto" ym. Nämä käsitteet ovat hyvin paljon karkeistetumman tason merkityksiä, joille ei löydy fysikaalisen maailman vastinetta. Siksi niille ei ole olemassa objektiivista eli yksilön ominaisuuksista johtuvasta näkökulmasta vapaata määrittelyä ja merkitystä.

Fysiikan maailmassa voidaan ennustaa (alkeis)ilmiöitä erillaisilla todennäköisyyksillä. Näistä ilmiöistä rakentuu karkeampia ja vaikeammin ennustettavia ilmiöitä, joista rakentuu vielä karkeistetumpia ilmiöitä ja teorioita niistä. Lopulta tulemme ihmiseen ja hänen käsiteistöönsä, joka ei ole käytännössä koskaan redusoitavissa enää alkeistasolle.

Fysiikan maailma ja tieteenteon perusta on se että kaikki havaitut ilmiöt ihminen mukaan lukien, rakentuvat kausaalisesti alkeistason ilmiöistä. Ilman tätä ei ole tiedettä. Ilmiöiden redusointi alkeistasolle ei toki koskaan onnistu käsittämättömästä detektointiskaala-, mittaustarkkuus- ja laskentatehovaatimuksista johtuen.

Fyysikkojen ja filosofien maailman välissä on niin monta karkeistustasoa ettei näiden maailmojen käsitteistö ole yhdistettävissä. Fyysikoille ei ole käsitettä "totuus" tai "tieto". Fyysikot eivät halua ymmärrä filosofien käsitteistöä, koska sitä ei voi mitata eikä käsitellä siksi millään objetiivisella mittarilla. Filosofia ja humanistinen käsitteistö tuntuukin fyysikosta lähinnä professioon kuuluvalta pelin retoriikalta.

Fysiikka pyrii kuvaamaan asioiden tilaa ja syitä aivan eri lähtökohdista kuin ihmistieteet ja filosofia. Uskallan kuitenkin väittää että fysiikan kausaalin maailman kautta on löydettävissä selitysmalleja vaikka esimerkiksi filosofisen ajattelun olemassaololle, mutta toisinpäin selittäminen ei ole mahdollista.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #34

""Fysiikan maailmassa ei ole käsitteitä "totuus" tai "tieto" ym. Nämä käsitteet ovat hyvin paljon karkeistetumman tason merkityksiä ... --->

---> ... Uskallan kuitenkin väittää että fysiikan kausaalin maailman kautta on löydettävissä selitysmalleja vaikka esimerkiksi filosofisen ajattelun olemassaololle, mutta toisinpäin selittäminen ei ole mahdollista.""

"Fysiikka", "käsitteet", "totuus", "tieto", "merkitys", "väite", "kausaalisuus", "selitys", "malli", "olemassaolo", "mahdollinen".

Kyllä se fyysikko elää ihan samassa maailmassa kuin filosofikin. Eikä se maailma ala kummastakaan, käsitekoneistot ovat historiallinen ilmiö. Uskallan väittää, että kartesiolaisen käsitettävyyden meristinen postulaatti on ohjannut fysiikan tutkimusta ja kehitystä.

Pertti Ilonen

Saisiko tästä aiheesta yhtään pidempää kirjoitusta ? Moniselitteisyydestä ja erinomaisesta monimerkityksisyydestä pisteet. Olisiko tässä jo jokaiselle jotakin ?

Kuuluu silti ehdottomasti viikon kohokohtiin. Kahdeksan.

Tapio Suhonen

Olen joskus havainnut, että jotkut haluavat pelkistää vastauksen kysymykseen "mikä" samaksi asiaksi kuin vastaus kysymykseen "miksi": Ehkä siksi, että asian vaikeus on liian haastava, aihe on tabujen sävyttämä tai se edellyttää asian historiaperspektiivin ymmärtämistä. Helppo totuus on helppo.

Uskooko uskonnollis-ideologisti valheeseensa, vai onko se vain lukijaa harhauttava metodi?

On niitä joille ”faktatieto” on elinkysymys ja niitä joille ideologia sanelee oikean tiedon, valmiissa oikeamielisyysasetelmassa.

Ideologistit ovat useimiten nuoria tai lapsellisia, tätä ei tarvitse perustella sen enempää.

Positivistiset helppoheikit sen sijaan ovat (mielestäni) tiedon kontrollifriikkejä. Esimerkiksi Esko Valtaoja on ehdottoman julkisen tietorakennelman ylläpitäjä. Hän uskoo inhimillisen tiedon kumuloitumisprosessin vääjäämättömyyteen, uuteen tietoon, joka on parempaa kuin vanha: virheellisen tiedon merkitykseen hän ei yleensä ota kantaa. Eskon mielestä kehittyvällä tiedolla on monoliittisen perustavia faktavoimia: esim. ehdottomasti ihmisen aiheuttama ilmastomuutos on dogmaattinen tosiasia; dogmi on voimakas koska ilmastomuutoksella on selvästi osoitettava syyllinen.

Opinahjoni arkeologian professori, Ari Siiriäinen oli älykäs mies, mutta en voinut ymmärtää hänen positivistista tietosuhdettaan: hänen mielilauseitaan olivat mm. ”maasto on niin kuin se kartaksi piirretään” tai tutkimuksen rajausinnossaan hän saattoi todeta, ”rajataan tutkimus empiiriseksi otannaksi”. Voiko noilla metodeilla saavuttaa ideaalista tietoa, onkin sitten toinen asia.

Olin tovin myös Skepsis ry:n jäsen, mutta innostukseni skepsismiin hälveni hyvin nopeasti huomattuani Skepsiksen keskittyvän vain mieliteemaansa; siihen että ufoja ei ole. Yritin aikoinaan avata keskustelua empirismin kritiikistä sillä seurauksella, että ajatustani pidettiin lähinnä tieteen vastaisena kerettiläisyytenä. Oliko syynä laiskuus vai jokin muu syy, en tiedä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Saatan olla väärässä, mutta muistelen, että Vapaa-ajattelijoilla ja Skepsis-yhdistyksellä olisi jokin yhteinen alkutaival.

Jos sieltä aivan alusta kelataan, luultavasti kommunismi ja jumalankieltäminen kuuluivat ensin yhteen. Mutta sehän ei sitten kai koskaan pitänyt yhtä missään Kainuun korkeudella, jossa oltiin sekä kommunisteja että uskonlahkolaisia. Leino Hassinen taisi kirjoittaa aiheesta.

Joskus 60-luvun puolivälin tietämillä, kai, vapaa-ajattelija-aktivaatio sai rinnalleen tämän skepsis-huuhaa-tiedeuskovaisuuden. Enää ei vain "marxilainen tiede" ollut ateistista, vaan valistus ufouskovaisuuden vastaisuutena sai muitakin tieteentekijöitä tiedeideologian rintamaan.

Vasta kun Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnissä siemenen saanut kirkonvastaisuus iti, kun kristilliset irtosivat Kokoomuksesta ja keskittyivät omaan puolueeseensa, ja kun maan vaurastumisen myötä maallistuminen sitten muutaman salamavuosikymmenen kulttuurivitkan kuluttua pääsi käyntiin, alkoi syntyä tämä nykyinen rintamajako uskonnon luovien tulkitsijoiden ja tieteen aksiomaattisten tunnustajien välille.

Se mikä näissä skepsis-huuhaa -tyypeissä on minussa herättänyt erityistä hämmästystä on, että he tuntuvat olevan taloususkonnon tnnustuksellisia kannattajia. He eivät kerta kaikkiaan hahmota talousajattelumme uskonnollista peruslaatua.

Maailmalla esimerkiksi uskonnonvastainen Zeitgeist-liike on samalla korostetusti taloususkonnonvastainen. Meillä tiedeuskovaiset ovat samalla talousliberalisteja.

Taisto Merilä

Se, että jollain tasolla ymmärrän asian, vaikka en osaa sitä selittää ja käsitteistökin on itselleni vierasta, todistaa tiedon olevan määritelmien ulottumattomissa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Ymmärtäminen on todellakin mahdollista tietämättä kaikkea. Ymmärtäminen on sitä että näemme yhteyksiä (Wittgenstein) -- ja voimme nähdä yhteyksiä, vaikka emme näkisikään kaikkea kiintopisteiden välillä.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Tämä on hyvin mielenkiintoinen aihe erityisesti tässä ajassa, kun mielemme täyttyy niin suurella ärsykemäärällä, että sen prosessointi voi tuntua ylivoimaisen haastavalta. Tässä tilanteessa tuntuu varmasti erityisen vapauttavalta, jos oma todellisuuskäsitys on sovitettavissa johonkin valmiiseen ideologiaan. Liittyminen joukkopsykoosin kaltaiseen harhaan vapauttaa yksilön ajattelusta ja ryhmädynamiikan voimaannuttamana alkaa oman, joskus hyvinkin harhaisen todellisuuskäsityksen markkinointi tarkoituksen pyhittäessä keinot.

Nähdäkseni nykyihmisten suurelta enemmistöltä puuttuu lähes kokonaan se kärsivällisyys, jota vaadittaisiin kestävän arvopohjan määrittelyyn tiedonfilosofian keinoin. Ainoa rehellinen tapa lähestyä asiaa on nähdäkseni paikallisen kulttuurin sovittaminen lähiympäristön suomiin edellytyksiin.

Nykyinen globalisaatiokehitys ei tunnusta tätä tarvetta, joten se on tuomittu epäonnistumaan. Merkkinä tästä on jatkuva talouskriisi ja väkivaltaan turvautuvien ryhmien lisääntyminen.

Muutos tässä suhteessa vaatisi myös ajattelijoilta syvenevää yhteistyötä ja prosessin tuloksena on oltava toteutettavissa oleva tulevaisuusskenaario, jonka toteuttajat saadaan yksimielisiksi tavoitteista. Sen ei pitäisi olla ylivoimaista, koska resurssien hukkakäyttö on parhaillaan älyttömässä mittakaavassa.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Enemmistön ajatteluvoimien vähyys varmaan on myös seurausta historiallisista syistä. Tiedon pirstoutuminenhan on tiedonhistoriallinen ilmiö, joka varsin tehokkaasti syö eväät koherenttisten kokonaisuuksien hallitsemiselta.

Luulisi että hallinnan hajotessa voimat säästyisivät, mutta taitaa käydä päinvastoin -- kaaos kuluttaa psyykentalouden energiat nopeasti loppuun. Ehkä elämme jonkinlaisessa aikalaisneuroosissa, joka vie voimat. Sisäiset ristiriidat ovat kuluttavia.

Uudenlaiset yhteisöt saattavat tarjota jonkinlaista taustatukea joka auttaa ottamaan etäisyyttä kilpailuyhteiskuntaan. Siinäkin ehkä olennainen pointti on se mitä jätetään tekemättä, ei se että kootaan voimia jotta voitaisiin tehdä vielä enemmän.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Juuri valinnoista täytyy olla kyse ja suhteuttaminen todellisuuteen voi toteutua ainoastaan ihmisen vapaan toimintakyvyn rajoissa. Kyvyt voidaan hetkellisesti ylittää, mutta siitä seuraa aina jonkinlainen krapula, josta on toivuttava ennen seuraavaa ponnistusta.

Hypen etsiminen ja sillä ratsastaminen aiheuttavat euforisen humalan kaltaisen olotilan, johon koko järjestelmä nykyään perustuu. Pitkässä juoksussa se on haitallista niin yksilöille kuin yhteiskunnallisestikin, koska harvan psykofyysiset ominaisuudet kestävät sellaista rääkkiä.

Oman osuuskuntamme puitteissa kehitystarpeet on mielestäni onnistuttu tunnistamaan, mutta joudumme toimimaan parhaillaan valtavien ulkoisten paineiden puristuksessa ja joudumme tarkkaan harkitsemaan joka ainoan siirron ajankohdan.

Yksi selkeä tarve on luoda perusta paikalliselle ajatushautomolle, jotta meillä olisi riittävä määrä tiedollista kokemusta toiminnan suunnittelun pohjaksi. Soisin kernaasti, että voisit tulla jossain vaiheessa toimintaan mukaan. Lähtökohtamme on puhtaasti tarveperustainen ilman poliittisia tai uskonnollisia sidoksia.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen Vastaus kommenttiin #26

""Soisin kernaasti, että voisit tulla jossain vaiheessa toimintaan mukaan.""

Olen tuollaisessa tavallaan hengessä mukana. Muuhun eivät psyykkiset ja fyysiset rahkeet tällä hetkellä riitä. Kaiken mitä teen on oltava aivan täysin ja totaalisesti omaehtoista, vain siten jaksan.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari Vastaus kommenttiin #31

Ymmärrän oikein hyvin, koska joudun itsekin huolehtimaan samasta asiasta hyvin tarkkaan. On kuitenkin hyvin vaikea rajoittaa tässä ajassa sitoumustensa aste laajasti hyväksyttävälle tasolle.

Ensimmäinen askel tällä tiellä on avoimuus ja rehellisyys. Ellei niille löydy riittävää vastakaikua, täytyy harkita muita vaihtoehtoja. Itse kunkin on tunnistettava omaehtoisuutensa rajat ja muiden olisi syytä kunnioittaa niitä. Ilman näitä ominaisuuksia tuskin kestävää kehitystä on olemassa.

Hiljaa hyvä tulee. Teet joka tapauksessa aivan mahtavaa työtä näiden analyysien parissa.

Käyttäjän moro kuva
Markku Tyry

Ymmärtäminen on kyllä vaikea juttu. varsinkin aito, eri näkemyksen omaavan keskinäinen ymmärtäminen.

Minä olen huono ymmärtäjä.

Kun kaksi ihmistä aidosti ymmärtävät toisiaan, siitä muodostuu ystävyysuhde, ja siihen se kehitys sitten katkeaakin.

Yhteisllä kala ym. muilla reissuilla toisiaan ymmärtävillä kaveruksilla sielujen sinfonia soi, ja on kaikinpuolin mukavaa, mutta yleisesti se on hyödytöntä.

Hyödyllistä on vain eri näkemyksen omaavan sietäminen tavalla tai toisella, ja vastapuolen on siedettävä kanssa. Sitten krjoitellaan pöytäkirjoja ja tehdään sopimuksia. Sillä tavalla kehitys kehittyy.

Aidosti toisiaan ymmärtävät eivät tarvitse pöytäkirjoja todistajineen, ja kehitystä ei tapahdu, mutta elämä kylläkin on mukavaa. Kas, aidon ystävän kanssa on aina mukavaa...

En minä tähän muuta osaa sanoa.......taidan olla saanut rokotuksen Kati kivilinnan rakentajalta vaikeaselkoisuudessani vissiinkin......Niin, ja tietenkin Oikkoselta myös.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

En minä oikein usko siihen että olisit "huono ymmärtäjä".

Ymmärtäminen -- elämän ymmärtäminen, kanssaihmisten ymmärtäminen -- ei ole niinkään tiedosta kiinni. En usko että inhimilliset perustunnot olisivat olennaisesti toisenlaisia pelkän paljon tiedon vaikutuksesta.

Enemmänkin siinä on kyse siitä miten tulee toimeen itsensä kanssa. Ei siitä miten tulee toimeen ystävien ja vihollisten kanssa.

Einstein taisi sanoa jotain sen suuntaista. Että ihmisen arvon ainoa mitta on miten hän tulee toimeen itsensä kanssa. En ole sanojasta varma -- liekö silläkään tiedolla niin väliä?

Käyttäjän VelluHeino kuva
Vellu Heino

Mainio blogi ja hyvin kerää kokonaisuutta nippuun.

Kuitenkin törmäsin yhdessä kohtaan oman ikäni kokoiseen seinään. En edes tiedä miten tai mitä ikäisenä ajattevat. Enkä ole edes koskaan tullut ajatelleeksi moista asiaa,mutta jostain syystä olen melko vieraantunut ikäisistäni. Asia kuitenkin herätti sinänsä mielenkiinnon,että olenko vieraantunut myös ikäisteni ajattelusta..pitänee selvittää.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Minullekin on syntynyt käsitys, että olet ikäiseksi tavallista vanhempi. Se on sympaattinen ominaisuus ihmisessä.

Käyttäjän pasipulkkinen kuva
Pasi Pulkkinen

Eräs luennoiva fyysikko sanoi kerran: "Ei ole olemassa vaikeita asioita, on vain huonosti selitettyjä asioita." Sarkastisesti hän lisäsi: "Jos et kykene selittämään jotakin asiaa äidillesi niin että hänkin sen ymmärtää, et ole itse ymmärtänyt asiaa."

Lauri Korhonen

Politiikka on syrjäyttämässä uskonnon. Kaikki mikä kelpaa uskonvahvistukseksi käytetään uskonvahvistukseksi. Ja vähän ylikin.

Väkivallan tuomitseminen poliittisena auttaa selittämään yleisölle - joskus jopa itselle - tapahtuman mahdollisimman kauas itsestä. Näin toimitaan jotta suuri yleisö ei huomaisi että selittäjä itsekin on osallinen väkivaltaan. Mahdollisesti provokaattori ja joisssakin tapauksissa jopa saman väkivaltaisen tapahtuman osapuoli - ehkä jopa väkivallan aloittaja suorastaan.

Riitaan tarvitaan aina kaksi.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Sanoisin että asioiden tuota puolta ajatellaan aivan liian vähän. On helppoa tuomita kaikki väkivalta jyrkästi -- sitähän kaikki tekevät ja sitähän kaikki toisiltaan vaativat. Mutta kun se on selvin sanoin tehty -- ovatko asiat sitten hyvin? -- Ei, kaikki nuo mainitsemasi mielen väistöliikkeet ovat vielä jäljellä.

Väkivallan jyrkkä tuomitseminen voi olla mekanismi, jolla otamme siihen etäisyyttä ja kiellämme oman moraalisen osallisuutemme siihen. Näinhän tapahtuu jos suhtaudumme väkivaltaan pahuuden syynä emmekä esimerkiksi seurauksena sosiaalisesta pahasta olosta ja sen vinouttamasta kehityksestä.

Poliittinen motiivi -- eli tuo monessa blogissa jo mainitsemani todellisuusefektihakuisuus -- on sekin jonkinlaisen vinoutuneen kasvun tuotetta. Meidän pitäisi nuoria "ideologisia sanansuoltajia" kuunnellessamme kuulla tämä hätäviesti heidän puhetulvansa läpi.

Todistuskappaleiden kaiveleminen tapahtumista esille on tietysti etsivän poliisiviranomaisen tehtävä. Mutta sanoisin näin: todellisuuden kohtaamisen ongelma on näillä nuorilla olemassa, puolin ja toisin.

Ilmari Pietilä

Raskainta ei ole hyväksyä sitä, mistä Seppo kirjoittaa. Raskainta on lukemisen jälkeen yrittää uskotella itselleen että nämä faktat, joihin moni joutuu elinkeinonsa perustamaan ovat edelleen sen arvoisia että kannattaa nousta aamulla sängystä.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari

Kunhan ehtii puntaroimaan näitä riittävästi, huomaakin että jossain vaiheessa asioiden on pakko muuttua. Miksipä ei liittyisi siihen kasvavaan rintamaan, joka niitä muuttaa? Kun opin ajattelemaan näin, on ollut ilo nousta aamulla. On ihmeellistä, miten paljon hatarakin päämäärä keventää muuten niin raskaan tuntuista tarpomista.

Ilmari Pietilä

Timo Isosaari: "Miksipä ei liittyisi siihen kasvavaan rintamaan, joka niitä muuttaa?"

Se on kunnioitettavaa, että ihmiset ylipäätään pystyvät näkemään mitä pitäisi tehdä. Itsestäni tuntuu, että mitä enemmän perehdyn tiettyihin aiheisiin, sitä suuremmaksi epävarmuus asioiden todellisesta luonteesta kasvaa.

Jotenkin tuntuu, että ainakin tässä omassa kehitysvaiheessa pitäisi vielä toistaiseksi välttää kaikenlaisia samalla tavalla ajattelevien rintamia ja joukkoja, vaikka kuinka oikealla asialla ovatkin ja keskittyä vielä oman ajattelun kehittämiseen.

Käyttäjän iitimo kuva
Timo Isosaari Vastaus kommenttiin #44

Olen myös kiusallisen tietoinen oman ajatteluni pahoista puutteista ja siksi kosiskelen mielelläni itseäni viisaampia valaisemaan sivistykseni ammottavia aukkoja.

Epävarmuus on joka tapauksessa hyväksyttävä olotila kun lähdetään etsimään vaihtoehtoja toimimattomaksi havaitulle järjestelmälle. Näen kuitenkin tieteenfilosofiasta syntyvän edellytykset sille, mihin tutkimusta ja tiedettä voitaisiin kohdentaa.

Kahlattuani aika paljon elintarviketuotannon ja lääketieteen tutkimusaineistoja, oma luottamukseni näihin tuotoksiin on saanut todella kovan kolauksen verratessani niitä historialliseen toteumaan ja omiin kokemuksiin, joista 7-vuotinen herkkusienen kasvatus oli mielestäni luonnon yliopiston alkeiskurssi, vaikka se vastasi 140 satokauden peltoviljelykokemusta.

Koko systeemi perustuu nyt tieteestä valikoidusti poimittuihin osatotuuksiin, jotka säilyttävät legitiimisyytensä ainoastaan poliittisten päätösten voimalla.
Olemme onnistuneet luomaan todellisuuden keskelle mustan aukon, jota järjestelmäuskollisuus sokeasti kasvattaa ja me olemme osa sitä aukkoa.

Olen muodostanut jonkinlaisen käsityksen, mitä sen aukon ulkopuolella on tarjolla ja se avaa käsittämättömät mahdollisuudet, mutta päästäksemme sinne meidän on lähestyttävä tieteellistä näyttöä jostain muusta kuin vallitsevasta taloususkonnon näkökulmasta. Siihen emme pääse muuten kuin yhdistämällä ajatuksia ja kokemuksia läpi kirjoitetun historian ja yli kaikkien ammattirajojen.

antti valtasaari

(Vastine blogikirjoitukseen)
"Et löydä kummankaan mainitun herran(Enqvist ja Valtaoja) yhdestäkään kirjasta erittelyä korrespondenttisen totuudellisuuden ja koherenttisen totuudellisuuden eroista. Herrat puhuvat "tiedosta" ikään kuin tositietoa olisi vain yhtä laatua. Se on tiedonfilosofista vulgaaripositivismia."

-Kommentti: Itse asiassa kumpikin herra aivan tietoisesti samaistaa tiedon eri lajit. Heidän poliittis-uskonnollisena(!) agendanaan on aivan tietynlainen koherenssi, nimittäin tiedon yhtäpitävyys toiveiden kanssa. Herrat nimittäin hartaasti toivovat, että materialismiksi käsitetyn havaintotiedon ja ateistiseksi toivotun totuuden välillä vallitsee koherenssi eli että molemmat tukisivat toisiaan.

Samalla he viittaavat myös korrespondenssiin, nimittäin kielen yhtäpitävyyteen oikean tiedon kanssa. Tässä vulgaaripositivistisessa kontekstissa se tarkoittaa yhtäläisyysväitettä metodologisen materialismin ja totuuden kanssa.

"Vulgaaripositivismista ei voi poimia esimerkkiä. Se on tiedonfilosofista valistumattomuutta joka läpäisee koko tekstin."(S.O.)

-Kommentti: Esimerkiksi kelvannee juuri se, että metodi samaistetaan totuuteen. Silloin on ensin päätetty, mikä on totuus ja sen jälkeen valittu sopiva metodi, jonka viitekehys sulkee kilpailevat totuudet määritelmällisesti ulkopuolelleen. Olettamalla koherenssi (väitevastaavuus), jonka mukaan tosia havaintoja ja väitteitä voi tehdä vain materiasta, pakotetaan havaintoaineisto korrespondenssiin (totuusvastaavuuteen) sellaisen todellisuuden kanssa, jonka toivotaan olevan tosi.

Se, että ihmiset nielevät Enqvistin ja Valtaojan vulgaaripositivismin, johtuu siitä, että he haluavat omaksua mielikuvista vain ne, jotka tukevat heidän omaa maailmakuvaansa ja riippumattomuuttaan auktoriteeteista, erityisesti uskonnollisista. Ihmisille tarjotaan heidän omia toiveitaan ja ennakkoluulojaan vastaava valmis ideologia, vieläpä tieteeksi verhottuna.

Se taas, etteivät ihmiset muuta mieltään edes luettuaan Sepon erinomaisen kirjoituksen johtuu siitä, etteivät he yllä käsitteellisessä ajattelussa lähellekään hänen tasoaan (kuten en tosin minäkään). Niinpä vulgaaritotuuksien kiistäminen ja väärien kertomusten dekonstruktio on ja pysyy älyllisen eliitin erityisoikeutena. Itsekin sen esittelyyn välillä turhaudun, kun jopa akateemiset piirit turvautuvat omissa maailmankuvissaan lähinnä lohduttaviin mielikuviin, jollaisissa juuri positivistisen tieteisuskon luoma autonomian ja vastuusta vapautumisen illuusio ovat keskeisiä.

antti valtasaari

(Pasi Pulkkinen #34)
"Fysiikan maailma ja tieteenteon perusta on se että kaikki havaitut ilmiöt ihminen mukaan lukien, rakentuvat kausaalisesti alkeistason ilmiöistä. Ilman tätä ei ole tiedettä."

-Eikö tämä kuitenkin ole käänteistä reduktionismia ja sellaisenaan pelkkä esteettinen vetoomus? Toive sen puolesta, että tietoisuus palautuisi aivometaboliaan, biologia kemiaan ja fysiikka puolestaan... niin kenties sattumaan tai metafyysiseen ei-kausaalisuuteen tai emergenssi -nimiseen taikasanaan. Mihin tahansa, kunhan asiaa ei tarvitsisi ajatella eikä ainakaan hyväksyä tietoisen ajattelun syyksi toista tietoista ajattelua(ex similo similat).

Empirian puolelle mennäksemme: Onko virallisella tieteellä ("vain materia on totta ja ainoa syy") uskottavaa kausaalista selitystä millekään mainituista "emergenssin" tasoista? Miten lähellä edes olemme sellaista selitystä, jossa tämä lause merkityksineen rakentuu "kausaalisesti alkeistason ilmiöistä", kuten sen sisältämien bittien järjestyksestä? Miten paljon atomitason parametrejä pitää "karkeistaa" ennenkuin niistä saadaan jalostettua esimerkiksi ko ajatusta kritisoiva mieli?

"Fysiikka pyrii kuvaamaan asioiden tilaa ja syitä aivan eri lähtökohdista kuin ihmistieteet ja filosofia."

-Jos tämä kerran fyysikkopiireissäkin myönnetään, mistä silloin kumpuaa tarve selittää ihmistieteet ja filosofiakin kausaalisesti fysiikalla? Eikö fyysikko hyväksy ajatusta, jonka mukaan fysiikka-tieteen käsittelemät suureet ja relaatiot eivät kenties ylläkään siihen kompleksisuuteen, joita esimerkiksi elämä tai ajattelu edustavat?

Eikö fyysikolle kelpaa edes supervenienssi, jossa tutkittavan ajatellessa hevosta hänen aivoissaan näkyy aktiviteettia tietyillä "hevosalueilla", mutta kukaan ei väitä hevosen itsensä olevan yhtä kuin hevosmielikuvan aktivoima aivojen osa? Jotenkin näin kuitenkin menee uskontotieteilijöiden selitys sille, mikä on "Jumala".

Tämä on nimenomaan historiaan vetoava väite: Miten todennäköistä on atomaarisen informaation spontaani kehitys nukleiinihappojen ja proteiinien hallitsemaksi ja itseään monistavaksi elämäksi, kun sitä verrataan kilpailevaan selitykseen, jonka mukaan ko informaatio on tullut systeemiin sen fysikaalisen kontekstin ulkopuolelta?

Tietenkin olettamalla, ettei muita mekanismeja ole olemassa, elämän itsesyntyisyyden todennäköisyydeksi saadaan yksi. Samaan päästään, jos omaa olemassaoloamme pidetään todisteena sille, että olemme täällä nimenomaan sattumalta (tai fysikaalisella välttämättömyydellä). Sellainen ei kuitenkaan ole tiedettä vaan kehäpäättelyä.

Käyttäjän KuinkaKarlMarxTavataan kuva
Seppo Oikkonen

Yhdellä tavalla tämä tässä esitetty ongelmatiikka tulee esille kysymyksessä, tai suhtautumisessamme, ns. tekoälyyn.

Emme tiedä mikä erottaa "elollisen" aineen "elottomasta". Voimme antaa sille nimiä -- "sielu", "elämänvoima", "tahto", jne -- mutta nimet eivät tee meitä sen tietävämmiksi.

Kartesiolaisen järkemme perusjäsennys, jossa Subjekti ja Objekti, Tarkkailija ja Tarkastelun Kohde asettuvat vastakkain, jättää aina jotain selittämättä. Subjekti ikään kuin painaa selkäänsä aina tiukemmin todellisuuden peräseinää vasten ja kuvittelee näkevänsä aina laajemmin.

Kartesiolaiset selitykset ovat periaatteessa mekanistisia. Tarkoitan siis, että ne ovat meristisiä, ja että myös matemaattinen malli on tämän periaatteen piirissä. Ihminen ei ole, mutta ihmiskuvamme voi olla järkemme mukaisesti mekanistinen.

Koneälyn rakentaminen niin että se laadullisesti kohtaisi ihmisen ei todellisuudessa ole mahdollista. Mutta se voi toteutua kartesiolaisen järkemme täydellistymisen kautta. Se on valitettava tapahtuma, mutta mahdollinen. Olemme sokeutumassa siihen suuntaan.

Kun ihmiskuvamme täydellistyy kartesiolaisin ominaisuuksin, alamme nähdä ihmisen monimutkaisena koneena, ja silloin tulee mahdolliseksi nähdä monimutkainen kone ihmisenä. Se on todella valitettava tapahtuma.

Käyttäjän pasipulkkinen kuva
Pasi Pulkkinen

"...-Eikö tämä kuitenkin ole käänteistä reduktionismia ja sellaisenaan pelkkä esteettinen vetoomus? Toive sen puolesta, että tietoisuus palautuisi aivometaboliaan, biologia kemiaan ja fysiikka puolestaan... "

Juuri niin.

Tieteen teko vaatii sen että on olemassa pysyvät, kaikkea koskevat luonnonlait, joita pyritään selvittämään. Nämä lait täytyy olla muuttumattomat ja kaikken "aineen" kattavat, muuten niiden selvittäminen ei ole mahdollista.

Tiede alkoi ihmisen normaalien aistien päivittäisistä havainnoista ja säännönmukaisuuksien löytämisestä. Sittemmin tiede on laajentunut tästä aistien "karkeasta” tasosta niin mikroon kuin makroonkin päin. Mikroon päin mentäessä lähestytään alkeistasoa (jota ei toki vielä olla löydetty) ja ollaan havaittu sama ”luonnonlakien” olemassa olo kuin päivittäisessä elämässä. Makroon päin mentäessä eli kosmologiassa on havaittu myös samat ”luonnonlait”. Maailma on siis osoittautunut sellaiseksi että sen kaikki ilmiöt rakentuvat alkeistason tapahtumista, ”luononlaista”.

Tieteen teko (eli mittauksilla vahvistetut hypoteesit, teoriat) vaatii tämän kaiken kattavuuden ja pysyvyyden, kausaliteetin , ”käänteisen reduktionismin”. Mutta tämä ei tarkoita sitä että karkean tason ilmiöt olisivat redusoitavissa alkutilaansa ja olisivat siksi ennustettavia, koska…

Vaikka meillä olisi täydellinen tieto alkutilasta emme pystyisi kaikilla maailman tietokoneiden vuoden laskentakapasiteetillakaan laskemaan millilitran kaasumäärän sekunnin aikana saavuttamaa lopputilaa (molekyylin sijainti xyz, liikemäärä, pyörähdys akselin suunta ja momentti...), kaasumolekyylien valtavan törmäysmäärän vuoksi. Toisaalta meidän ei ole mahdollistakaan selvittää kaasun täydellistä alkutilaa, joten täydellinen ennustaminen ei onnistu siksikään. Tieteen keinoin kykenemme kuitenkin ennustamaan täydellisesti tuon kaasun karkeampia suureita kuten lämpötilaa, painetta ym… Edellinen esimerkki kertoo sen miksi ihmisen käyttäytymistä ei voi koskaan ennustaa fysikaalisilla suureilla.

Fysiikka tarvitsee mitattavia suureita, joiksi ei kelpaa ihmisen tuntemukset. Tuntemukset ovat ”luonnonlakien” perusteella alkeistason ilmiöitä, mutta niistä ei saa millään mitattavia. Nälkä, jano, himo, rakkaus, kaipuu, pelko, ahdistus ym… ovat fysiikan saavuttamattomissa. Evoluutioteoriasta voimme olettaa niiden olevat selviytymisen kautta kehittyneitä ihmisen käyttätymistä ohjaavia reaktioita, mutta fysiikan suureisiin ne ei ”taivu”. Niille voidaan kehittää karkeamman tason suureita, kuten joissakin tapauksissa esim. oksitosiinin tai dopamiinin konsentraatio veressä. Tai voidaan tieteellisin menetelmin mitata ihmisen reaktiota erillaisissa tilanteissa ja tilastollisesti ennustaa niitä esim. kuinka ihmiset reagoi ilmiselvään ”flirttiin”, kiinnostuuko vai torjuuko jne...

Filosofiset kysymykset ”totuudesta”, ”tiedosta”, ”tarkoituksesta”, ”uskosta”, ”oikeasta”, ”väärästä”… ovat kuitenkin tieteen näkökulmasta vieläkin vaikeampia. Ne ovat kulttuurillisia käsitteitä jotka ovat syntyneet ihmisten vuorovaikuttaessa yhteisössä. Toisaalta ne ovat itsessään (synnyttyään) ohjanneet yksilöiden ja siten yhteisön toimintaa. Niiden vaikutus on todennäköisesti näkynyt myös ihmisen evoluutiossa - evoluution ja kulttuurievoluution ristiinkytkentä.

Parhaimmillaan tiede lisää ymmärrystämme maailmasta siten, että kykenemme ennustamaan selviytymisemme kannalta tärkeitä asioita, ja mahdollisesti reagoimme tähän ”tietoon” fiksusti.

antti valtasaari

#46
Kartesiolainen mind-body-dilemma voidaan kenties vangita tai ainakin pelkistää "annettuuden aksiomaattisuudeksi" seuraavasti:

"Olen, koska ajattelen"(ajattelen, siis olen) koetaan epätyydyttäväksi - syystä että se ei liitä ajattelijaa ja kokijaa välttämättä yhteen, ts samaksi subjektiksi. Se ei myöskään mitenkään - kontekstista riippumatta - pätevöitä juuri ajattelua olemassaolon todisteeksi. Itse asiassa ko lause merkitsee vain, että joku ajattelee jonkun olevan olemassa ja että tämän seurauksena, kenties vain sattumalta, koen itse olevani olemassa ajatteluni kautta.

Ajattelu voi kuitenkin olla pelkkää illuusiota(Dennettin mukaan tietoisuus on kaikkien aivotapahtumien sinänsä merkityksetön sivutuote, eräänlainen epifenomien summa). Jos olemassaolo vaatii tietoisuutta - jota kuitenkaan ei ole edes olemassa - koko olemassaolokin olisi illuusio,ainakin tässä ajattelu-episteemisessä mielessä. Jokin kosminen virtuaaliohjelma kenties tuottaa päässäni illuusion ajattelusta ja se puolestaan tuottaa illuusion siitä, että jokin "minä" olisi jossain mielessä olemassa.

Ajattelu ja olemassaolo voidaan kuitenkin saattaa yhteen niin, ettei toista voi olla ilman toista. Keinona on kääntää ajatus päälaelleen ja epäillä olevansa olemassa (si fallor sum!). Koska epäily vaatii olemassa olemista (ainakin ajattelun olemassaolon osalta) niin kyetäkseen epäilemään, että ajattelu todistaa olemassaolosta, on ensin sekä oltava olemassa että myös kyettävä ajattelemaan.

Myös ajattelun totuusvastaavuutta koskeva epäily, jonka mukaan ajattelu ja siten myös epäileminenkin olisivat illuusioita, edellyttää ajattelua ja merkityksen antamista sille. Niinpä ajattelulle sinänsä on annettava sama merkitys tai voima kuin ajattalun epäilemiselle. Ajattelun annettuus-arvo seuraa siis epäilemisen arvosta eli kyvystä kertoa jotain ajattelijan tai epäilijän asenteesta todellisuuteen.

Niinpä jos haluaa varmistaa olevansa olemassa eikä ole tyytyväinen Descartesin vakiovastaukseen, tarvitsee vain epäillä omaa epäilyään - ja huomaa antaneensa olemassaololleen niin suuren merkityksen kuin missään olemisen kontekstissa on mahdollista antaa.

Ihminen taitaa olla paitsi olemassaolonsa, myös tietoisuutensa vanki tavalla, jota ei voi mielekkäästi epäillä.

Itseään ei voi myöskään järkevästi redusoida atomiensa ominaisuuksiin eikä keinoälyyn: Jos kutsuu itseään atomikasaksi(kuten Enqvist rivien välissä tekee), atomikasasta tai tietokoneen kajareista kuuluu spontaani vastaksymys: Kumpi meistä kysyy ja kumpi teistä haluaa tietää?

(Tämän ad hoc-kyökkifilosofian osoittaminen vääräksi vaatinee hieman vaivannäköä, mutta en epäile jonkun tekevän sen jo tänään.)

Käyttäjän mhyrylainen kuva
Matti Hyryläinen

"Totuus ei ole pino "tosiasioita", vaan elämänmittainen projekti tiedonfilosofiaa ja -kritiikkiä."

Ehkä näinkin. Mutta eroaako tämä jotenkin olennaisesti lauseesta "Totuus on Jumalan sana"?

Yhdistäviä tekijöitä ainakin on. Totuus on vain niiden harvojen hallussa, jotka ymmärtävät Jumalan sanan tai tiedonfilosofian ja ovat sille elämänsä uhranneet. Yhteistä on myös se, ettei kummastakaan totuudesta ole useinkaan järjellistä eli muille selitettävää yhteyttä käytännön elämän ongelmiin. Kun talous takkuaa ja nuoriso tappelee niin totuuden tietäjien ohjeena on "meidän on paremmin ymmärrettävä, mitä Jeesus tarkoitti tuhlaajapojalla ja lähimmäisenrakkaudella" tai "meidän on paremmin ymmärrettävä, mitä Koraani sanoo köyhien auttamisesta ja pyhästä sodasta" tai "meidän on paremmin ymmärrettävä, mikä ero on korrespondenttisella totuudella ja koherentilla totuudellisuudella". Tai muuta vastaavaa.

Kun sitten kysytään, mitä käytännön ohjeita tämä paremmin ymmärtäminen antaa kyseisiin ongelmiin, saadaan taas vain samanlaiset neuvot.

En sano, että nämä ovat turhia neuvoja, päinvastoin. Näin ajattelumallit kehittyvät, joista esimerkin olen esittänyt täällä.

Silti syventymisellä oppirakennelmaan, josta ei ole muille selitettävää yhteyttä käytännön elämään, on taipumus käpertyä itseensä ja muodostaa puutteestaan hyveen. Kun parhaasta totuudestakaan, tässä siis oikeasta tiedonfilosofiasta, ei voida johtaa käytännön ohjeita esimerkiksi juuri talouden uudistamiseksi sellaiseksi, ettei se ruokkisi sosiaalisia ristiriitoja, tehtävä on muillekin "totuuksille" mahdoton. Talousopit ovat "vulgaaripositivistisina" jo periaatteessa kaikki vääriä, poliittisista aatteista ei ole mitään hyvää sanottavaa jne. Niiden virheitä ei voi eikä tarvitse erikseen osoittaa, sillä ne "ilmenevät".

Eikä kyse ole enää vain toisiaan hylkivistä "totuuksista" vaan niitä esittävistä ihmisistä. Ne, jotka ajattelevat toisin, ovat väärässä luultavasti myös muissa asioissa.

Ei tässäkään ole ongelmaa, päinvastoin, jos vastapuolet pyrkivät kuuntelemaan ja ymmärtämään toisiaan. Silloin uskonsisältö, myös tiedonfilosofia, joka jo periaatteessa sulkee itsensä muille käsittämättömäksi, osoittautuu yhteiskuntaa jakavaksi tekijäksi ja uusien yhteiskunnallisten ajatusten vastustajaksi. Sitä en pidä hyvänä asiana.

Mutta miten muuten voidaan tulkita Oikkosen kommentti:"Tiedonfilosofiaan paneutuminen on pitkä ja aikalailla toivotonkin urakka. Elämänmittainen urakka -- niin se ainakin minulle Wittgenstein-harrastajana on ollut. Ei siinä edes voi mitata "menestymistään" koska voitot ovat sisäisiä voittoja eikä niitä kukaan ulkopuolinen edes ymmärrä."

Toimituksen poiminnat

Tämän blogin suosituimmat kirjoitukset